Part 4

Ruhtinaan rykmentit alkoivat saapua leiriin. Niissä oli kaikkiaan kolme tuhatta miestä, mutta ne vastasivat sataa tuhatta sydäntä. Olivathan ne Pohrebyszczen, Niemirowin, Machnowkan ja Konstantinowin taistelujen voittajia. Tuttavat ja ystävät tervehtivät toisiansa. Kevyitten rykmenttien jäljessä tulla jyryytti vihdoin Wurcelin tykistö, kuljettaen neljää haarapyssyä, kahta pitkälle kantavaa kanuunaa ja kuutta valloitettua monipiippuista tykkiä. Ruhtinas, joka johti rykmenttien tuloa vanhasta Zbarazista, saapui itse vasta illalla, auringonlaskun jälkeen. Silloin riensivät kaikki, jotka kynnelle kykenivät, häntä vastaan. Sotamiehet sytyttivät tulipannut, kynttilänpätkät, soihdut ja pärekimput ja kokoontuivat niin taajaan piiriin ruhtinaan ratsun ympärille, että hänen oli mahdoton kulkea eteenpäin. Toiset tarttuivat hevosen ohjaksiinkin, saadakseen kauemmin katsella ihailtua sankaria. Toiset suutelivat ruhtinaan viitan liepeitä ja olivat ottamaisillaan hänet hartioilleen kantaakseen häntä. Ihastus meni niin pitkälle, etteivät ainoastaan puolalaisten, vaan vieläpä ulkomaalaistenkin joukkojen sotilaat ilmoittivat palvelevansa neljännes vuoden ilman palkkaa. Ruhtinaan ympärille kokoontui yhä suurempi tungos, hän ei enää päässyt askeltakaan eteenpäin, vaan viipyi paikoillaan valkean ratsunsa selässä sotamiestensä ympäröimänä kuin paimen lampaittensa keskellä eikä ilo- ja eläköönhuudoista tahtonut tulla loppua. Ilta lankesi maille tyynenä ja lauhana. Tummalla taivaalla välkkyi tuhansittain tähtiä ja pian näyttäytyi hyvä enne. Juuri kun herra Lanckoronski lähestyi ruhtinasta, komentonuija kädessä, antaakseen sen ruhtinaalle, putosi humisten taivaan laelta irtaantunut tähti, piirtäen jälkeensä valojuovan Konstantinowin taholle, josta Chmielnickiä odotettiin, sekä sammui sitten. "Se oli Chmielnickin tähti", huusivat sotilaat. "Ihme, ihme, näkyvä merkki. Vivat Jeremi victor!" "Eläköön voittaja Jeremi!" toistivat tuhannet äänet ja samassa läheni Kamienecin kastellaani, viitaten kädellään merkiksi, että hän haluaa puhua. Huudot hiljenivät ja hän virkkoi:

-- Kuningas on antanut minulle komentonuijan, mutta minä jätän sen arvokkaampiin käsiin, sinun käsiisi, voittaja, ja olen ensimäisenä totteleva sinun käskyjäsi.

-- Ja me hänen mukanaan! toistivat molemmat muut ylipäälliköt.

Kolme komentonuijaa kohottautui ruhtinasta kohden. Hän kuitenkin veti kätensä takaisin ja vastasi:

-- Minä en ole teille, hyvät herrat, antanut komentonuijaa, enkä niinmuodoin myöskään ota sitä vastaan.

-- Olkoon siis tämä sinulle ojennettu komentonuija neljäntenä kolmen entisen lisäksi ja niiden yläpuolella! virkkoi Firlej.

-- Eläköön, Wisniowiecki, eläkööt ylipäälliköt! huusivat upseerit. -- Me tahdomme elää ja kuolla yhdessä teidän kanssanne.

Samassa nosti ruhtinaan ratsu päätään, ravisti purppuranväriseksi värjättyä harjaansa ja päästi niin kuuluvan hirnunnan, että kaikki leirin hevoset yhtaikaa vastasivat siihen.

