Part 2

Päästyään ruhtinattarelle niin surullisesti muistorikkaan Barin ohi, tulivat matkustajamme vanhalle maantielle, joka vie Latyczowiin, Ploszkirowiin, Tarnopoliin ja yhä kauemma, aina Lembergiin asti. Täällä alkoivat he yhä useammin tavata milloin järjestymättömiä vankkurileirejä, milloin jalkaväen tai kasakkajoukkojen osastoja, milloin talonpoikaisparvia, milloin äärettömiä, tomupilven peittämiä härkälaumoja, joita kuljetettiin kasakka- ja tatarilaisjoukkojen ravinnoksi. Tie kävi yhä vaarallisemmaksi, sillä vähän päästä heiltä kyseltiin, missä asioissa he kulkevat, mistä tulevat ja minne menevät. Kasakkain sotamiehistölle näytti Zagloba silloin Burlajn turvanuijaa ja sanoi:

-- Me olemme Burlajn lähettiläitä ja tuomme Bohunille tuota tyttöä.

Nähdessään pelätyn päällikön turvanuijan, kasakat tavallisesti hajaantuivat, varsinkin, kun jokainen ymmärsi, että jos Bohun on hengissä, niin hän varmaankin temmeltää jossakin lähellä puolalaisten ylipäällikköjen sotajoukkoja, Zbarazin tai Konstantinowin tienoilla. Mutta paljon vaikeampaa oli tulla toimeen rahvaan kanssa. Tietämättömillä juopoilla ja villeillä paimenjoukoilla ei ollut juuri minkäänlaista käsitystä merkeistä, joita päälliköt antoivat turvattua matkaa varten. Jollei Helena olisi ollut mukana, olisivat nuo puolivillit ihmiset pitäneet Zaglobaa, Wolodyjowskia ja Rzendziania omana väkenään ja päällikköinään, kuten välistä tapahtuikin, mutta tavallisesti Helena kiinnitti heidän huomionsa sukupuolellaan ja tavattomalla kauneudellaan. Siitä johtui vaikeuksia, jotka vain suurimmalla vaivalla voitettiin.

Välistä näytti herra Zagloba turvanuijaa, välistä taas herra Wolodyjowski hampaitansa. Silloin tällöin kaatui joku urkkija ruumiina maahan. Toisinaan pelastivat vain Burlajn verrattomat juoksijahevoset matkustajamme vaarallisesta seikkailusta, mutta aluksi niin onnellinen matka kävi päivä päivältä vaikeammaksi. Helena, vaikka hän olikin luonnostaan luja, alkoi alituisesta levottomuudesta ja unettomuudesta heikontua ja näytti todella vangilta, jota vasten hänen tahtoaan kuljetettiin vihollisen leiriin. Herra Zagloba hikoili kauheasti keksiessään yhä uusia oveluuksia, jotka pieni ritari heti paikalla toteutti. Molemmat lohduttivat ruhtinatarta parhaansa mukaan.

-- Kun me nyt vain välttäisimme tuon muurahaispesän, joka vielä on edessämme, sanoi pieni ritari, -- ja pääsisimme Zbaraziin ennenkuin Chmielnicki ja tatarilaiset tulvivat sen ympäristöön.

Hän oli nimittäin matkalla saanut tietää, että ylipäälliköt vetäytyvät Zbaraziin ja aikovat siellä puolustautua. Matkamiehemme pyrkivät sinne siinä toivossa, että myöskin ruhtinas Jeremi divisionansa kanssa saapuisi ylipäälliköiden luo, varsinkin kun osa, ja lisäksi melkoinen, hänen väkeänsä vakinaisesti majaili Zbarazissa. He olivat nyt ehtineet Ploskirowin tienoille. Hyörinä maantiellä harveni todellakin, sillä jo kymmenen puolalaisen penikulman päässä alkoi seutu olla kruunun lippukuntien hallussa eivätkä kasakkaparvet uskaltaneet liikkua kauemmas, vaan katsoivat hyväksi odottaa turvallisen matkan päässä toiselta puolen Burlajn, toiselta puolen Chmielnickin tuloa.

