Part 3

-- Haa, lurjukset! sanoi hän, katsellen joka taholle. -- Lähdittepä pakoon. Vahinko, ettei tänne jäänyt ketään. Silloinpa minulla nyt olisi seuraa kuopassani ja minä näyttäisinkin, missä pippuri kasvaa. Te pakanat, nyt teidät teurastetaan niinkuin karja. Herran tähden, meluhan käy aina vain suuremmaksi. Soisinpa, että itse ruhtinas Jeremi olisi siellä, sillä hän se vasta teille soittaisi. Huutakaa te Allahianne, kyllä sudet myöhemmin soittavat teidän raatojenne ääressä. Mutta sitä herra Michalia, kun jättikin minut tänne yksin! Hm, eihän se sentään kummallistakaan ole: hän on tulinen, sillä hän on nuori. Tämän viimeisen retken jälkeen olisin valmis menemään hänen kanssaan vaikkapa helvettiin, sillä hän ei ole ystävä, joka hädän hetkellä jättää. Ampiainen se poika on! Yhtäkkiä vain hän puraisi kuoliaaksi kolme noista. Olisipa minulla täällä mukanani edes tuo viinisäkki. Mutta sen ovat varmaan jo pirut ottaneet... tai hevoset tallanneet rikki... Vielä minuun joku mato pistää tässä kuopassa. Mikäs nyt on?

Huudot ja muskettilaukaukset alkoivat edetä aukean ja ensimäisen metsän taholle.

-- Ahah, sanoi Zagloba, -- nyt he jo ovat niiden kimpussa. Ettepäs kestäneet, senkin koirat. Kiitos Jumalan kaikkivaltiaan.

Huudot etenivät etenemistään.

-- Kelpo lailla he niitä ahdistavatkin, mutisi Zagloba edelleen. -- Mutta minä huomaan, että minun täytyykin jäädä istumaan tähän kuoppaan. Puuttuisi vain, että sudet minut söisivät. Ensin Bohun, sitten tatarit ja lopuksi sudet. Suo, Jumala, Bohunin joutua paaluun, ja anna susille raivoa, sillä tatareista meikäläiset kyllä pitävät huolen. Herra Michal, herra Michal!

Hiljaisuus vastasi herra Zagloban puheluun. Vain metsä humisi ja kaukaa kuuluvat huudot heikkenivät heikkenemistään.

-- Panenkohan minä tänne maata? Piru heidät vieköön. Voi, herra Michal!

Mutta herra Zagloban kärsivällisyyden täytyi vielä kestää pitkä koetus, sillä taivas alkoi jo hämärtää, kun vasta maantieltä kuului kavionkopsetta ja metsän pimeydestä tuli näkyviin valoja.

-- Herra Michal, minä olen täällä! huusi herra Zagloba.

-- Kiivetkää ylös kuopasta!

-- Kun en jaksa.

Herra Michal seisoi kuopan reunalla, palava päre kädessään, ojensi kätensä Zagloballe ja sanoi:

-- No, tatareja ei enää ole. Me ajoimme heitä takaa aina tuonne metsälle asti.

-- Ja kuka tänne sitten yhtäkkiä oli saapunut?

-- Kuszel ja Rostworowski kahdentuhannen ratsumiehen kanssa. Minunkin rakuunani ovat heidän matkassaan.

-- Paljonko pakanoita oli? -- Ainakin pari tuhatta.

-- Jumalan kiitos. Antakaappa minulle jotakin juomista, sillä olen ihan pyörryksissä.

Kaksi tuntia myöhemmin istui herra Zagloba, kunnollisesti juotuaan ja syötyään, mukavassa satulassa Wolodyjowskin rakuunoiden keskellä ja hänen vierellään ratsasti pieni ritari, puhuen:

-- Vieläpä te olette hengissä, vaikka emme saavukaan Zbaraziin ruhtinattaren seurassa. Hullummin olisi käynyt, jos neiti olisi joutunut pakanoiden käsiin.

-- Ehkäpä Rzedndzian vielä tuo hänet Zbaraziin, arveli Zagloba.

-- Sitä hän ei voi tehdä, sillä maantie on vallattu: tuo lauma, jonka nyt saimme torjutuksi, palaa pian takaisin ja seuraa sitten kintereillämme. Sitäpaitsi saattaa Burlajkin saapua minä hetkenä hyvänsä ja ennemmin olla Zbarazin luona kuin Rzendzian ehtii sinne Toiselta taholta marssivat Konstantinowista Chmielnicki ja khani.