Sitäkin pidettiin voiton enteenä. Sotamiesten silmät liekehtivät. Sydämiin oli syttynyt taisteluhalu, innostuksen väreet kävivät läpi jäsenten. Myöskin vanhemmat upseerit ottivat osaa yleiseen innostukseen. Kruunun juomanlaskija itki ja rukoili, Kamienecin kastellaani sekä Krasnostawin starosta alkoivat ensimäisinä helistellä sapelejaan aivan niinkuin sotamiehetkin, jotka juoksivat vallin syrjälle ja, ojentaen kättään pimeyteen, huusivat sille suunnalle, jolta vihollista odotettiin:

-- Tulkaa, lurjukset, me olemme valmiit!

Sinä yönä ei kukaan leirissä nukkunut ja aamuun asti kuului huutoja ja paloivat tulipannujen ja soihtujen läpättelevät valot.

Aamulla saapui herra kruunun kirjuri Sierakowski Czolhanski-Kamienista, jossa hän oli käynyt tiedustelujoukkoineen ja hän toi viestejä vihollisesta, joka oli viiden puolalaisen penikulman päässä leiristä. Tiedustelujoukko oli ollut taistelussa, etupäässä ordan voimien kanssa. Siinä olivat saaneet surmansa kaksi herra Mankowskia, herra Oleksic ja muutama jalosukuinen upseeri. Mukana tuodut vangit luulivat tietävänsä khanin ja Chmielnickin tulevan tämän etujoukon jäljessä koko sotavoimansa etunenässä. Päivä kului odotuksessa ja puolustuksen valmistamisessa. Ruhtinas, joka ilman pitempää epäröimistä oli ottanut vastaan ylimmän päällikkyyden, järjesteli joukkojaan, osoitti jokaiselle hänen paikkansa ja neuvoi, miten oli puolustauduttava ja mentävä auttamaan muita. Leirissä vallitsi oivallinen mieliala, kuri oli palannut ja entisen hämmingin, ristiriitaisten määräysten ja epävarmuuden sijaan oli tullut järjestys ja täsmällisyys. Puolenpäivän aikaan olivat jo kaikki asemillaan. Leirin eteen asetetut vahdit kävivät joka hetki ilmoittamassa mitä ympäristössä tapahtuu. Lähikyliin lähetetyt sotilaat toivat elintarpeita ja rehua niin paljon kuin vielä oli saatavissa. Valleilla seisova sotamies lauleli iloisena ja yö vietettiin uinuen nuotioiden ääressä, käsi sapelin kahvassa, niin valmiina, että rynnäkkö saattoi tapahtua milloin hyvänsä.

Aamun sarastaessa alkoikin jo Wisniowiecin puolelta häämöittää jotakin. Kirkonkelloilla hälyytettiin nyt valveille kaupunki ja leirissä herättivät pitkät, valittavat torven äänet unesta herkästi nukkuvat sotilaat. Jalkarykmentit riensivät valleille. Vallien välillä oli ratsuväki, valmiina hyökkäämään, kuullessaan ensimäisen komennon, ja koko vallien pituudelta kohosi ylöspäin sytytettyjen lunttujen savu.

Samassa hetkessä ilmestyi paikalle ruhtinas valkean hevosensa selässä. Hän oli hopeoidussa panssarissa, ilman kypärää. Hänen otsallaan ei näkynyt vähintäkään huolta, päinvastoin loisti ilo hänen silmistään ja kasvoistaan.

-- Tänään saamme vieraita, hyvät herrat, saamme vieraita, toisti hän, ajaen pitkin valleja.

Tuli hetken hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin lippujen lepatus, kevyen tuulenhengen niitä liikutellessa tai kietoessa tankojen ympäri. Sillä välin oli vihollinen tullut niin lähelle, että sen saattoi erottaa paljaalla silmällä.