-- Jäljellä on vain kymmenen penikulmaa, toisteli Zagloba käsiään hieroen. -- Jos vain saavutamme ensimäisen lippukunnan, niin pääsemme rauhassa Zbaraziin.

Herra Wolodyjowski päätti kuitenkin hankkia uudet hevoset Ploskirowissa, sillä Barekissa ostetut olivat jo kelvottomat ja Burlajn antamia täytyi säästää pahinta hetkeä varten. Tämä varovaisuus oli käynyt välttämättömäksi senjälkeen kun oli levinnyt tieto, että Chmielnicki jo on Konstantinowin luona ja khani kaikkine ordoineen ryntää Pilawcesta.

-- Ruhtinatar ja minä jäämme kaupungin ulkopuolelle, sillä paras on, ettei meitä nähdä torilla, sanoi pieni ritari Zagloballe, heidän saapuessaan tyhjään taloon parin sadan askeleen päässä kaupungista. -- Mutta teidän täytyy mennä ja kysyä kaupunkilaisilta, eikö heillä ole hevosia myydä, tai vaihettaa vanhoihin. Nyt on jo ilta ja meidän täytyy koko yö ratsastaa.

-- Palaan pian takaisin, sanoi herra Zagloba.

Hän ratsasti kaupunkiin ja Wolodyjowski käski Rzendzianin hiukan päästää auki satulan hihnoja, jotta hevoset voisivat levätä. Itse vei hän ruhtinattaren tupaan ja pyysi häntä vahvistukseksensa juomaan viiniä ja nukkumaan.

-- Tahtoisin ennen aamun koittoa ratsastaa jälellä olevan matkan, sanoi Wolodyjowski ruhtinattarelle. -- Myöhemmin saamme sitten levätä.

Tuskin oli hän ehtinyt tuoda sisään viinisäkit ja ruokaa, kun porstuan edessä kuului kavioiden töminää.

-- Herra Zagloba näkyy jo palanneen, sanoi hän, -- nähtävästi hän ei saanut hevosia.

Samassa hetkessä avautui tuvan ovi ja kynnyksellä seisoi Zagloba kalpeana, tuhkan värisenä, hiestyneenä ja hengästyneenä.

-- Satulaan! huudahti hän.

Herra Michal oli liiaksi kokenut sotilas tuhlatakseen tällaisissa tapauksissa aikaa kysymyksiin. Hän ei tuhlannut sitä edes viinisäkin pelastamiseen (herra Zagloba tempaisi sen kuitenkin mukaansa), vaan tarttui kiireimmiten ruhtinattareen, johti hänet pihalle ja asetti hänet satulaan. Vielä katsahdettuaan, että hihnat olivat kiinni hän toisti:

-- Satulaan!

Kaviot tömisivät ja pian katosivat sekä ratsastajat että hevoset pimeyteen kuin mikäkin unennäköjen sarja. Kauan aikaa kiitivät he levähtämättä. Ploszkirowin läheisyyteen tullessa kävi vihdoin ennen kuun nousua pimeys niin synkäksi, että jokainen takaa-ajo oli mahdoton. Silloin läheni herra Wolodyjowski Zaglobaa ja kysyi:

-- Mitä siellä tapahtui?

-- Odottakaa, herra Michal, odottakaa. Kauheasti hengästyin, jalat olivat minut pettää, uh!

-- Mutta mitä siellä tapahtui?

-- Siellä oli piru omassa persoonassaan. Perkele, sanon teille, tai lohikäärme, jolle kasvaa toinen pää heti kun olet leikannut toisen poikki.

-- Puhukaa selvemmin!

-- Minä näin torilla Bohunin.

-- Ettehän te toki näe pikkuäijiä?