-- Jumalan tähden. Silloinhan Rzendzian ja ruhtinatar joutuvat aivan kuin nuotan perään.

-- Rzendzian koettaa varmaan hyvissä ajoin pujahtaa pakoon Zbarazin ja Konstantinowin välistä eikä anna Chmielnickin tai Khanin joukkojen saartaa itseään. Ja näettekö, minä luotan lujasti siihen, että hän onnistuu.

-- Suokoon Jumala!

-- Se poika on ovela kuin kettu. Teiltäkään ei puutu temppuja, mutta hän on vielä ovelampi. Kuinka paljon me vaivasimmekaan päätämme pelastaaksemme tytön emmekä lopultakaan keksineet mitään keinoja. Mutta Rzendzianpa suoritti kaikki oivallisesti. Kyllä hän nytkin pujahtaa pälkähästä niinkuin käärme, kun on kysymyksessä hänen oma nahkansa. Olkaa varma, että Jumala nytkin holhoaa ruhtinatarta. Hän on hänet jo niin monta kertaa pelastanut. Ja muistakaa, että itsekin käskitte minua pysymään lujassa uskossa, Zbarazissa, silloin, kun Zachar tuli.

Zagloba sai herra Michalin sanoista hiukan luottamusta, mutta vaipui sitten syviin mietteisiin.

-- Herra Michal, sanoi hän hetken perästä, -- kysyittekö Kuszelilta, mitä Skrzetuskille kuuluu.

-- Hän on jo Zbarazissa ja, Jumalan kiitos, terveenä. Ovat Zacwilichowskin kanssa saapuneet ruhtinas Koreckin luota.

-- Mutta mitäs me hänelle sanomme?

-- Siinäpä se mutka onkin.

-- Hän kai yhä vielä luulee, että tyttö on Kiovassa murhattu.

-- Niin luulee.

-- Sanoitteko nyt Kuszelille tai jollekin muulle mistä me tulemme.

-- En sanonut, sillä ajattelin itsekseni: parempi on ensin neuvotella.

-- Minä tahtoisin pikemmin, että kokonaan pitäisimme tarkoituksemme salassa, sanoi Zagloba. -- Jos tyttö nyt, josta Jumala varjelkoon, uudestaan joutuisi kasakoitten tai tatarilaisten käsiin, niin saisi Skrzetuski uuden tuskan, aivan niinkuin revittäisiin auki jo arpeutuneet haavat.

-- Panen pääni pantiksi, että Rzendzian tuo hänet perille.

-- Panisinhan minäkin mielelläni pääni pantiksi, mutta onnettomuus raivoaa tällä hetkellä maailmassa kuin rutto. Pitäkäämme mieluummin suumme kiinni ja jättäkäämme kaikki Jumalan huomaan.

-- Tapahtukoon niin. Mutta eihän vain herra Podbipienta mahtane ilmaista Skrzetuskille salaisuutta.

-- Ettekö tunne häntä. Hänhän on antanut ritarisanansa ja se on tuolle liettualaiselle humalaseipäälle pyhä asia.

Samassa liittyi heihin Kuszel ja he läksivät yhdessä ratsastamaan eteenpäin, nousevan auringon ensi valossa keskustellen valtiollisista asioista, ylipäällikköjen tulosta Zbaraziin, minkä viimemainitun seikan ruhtinas Jeremi oli aiheuttanut, ruhtinaan pikaisesta saapumisesta ja kauheasta tuomiosta, jota Chmielnicki ja koko hänen mahtinsa eivät enää voi välttää.

TOINEN LUKU

Zbarazissa tapasivat herra Wolodyjowski ja Zagloba kaikki kruunun sotajoukot odottamassa vihollista. Siellä majaili myöskin valtakunnan juomanlaskija, joka oli marssittanut väkensä Konstantinowista, Kamienecin kastellaani Lanckoronski, joka juuri oli tehnyt hävitysretken Barin ympäristöön, sekä kolmas ylipäällikkö, Belzan kastellaani herra Firlej Dombrowicasta, kruunun kirjuri herra Andrzej Sierakowski, kruunun lipunkantaja herra Koniecpolski sekä tykistökenraali ja erikoistuntija kaupunkien valloittamisessa ja puolustuksen järjestämisessä herra Przyjemski. Heidän mukanansa majaili kaupungissa kymmenen tuhatta sotilasta raja-armeijaa, lukuunottamatta muutamia ruhtinas Jeremin lippukuntia, jotka jo ennestään olivat majailleet Zbarazissa.

