Part 5

Tuhaj-bejn siniset huulet alkoivat väristä ja hänen torahampaansa välkkyivät. Hänellä oli kasakoitten joukossa verivihollinen, joka kerran oli tyystin tuhonnut Tubaj-bejn joukon ja ollut saamaisillaan vangiksi hänet itsensäkin. Tämän kasakan nimi pusertautui nyt hänen huulillaan. Leppymättömällä voimalla kehoittivat muistot kostoon, siksi ei hän voinutkaan pidättäytyä, vaan sihisi itsekseen:

-- Burlaj... Burlaj...

-- Tuhaj-bej, sanoi Chmielnicki heti, -- sinä olet khanin korkeasta ja viisaasta käskystä viime vuonna valanut Burlajn kanssa vettä miekoillenne.

Uusi yhteislaukaus linnasta katkaisi heidän keskustelunsa.

Khani ojensi kätensä ja piirsi sillä ympyrän Zbarazin kaupungin, linnan ja vallien ympäri.

-- Onko tuo huomenna minun? kysyi hän, kääntyen Chmielnickin puoleen.

-- Huomenna he kaikki kuolevat, vastasi Chmielnicki, tuijottaen linnaan päin.

Sitten hän jälleen, katsoen keskustelun päättyneeksi, kumarteli ja kosketti kädellään otsaansa, leukaansa ja rintaansa. Khani kääriytyi näädännahkaturkkiinsa, sillä yö oli kolea, vaikka olikin heinäkuu, ja sanoi, kääntyen telttoja kohden:

-- On jo myöhäistä.

Nyt alkoivat kaikki kuin saman voiman vaikutuksesta nyökytellä toisilleen päätään, mutta khani astui verkalleen ja vakavana telttaansa ja toisteli hiljaa:

-- Jumala on yksi.

Chmielnicki poistui oman väkensä luo, mennessään mutisten:

-- Minä luovutan sinulle linnan ja kaupungin ja saaliin ja vangit, mutta Jarema kuuluu minulle eikä sinulle, vaikka minun täytyisi päälläni maksaa se.

Nuotiotulet alkoivat hiljalleen hiipua ja sammua. Muutamien satojentuhansien äänten kumea hyminä hiljeni verkalleen. Siellä täällä kajahti vielä pajupillin soitto, tai tatarilaisten hevospaimenten huudanta, heidän ajaessaan hevosia yölaitumille. Sitten vaikenivat nämäkin äänet ja uni valtasi lukemattomat tatarilais- ja kasakkajoukot.

Mutta linnasta kuului yhä pauketta, melua ja eläköön-huutoja ikäänkuin siellä olisi vietetty häitä.

Leirissä odotettiin yleisesti, että ryntäys alkaisi seuraavana päivänä. Aamulla lähtivätkin rahvaan, kasakoitten, tatarien ja noiden muiden villien soturien laumat Chmielnickin johdolla liikkeelle, läheten valleja kuin mustat pilvet, jotka painuvat vuoren huippua kohden. Sotamies, joka jo edellisenä päivänä oli turhaan koettanut laskea nuotiotulten lukumäärää, jähmettyi nyt, nähdessään tämän ihmispäiden meren. Tulossa ei kuitenkaan ollut vielä varsinainen ryntäys. Tämä oli pikemmin vain kentän, vallien, varustusten, kaivosten ja koko puolalaisen leirin tarkastusta. Niinkuin paisuva meren aalto, jota tuuli ajaa kaukaiselta ulapalta, soutaa eteenpäin, tavoittaa toisen, hyrskyää, vyöryy, pauhaa ja vetäytyy yhä edemmäksi, niin hyökyivät vihollisetkin sinne tänne, vetäytyivät taaksepäin ja hyökyivät taas eteenpäin ikäänkuin koetellakseen vastarinnan voimaa, vakuuttautuakseen, eivätkö he jo pelkällä näyttäytymisellään ja lukumäärällään masenna vastustajaa, tarvitsematta murskata sitä koko painollansa.