-- Minä näin hänet torilla aivan ilmi elävänä, ja hänen mukanaan oli viisi tai kuusi miestä. En saattanut heitä laskea, sillä jalat olivat vähällä mennä altani. Hänen edessään pidettiin soihtua. Luulen totisesti, että joku paholainen on asettunut meidän tiellemme ja olen aivan kadottanut toivoni, että tässä onnellisesti suoriudumme yrityksessämme. Onko hän ehkä kuolematon, tuo helvetin asukas? Älkää mainitko hänestä mitään Helenalle... Jumal' avita, tehän hakkasitte hänet kuoliaaksi ja Rzendzian antoi hänet ilmi -- ei, hän on jo taas hengissä, vapaana, ja kulkee jaloillaan! Uh, hyvä Jumala! Minäpä sanon teille, herra Michal, että pikemmin tahtoisin nähdä haamun hautausmaalla kuin hänet. Mutta mikä pirun sattuma minut aina viekin ensiksi tapaamaan hänet? Se sattuma saisi mennä koiran kurkkuun. Eikö nyt ole muita ihmisiä maailmassa kohtaamaan häntä -- ei, aina vain minä ja minä!

-- Näkikö hän teidät?

-- Jos hän olisi minut nähnyt, niin silloin ette te, herra Michal, enää tällä hetkellä näkisi minua. Se nyt vielä olisi puuttunut.

-- Tärkeää olisi tietää, sanoi Wolodyjowski, -- ajaako hän meitä takaa, vai ratsastaako hän Waladynkalle Horpynan luo siinä toivossa, että saa meidät kiinni matkalla sinne!

-- Minun ymmärtääkseni hän on matkalla Waladynkalle.

-- Varmaan onkin niin. Silloin ratsastamme me toiselle ja hän toiselle suunnalle. Nyt ei välillämme enää ole penikulma, vaan kaksi ja tunnin perästä tulee viisi. Ennenkuin hän tiellä saa meistä tiedon ja palaa takaisin, niin me jo olemme Zolkiewissa.

-- Niinkö sanotte, herra Michal. Jumalan kiitos, että panitte laastaria haavalleni. Mutta sanokaa minulle kuinka on mahdollista, että hän on vapaana, vaikka Rzendzian saattoi hänet Wlodawan komendantin käsiin?

-- Hän on yksinkertaisesti paennut.

-- Sellaiselta komendantilta pitäisi leikata kaula. Rzendzian, hoi, Rzendzian tänne!

-- Mitä käskette, herra? kysyi poika, pidättäen hevostaan.

-- Kenelle sinä ilmiannoit Bohunin?

-- Herra Regowskille.

-- Kuka herra Regowski on?

-- Hän on suuri kavaljeeri, kyrassierijoukon päällikkö kuninkaan lippukunnassa.

-- Mitä kummaa? sanoi kättään heilauttaen Wolodyjowski. -- Nyt ymmärrän. Ettekö muista, että herra Longinus kertoi herra Skrzetuskin riitaantuneen Regowskin kanssa. Hän on muuten herra Laszczin sukulainen ja vihaa Skrzetuskia siksi, että tämä on loukannut hänen sukulaistaan.

-- Ymmärrän, ymmärrän! huudahti herra Zagloba. -- Varmaan hän ilkeyttään on päästänyt Bohunin vapaaksi. Mutta sellainen teko on rikoslain asia ja tuottaa pään menetyksen. Minä rupean ensimäiseksi päällekantajaksi.

-- Jos Jumala suo meidän kohdata hänet, mutisi herra Michal, -- niin emme varmaan ikinä joudu oikeuden läheisyyteen.

Rzendzian ei ollut tähän asti tietänyt mitään siitä mitä oli tapahtunut, sillä annettuaan vastauksensa Zagloballe, hän jälleen oli ratsastanut ruhtinattaren luo.

He kulkivat nyt verkalleen eteenpäin. Kuu nousi, sumu, joka illan tullen oli levinnyt maan pinnalle, laski ja yö kirkastui. Wolodyjowski vaipui ajatuksiinsa. Zagloba märehti vielä jonkun aikaa pelästyksensä jätteitä ja virkkoi vihdoin:

-- Kyllä Bohun nyt näyttäisi Rzendzianille, jos saisi hänet käsiinsä.