Tulossa oli vasta ensimäinen aalto, siis eivät itse Chmielnicki ja khani, vaan tiedustelujoukko, jonka muodosti kolmekymmentätuhatta valittua ordalaista. Aseina oli heillä jouset, pyssyt ja sapelit. Otettuaan mukaansa tuhat viisisataa poikaa, jotka olivat lähetetyt hakemaan ruokavaroja, lähestyivät he tiheässä rintamassa Wisniowiecin suunnalta ja alkoivat sitten, kaartuen pitkäksi puolikuuksi, lähestyä vanhaa Zbarazia vastakkaiselta taholta. Heti kun ruhtinas oli tullut vakuutetuksi siitä, että tulossa onkin vain tiedustelujoukko, antoi hän ratsuväelle käskyn tulla esiin vallien väliltä. Komentosanat kajahtivat, rykmentit alkoivat liikkua ja käydä esiin vallien takaa kuin mehiläiset pesästään. Tasanko täyttyi miehiä ja hevosia. Kauas saattoi nähdä ratsumestarien, nuija kädessä, kiiruhtavan lippukuntia ja järjestävän niitä taisteluun. Hevoset hirnuivat raikkaasti ja tuontuostakin tartutti hirnunta kokonaiset rivistöt. Sitten erottautui joukosta kaksi tatareista ja ruhtinaan hovikasakoista kokoonpantua lippukuntaa, ajaen hiljaista ravia eteenpäin. Kaaripyssyt heiluivat miesten olkapäillä, pipolakit välkähtelivät. He ajoivat vaieten ja heidän etunenässään ratsasti punatukkainen Wierszul, jonka hevonen temmelteli aivan hulluna, nousten vähän päästä takajaloilleen, ikäänkuin se olisi tahtonut murtaa suitsensa ja kiireimmän kautta lähteä taistelun mellakkaan.

Taivaan sineä ei samentanut ainoakaan pilvenhattara, päivä oli kirkas ja kuulakka, kaikki näkyi kuin kämmenellä.

Samassa hetkessä tuli vanhan Zbarazin puolelta näkyviin ruhtinaan kuormasto, joka ei ollut sotajoukon mukana voinut päästä leirin sisään, mutta nyt kiiruhti sinne minkä jaksoi, jotta eivät ordalaiset ylläköllä valtaisi sitä. Eikä kuormasto ollut jäänytkään ordalaisilta huomaamatta, sillä pitkä puolikuu kiiti sitä kohden täyttä vauhtia. Allah-huudot kuuluivat valleilla seisovan jalkaväen korviin asti. Wierszulin lippukunnat lensivät kuin myrskytuuli sitä pelastamaan.

Puolikuu oli kuitenkin ehtinyt kuormaston luo pikemmin ja kiersi sen, aivan kuin vyöttäen mustalla nauhalla, hetkessä. Samalla kääntyi muutama tuhat ordalaista, villisti ulvoen, Wierszulia kohden, koettaen kiertää hänetkin. Nyt vasta saattoi huomata Wierszulin kokemuksen ja hänen sotamiestensä täsmällisyyden. Nähdessään, että heitä sekä oikealta että vasemmalta uhataan, jakaantuivat he kolmeen osaan ja ratsastivat vihollisen sivustoja vastaan, jonka jälkeen he jakautuivat neljään ja sitten taas kahteen osaan. Joka kerran täytyi vihollisen nyt kääntyä koko rintamansa mitalta, koska sen edessä ei ollut ketään ja sivustoja jo ahdistettiin. Vasta neljännen kerran jälkeen hyökättiin rinta rintaa vastaan ja Wierszul tähtäsi hyökkäyksensä koko voimalla vihollisen heikoimpaan kohtaan, repi sen auki ja oli yhtäkkiä hänen selkäpuolellaan. Sitten jätti hän sen ja meni kuin myrsky kuormaston luo, huolimatta siitä, että äskeiset vihollisjoukot heti ryntäävät hänen kimppuunsa.

Vanhat sotaurhot löivät, valleilta tätä katsellessaan, panssaroidut kouransa kupeilleen.