Vihollinen ampui myöskin tykeillä ja kuulia alkoi tiheästi putoilla leiriin. Sieltä vastattiin niinikään sekä tykeillä että käsiaseilla. Samassa ilmestyi valleille kulkue, kantaen pyhää sakramenttia, jotta jähmettyneimmätkin sotamiehet saisivat rohkeutta. Kirkkoherra Muchowiecki kantoi kultaista monstranssia, pitäen sitä molemmin käsin korkealla päänsä yläpuolella ja tuontuostakin kohottaen sitä vieläkin ylemmäksi. Hän käveli silmät suljettuina, kasvot ankaran hartaina ja tyyninä, hänen yllään oli kullalla kirjailtu kaapu ja hänen päänsä yllä kannettiin baldakiinia. Vierellä asteli kaksi pappia, taluttaen häntä: Jaskolski, husaaripappi ja aikoinaan kuuluisa soturi, joka oli sotataidossa yhtä kokenut kuin mikä päällikkö hyvänsä, sekä Zabkowski, niinikään entinen soturi, jättiläiskokoinen bernhardiini, jonka vertaista voimassa, paitsi herra Longinusta, tuskin tavattiin koko leirissä. Teltan kannatusvarsia piteli neljä aatelismiestä, joista yksi oli Zagloba. Teltan edessä kulki muutamia suloisia pieniä tyttöjä, pudotellen tielle kukkia. Kulkue kävi koko vallien mitan ja sen jäljessä seurasivat upseerit. Kun sotamiehet näkivät auringon tavoin välkkyvän monstranssin ja valkeapukuiset tyttöset, saivat he todella rohkeutta ja into palasi heidän sieluunsa. Kauas kantoi tuuli pyhän savun tuoksua, kaikkien päät taipuivat nöyrinä. Muchowiecki kohotti vähänpäästä monstranssia ja viritti, luoden silmänsä taivasta kohden, virren: "Eessä suuren sakramentin".

Kaksi mahtavaa ääntä, Jaskolskin ja Zabkowskin yhtyi häneen, laulaen edelleen: "kasvoillemme langetkaamme" ja koko sotajoukko jatkoi veisuuta. Tykkien syvä basso säesti laulua, silloin tällöin lensi tykin kuula rätisten teltan ja pappien ylitse. Välistä osui se alemma valliin ja tuiskutti ympärille maata niin että herra Zagloban piti kyyristyä ja lujemmin tarttua kantovarteen. Varsinkin kauhistutti häntä silloin, kun kulkue pysähtyi paikalleen rukoilemaan. Silloin kesti hiljaisuutta jonkun hetken ja saattoi selvästi kuulla kuulien lentelevän parvittain kuin mitkäkin suuret linnut. Herra Zagloba kävi yhä punaisemmaksi ja pappi Jaskolskin katse kääntyi vinoon kentälle, voimatta enää rauhoittua. Hän mutisi itsekseen: kanakopissa noiden pitäisi istua haudottamassa kanoja eikä ampua tykeillä. Kasakkain tykkimiehet ampuivatkin todella hyvin huonosti ja mahdotonta hänen vanhana soturina oli tyynesti katsella tuollaista kömpelyyttä ja ruudin haaskausta. Prosessioni kulki edelleen, kunnes saapui vallien toiseen päähän, jonne ei vihollisen ammunta tähdännyt. Koetettuaan sieltä täältä, varsinkin läntisen lammikon taholta, saada aikaan yllätystä, vetäytyivät kasakat ja tatarit vihdoin asemilleen ja pysyivät niissä, lähettämättä liikkeelle edes yksityisiä härnääjiä. Sillävälin oli prosessioni jo kokonaan saanut piiritetyt rohkaistuiksi.