-- Kertokaappas hänelle uutisemme, niin hän kerrankin pelästyy tarpeekseen. Minä lähden siksi aikaa ruhtinattaren luo, sanoi pieni ritari.

-- Hyvä. Hei tänne, Rzendzian!

-- Mikä on? kysyi poika, jälleen pysäyttäen hevosensa.

Herra Zagloba tuli hänen kohdalleen ja vaikeni hetken ajan, odottaen, että Wolodyjowski ja ruhtinatar jäisivät tarpeellisen matkan päähän. Vihdoin hän virkkoi:

-- Tiedätkö mitä on tapahtunut?

-- En.

-- Herra Regowski on päästänyt Bohunin vapaaksi, minä näin hänet Ploskirowissa.

-- Ploskirowissa? Nytkö? kysyi Rzendzian.

-- Nyt. Etkö jo lennä satulasta?

Kuun valo lankesi suoraan pojan pulleille kasvoille eikä herra Zagloba nähnyt niissä mitään pelästystä. Suurimmaksi hämmästyksekseen hän sensijaan huomasi saman julman, miltei eläimellisen raivon ilmeen, joka Rzendzianilla oli ollut silloin, kun hän surmasi Horpynan.

-- No, etkö sitten pelkää Bohunia? kysyi vanha aatelismies.

-- Hyvä herra, vastasi poika, -- jos herra Regowski on päästänyt hänet vapaaksi, niin täytyy minun uudestaan hakea tilaisuutta kostaakseni hänelle sen vääryyden ja häväistyksen, jonka olen saanut häneltä kärsiä. Minä en anna sitä hänelle anteeksi, sillä minä olen vannonut. Ja jos me nyt emme olisi kuljettamassa neitiä turvalliseen paikkaan, niin lähtisin heti paikalla etsimään Bohunin jälkiä. Älköön menkökään käsistäni, mikä minulle kuuluu.

Hyi, ajatteli itsekseen Zagloba. Paras on, etten ole tehnyt vääryyttä tuolle pojalle.

Hän kannusti hevostaan ja hetken päästä oli hän ruhtinattaren ja Wolodyjowskin kohdalla. Tunnin kuluttua kahlasivat he Medwedowkan yli ja tulivat metsään, joka kahtena mustana seinänä leveni molemmin puolin jokea.

-- Tämän seudun tunnen hyvin, sanoi Zagloba. -- -- Nyt on metsää aika pitkältä, sitten tulee neljännespenikulma aukeaa, jonka läpi käy Czarny-Ostrowista tuleva tie ja sitten on vielä suurempi metsä aina Matczyniin asti. Suokoon Jumala, että Matczynista jo saavutamme puolalaiset lippukunnat.

-- Jo onkin aika joutua osalliseksi pelastuksesta, mutisi Wolodyjowski.

He ratsastivat hetkisen vaieten, kuun valaistessa tietä.

-- Kaksi sutta meni tien yli! huudahti äkkiä Helena.

-- Näin, vastasi Wolodyjowski, -- ja tuossa on kolmas.

Harmaa varjo välähti todellakin muutaman kymmenen askeleen päässä hevosten etupuolella.

-- Kas tuossa neljäs! huudahti ruhtinatar.

-- Ei, se on kauris. Katsokaas, neiti: kaksi, kolme niitä on.

-- Mitä pirua! huudahti Zagloba, -- kauriit ajavat takaa susia. Maailma on, huomaan minä, mennyt ylösalaisin.

-- Ratsastakaamme hiukan nopeammin, sanoi herra Wolodyjowski levottomana. -- Rzendzian hoi, ratsasta neidin kanssa edellä.

He läksivät kiitämään eteenpäin, mutta Zagloba taipui Wolodyjowskia kohden ja kysyi hiljaa:

-- Herra Michal, mitä siellä nyt mahtaa tapahtua?

-- Pahaa, vastasi pieni ritari -- Näittehän: metsän eläimet lähtevät makuusijaltaan, havahtuvat unesta ja luikkivat pakoon keskellä yötä.