Herra Przyjemski oli kaupungin ja linnan eteläpuolisille vallituksille, Gniesnajoen ja kahden lammikon välille sijoittanut mahtavan leirin, jonka hän linnoitti ulkomaalaiseen tapaan. Sen saattoi valloittaa vain edestäpäin, sillä takapuolella olivat lammikot, linna ja joki. Tässä linnoitetussa leirissä aikoivat ylipäälliköt tehdä Chmielnickille vastarintaa ja pidättää hänen ryntäystään siksi, kunnes kuningas Puolaan jääneiden sotavoimien ja koko aseihin kutsutun aatelin kanssa saapuisi avuksi. Oliko kuitenkaan mahdollista toteuttaa aikomus Chmielnickin sotavoimaan nähden? Monet sitä epäilivät ja oikeutettua epäilyksen aihetta todella olikin, muunmuassa se seikka, että asiat itse leirissä olivat huonosti. Ensinnäkin vallitsi johtajien välillä salainen epäsopu. Ylipäälliköt olivat nimittäin vasten tahtoansa tulleet Zbaraziin, myöntyen vain ruhtinas Jeremin vaatimukseen. Aluksi olivat he halunneet puolustautua Konstantinowissa, mutta kun sitten levisi huhu, että Jeremi omassa persoonassaan saapuu vain siinä tapauksessa, että Zbaraz valitaan puolustuspaikaksi, niin ilmoittivat sotamiehet heti kuninkaallisille päälliköille tahtovansa mennä Zbaraziin eivätkä ryhtyvänsä taistelemaan muualla. Heihin eivät pystyneet mitkään kehoitukset eikä mikään komennon arvovalta ja pian huomasivat ylipäälliköt, että jos he vielä pysyvät kannallaan, niin sotajoukot, alkaen parhaimmista husaarilippukunnista aina viimeiseen ulkomaalaiseen sotamieheen asti, jättävät heidät ja siirtyvät Wisniowieckin lippujen alle. Tässä nähtiin taasen esimerkki surullisesta sotilaallisesta kurittomuudesta, jommoista tähän aikaan sattui niin usein ja joka johtui osaksi päälliköitten kyvyttömyydestä ja keskinäisestä epäsovusta, osaksi kuulumattomasta pelosta Chmielnickin voimaan nähden ja suunnattomista tappioista, varsinkin Pilawcen luona.

Niin täytyi siis ylipäällikköjen lähteä Zbaraziin, jossa ylin valta, huolimatta kuninkaan määräyksistä, pakostakin oli siirtyvä Wisniowieckin käsiin. Sillä vain häntä totteli sotajoukko, vain hänen johdollaan se halusi taistella ja kuolla. Tämä todellinen päällikkö ei kuitenkaan vielä ollut Zbarazissa ja siksi kasvoi kasvamistaan levottomuus sotaväen keskuudessa, kuri höltyi kokonaan ja rohkeus lamaantui. Tunnettua nimittäin jo oli, että Chmielnicki ja khani lähenevät, tuoden mukanaan sellaisen sotavoiman, etteivät ihmissilmät Tamerlanin ajoista asti ole sellaista nähneet. Yhä uudet viestit lentelivät leiriin kuin mitkäkin pahaa ennustavat linnut, yhä uudet ja yhä kauheammat huhut raukaisivat sotamiesten urheutta. Pelättiin pakokauhun, samanlaisena kuin Pilawcen luona, äkkiä leviävän ja hajoittavan, kuin tuhan tuuleen, tuon kourallisen väkeä, jonka tuli sulkea Chmielnickiltä tie valtakunnan sydänmaihin. Päällikötkin kadottivat mielenmalttinsa. Heidän ristiriitaiset määräyksensä joko jätettiin kokonaan täyttämättä tai täytettiin vastahakoisesti. Todellakin saattoi vain Jeremi torjua tuhon, joka jo uhkaavana riippui leirin, sotajoukon ja maan yllä.