Oli jo käynyt selväksi, että Chmielnicki odottaa suuren leirinsä tuloa, vaikka hän olikin varma, että ensimäinen todellinen rynnäkkö riittää. Siksi hän oli käskenyt ottaa tykkitulen alaisiksi vain muutamat linnoitetut kohdat eikä ryhtynyt toimiin maavarustuksia vastaan, uhatakseen piiritettyjä siltä taholta. Suuren leirin oli määrä saapua huomenissa ja se pysähtyikin, vankkuri vankkurin kyljessä, asetettuna muutamiin kymmeniin riveihin, pituudeltaan puolalaisen penikulman mittaisena Wernjakin ja Dembinan välille. Leirin mukana tuli vielä uusia voimia ja, mikä oli tärkeintä, oivallinen zaporogilainen jalkaväki, joka oli miltei turkkilaisten janitsharien vertainen sekä rynnäkössä ja hyökkäystaistelussa rahvaan joukkoja ja tatareja paljon etevämpi.

Ikimuistettava tiistai, heinäkuun 13 päivä, kului molemminpuolisissa kuumeentapaisissa valmistuksissa. Ei ollut enää epäilystä ryntäyksen alkamisesta, sillä kasakkaleirissä soittivat torvet, rummut, päristyskattilat ja kaksoisrummut hälytystä ja tatarien joukossa kumisi kuin suuri ukkonen heidän pyhä rumpunsa, niinsanottu "balt". Ilta lankesi hiljaisena ja lauhana, vain molemmista lammikoista ja Gnieznasta nousi keveä sumu ja vihdoin syttyi ensimäinen tähtikin taivaalle.

Samassa alkoivat kasakkain kuusikymmentä tykkiä yhtaikaa paukkua. Ylinäkymättömät joukot lähtivät, kauheasti huutaen, liikkeelle valleja kohden ja ryntäys alkoi.

Valleilla seisoivat sotajoukot, ja miehistä tuntui siltä kuin maa olisi tärissyt heidän jalkainsa alla. Eivät vanhimmatkaan soturit muistaneet kokeneensa mitään tällaista.

-- Jeesus Maaria, mitä tämä onkaan? kysyi Zagloba, joka seisoi husaariväkensä etunenässä odottavan Skrzetuskin vieressä vallien lomassa. -- Eiväthän nuo enää ole ihmisiä, nuo, jotka hyökkäävät meitä vastaan.

-- Eivätpä ne ihmisiä olekaan. Vihollinen ajaa härkiä edellään, jotta meidän ensimäiset laukauksemme menisivät hukkaan.

Zagloban kasvot kävivät tummiksi kuin punajuuri. Hänen silmänsä olivat pullollaan eikä sanaakaan päässyt hänen suustaan, jossa hän piti suljettuna sekä kauhuansa että vimmaansa ja kaikkea, mitä hän tällä hetkellä kykeni ajattelemaan.

-- Lurjukset...!

Härät, joita villit, puolialastomat paimenet kepeillä ja palavilla soihduilla ajoivat edellään, juoksivat kuin hullut, kauhusta hurjistuneina, kamalasti mylvien eteenpäin, milloin ahtautuen läjiin, milloin toisiaan puskien, milloin juosten hajalleen, tai kääntyen takaisin päin. Huudon eteenpäin ajamina, tulen uhkaamina ja nahkaruoskan suomimina ne kuitenkin samassa taas karkasivat valleja kohden. Vihdoin alkoi Wurcel syytää eteensä tulta ja rautaa niin että savu peitti ilman ja taivas kävi punaiseksi. Silloin hajaantuivat pelästyneet eläimet ikäänkuin salama olisi ajanut ne erilleen. Puolet niistä kaatui, mutta vihollinen hyökkäsi niiden ruumiiden yli vain eteenpäin.