-- Hitto heidät vieköön! Vain ruhtinaan ratsumestarit osaavat noin johtaa.

Sillävälin oli Wierszul, terävässä kulmassa iskettyään kuormastoa ympäröivään kehään, puhkaissut sen niinkuin nuoli puhkaisee sotamiehen ruumiin ja silmänräpäyksessä päässyt sen keskelle. Nyt riehui kahden taistelun sijasta yksi, mutta sitä hurjempi taistelu. Komeaa sitä oli katsella. Tasangon keskellä heitteli kuormasto kuin mikäkin liikkuva linnoitus, tulta syöksyen, pitkiä savusiekaleita. Ympärillä taas kuhisi ihmisten liikkuva muurahaispesä, raivoten kuin jokin jättiläispyörre. Pyörteen jäljessä kiiteli hevosia valtoimina ilman ratsumiehiä, keskellä meluttiin, huudettiin ja paukutettiin pyssyjä. Tuossa tepastellaan keränä toinen toisen niskassa, toinen ei päästä irti toista. Niinkuin kierroksissa oleva metsäsika puolustautuu valkeilla torahampaillaan ja raivoissaan iskee koirajoukkoon, niin puolustautui kuormastokin keskellä tatarilaispilveä epätoivon vimmalla, odottaen, että leiristä tulisi avuksi Wierszulin osastoa suurempi joukko. Pian välähtivätkin tasangolla Kuszelin ja Wolodyjowskin rakuunain punaiset költerit, tuulen ajamina kuin mitkäkin kukat. He ratsastivat tatarilaispilven laidalle, hyökkäsivät siihen kuin mustaan metsään niin ettei heitä hetken aikaan voinut eroittaa. Mellakka yhä kiihtyi. Sotamiehistäkin alkoi jo tuntua oudolta, ettei ruhtinas heti lähettänyt riittävää voimaa saarrettujen avuksi. Hän viivytteli kuitenkin tahallaan, tahtoen sotamiehilleen osoittaa, minkälaiset apujoukot hän on heille tuonut, lisätä heidän rohkeuttaan ja valmistaa heitä vielä suurempiin vaaroihin.

Ammunta kuormastoleirissä heikkeni kuitenkin pian, nähtävästi sotamiehillä ei ollut enää aikaa ladata pyssyjänsä, tai olivat muskettien piiput jo liiaksi kuumentuneet. Tatarilaisten meluaminen sensijaan kasvoi kasvamistaan. Silloin antoi ruhtinas merkin ja kolme husaarilippukuntaa, yksi hänen omansa, jota Skrzetuski johti, toinen Krasnostawin starostan ja kolmas kuninkaallinen, herra Piglawskin johtama lippukunta, lähtivät leiristä taisteluun. Ne saapuivat paikalle, iskivät vihollista kuin kirveen kannalla, repivät auki tatarien kaaren, hajoittivat sen, tuhosivat heti tasangolla osan, tunkivat muut metsiä kohden, löivät vielä kerran hajalle jäännökset ja ajoivat niitä takaa noin neljännes penikulman matkaa leiristä. Kuormasto pääsi kuin pääsikin, sotilaiden iloisesti huutaessa ja tykkien paukkuessa, eheänä vallien välille.

Tatarit eivät kuitenkaan kokonaan hävinneet näkyvistä, sillä he tiesivät Chmielnickin ja khanin olevan tulossa jäljessään. Siksipä he pian jälleen palasivat ja kiersivät, Allahia huutaen, koko leirin, vallaten samalla likikyliin johtavat maantiet ja polut. Pian alkoi myöskin kylistä kohota mustia savupatsaita taivasta kohden. Useat tatarit lähenivät jo valleja, mutta heitä vastaan lähti heti ruhtinaan sotilaita, sekä yksinään että joukoissa, varsinkin ryntäilivät vihollista vastaan tatarilaisen, valakialaisen ja rakuunalippukunnan sotilaat.

