Part 16

-- Herra Michal, sanoi Zagloba, tullen niin likelle, että hänen satulansa jalus kosketti pienen ritarin jalusta, -- aivan samalla tavalla minua kuristaa niinkuin silloin, kun herra Podbipienta -- levätköön hän rauhassa! Mutta kun minä ajattelenkin, että nuo kaksi vihdoinkin ovat löytäneet toisensa, niin on minun niin hyvä olla niinkuin olisin ottanut kaksi kulausta espanjalaista viiniä... jollet nyt sinäkään joutuisi avioliiton satamaan, niin sitten vanhoilla päivillämme hoidamme heidän lapsiaan. Yleensähän ihminen aina syntyy jotakin toista varten, herra Michal, mutta me kaksi sovimme paremmin sotaan kuin naimisiin.

Pieni ritari ei vastannut, vaan alkoi entistä kiihkeämmin väännellä viiksiään.

He ratsastivat Toporowiin ja sieltä Tarnopoliin, jossa heidän oli määrä yhtyä ruhtinas Jeremiin, sieltä hänen lippukuntiensa kanssa lähteäkseen Lembergiin viettämään häitä. Matkalla kertoi Zagloba Sandomirin rouvalle mitä viime aikoina oli tapahtunut. Rouva sai tietää, että kuningas ratkaisemattomaksi jääneen verisen taistelun jälkeen Zborowin luona oli tehnyt khanin kanssa sopimuksen, joka tosin ei ollut erittäin edullinen, mutta takasi valtakunnalle ainakin joksikin aikaa rauhan. Sopimuksen mukaan jäi Chmielnicki yhä hetmaniksi ja oli hänellä oikeus äärettömistä rahvaan laumoista valita itselleen neljäkymmentä tuhatta rekisterikasakkaa, josta myönnytyksestä hän puolestaan vannoi uskollisuuden ja alamaisuuden valan Puolan kuninkaalle ja säädyille.

-- Varma asia on, sanoi Zagloba, -- että Chmielnickin kanssa pian jälleen syttyy sota, mutta ei hätää mitään, jos vain komentosauva ei mene meidän ruhtinaan ohi.

-- Mutta kertokaappa toki Skrzetuskille kaikkein tärkein asia, virkkoi, lähemmä ratsastaen, pieni ritari.

-- Aivan oikein, sanoi Zagloba, -- tarkoitukseni kyllä juuri oli alkaa puhua siitä, mutta eihän tässä vielä ole ollut aikaa hengähtääkään. Tiedättekö, Jan, mitä teidän lähdettyä tapahtui: Bohun on ruhtinaan vankina.

Skrzetuski ja ruhtinatar hämmästyivät tämän odottamattoman uutisen kuullessaan siihen määrään, että kävivät aivan sanattomiksi. Ruhtinatar vain levitti kätensä. Hetken äänettömyyden jälkeen Skrzetuski kysyi:

-- Kuinka? Miten?

-- Siinä johti asioita Jumalan sormi, vastasi Zagloba. -- Jumalan sormi. Sopimus oli tehty ja me olimme juuri lähdössä tuosta saastaisesta Zbarazista. Ruhtinas lähti vielä ratsastajineen vasemmalle siivelle pitämään silmällä, ettei orda kavalasti hyökkäisi sotajoukon kimppuun, koska he usein eivät pidä sopimuksiaan. Silloin ryntääkin yhtäkkiä kolme sataa ratsumiestä ruhtinaan ratsujoukon kimppuun.

-- Ainoastaan Bohun saattoi tehdä sellaista! huudahti Skrzetuski.

-- Hän se juuri sen tekikin. Mutta kasakkain ei ole hyvä käydä käsiksi Zbarazin poikiin. Herra Michal saarsi heidät kädenkäänteessä ja hakkasi maahan minkä ehti, mutta Bohun, joka hänkin oli saanut häneltä kaksi lyöntiä, joutui vangiksi. Hänellä ei ole onnea herra Michalin seurassa, hänen olisi pitänyt tulla siitä vakuutetuksi, kun hän jo on koettanut sitä leikkiä kolme kertaa. Mutta, totta puhuen, hän ei myöskään muuta tahtonutkaan kuin hakea kuolemaa.