Eturivissä ryntäsivät vangit takana tulevien keihäsmiesten uhkaamina ja alati alttiina tykkitulelle, kantaen hiekkasäkkejä, joilla heidän oli määrä täyttää vallihaudat. Nämä vangit olivat Zbarazin ympäristön talonpoikia, jotka eivät olleet ehtineet vihollisen edeltä paeta kaupunkiin. Heissä oli sekä nuoria miehiä että vanhuksia, vieläpä naisiakin. He juoksivat huutaen, itkien, väännellen käsiänsä taivasta kohden ja rukoillen armoa. Niin kauhea oli tuo ulvonta, että hiukset nousivat pystyyn sitä kuunnellessa, mutta sääli oli tällä hetkellä kuollut maan päällä. Toiselta puolen ojentuivat kasakkain peitset heidän selkäänsä kohden, toiselta puolen ruhjoivat noita onnettomia Wurcelin kuulat, kartessit repivät heitä kappaleiksi ja uursivat vakoja heidän joukkoihinsa. He juoksivat, veressään kahlaten, kaatuivat, nousivat ja juoksivat jälleen, sillä heitä työnsi eteenpäin kasakkain aalto ja tätä taas turkkilaisten ja tatarilaisten tulva.

Yhtäkkiä tuli vallihauta täyteen ruumiita, verta ja hiekkasäkkejä. Se oli vihdoin niin täynnä, että siitä saattoi käydä ja vihollinen ryntäsikin sen yli.

Rykmentit tunkeutuivat eteenpäin toinen toisensa jäljessä. Tykkitulen valossa saattoi nähdä, miten kasakkapäälliköt nuijalla ajoivat valleja kohden yhä uusia joukkoja. Paras väki hyökkäsi Jeremin kortteereja ja joukkoja vastaan, Chmielnicki kun tiesi pahimman vastarinnan kohtaavan siellä. Siellä hyökkäsivät Siczin huonekunnat, niiden jäljissä Lobodan johdolla hirveät perejaslawilaiset, niiden jäljessä taas tuli czerkassilainen, Woronczenkon komentama rykmentti. Karwowin rykmenttiä johti Kulak, Braclawin Neczaj, Humanin Stepka, Korsunin rykmenttiä Mrozowiecki. Mukana tulessa olivat niinikään kalnikilaiset ja Bialocierkiewin mahtava osasto, johon kuului viisitoistatuhatta miestä ja johti heitä itse Chmielnicki kuin mikäkin punainen paholainen, pannen leveän rintansa alttiiksi kuulalle. Hänellä oli leijonan kasvot ja kotkan-silmällään hän valvoi ja järjesti kaikkea kesken kaaoksen, savun, sekasorron, teurastuksen, mellakan ja liekkien.

Hänen kasakkojensa jäljessä tulivat villit Donin kasakat. Kauempana seurasivat czerkassit, aseinaan puukot. Tuolla johti Tuhaj-bej nogailaista valiojoukkoaan, sen takana oli Subagazi bialogrodilaisine tatareineen. Tuolla tuli Kurdluk ja hänen mustanruskeat astrakanilaisensa, aseinaan jättiläiskokoiset jouset ja nuolet, joista jokainen oli melkein kuin peitsi. Nämä kaikki kulkivat niin toistensa kintereillä, että takaa tulevien lämmin hengitys huohotti edellä käyville niskaan.

Ken saattaakaan sanoa, kuinka moni heistä kaatui ennenkuin he vihdoin pääsivät tuon vallihaudan luo, joka oli ahdettu täyteen vankien ruumiita. Mutta he saapuivat kuin saapuivatkin paikalle, kävivät haudan yli ja alkoivat pyrkiä valleille. Tuntui siltä kuin tuo tähtinen yö olisi ollut viimeinen tuomion yö. Tykit, joilla ei enää voinut ampua lähempinä olevia, syytivät karjuen ja lakkaamatta tultaan loitompana olevia rivejä kohden. Kranaatit piirtelivät taivaalle tulisia kaaria, lentäen helvetillisesti kihisten ja muuttaen pimeyden kirkkaaksi päiväksi. Saksalainen ja puolalainen ratsuväki sekä niiden rinnalla ratsuilta astuneet ruhtinaan rakuunat valelivat tulta ja lyijyä melkein suoraan kasakkain kasvoihin ja rintaan.