-- No, mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee, että ne ovat pelästyneet.

-- Kuka niitä on peloittanut?

-- Sotaväki, kasakat tai tatarit. He tulevat meitä vastaan oikealta.

-- Ehkäpä siellä on meidän lippukuntia?

-- Se ei ole mahdollista, sillä nuo eläimet pakenevat idästä päin, Pilawcen suunnalta. Tatarit tulevat siis varmaan sieltä leveänä ketjuna.

-- Kiiruhtakaamme pakoon, herra Michal, Jumalan nimessä.

-- Eipä tässä muutakaan keinoa ole.

-- Jollei ruhtinatar olisi mukanamme, niin lähtisimme suoraan noita joukkioita vastaan, ja ottaisimme huutaman heistä hengiltä. Mutta nyt ruhtinattaren seurassa ei se käy...

-- Meille voi tulla raskas matka, jos he huomaavat meidät.

-- Pidetään nyt varamme, herra Michal. Käännymmekö metsään noiden susien jäljessä, vai kuinka?

-- Ei se auta, sillä vaikkeivät ne heti saavuttaisikaan meitä, niin täyttävät ne meidän edessämme olevan seudun ja minne me sitten korjaamme luumme?

-- Piru heidät vieköön. Tämä nyt vielä puuttui. Ettehän te, herra Michal, vain erehtyne. Eiväthän sudet yleensä pakene sotajoukon edellä, vaan kulkevat sen jäljessä.

-- Ne jotka ovat sivullapäin, kulkevat sotaväen jäljessä ja kokoontuvat yhteen eri puolilta, mutta edellä olevat pelästyvät. Näittekö: tuolla oikealla, puiden välissä kumottaa tuli.

-- Jeesus Natsarealainen, juutalaisten kuningas!

-- Olkaa hiljaa!... Onko tätä metsää vielä pitkältäkin?

-- Se loppuu heti.

-- Tuleeko sitten aukeaa?

-- Tulee. Hyvä Jumala!

-- Olkaa hiljaa. Onko aukean takana taasen metsä?

-- Aina Matczyniin asti.

-- Hyvä. Kun vain eivät saavuttaisi meitä tuolla aukealla!

-- Jos vain pääsemme onnellisesti toiseen metsään, niin olemme kuin kotonamme. Ratsastakaamme nyt yhdessä. Ensiksi ratsastavat ruhtinatar ja Rzendzian Burlajn hevosilla.

He kannustivat hevosiaan ja pääsivät edellä ratsastavien kohdalle.

-- Mikä tulen kumotus tuolla oikealla on? kysyi ruhtinatar.

-- Armollinen neiti, vastasi pieni ritari, -- en voi sitä salata: siellä saattaa olla tatareja.

-- Jeesus Maaria!

-- Älkää pelätkö, neiti. Panen kaulani pantiksi, että ehdimme heidän edelleen ja Matczynissä ovat meidän lippukuntamme.

-- Kiitäkäämme eteenpäin Jumalan tähden, sanoi Rzendzian.

He vaikenivat ja kiitivät kuin haamut eteenpäin. Puut alkoivat harveta, metsä loppui, mutta myöskin sammui tulen kumotus vähemmäksi. Äkkiä kääntyi Helena pienen ritarin puoleen:

-- Hyvät herrat, sanoi hän, -- vannokaa minulle, etten joudu elävänä heidän käsiinsä.

-- Ette joudu, vastasi Wolodyjowski, -- niin kauan kuin minä elän.

Tuskin oli hän ehtinyt sen sanoa, kun he saapuivat aukealle, joka oli noin neljännes penikulmaa leveä ja jonka vastakkaisella taholla jälleen häämöitti metsä. Kaikilta tahoilta ui aukea aho nyt kokonaan kuutamon hopeassa, ollen miltei yhtä valoisa kuin päivällä.

-- Tuo on pahin pala tietä, kuiskasi Wolodyjowski Zagloballe. -- Sillä jos he ovat Czarny-Ostrowissa, niin he varmaan tulevat metsien läpi.