Zagloba ja Wolodyjowski joutuivat, saavuttuaan Kuszelin lippukuntain mukana, heti sotilaselämän pyörteeseen, sillä tuskin olivat he ehtineet leirin keskellä olevalle aukealle, kun eri aselajeihin kuuluvat toverit jo ympäröivät heidät, kysellen kukin vuorostaan kuulumisia. Kun uteliaat näkivät tatarilaiset vangit, palasi rohkeus heidän sydämiinsä: "Ovatpa löylyttäneet tatareja! Tatarilaisia vankeja! Jumala on kuin onkin antanut voiton!" toisteltiin. "Tatarit ovat täällä ja Burlaj heidän mukanansa! Aseihin, hyvät herrat, valleille!" Sanoma levisi kautta leirin ja sen kulkiessa Kuszelin voitto kasvoi. Yhä enemmän väkeä kokoontui vankien ympärille. "Tappakaa ne!" huudettiin, "mitäpä me niillä täällä teemme!" Kysymyksiä satoi kuin lumihiutaleita pyryilmalla. Kuszel ei kuitenkaan vastannut, lähti vain viemään kertomusta Belzan kastellaanin päämajaan. Tuttavat vähävenäläisten lippukunnista, Wolodyjowski ja Zagloba kävivät sillaikaa tervehtimässä, mutta viimemainitut väittelivät mikäli mahdollista antamasta suoria vastauksia, koskapa hekin halusivat ensinnä tavata Skrzetuskia.

He kohtasivat hänet linnassa ja hänen seurassaan vanhan Zacwilichowskin, kaksi pappia, paikkakunnan bernhardinehin kuuluvaa, sekä herra Longinus Podbipientan. Heidät nähdessään Skrzetuski hiukan kalpeni ja hänen katseensa synkistyi, sillä he johdattivat hänen mieleensä liian paljon muistoja, hänen oli suorastaan vaikea heitä nähdä. Hän tervehti heitä kuitenkin tyynesti, vieläpä ilollakin, kyseli missä he olivat olleet ja oli tyytyväinen jokaiseen heidän vastaukseensa. Pitäen ruhtinatarta kuolleena, hänellä nimittäin ei enää ollut mitään haluja eikä toivomuksia, ei hänen mieleensä myöskään johtunut pieninkään epäluulo, että heidän pitkä viipymisensä oli jossakin tekemisessä ruhtinattaren kanssa. He puolestaan eivät sanallakaan maininneet retkensä tarkoitusta, vaikka herra Longinus tutkien katsahti vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, huokaili ja väänteli siinä paikallaan, koettaen löytää heidän kasvoistaan edes toivon varjoa. Molempien huomio pysyi kuitenkin kiintyneenä Skrzetuskiin, jota herra Michal vähän päästä puristi harteista, hänen sydämensä kun oli menehtyä katsellessa tuota uskollista vanhaa ystävää, joka oli kokenut ja menettänyt niin paljon, ettei eläminen enää ollut hänelle juuri minkään arvoinen.

-- Mepäs kokoamme yhteen kaikki vanhat toverit, sanoi hän Skrzetuskille, -- ja sinä tulet pitämään hauskaa heidän kanssansa. Tästä nousee nyt sota, jollaista ei vielä ole ollut ja se tuo jokaiselle soturille myöskin paljon iloa. Kunpa Jumala soisi sinulle terveyttä, että vielä kerran saisit johtaa husaarejasi.

-- Jumala on minulle jo antanut terveyteni takaisin, vastasi Skrzetuski, -- enkä halua mitään muuta kuin palvella sotilaana niin kauan kuin minua tarvitaan.

Skrzetuski todella jo olikin terve, sillä hänen nuoruutensa ja luja voimansa olivat voittaneet taudin. Tuska kalvoi hänen sieluansa, mutta ei kyennyt vahingoittamaan hänen ruumistaan. Hän oli vain suuresti laihtunut ja käynyt niin keltaiseksi, että hänen otsansa, poskensa ja nenänsä olivat kuin kirkkovahasta muovaillut. Entinen kivinen ankaruus oli jäänyt hänen kasvoilleen ja oli niille asettunut sama jähmettynyt tyyneys, joka tavataan kuolleiden kasvoilla. Entisten lisäksi oli mustaan partaan tullut yhä enemmän hopeisia säikeitä. Yleensä ei hän juuri eronnut muista ihmisistä paitsi siinä että hän vasten sotilaan tapoja vältti meluisaa puhetta, kokouksia ja juominkeja ja seurusteli mieluummin munkkien kanssa, joiden keskusteluja tulevasta- ja luostarielämästä hän mielellään kuunteli. Virkatehtävänsä hän suoritti tarkalleen ja sotaa ja odotettua piiritystä koskevat asiat kiinnittivät hänen mieltään yhtä paljon kuin muidenkin.