Näiden ensimäiset rivit olisivat halunneet peräytyä, mutta eivät päässeet mihinkään, toiset kun takaa tunkivat päälle. Sentähden he nyt paikalla joutuivat kuoleman omiksi. Veri lainehti lätäkköinä ryntääjien jalkojen alla. Vallit kävivät vähitellen liukkaiksi, sotamiesten jalat kompastelivat, he kaatuivat käsilleen ja suulleen, kävivät kiinni valliin, nousivat, kaatuivat ja nousivat jälleen, savun peittäminä, mustina noesta, ruumis täynnä iskuja, mutta halveksuen haavoja ja kuolemaa. Paikoittain taisteltiin jo terä-aseilla. Sotamiehet olivat raivoissaan, miltei kuin järjettöminä, hampaat kiristyksissä, kasvot verisinä... Elävät taistelivat surmattujen ja kuoleman kielissä kamppailevien värisevän massan päällä. Komentoa ei enää saattanut kuulla, kaikki oli ainoaa hirveää huutoa, jonka seasta tuskin erotti ammunnan pauketta, haavoitettujen ähkinää ja kranaattien sihinää.

Säälitön jättiläistaistelu kesti tuntikausia. Vallin ympärille jo kasvoi toinen, ruumiista muodostunut valli, ehkäisten rynnistäjiltä luoksepääsyn. Suistolaiset hakattiin melkein kaikki maahan. Perejaslawin rykmentti makasi vallin ympärillä tuhottuna. Karwowin, Braclawin ja Humanin rykmentit olivat pahasti harventuneet, toiset tunkeutuivat vielä eteenpäin, niitä kun takaa sysäsivät hetmanin henkivartiat, Rumelian turkkilaiset ja Urumbein tatarit. Kuitenkin oli ryntääjien riveissä jo alkanut hämmennys, puolalainen jalkaväki, saksalaiset ja rakuunat sitävastoin eivät olleet tähän asti vielä väistyneet tuumankaan vertaa. Läähättäen, kauttaaltaan veren peittäminä, täynnänsä taisteluvimmaa nämä hikisinä ja veren hajusta ikäänkuin mielettöminä ryntäsivät toinen toisensa ohi vihollista kohden, niinkuin vimmaantuneet sudet rientävät lammaslaumaa kohden. Samassa iski Chmielnicki vielä toisen kerran ensimäisten rykmenttiensä jäännöksillä ja tähän asti koskemattomalla bialocierkiewiläisten tatarien, turkkilaisten ja tsherkassien joukolla.

Tykit valleilla herkesivät nyt jyrisemästä ja kranaatit leimahtelemasta. Vain teräaseet kalskuivat pitkin koko läntisen vallin pituutta. Melu oli alkanut uudelleen. Vihdoin vaikeni ammunta ja pimeys peitti taistelevat.

Yksikään silmä ei enää voinut nähdä, mitä siellä tapahtui. Hämärässä vain liikkui jotakin aivan kuin jonkin hirviön jättiläisruumis olisi kuolon kouristuksissa hytkähdellyt. Huudoistakaan ei enää voinut päättää, kaikuvatko ne ilmoille voitonriemusta vaiko epätoivosta. Hetkittäin vaikenivat nekin ja silloin saattoi kuulla yhden ainoan jättiläisvoihkinan, joka tuli kaikilta tahoilta, maan alta, maan päältä, ilmasta, yhä korkeammalta ja korkeammalta, ikäänkuin jotkut sielut valittaen olisivat liitäneet pois kauhealta taistelutantereelta.