-- Sittemmin kävi selville, lisäsi herra Wolodyjowski, -- että Bohun oli yrittänyt välttämättömästi Waladynkan tienoilta Zbaraziin, mutta ei ehtinyt, matka kun on pitkä, ja saatuaan kuulla, että rauha jo on tehty, hän vimmoissaan menetti järkensä eikä välittänyt enää mistään.

-- Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, sillä onni on huikentelevainen, sanoi Zagloba. -- Bohunhan on hurjapää kasakka ja sitä hurjapäisempi, kun on epätoivoissaan. Hänen tähtensä nousi nyt kauhea kahakka meidän ja roskaväen välillä. Me luulimme jo sodan alkavan uudelleen, sillä ruhtinas oli ensimäisenä huutanut, että sopimus on rikottu. Chmielnicki kyllä tahtoi pelastaa Bohunin, mutta khani oli hänelle suutuksissaan ja sanoi: hän on häpäissyt minun sanani ja valani. Vieläpä uhkasi khani sodalla Chmielnickiäkin ja toimitti meidän ruhtinaan luo pikalähetin, joka ilmoitti Bohunin olevan yksityisen ryövärin ja pyysi, että ruhtinas ei tekisi kahakasta asiaa, vaan menettelisi Bohunin kanssa kuin rosvon ikään. Nähtävästi khanille oli pääasia, että tatarilaiset rauhassa saisivat riistää itselleen vankeja rahvaan joukosta, jota he tekivätkin siinä määrin, että nyt voi Stambulissa ostaa orjan kahdella rautanaulalla.

-- Mitäs ruhtinas teki Bohunille? kysyi Skrzetuski levottomana.

-- Ruhtinas oli jo käskenyt veistää häntä varten paalun, mutta sitten hän muutti päänsä ja sanoi: minä annan hänet Skrzetuskille, menetelköön hänen kanssaan miten tahtoo. Ja nyt istuu tuo kasakka Tarnopolissa, vankina kellarissa. Ja välskäri hoitaa hänen kolhittua kalloansa. Hyvä Jumala, kuinka monta kertaa henki jo on ollut lähtemäisillään siitä miehestä. Eivät koirat koskaan ole niin höyhentäneet sutta kuin me häntä. Yksistään herra Michal on häntä jo kolhinut kolme kertaa. Mutta hän on kerta kaikkiaan kova kappale, vaikka myöskin, totta puhuen, onneton mies. Hitto hänet vieköön. En minä sentään enää kanna kaunaa häntä vastaan, vaikka hän hirveästi tunki päälleni ja aivan aiheettomasti, sillä minähän monta kertaa olin juonut hänen kanssaan ja seurustellut hänen parissaan, kunnes hän nosti kätensä minun tytär-kultaani vastaan. Silloin tietysti minäkin osaltani häntä tönäisin, siellä Rozlogissa. Mutta se nyt on kuin onkin vanha asia, että maailmassa ei ole kiitollisuutta ja harvoin hyvä hyvällä palkitaan. Menköön hiiteen.

Herra Zagloba alkoi nyökytellä päätään.

-- Ja mitäs te, Jan, hänelle nyt teette? kysyi hän sitten. -- Sotamiehet sanovat, että teette hänestä eturatsastajan, koska hän on niin komea poika. En kuitenkaan ota oikein uskoakseni, että niin menettelisitte.

-- Enkä myöskään niin tee, vastasi Skrzetuski. -- Hän on sangen urhoollinen sotilas ja lisäksi onneton mies, sentähden en myöskään anna hänelle mitään alentavaa tointa.

-- Jumala antakoon hänelle kaikki anteeksi, virkkoi ruhtinatar.

-- Amen, lisäsi Zagloba. -- Hän rukoilee kuolemaa kuin äitiään ja pyytää, että se ottaisi hänet pois. Ja varmaan hän olisi surmansa saanutkin, jollei hän olisi tullut Zbaraziin liian myöhään.