Zagloba ei vastannut, kannusti vain hevostansa.

He olivat jo saapuneet ahon puoliväliin. Vastapäätä oleva metsä likeni likenemistään, käyden yhä selvemmäksi, kun nuori ritari yhtäkkiä viittasi kädellään itää kohden.

-- Kas tuolla, sanoi hän Zagloballe, -- näettekö?

-- Pensaita ja viidakkoa... kauas.

-- Mutta viidakkopa liikkuu.

-- Eteenpäin nyt, eteenpäin! Sillä nyt he epäilemättä ovat meidät huomanneet.

Tuuli vinkui eteenpäin kiitävien korvissa. Pelastava metsä tuli yhä lähemmäksi. Yhtäkkiä kuului tuosta pimeästä massasta, joka läheni ahon oikealta puolelta, ikäänkuin meren aaltojen pauhua muistuttava kohina, sitten lävisti ilman kauhea huuto.

-- He ovat nähneet meidät! karjui Zagloba. -- Koirat... konnat... pirut... sudet... lurjukset!

Metsä oli niin lähellä, että pakenevat jo melkein tunsivat sen kostean ja viileän hengähdyksen. Kuitenkin tuli myöskin tatarilaisparvi yhä selvemmin näkyviin ja sen tummasta ruumiista alkoi pistäytyä esiin ikäänkuin pitkiä raajoja, jotka muistuttivat jonkin jättiläiskokoisen hirviön tuntosarvia. Nämä liikkuivat pakenevia kohden käsittämättömän nopeasti. Wolodyjowskin harjaantuneet korvat eroittivat jo selvästi huudon: Allah, Allah.

-- Hevoseni kompastelee, sanoi Zagloba.

-- Väli siitä! vastasi Wolodyjowski.

Mutta hänen päänsä läpi lensivät salamoina kysymykset: miten käy, jolleivät hevoset kestä? Miten käy, jos joku niistä uupuu? Ne olivat kyllä erinomaisia tatarilaishevosia, niillä oli kyllä rautainen kestävyys, mutta ne olivat melkein lepäämättä saaneet kestää hurjaa juoksua jo Ploskirowista asti aina ensimäiseen metsään. Tosin he olisivat voineet istuutua valtoimien hevosten selkään, mutta nekin olivat jo uuvuksissa. Miten tässä käy? mietti herra Wolodyjowski ja hänen sydämensä löi levottomana ehkä ensi kertaa elämässä, ei hänen itsensä, vaan Helenan takia, Helenan, josta hän tämän pitkän matkan aikana oli oppinut pitämään kuin sisaresta ikään. Hän tiesi myöskin, että tatarit, kerran aljettuaan ajaa jotakin takaa, eivät äkkiä hellitä.

-- Ajakoot meitä takaa vaikka kuinka, Helenaa he eivät tule saamaan kiinni! sanoi hän itsekseen, hammasta purren.

-- Hevoseni kompastelee! huusi toistamiseen Zagloba.

-- Vähät siitä! toisti Wolodyjowski.

He saapuivat jo metsään. Pimeys oli kyllä nyt heidän ympärillään, mutta eivät myöskään yksityiset tatarilaisratsastajat olleet heistä kauempana kuin muutaman sadan askeleen päässä.

Pieni ritari tiesi kuitenkin, miten hänen on meneteltävä.

-- Rzendzian, huusi hän, -- käänny neidin kanssa maantieltä ensimäiselle polulle.

-- Hyvä on, herra, vastasi poika. Pieni ritari kääntyi Zagloban puoleen.

-- Pistoolit kouraan!

Samassa laski hän kätensä Zagloban hevosen ohjaksiin ja alkoi pidätellä sitä.

-- Mitä te teette? huusi Zagloba.

-- Älkää hätäilkö, pidättäkää hevosenne.