Näitä pysähdyksiä kesti kuitenkin vain lyhyeltä ja niiden jäljestä tuntui melu ja ulvonta vieläkin kauheammalta, kiihtyen korinaksi ja ääneksi ja ei enää muistuttanut mitään inhimillistä.

Äkkiä kajahti jälleen kiväärin ammunta: eversti Machnicki toi jälellä olevan jalkaväen uupuneiden avuksi. Kasakkain takimmaisissa riveissä alettiin nyt peräytymisen merkiksi toitottaa torvia. Taistelu pysähtyi hetkeksi, kasakkajoukot etääntyivät muutaman sadan askeleen päähän valleista ja asettuivat omien tykkiensä suojaan. Ei kuitenkaan ollut kulunut puoltakaan tuntia, kun Chmielnicki jo taasen kolmannen kerran ajoi joukkonsa hyökkäykseen.

Mutta nyt ilmaantui vallille itse ruhtinas Jeremi ratsunsa selässä. Hänet oli helppo tuntea, sillä hetmanin lippu ja hevoshäntämerkki liehuivat hänen päänsä päällä ja hänen edessään ja takanaan kannettiin muutamia kymmeniä loimuavia soihtuja. Heti tähtäsivät viholliset tykit häneen, mutta tottumattomat tykkimiehet ampuivat liian kauas, aina Gnieznan taa ja ruhtinas Jeremi jäi tyynenä katselemaan lähestyviä pilviä...

Kasakat hiljensivät kulkuaan ikäänkuin näky olisi hurmannut heidät.

-- Jarema, Jarema! kävi hiljainen hyminä läpi syvien rivien kuin tuulen humina.

Seisoessaan siinä veristen valojen keskellä vaikutti tuo kauhea ruhtinas joltakin kansantarun jättiläiseltä. Siksipä kävikin väristys läpi uupuneiden jäsenten ja kädet tekivät ristinmerkkejä, mutta ruhtinas seisoi yhä koskemattomana.

Nyt heilautti hän kullattua nuijaansa ja samassa humahti taivaalle pahaa ennustava kranaattien lintuparvi, pudoten keskelle seuraavia rivejä. Joukko kiemurteli kuin mikäkin kuolettavasti haavoitettu lohikäärme ja kauhun huuto kulki hyökkäysaallon toisesta päästä toiseen.

-- Juosten, juosten, kuului kasakkapäällikköjen ääni.

Musta hyökkäysjoukko kiiti valleja kohden, toivoen niistä suojaa kranaatteja vastaan. Se ei kuitenkaan ollut, ehtinyt kulkea puoltakaan matkaa, kun ruhtinas, jonka yhä saattoi nähdä kauas, kääntyi hiukan länttä kohden ja jälleen heilautti kullattua nuijaansa.

Tämän merkin saatuansa alkoi ratsuväki pujotella esiin lammikon ja vallin välitse ja silmänräpäyksessä se jo oli tasangon reunalla. Kranaattien valossa saattoi hyvin nähdä Skrzetuskin ja Zacwilichowskin husaarien jättiläiskokoiset hahmot, Kuszelin ja Wolodyjowskin rakuunat ja Rostworowskin johtamat tatarit. Niitä seurasi yhä uusia joukkoja, hovikasakoita ja Bychowiecin valakialaiset. Ei yksin Chmielnicki, vaan viimeinen kuormarenkikin hänen kasakkainsa joukosta huomasi tällä hetkellä, että uljas ruhtinas oli päättänyt lähettää koko ratsuväkensä vihollisen sivustaa vastaan. Kasakkain riveissä toitotettiin torvia peräytymisen merkiksi.

-- Rintaman muutos! huudettiin pelästyneesti.