Kaikki vaikenivat, ajatellessaan ihmeellisesti vaihtelevaa onnea. Mutta kaukaa saattoi jo nähdä Grabowan, jonne retkikunnan oli määrä pysähtyä syöttämään hevosia. Grabowassa tapasivat matkailijamme suuren joukon sotamiehiä, jotka palasivat Zborowista. Sinne oli myöskin saapunut Sandomirin kastellaani herra Witowski, joka rykmenttinsä saattamana oli matkalla tapaamaan vaimoansa, ja Krasnostawin starosta, herra Przyjemski, sekä paljon aseihin kutsuttuja aatelisia, jotka nyt tätä tietä matkustivat kotiin. Grabowan herraskartanon päärakennus oli palanut, samoinkuin kaikki muutkin rakennukset, mutta kun päivä oli kaunis, tyyni ja lämmin, niin sijoittuivat kaikki tammimetsään paljaan taivaan alle. Paikalle oli tuotu myöskin melkoiset määrät ruoka- ja juomatavaraa ja palvelijat ryhtyivät heti valmistamaan illallista. Sandomirin kastellaani käski tammien alle pystyttää kymmenkunnan telttaa naisia ja korkeimpia arvohenkilöitä varten. Paikalle syntyi siten oikea leiri. Useat upseerit kokoontuivat nyt telttojen eteen, saadakseen nähdä ruhtinattaren ja Skrzetuskin. Toiset keskustelivat päättyneestä sodasta. Ne jotka olivat olleet vain Zborowissa eivätkä Zbarazissa, kyselivät ruhtinaan sotamiehiltä yksityisseikkoja piirityksestä. Kaikkialla kuului puhetta ja iloista hälinää, varsinkin kun Jumala oli antanut niin kauniin päivän.

Aatelin joukossa piti suurinta ääntä herra Zagloba, kuvaten tuhannetta kertaa, kuinka hän surmasi Burlajn. Ja Rzendzian puolestaan kertoi seikkailujaan palvelijoille, jotka hääräsivät aterian valmistuksessa. Sopivan tilaisuuden sattuessa tuli ovela poika ja vei Skrzetuskin hiukan syrjään ja lausui, nöyrästi kumartuen hänen jalkojensa juureen:

-- Armollinen herra, tahtoisin pyytää suosionosoitusta.

-- Vaikeahan minun olisi kieltää sinulta mitään, vastasi herra Skrzetuski, -- koska minun sinua on kiittäminen siitä, että kaikki on kääntynyt parhaiten päin.

-- Arvasinhan minä, sanoi poika, -- että te olette miettinyt minulle palkinnon.

-- Sano vain, mitä haluat.

Rzendzianin ympyriäiset kasvot synkistyivät ja hänen silmissään kiilsi viha ja vimma.

-- Yhtä armoa minä pyydän: antakaa Bohun minulle!

-- Bohunko? sanoi herra Skrzetuski hämmästyneenä.

-- Mitä sinä hänellä?

-- Minä aion, nähkääs, katsoa, ettei minun osani mene hukkaan ja että minä koron kanssa maksan, minkä hän minulle Czechrynissä teki. Arvaan, että te joka tapauksessa käskisitte tuhota hänet. Antakaa siis minun ensinnä maksaa hänelle.

Skrzetuskin kulmakarvat vetäytyivät kokoon.

-- Sitä minä en salli, sanoi hän päättäväisesti.

-- Jumalan tähden, mieluummin kuolen! huusi Rzendzian surkeasti. -- Sitä vartenko minä olen elänyt, että minun pitää kokea häpeää...

-- Pyydä mitä tahdot, en mitään kiellä, mutta tätä minä en salli. Ajattele nyt itseäsi ja kysy vanhemmiltasikin, eikö ole suurempi synti pysyä sellaisessa päätöksessä kuin luopua siitä. Älä sinä pane omaa kättäsi Jumalan rankaisevan käden sijalle, ettet itsekin saisi osaasi siitä. Häpeä, Rzendzian. Tuo mies rukoilee Jumalalta kuolemaa ja on sitäpaitsi haavoitettu ja kahleissa. Tahtoisitko sinä todella olla hänen pyövelinsä? Häpäisisitkö vangittua tai löisitkö haavoitettua? Ethän sinä ole tatari tai murhaava kasakka. Niin kauan kuin elän, en salli sellaista, äläkä sinä puhukaan siitä minulle mitään.

Herra Janin äänessä oli niin paljon voimaa ja tahtoa, että poika heti kadotti kaiken toivon ja puheli itkevällä äänellä:

-- Kun hän on terve, niin hän pitää puoliaan kahtakin sellaista vastaan kuin minä, mutta kun hän taas on kipeä, niin minä en saa kostaa hänelle. Milloin minä sitten maksan hänelle, mitä hän on minulle tehnyt?