Etäisyys heidän ja Helenan kanssa pakenevan Rzendzian välillä kävi yhä suuremmaksi. Vihdoin saapuivat he sille paikalle, missä maantie teki jotenkin jyrkän käänteen Zbarazia kohden ja vähän matkaa siitä erkani kapea metsäpolku, jonka puiden oksat puoleksi peittivät. Rzendzian käänsi polulle. Hetken päästä olivat hän ja Helena kadonneet tiheikköön ja pimeään. Wolodyjowski pysäytti Zagloban ja oman hevosensa.

-- Jumalan nimessä, mitä te teette, karjui Zagloba.

-- Me pysäytämme takaa-ajon. Ruhtinattarelle ei ole muuta pelastusta.

-- Me joudumme surman suuhun.

-- Joudumme jos joudumme. Asettukaa tänne tien syrjään. Tänne, tänne näin.

Molemmat piiloittautuivat pimeään, puitten varjoon. Tatarilaishevosten kavioiden töminä läheni lähenemistään, jyristen kuin myrsky. Koko metsä oli yhtenä töminänä.

-- Nyt se on tapahtunut! sanoi Zagloba ja nosti viinisäkin huulilleen.

Hän joi aika kulauksen ja hypähti sitten pystyyn. -- Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, olen valmis kuolemaan.

-- Heti, heti, sanoi Wolodyjowski, -- kolme heistä ratsastaa nyt edellä -- sitä minä olenkin tahtonut.

Kuun valaisemalla tiellä näkyikin kolme ratsastajaa, jotka istuivat erinomaisten hevosten selässä. Heidän jäljessään, noin kahden tai kolmen sadan askeleen päässä kiiti kymmenkunta muuta ratsastajaa ja kauempana tuli vielä kokonainen tiheä parvi ordalaisia.

Kun kolme ensimäistä oli päässyt väijytyksen kohdalle, pamahti kaksi laukausta, jonka jälkeen Wolodyjowski kuin ilves ryntäsi keskelle tietä ja silmänräpäyksessä, ennenkuin herra Zagloba oli ennättänyt edes katsahtaa sinnepäinkään tai miettiä mistä on kysymys, oli kolmaskin tatarilainen kaatunut kuin salaman iskusta.

-- Hevosen selkään! huusi pieni ritari.

Herra Zagloballe ei tarvinnut toistaa tätä asiaa ja he riensivät eteenpäin kuin kaksi sutta, joita vihainen koiraparvi ajaa takaa.

Kauempana ratsastavat tatarit saapuivat sillä välin ruumiiden luo ja huomattuaan, että metsästä tulevat sudet saattavat ne raadella, he hetkiseksi pysäyttivät hevosensa, odottaen muita tovereitaan.

-- Näettekö, sanoi Wolodyjowski, -- tiesinhän, että he pysähtyvät.

Mutta vaikka pakenijat olivatkin päässeet muutamaa sataa askelta edelle, ei takaa-ajo pysähtynyt pitkäksikään aikaa. Tatarit kiidättivät joukossa, erottautumatta yksityisiksi ratsastajiksi.

Pakenevien hevoset olivat kuitenkin pitkästä matkasta uuvuksissa, niiden juoksu kävi yhä hitaammaksi, varsinkin kompasteli Zagloban hevonen, jonka täytyi kantaa niin raskasta taakkaa, useamman kerran. Vanhalla aatelismiehellä nousivat hiusten jäännökset pystyyn, kun hän ajatteli, että hän mahdollisesti putoaa.

-- Herra Michal, rakas herra Michal, älkää jättäkö minua! huusi hän epätoivoisasti.

-- Olkaa huoleti, vastasi pieni ritari.

-- Syökööt sudet tuon... hevosen...

Hän ei ehtinyt enempää sanoa, kun ensimäinen nuoli jo vingahti hänen korvansa ohitse ja sen jäljessä alkoi suhisten, viheltäen ja laulaen tulla toisiakin, kuin mitäkin ampiaisia tai mehiläisiä. Yksi nuoli lensi niin likeltä, että sen kanta miltei pyyhkäisi Zagloban korvia.

Wolodyjowski kääntyi nyt ja ampui kaksi pistoolinlaukausta takaa-ajajiin.