Samassa koetti kuitenkin Chmielnickikin, suojellakseen itseään ratsuväkeä vastaan, muuttaa joukkojensa rintamaa. Siihen ei kuitenkaan enää ollut aikaa. Ennenkuin hän ehti saada rivit uuteen järjestykseen, hyökkäsivät niitä kohden ruhtinaan lippukunnat kuin siivillä liitäen, lentäen ja huutaen "lyö, surmaa", liput lepattivat, husaarisulat suhisivat ja rautaiset varustukset kalskuivat. Husaarit työnsivät keihäänsä vihollisseinään ja ryntäsivät itse perässä kuin hirmumyrsky, kaataen ja murskaten kaikki tieltään. Ei mikään inhimillinen voima, käsky tai johtaja kyennyt enää pidättämään jalkajoukkoja, joita vastaan ensimäinen rynnäkkö oli kohdistunut. Villi pakokauhu valtasi hetmanin valiokaartin, bialocierkiewiläiset heittivät tykkinsä, pyssynsä, peitsensä, viikatteensa, nuijansa, sapelinsa ja pakenivat, suojaten päätään käsillään, mielettömässä kauhussa ja eläimellisesti ulvoen takanapäin seisovia tatarilaisosastoja kohden. Tatarit ottivat heidät kuitenkin vastaan nuolisateella ja niin kääntyivät he sivullepäin ja juoksivat vankkurileirin syrjää pitkin, ollen jalkaväen ja Wurcelin tykkien tulen alaisina. Tänä aikana peittyi maa sellaisilla ruumisröykkiöillä, että toinen kaatui suorastaan toisen päälle.

Silloin rynnisti Tuhaj-bej Zubagazin ja Urun-murzan avustamana vimmatusti husaarien hyökkäystä vastaan. Hän tosin ei uskonut voivansa sitä murtaa, mutta hän toivoi voivansa edes hetkeksi pysäyttää sen, jotta silistrialaiset ja rumelialaiset janitsharit ehtisivät järjestyä neliöihin ja bialocierkiewiläiset toipua ensimäisestä pelästyksestään. Hän kiidätti nyt umpimähkään eteenpäin ensimäisessä rivissä, ei päällikkönä, vaan yksinkertaisena tatarina, ja löi ja hakkasi yhdessä muiden kanssa. Nogailaisten käyrät sapelit kalskahtelivat panssareita ja haarniskoja vastaan, mutta sotilaitten ulvona kuului yli kaikkien muiden äänien. Kuitenkaan ei heidän vastarintansa tuntunut auttavan. Rautaisten ratsastajien hirvittävien iskujen työntäessä ja tunkiessa heitä janitshareja kohden, pitkien miekkojen kolhiessa he, viskattuina satulasta ja tallattuina kuin myrkylliset raadot, puolustivat itseään niin vimmatusti, että husaarien hyökkäys todellakin pysähtyi. Tuhaj-bej rynnisti kuin tuhoava tuli ja nogailaiset kiitivät hänen vierellään niinkuin sudet käyvät naarassuden rinnalla.

Heidän oli kuitenkin väistyminen ja yhä tiheämpään heitä kaatui. Kentältä kuuluvat Allah-huudot ilmaisivat janitsharien asettuvan järjestykseen, kun raivoisan Tuhaj-bejn kimppuun äkkiä hyökkäsi Skrzetuski, läjähyttäen häntä miekallaan. Nähtävästi ei ritari kuitenkaan ollut taudin jälkeen vielä saanut kaikkia voimiaan takaisin, tai ehkäpä Damaskoksessa taottu kypärinsilmikko pidätti häntä, joka tapauksessa ponnahti miekan terä päästä ja, iskien rautakypärään, katkesi pieniksi palasiksi. Tuhaj-bejn silmät pimenivät kuitenkin samalla, hän pysäytti hevosensa ja kaatui nogailaisten käsiin, jotka kaappasivat päällikön mukaansa ja lähtivät, kauheasti huutaen, kiitämään pois kuin sumu, jota tuuli hajoittaa. Kaikki ruhtinaan ratsujoukot olivat nyt rumelialaisia, silistrialaisia ja janitshareja sekä turkulaistuneita serbialaisjoukkoja vastassa. Yhdessä janitsharien kanssa muodostivat nämä mahtavan neliön ja vetäytyivät verkalleen pitkine keihäineen, peitsineen, pertuskoineen ja tikareineen vankkurileiriä kohden, rintama musketteineen vihollisiin päin kääntyneenä.