Äkkiä kääntyikin keskustelu tähän aineeseen, sillä koko leirissä, linnassa ja kaupungissa ei kukaan muuta ajatellut. Vanha Zacwilichowski kyseli tatareista ja Burlajsta, jonka hän tunsi ennestään.

-- Hän on suuri sotilas, huomautti hän, -- sääli vain, että hän yhdessä muiden kanssa nousee isänmaataan vastaan. Olemme taistelleet yhdessä Chocimin luona. Hän oli silloin vielä nuori mies, mutta hänestä odotettiin erinomaista.

-- Hän on kotoisin Dnieperin takaa ja johtaakin sikäläisiä kasakoita, virkkoi Skrzetuski. -- Mistä sitten, isä, johtuukaan, että hän nyt ryntää etelästä päin, Kamieniecin taholta?

-- Nähtävästi, vastasi Zacwilichowski, -- Chmielnicki tahallaan on määrännyt juuri hänet sinne talvimajoille, koska Tuhaj-bej jäi Dnieperin taa ja tuo suurmurza jo kauan on hautonut vihaa Burlajta vastaan. Kukaan ei olekaan löylyttänyt tatareja niin kuin aikoinaan Burlaj.

-- Ja nyt hänestä tulee heidän taistelutoverinsa.

-- Niin tulee, sanoi Zacwilichowski. -- Sellaiset ovat ajat. Kyllä Chmielnicki kuitenkin tulee valvomaan, etteivät he syö toisiaan.

-- Mutta milloin te, isä, odotatte tänne Chmielnickiä? kysyi Wolodyjowski.

-- Minä päivänä tahansa. Kuka hänet kuitenkaan tietää. Ylipäällikköjen pitäisi yhtämittaa lähettää tiedustelujoukkoja, mutta he eivät tee sitä. Juuri äsken pyysin, että Kuszel lähetettäisiin etelän suunnalle ja herrat Piglowski Czolhanski-Kamenille. Olisin itsekin lähtenyt, mutta täällähän on alituisesti neuvotteluja. Myöskin aiotaan lähettää kruunun kirjuri muutamien lippukuntien kanssa. Kunpa he nyt pitäisivät kiirettä, ettei kävisi liian myöhäiseksi. Sitokoon Jumala ruhtinaamme saapua tänne mitä pikimmin, sillä muuten on edessämme sama häpeä kuin Pilawcen luona.

-- Minä katselin noita sotamiehiä, sanoi Zagloba, -- kun ratsastimme leirin poikki ja minusta tuntuu, että heidän joukossaan on enemmän lurjuksia kuin kunnon poikia. He sopisivat paremmin ruokatavaran kaupustelijoiksi kuin meidän taistelutovereiksemme, meidän, jotka pidämme kunniaa suurempiarvoisena kuin terveyttä.

-- Mitä te nyt puhuttekaan, murahti vanhus. -- En väheksy urhoollisuuttanne, vaikka minulla ennen tosin olikin teistä toinen käsitys. Mutta kaikki täällä olevat ritarit ovat parasta väkeä, mitä valtakunnassa koskaan on ollut. Heiltä puuttuu vain johtaja. Herra Kamienecki on hyvä taistelija, muttei mikään päällikkö. Herra Firlej on vanha ja mitä tulee kruunun juomanlaskijaan, niin on hän yhdessä ruhtinas Dominikin kanssa hankkinut itselleen huonon nimen Pilawcen luona. Onko siis kumma, ettei heitä tahdota totella... Sotamies vuodattaa mielellään vertaan, jos hän on varma, ettei häntä tarpeettomasti syöstä kuolemaan. Mutta katsokaa mitä nyt tapahtuu: sensijaan että ajateltaisiin piiritystä, riidellään siitä, missä kunkin paikka on.

-- Onko ruokavaroja tarpeeksi? kysyi levottomana Zagloba.