Wierszul ei voinut ottaa osaa kahakoihin, sillä kuormastoa puolustaessa oli häntä kuusi kertaa haavoitettu päähän ja hän makasi näännyksissä teltassaan. Herra Wolodyjowski sensijaan, vaikka hän oli aivan veren peitossa, ei vielä ollut saanut tarpeekseen ja läksi ensimäisenä rynnäkköön. Kahakoita kesti iltaan asti ja niitä katselivat ensimäisten lippukuntien upseerit jalkaväen leiristä kuin mitäkin näytelmää. Siinä juoksi miehiä toistensa ohi, he kohtasivat toisensa joukoissa tai yksittäin ja ottivat vankeja. Siepattuaan jonkun kiinni ja vietyään sen vankina leiriin, herra Michal uudelleen palasi taisteluun. Hänen punainen univormunsa välkkyi kaikkialla pitkin taistelukenttää ja Skrzetuski osoitti häntä erityisenä merkillisyytenä herra Lanckoronskille. Hän tarttui todella aina niin äkkiä ja odottamatta kiinni tehtäviin, että oli aivan kuin ukkonen olisi iskenyt uhriin. Zagloba rohkaisi häntä valleilta huudoillaan, vaikka herra Michal ei voinutkaan häntä kuulla ja vähän päästä kääntyi hän ympärillä seisovien sotamiesten puoleen, sanoen:

-- Katsokaappa, hyvät herrat, minä hänet olen opettanut sapelia heiluttamaan. Hyvä! Oivallista. Jumal' avita, hän on pian minun vertaiseni...

Mutta aurinko oli jo laskenut ja taistelijat alkoivat vähitellen vetäytyä pois kentältä, jonne enää jäivät vain hevosten ja ihmisten raadot. Kaupungissa soittivat kirkonkellot taasen angelusta.

Yö lankesi verkalleen, ei kuitenkaan tullut pimeä, sillä tulen loimut valaisivat joka puolelta. Zaloscie, Barzynce, Lublanki, Stryjowka, Kretowice, Zarudzie ja Wachlowka paloivat, koko seutu silmin kantamiin asti muodosti ainoan tulipalon. Tässä yössä kävivät savut punaisiksi ja tähdet välkkyivät taivaan ruusunkarvaiselta pohjalta. Lintuparvia kohosi, kauheasti kirkuen, metsistä, tiheiköistä ja lammikoista, ne kaartelivat tulipalon valaisemassa ilmassa kuin mitkäkin lentävät liekit. Kauheaa näkyä pelästyen alkoivat kuormaston härät surkeasti mylviä.

-- Mahdotonta on, puhuivat vallihaudoissa vanhat sotilaat, -- että tuo tatarilaisjoukko olisi sytyttänyt kaikki nuo tulipalot. Varmaan nyt lähenee itse Chmielnicki kasakkoineen ja hänen muassaan koko orda.

Eivätkä nämä olleetkaan pelkkiä arveluja, sillä edellisenä päivänä oli herra Sierakowski tuonut tiedon, että zaporogien hetmani ja khani todella seuraavat etujoukkoa. Heitä tiedettiin siis varmuudella odottaa. Sotamiehet viipyivät viimeiseen asti valleilla, kaupungin väestö katoilla ja torneissa. Kaikkien sydämet sykkivät levottomina. Naiset itkeä nyyhkivät kirkoissa ja ojentelivat käsiään pyhiä sakramentteja kohden. Mitä kammottavin odotus painoi sanomattomana taakkana kaupunkia, linnaa ja leiriä.