-- Jätä kosto Jumalalle, sanoi Skrzetuski.

Poika avasi suunsa, vielä sanoakseen ja kysyäkseen jotakin, mutta herra Jan kääntyi pois ja lähti astelemaan telttoja kohden, joiden eteen oli kokoontunut paljon upseereja. Heidän keskellään istui rouva Witowski ja hänen vierellään ruhtinatar. Heidän edessään, jonkun matkan päässä, seisoi herra Zagloba lakitta päin ja kuvaili Zbarazin piiritystä niille, jotka olivat olleet mukana vain Zborowissa. Kaikki kuuntelivat häntä henkeään pidätellen, kasvot liikutuksen vallassa, ja ne, jotka eivät olleet saaneet olla mukana onnettomassa linnassa, ajattelivat miltei kateudella kauhun päiviä siellä. Jan herra istuutui ruhtinattaren viereen, otti hänen kätensä ja vei sen huulilleen. Ja sitten he nojasivat toisiaan vastaan ja jäivät hiljaa istumaan. Aurinko läheni laskuaan ja verkalleen vaihtui päivä illaksi. Skrzetuski kuunteli hänkin kertomusta ikäänkuin olisi kuunnellut uutta asiaa. Herra Zagloba pisti käden pörröönsä ja hänen äänensä kajahteli yhä voimakkaampana. Upseerien veres muisto tai mielikuvitus toi heidän silmiensä eteen nuo veriset tapaukset ilmi elävinä. He näkivät silmiensä edessä ikäänkuin meren ympäröivät vallit ja vimmaiset rynnäköt, kuulivat melun ja mylvinän, kuulivat tykkien ja pyssyjen paukkeen, näkivät vallilla ruhtinaan hopeaisessa panssarissaan keskellä kuulasadetta. Elävästi tajusivat he kurjuuden ja nälän, nuo punaiset yöt, jolloin kuolema kierteli vallien yllä kuin pahaenteinen suuri lintu, Podbipientan ja Skrzetuskin lähdön. Ja he kuuntelivat kertomusta henkeä pidätellen ja välistä nostaen silmänsä ylöspäin, tai tarttuen miekan kahvaan. Mutta herra Zagloba lopetti näin:

-- Yksi ainoa hauta se oli, suuri jättiläiskumpu, ja ettei Puolan valtakunnan kunnia, ritariston kukka, ruhtinas-vojevoda ja me kaikki, joita itse kasakat kutsuivat Zbarazin leijoniksi, ettemme me nyt lepää tuon kummun alla, se on _hänen_ ansionsa.

Tämän sanottuaan osoitti herra Zagloba Skrzetuskia.

-- Niin totta kuin elämme, niin on! huusivat Marek Sobieski ja herra Przyjemski.

-- Kunnia hänelle, maine ja kiitos! huudettiin voimakkain upseeriäänin. -- Vivat Skrzetuski, eläköön nuori pari, eläköön sankari! huudettiin yhä lujemmin.

Innostus valtasi kaikki kokoontuneet. Toiset juoksivat hakemaan pikareita, toiset heittivät ilmaan lakkejaan. Sotamiehet alkoivat kalistella sapelejaan ja pian täytti ilman yksi ainoa yleinen huuto:

-- Kunnia, kunnia! Eläköön, eläköön!

Todellisena kristillisenä ritarina painoi Skrzetuski nöyränä alas päänsä, mutta ruhtinatar nousi ja heilutti palmikoitaan, puna kohosi hänen poskilleen ja silmistä säihkyi ylpeys, sillä olihan tuo ritari tuleva hänen miehekseen ja miehen kunnia lankeaa aina yli naisen niinkuin auringon valo yli maan.

* * * * *

Vasta myöhään yöllä hajaantuivat kokoontuneet eri tahoille. Herrasväki Witowski, herra Przyjemski ja Krasnostawin starosta lähtivät rykmentteineen Toporowin taholle ja Skrzetuski ynnä ruhtinatar ja Wolodyjowskin lippukunta Tarnopoliin. Yö oli lempeä kuin päivä, tähtien parvet kimmeltivät taivaalla, kuu nousi ja verhosi hopeaan hämähäkinverkkojen peittämät kentät, sotamiehet laulelivat. Sitten nousivat niityiltä valkeat huurut, tehden seudun ikäänkuin ainoaksi jättiläisjärveksi, jota kuu valaisi.