-- Ei niitäkään, ole niin paljon kuin tarvittaisiin ja rehua on vieläkin vähemmin. Jos piiritystä kestää kuukauden, niin täytyy hevosille antaa lastuja tai kiviä.

-- Vielä olisi aikaa pitää tästä huolta, sanoi Wojodyjowski.

-- Menkääpä sanomaan se heille! Lähetä, hyvä Jumala, ruhtinas tänne! sen sanon vieläkin.

-- Ette häntä yksin ikävöi, keskeytti herra Longinus.

-- Minä tiedän sen, vastasi vanhus. -- Katsokaappa tuonne leiripihalle: kaikki istuvat vallien ääressä ja katselevat ikävöiden vanhaa Zbarazia kohden. Toiset kiipeävät kaupungin torniin ja jos joku sieltä huutaa: hän tulee! niin he ovat kuin hulluina ilosta. Ei himoitse janoinen peura tuoretta vettä niinkuin me kaipaamme häntä. Kunpahan hän vain saapuisi ennen Chmielnickiä, sillä muuten pelkään tulevan esteitä.

-- Me rukoilemme mekin päiväkaudet hänen tuloansa, virkkoi eräs bernhardilaismunkki.

Koko ritariston rukoukset ja toivomukset olivat pian toteutuvat, vaikka tosin seuraava päivä toikin muassaan vielä enemmän pelkoa ja pahoja enteitä. Torstaina, kahdeksantena päivänä heinäkuuta, kävi yli kaupungin ja äsken rakennettujen leirivallien hirveä myrsky. Sade valui tulvina, osa maavarustuksista sortui, Gniezna ja molemmat lammikot paisuivat yli äyräittensä. Illalla iski salama Belzan kastellaanin, Firlejn jalkaväkijoukkoon, tappoi muutamia miehiä ja repi itse lipun kappaleiksi. Tätä katsottiin huonoksi enteeksi, Jumalan vihan selväksi merkiksi, varsinkin kun Firlej oli kalvinisti. Zagloba ehdotti, että hänen luoksensa toimitettaisiin lähetystö pyytämään ja vaatimaan, että hän kääntyisi. "Koska sotajoukolla, jonka päällikkö elää Jumalalle vastenmielisessä, riettaassa hairahduksessa, ei voi olla taivaan siunausta." Monet olivat samaa mieltä ja vain kastellaanin persoonan arvovalta ja hänen korkea asemansa ehkäisivät lähetystön toimittamisen. Mielet olivat kuitenkin sitä enemmän masennuksissa. Myrsky vain herkeämättä raivosi. Vallit, vaikka olivatkin lujitetut kivillä, oksilla ja paalutuksella, pehmenivät niin, että tykit alkoivat vajota. Täytyi panna lautoja haubitsien, mörssärien ja vieläpä pienempienkin tykkien, niinsanottujen oktaavien alle. Syvissä vallihaudoissa kohisi vettä miehen korkeudelta. Yö ei tuonut lepoa. Myrskytuuli ajoi idästä yhä uusia, jättiläiskokoisia pilvenlonkia, jotka, keräytyen yhteen paikkaan ja kauhealla melulla puhjeten syöksivät Zbarazin yli koko sade-, ukkos- ja salamavarastonsa... Ainoastaan sotamiehet jäivät leirissä oleviin telttoihin, upseerit ja vieläpä ylipäällikötkin, Kamieniecin kastellaania lukuunottamatta, hakivat suojaa kaupungista. Jos Chmielnicki olisi saapunut myrskyn mukana, olisi hän ilman vastustusta voinut vallata koko leirin.

Seuraavana aamuna oli ilma vähän parantunut, vaikka sadetta yhä vielä jatkui. Vasta kello viiden aikaan, jälkeen puolen päivän, karkoitti tuuli pilvet, taivaan sini levisi yli leirin ja vanhan Zbarazin puolelle ilmestyi kirkas, komea, seitsenvärinen taivaankaari, jonka toinen pää nojasi vanhaan Zbaraziin ja toinen tuntui imevän kosteutta Czarny-Las nimisestä metsästä. Taivaankaari loisti ja välähteli pakenevien pilvien pohjaa vastaan.

Silloin palasi rohkeus sotilaiden sydämiin. Upseerit siirtyivät leiriin ja astuivat liukkaille valleille ihailemaan sateenkaarta. Alettiin heti keskustella ja arvailla, mitä tämä enne tietää, kun äkkiä herra Wolodyjowski, seisoen muiden joukossa, vallihaudan partaalla, alkoi varjostaa kädellään ilveksensilmiään ja huudahti:

-- Sotajoukko astuu esiin taivaankaaren alta!