Panssaroidut rakuuna- ja hovi-kasakkarykmentit hyökkäsivät kuin vihuri niitä vastaan ja kaikkein ensimäisenä kulkivat tömisten ja helistäen Skrzetuskin husaarit. Itse ryntäsi hän umpimähkään ensimäisessä rivissä ja hänen rinnallaan herra Longinus inflantilaisen hevosensa selässä, käsissään kauhea kallonhalkaisijamiekkansa.

Punainen tulinauha lensi neliön toiselta ääreltä toiselle, kuulat vinkuivat ratsastajien korvissa, siellä täällä voihkaisi joku mies tai kaatui hevonen. Ratsuväen linja jo taittuu, mutta he vain kiitävät eteenpäin. He pääsevät lähelle ja kuulevat janitshaarien hevosten korskeen ja läähätyksen, neliö vetäytyy vieläkin ahtaammalle, jäntereisten käsien kannattamien peitsien muuri nousee raivokkaita ratsuja vastaan ja yhtä monta kuin siinä on peitsen terää, yhtä monta on ritareja kuolemaa vastassa.

Äkkiä syöksee jo muuan jättiläiskokoinen husaari hillittömässä vauhdissa neliön seinään, hetken perästä näkyvät ilmassa jättiläiskokoisen hevosen kaviot ja heti senjälkeen ovat ritari ja ratsu keskellä tiivistä miesjoukkoa, murskaten peitsiä, kaataen miehiä, tallaten ja tuhoten mitä eteen sattuu.

Niinkuin kotka hyökkää valkoisten peltokanojen parveen ja nämä, sulloutuneina pelokkaaksi keräksi joutuvat raatajan saaliiksi, joka repii niitä sekä kynsillään että nokallaan, niin hyökkäsi herra Longinus Podbipientakin keskelle vihollisparvea ja temmelsi siellä miekkoineen. Ei pilvenpatsas saa nuoressa, tiheässä metsässä aikaan sellaista hävitystä kuin hän janitsharien ahtaalle järjestäytyneessä joukossa. Kauhea hän oli. Hänen vartalonsa kasvoi siinä luonnottoman kokoiseksi, hänen hevosensa muuttui jonkinlaiseksi lohikäärmeeksi, jonka sieraimista suitsusi tulta, ja miekka hänen kädessään kävi ikäänkuin kolminkertaiseksi. Jättiläiskokoinen Aga-Kislarbeg hyökkäsi hänen kimppuunsa, mutta lyötiin kahdeksi kappaleeksi. Turhaan käyvät yhä voimakkaammat miehet ojentamaan kätensä häntä vastaan ja työntämään peitsiään häntä kohden -- he kuolevat Paikalle kuin ukkosen iskeminä. Mutta hän vain tallaa heitä, tunkeutuen pahimpaan ahdinkoon ja niinkuin tähkät kaatuvat viikatteen edestä, niin jää hänenkin käsialoilleen tyhjä jälki. Hänen ympärillään kuuluu kauhun ääntä, voihkinaa, raudan helinää pääkalloja vastaan ja ratsun hirvittävää läähätystä.

-- Katso, katso! kuuluu pelästyneitä ääniä.

Samassa tunkeutuivat Skrzetuskin rautaiset husaarit sisään liettualaisen avaamasta portista. Neliön seinät halkesivat niinkuin hajoavan talon seinät ikään ja janitsharijoukot heittäytyivät pakoon joka taholta.