Eikä tarvinnutkaan kauan odottaa. Yö ei vielä ollut ehtinyt pimetä, kun näköpiiriin jo ilmestyi ensimäisiä kasakka- ja tatarilaisrivejä ja heti niiden jälkeen toisia, kolmansia, kymmenensiä ja sadansia. Näytti siltä kuin kaikki metsät ja viidakot olisivat irtaantuneet juuristaan ja lähteneet astelemaan Zbarazia kohden. Turhaan haki ihmissilmä noiden rivien loppua. Niin kauas kuin katse kantoi, häämöitti ihmis- ja hevosjoukkoja, kadoten etäisyyden savuihin ja tulen loimuihin. Ne tulivat kuin pilvet tai heinäsirkkaparvet, jotka liikkuvana, kauheana massana peittävät koko tienoon. Niiden edellä kävi ihmisäänien peloittava humu niinkuin metsässä, vanhojen honkien latvoissa, käy humiseva myrskytuuli. Pysähdyttyään neljännes penikulman päähän, asettautui vihollinen leiriin ja sytytti nuotiot. -- Näettekö tulia? kuiskasivat sotamiehet, -- niitä riittää pitemmältä kuin hevonen voi levähtämättä juosta.

-- Jeesus Maaria, sanoi Zagloba Skrzetuskille, -- sanonpa teille, että kyllä minussa on leijonaa enkä minä yleensä tunne pelkoa, mutta soisinpa kuitenkin mieluummin salaman iskevän nuo ennen huomista päivää kuoliaaksi. Jumal' avita, heitä on liian paljon. Tuskin on Josafatin laaksossakaan suurempaa tungosta. Ja sanokaappa, mitä nuo ryövärit tahtovat? Eikö olisi parempi, että jokainen noista lurjuksista istuisi kotona ja suorittaisi kartanoon rauhassa päivätyötänsä. Onko se meidän syymme, että Jumala on luonut meidät aatelismiehiksi ja nuo moukiksi sekä käskenyt heidän olla meille alamaisia. Hyi olkoon, ihan vimmastun. Minä olen lempeäluontoinen, minua voi vaikkapa tikulla pistää silmään, mutta ei minua pidä suututtaa. Heillä on ollut liian paljon oikeuksia, liian paljon leipää ja siksi ovat he lisääntyneet kuin hiiret puimatantereella. Ja nyt he käyvät kissojen kimppuun. Odottakaa, odottakaa, täällä on kissa, jonka nimi on ruhtinas Jeremi ja toinen nimeltään Zagloba. Luuletteko, että ne ryhtyvät teidän kanssanne keskusteluihin? Jos nuo nyt oikein nöyrtyisivät, niin voisiko niitä sittenkään jättää eloon? Yksi asia minua vain huolestuttaa, se nimittäin, onko leirissä tarpeeksi ruokavaroja. No, sun perhana, katsokaappa nyt, hyvät herrat, tuonne on taas entisten taakse ilmestynyt tulia ja yhä kauempana näkyy nuotioita. Kunpa mustakuolema tarttuisi heihin.

-- Mitä te puhutte neuvotteluista? sanoi Skrzetuski. -- Hehän luulevat, että jo huomenna olemme heidän vallassaan.

-- Emmehän sentään joudu, vai kuinka? kysyi Zagloba.

-- Se on Jumalan kädessä. Ei heillä nyt sentään ole aivan helppoa niin kauan kuin ruhtinas on meidän kanssamme.

-- Tepäs minua lohdutitte. Eihän tässä ole kysymys siitä, onko heidän helppoa vaiko vaikeaa saada meidät käsiinsä, vaan siitä, etteivät ensinkään saisi.

-- Se on sentään sotamiehelle suuri tyydytys, ettei hän turhaan uhraa henkeänsä.

-- Varmaan, varmaan, mutta piru vieköön teidän tyydytyksenne.

Samassa hetkessä tulivat paikalle Podbipienta ja Wolodyjowski.

-- Kerrotaan, että ordan väkeä ja kasakoita on puoli miljoonaa, virkkoi liettualainen.

-- Repäisköön hitto teiltä kielen! huudahti Zagloba. -- Korea uutinen.

-- Ryntäämällä on helpompi tuhota heidät kuin tanterella, vastasi herra Longinus lepyttelevästi.