Silloin kompastui herra Zagloban hevonen niin pahasti, että sen sieraimet miltei painuivat maahan.

-- Jumalan tähden, hevoseni kaatuu, huusi hän sydäntä viiltävällä äänellä.

-- Alas satulasta ja metsään! ärjäisi Wolodyjowski.

Sen sanottuaan hän pysäytti hevosensa, hyppäsi alas ja hetken päästä olivat sekä hän että Zagloba kadonneet pimeyteen.

Tämä temppu ei kuitenkaan jäänyt vinosilmäisiltä tatareilta huomaamatta. Muutama kymmen heistä hyppäsi niinikään alas hevosen selästä ja lähti ajamaan takaa pakenevia.

Oksat iskivät lakin Zagloban päästä ja löivät häntä kasvoihin, ne repäisivät hänen viittansa, mutta hän vain otti jalat kainaloonsa ja livisti eteenpäin ikäänkuin hän olisi ollut kolmenkymmenvuotias. Tuontuostakin hän kompastui, mutta nousi jälleen pystyyn ja livisti taasen entistä nopeammin, läähättäen kuin sepän palkeet. Vihdoin kiepahti hän syvään kuoppaan myrskyn kaataman puun juurella ja tunsi, ettei hän enää pääse kömpimään ylös, koska hänen voimansa olivat kokonaan lopussa.

-- Missä te olette? kysyi hiljaa Wolodyjowski.

-- Täällä, kuopassa. Olen hukassa, pelastakaa minut, herra Michal.

Herra Michal meni empimättä kuopalle ja pani kätensä herra Zagloban suulle.

-- Olkaa hiljaa, ehkä he menevät ohitsemme. Pidämme kyllä puolemme.

Sillä välin olivat tatarit saapuneet paikalle. Toiset heistä kävivät todella kuopan ohi, arvellen pakenevien menneen kauemma, toiset kulkivat verkalleen, tunnustellen puita ja tähystellen joka puolelle.

Pakenijat pidättivät henkeään.

-- Jos joku tulee tänne, ajatteli Zagloba epätoivoissaan, niin kyllä minä näytän.

Samassa alkoi kipinöitä lennellä joka taholle, tatarit iskivät tulta...

Tulen valossa saattoi nähdä villejä kasvoja pulleine poskineen ja taulaan puhaltavine paksuine huulineen. Hetken kuljeskelivat miehet tällä tavalla muutaman kymmenen askeleen päässä kuopasta, muistuttaen pahaa ennustavia metsän haamuja ja tullen yhä lähemmäksi. Hetken perästä alkoi kuitenkin maantieltä kuulua kummallista hälyä ja sekavia huutoja, jotka herättivät nukkuvan korven.

Tatarit panivat pois tuluksensa ja seisoivat kuin maahan naulattuina. Wolodyjowski painoi lujasti kätensä Zagloban olkapäälle. Huudot kasvoivat kasvamistaan ja yhtäkkiä alkoi välähdellä punaisia valoja. Heti niiden jälkeen kajahti muskettien yhteislaukaus... ensimäinen, toinen, kolmas ja sitten huuto "Allah!" Kuului sapelien kalsketta, hevosten ähkinää, kavioiden töminää ja sekasotkuisia huutoja. Maantiellä kävi taistelu.

-- Meikäläisiä, meikäläisiä! huudahti Wolodyjowski.

-- Lyö, surmaa! Lyö, hakkaa! kirkui herra Zagloba. Vielä silmänräpäys ja kuopan ohi juoksi suurimman kauhun vallassa muutamia kymmeniä tatareja, jotka minkä pääsivät kiirehtivät oman väkensä luo. Herra Wolodyjowski ei voinut hillitä itseään, vaan ryntäsi heidän jälkeensä ja ratsasti heidän kintereillään, huolimatta tiheiköstä ja pimeydestä.

Zagloba jäi yksinään kuopan pohjalle.

Hetken päästä koetti hän kiivetä ylös, mutta ei jaksanut. Koko hänen ruumistaan kolotti, hän tuskin pysyi jaloillaan.