Syntyi sellainen hälinä, että olisi luullut myrskytuulen liikuttavan ihmisjoukkoa ja nousi puheen humina. Sanat "sotajoukko tulee"! lensivät kuin nuoli vallien toisesta päästä toiseen. Sotamiehet tungeskelivat toistensa ohi ja kokoontuivat yhteen, hälinä läikkyi ja lainehti, kaikkien kämmenet asettuivat varjostamaan silmiä, kaikki silmät tähtäsivät jännitettyinä etäisyyteen, sydämet sykkivät, ja niin katselivat kaikki henkeään pidättäen, vaappuen epäilyksen ja toivon välillä.

Samassa nähtiin jonkin liikkuvan seitsenvärisen portin alitse, liikkuvan yhä selvemmin ja vihdoin sukelsi etäisyydestä esiin ihmismassa. Se läheni lähenemistään, se kävi yhä selvemmäksi, kunnes vihdoin erottautuivat liput ja viirit sekä myöhemmin lipunkantajien metsä. Ei ollut enää syytä epäillä, mitä omin silmin näki: sotajoukko oli tulossa.

Silloin kohosi kaikista rinnoista jättiläishuuto, sanomattoman ilon huuto: Jeremi, Jeremi, Jeremi!

Vanhemmat soturit joutuivat suorastaan mielettömän ilon valtaan. Toiset heittäytyivät alas valleilta, kahlasivat vallihaudan yli ja juoksivat veden tulviman kentän poikki, läheneviä rykmenttejä vastaan. Toiset kiirehtivät hevostensa luo. Mikä nauroi, mikä itki. He panivat kätensä ristiin, tai kohottivat ne taivasta kohden, huutaen: meidän isämme, meidän pelastajamme, meidän johtajamme tulee! Olisi saattanut luulla, että piiritys jo on loppunut, Chmielnicki lyöty ja voitto saavutettu. -- Sillävälin lähenivät ruhtinaan rykmentit lähenemistään. Saattoi jo eroittaa heidän merkkinsä. Edellä marssivat kuten aina, ruhtinaan tatareista, hovikasakoista ja valakialaisista kokoonpannut rykmentit. Niiden jäljessä näkyi Machnickin ulkomaalainen jalkaväki, taempana tulivat Wurcelin tykit, rakuunat ja raskaat husaarit. Auringon säteet taittuivat haarniskoja ja keihäiden kärkiä vastaan. Kaikki marssivat epätavallisessa valaistuksessa ikäänkuin heitä olisi ympäröinyt voiton sädekehä. Skrzetuski, joka seisoi vallilla yhdessä herra Longinuksen kanssa, tunsi kaukaa oman lippukuntansa, jonka hän oli jättänyt Zamosciin, ja hänen kellastuneet poskensa punehtuivat hiukan. Hän veti muutamia kertoja voimakkaasti henkeään, ikäänkuin olisi heittänyt rinnastansa tavattoman painon ja hänen silmänsä kävivät iloisiksi. Sillä nyt lähestyivät suurten vaivojen ja sankarillisten taistelujen päivät ja ne ovat parhaimmat sydämen parantajat, ne painavat tuskallisen muiston sielun syvimmälle pohjalle. Rykmentit tulivat yhä lähemmä, ne olivat tuskin enää tuhannen askeleen päässä leiristä. Vanhemmatkin upseerit saapuivat nyt katsomaan ruhtinaan tuloa, myöskin kaikki kolme ylipäällikköä ja heidän mukanaan herra Przyjemski, herra kruunun lipunkantaja, Krasnostawin herra starosta, herra Korf ja kaikki muut, sekä puolalaisten että ulkomaalaisten värväysjoukkojen upseerit. He ottivat osaa yleiseen iloon ja ylipäällikkö herra Lanckoronski, ritarina suurempi kuin johtajana ja sotaisen mainen ihailijana, ojensi komentonuijansa sille suunnalle, mistä Jeremi marssi, sekä lausui niin lujaan, että kaikki sen kuulivat:

-- Kas tuossa meidän korkein päällikkömme, hänelle jätän minä ensimäisenä vallan ja komennon.