-- Kun nyt ruhtinas ja Chmielnicki vihdoin ovat tavanneet toisensa, sanoi herra Michal, -- niin ei neuvotteluista enää ole puhettakaan. Joko kaikki, tai ei mitään. Huomenna on tuomiopäivä, lisäsi hän käsiään hieroen.

Pikku ritari oli oikeassa. Tässä sodassa, jota jo oli kestänyt niin kauan, eivät nuo kaksi julmaa leijonaa olleet vielä koskaan seisoneet silmä silmää vastaan. Toinen heistä oli lyönyt hetmaneja ja ylipäällikköjä, toinen mahtavia kasakka-atamaneja, kummankin jälkiä oli seurannut voitto, kumpikin oli ollut vihollistensa kauhu, mutta vasta nyt, heidän välittömästi kohdatessaan toisensa, oli ratkaistava, kummanko vaakakuppi painoi enempi. Wisniowiecki katseli vallilta yli näkymättömien tatarilais- ja kasakkalaumojen ja turhaan koetti hänen silmänsä niitä mitata. Chmielnicki taas tarkasteli kentältä linnaa ja leiriä ja ajatteli itsekseen: tuolla on pahin viholliseni, kun hänet tuhoan, niin kuka enää voi minua vastustaa.

Oli helppo arvata, että taistelu noiden kahden miehen välillä kävisi sekä pitkäksi että vimmatuksi, mutta tuloksesta ei voinut olla epäilystä. Lubnien ja Wisniowiecin ruhtinas johti viittätoista tuhatta miestä, niihin luettuina myöskin leiripalvelijat, kun sensijaan rahvaan päällikön komennon alla kulkivat kaikki Asovan merestä ja Donista aina Tonavan suulle asti asuvat ihmisjoukot. Hänen mukanansa oli khani, johtaen Krimin, Bialogrodin ja Dobrudzan ordia, hänen mukanaan marssi Dniesterin ja Dnieperin kaikkien lisäjokien varrella asuva rahvas, siinä kulkivat suistolaiset ja lukematon väki aroilta, rotkoista, metsistä, kaupungeista, kylistä ja taloista sekä vihdoin ne, jotka ennen olivat palvelleet ylimysten tai kruunun lippukunnissa. Siellä oli sekaisin czerkasseja, valakialaisia sotamiehiä, Silistrian ja Rumelian turkkilaisia, yksinpä irtonaisia serbialais- ja bulgarialais-joukkueitakin. Näytti siltä kuin olisi alkanut uusi kansainvaellus, kansain, jotka olivat jättäneet pimeät asuinsijansa aroilla, samotakseen länttä kohden valtaamaan uusia maita ja perustamaan uutta valtakuntaa.

Sellainen oli taistelevien voimien keskinäinen suhde... Kourallinen kymmeniä tuhansia, saari merta vastaan. Ihmekö siis, että usean sydämen valtasi levottomuus. Ei yksin kaupungissa ja tällä maakulmalla, vaan koko valtakunnassa katsottiin tuota yksinäistä, villin tulvan ympäröimää vallia suurten ritarien ja heidän suuren johtajansa hautakummuksi.

Samaa mieltä oli varmaan Chmielnickikin, sillä juuri kun tulet leireissä olivat kunnollisesti syttyneet, alkoi vallien edessä kasakkalähetti heiluttaa valkoista lippua, toitottaa torveen ja huutaa, ettei ammuttaisi.

Vartiat lähtivät heti ulos ja ottivat hänet kiinni.

-- Hetmanilta sana ruhtinas Jaremalle, sanoi lähetti heille.

Ruhtinas istui yhä valleilla hevosen selässä, kasvot leppeinä kuin poutainen taivas. Tulen loimut heijastivat hänen silmiinsä ja verhosivat ruusuisella välkkeellä hänen hienoja valkeita kasvojaan. Seisoessaan herraskasvojen edessä hämääntyi kasakka, hänen säärensä vapisivat ja kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, vaikka hän oli vanha urossusi ja saapunut tänne lähettinä.

-- Kuka olet? kysyi ruhtinas-vojevoda, tähdäten häneen tyynet silmänsä.

-- Olen sadanpäämies Sokol, hetmanin lähetti.

-- Ja mitä sinulla on sanottavaa?

Kasakka teki niin syvän kumarruksen, että hänen otsansa tuli ruhtinaan satulan astuimen kohdalle.

-- Suo anteeksi, ruhtinas -- sanon sen, mitä minun on käsketty sanoa, minä en ole syypää...

-- Puhu suoraan.

-- Hetmani käski minun sanoa, että hän on tullut vieraisiin Zbaraziin ja käy huomenna teidän luonanne linnassa.

-- Sano sinä hänelle, että minä toimeenpanen pidot linnassa tänään enkä huomenna, vastasi ruhtinas.

Tunnin päästä paukkuivat todellakin tervetuliaisiksi mörssärit, iloiset huudot kohosivat ilmaan ja kaikki linnan akkunat loistivat tuhansia kirkkaita valoja.

Kuullessaan tervehdyslaukaukset, torvien ja rumpujen äänet lähti khani omassa persoonassaan veljensä Nuradinin, suittani Galgan, Tuhaj-bejn ja usean murzan seuraamana teltan edustalle ja lähetti hakemaan Chmielnickiä.

Hetmani, vaikka olikin jo vähän päissään, saapui heti, tervehti syvään kumartaen ja odotti, vieden sormensa otsalleen, leukaansa ja rinnalleen, kysymystä.

Khani katseli hyvän aikaa linnaa, joka kaukaa loisti kuin jättiläislyhty, nyökytteli päätään, silitteli harvaa partaansa, joka kahtena pitkänä suortuvana lankesi hänen näädännahkaiselle turkilleen ja sanoi, viitaten sormellaan välkkyviin akkunoihin:

-- Zaporogien hetmani, mitä tuo on?

-- Mahtava hallitsija, ruhtinas Jarema pitää juhlia.

Khani hämmästyi.

-- Juhlia...?

-- Huomiset ruumiit pitävät tänään juhlia, virkkoi Chmielnicki.

Samassa paukahtivat tykit linnassa uudelleen, torvet toitottivat ja niihin sekaantuneet huudot kuuluivat aina khanin ylhäisiin korviin asti.

-- Jumala on yksi, mutisi hän, -- jalopeura asuu tuon uskomattoman sydämessä.

Hetken vaiettuaan hän lisäsi:

-- Tahtoisinpa mieluummin seisoa hänen rinnallaan kuin sinun.

Chmielnicki vavahti. Hän oli kalliisti maksanut tatarilaisten välttämättömän ystävyyden eikä hän sittenkään ollut varma kauheasta liittolaisestaan. Tarvittiin vain joku khanin päähänpisto ja kaikki ordat saattoivat kääntyä kasakoita vastaan, jotka silloin olisivat tuhon omat ja vailla kaikkea pelastuksen mahdollisuutta. Lisäksi tiesi Chmielnicki vielä senkin, että khani auttoi häntä vain saaliin, lahjojen ja onnettomien sotavankien toivossa. Pitihän khani itseänsä laillisena hallitsijana ja siksi häntä itse asiassa hävetti taistella kapinallisten puolella kuningasta vastaan, taistella mokoman Chmielin puolella tuollaista Wisniowieckiä vastaan.

Kasakkahetmani oli juonut itsensä monta kertaa juovuksiin, eikä yksin tottumuksesta, vaan myöskin epätoivosta...

-- Suuri hallitsija, sanoi hän, -- Jarema on vihollisesi. Hän on ottanut tatareilta pois Dnieperin taustan, hän on peloitukseksi hirtättänyt voitettuja murzoja kuin susia puihin, hän tahtoi tulla Krimille hävittämään tulella ja miekalla.

-- Ettekö te sitten ole tehneet tatarilaiskylissä mitään pahaa? kysyi khani.

-- Olen sinun orjasi.