Samanlaisena yönä oli Skrzetuski kerran lähtenyt Zbarazista ja juuri samanlaisena yönä sai hän nyt tuntea ruhtinattaren sydämen lyövän omaansa vastaan.

JÄLKILUKU.

Historiallinen murhenäytelmä ei loppunut Zbarazin eikä Zborowin luona eikä siellä liioin päättynyt edes ensimäinen näytös. Kaksi vuotta myöhemmin nousi koko kasakkakansa jälleen taisteluun valtakuntaa vastaan. Chmielnicki nousi voimakkaampana kuin koskaan ennen ja hänen kanssaan marssi kaikkien ordojen khani ja samat päälliköt, jotka olivat olleet johdossa jo Zbarazin luona: villi Tuhaj-bej, Urum-murza, Artim-Girej, Nuradyn, Galga, Amurat ja Sabagazy. Tulipalojen loimut ja ihmisten vaikerrus kävivät heidän edellänsä. Tuhannet sotamiehet täyttivät kentät ja metsät, puolen miljoonan suusta kaikui sotahuutoja ja ihmisistä tuntui, että Puolan valtakunnan viimeinen päivä oli koittanut.

Mutta myöskin Puola oli vihdoinkin herännyt turtumuksestaan ja luopunut vanhasta kanslerien ja neuvottelujen politiikasta. Vihdoinkin oli täällä käynyt selväksi, että vain miekka voi taata pitempiaikaisen rauhan. Kun siis kuningas marssi vihollistulvaa vastaan, niin oli hänellä mukanaan satatuhatta sotilasta ja aateli, lukuunottamatta kuormarenkejä ja palvelijoita.

Ketään edellisessä kerrotuista ritareista ei puuttunut puolalaisesta sotajoukosta. Mukana oli ruhtinas Jeremi Wisniowiecki koko divisionansa kanssa, ja palvelivat siinä entiseen tapaan Skrzetuski, Wolodyjowski ja vapaaehtoinen Zagloba. Mukana olivat molemmat hetmanit Potocki ja Kalinowski, jotka sitä ennen olivat lunastetut vapaiksi tatarien vankeudesta. Niinikään olivat mukana Itfon Czarniecki, joka myöhemmin voitti Ruotsin kuninkaan Kaarle Kustaan, ja herra Przyjemski, joka johti koko tykistöä, kenraali Ubald, herra Arciszewski ja Krasnostawin starosta sekä hänen veljensä Jaworowin starosta, sittemmin kuningas Juhana III, ja Pommerin vojevoda Ludwig Weycher, Marienburgin vojevoda Jakob, kruunun lipunkantaja Koniecpolski, piispat, valtakunnan arvohenkilöt ja senaattorit, sanalla sanoen koko Puola ylimmän päällikkönsä kuninkaan johdolla.

Bersesteczkon kentillä kohtasivat vihdoin nuo äärettömät joukot toisensa ja siellä taisteltiin yksi maailmanhistorian suurimpia taisteluja, taistelu, jonka maine kaikui yli silloisen Europan.

Sitä kesti kolme päivää: kahtena ensimäisenä päivänä vaappui kohtalon vaaka sinne tänne, kolmantena alkoi yleinen taistelu, joka ratkaisi voiton. Tämän taistelun alkoi ruhtinas Jeremi.

Hän oli koko vasemman siiven johdossa ja siellä hän ilman asetta ja paljain päin, niinkuin myrskytuuli ajaa, pitkin kenttää ajoi takaa niitä äärettömiä vihollisjoukkoja, joihin kuului Krimin, Nogain ja Bialogradin tatareja, Silistrian ja Rumelian turkkilaisia, urumbaaleja, janitshareja, serbialaisia, valakialaisia, perijerejä ja muita villejä sotamiehiä, koottuja Uralin vuorilta, Kaspian meren rannoilta ja Asovan meren soista aina Tonavaa myöten.

Ja niinkuin joki katoaa sitä seuraavista silmistä meren vaahtoisiin syvyyksiin, niin katosivat katsojan silmistä ruhtinaan joukot vihollismereen. Tomupilvi vain nousi tasangolle kuin mikäkin vimmainen pilvenpatsas, peittäen taistelijat.

Tämän yli-inhimillisen taistelun kulkua katselivat koko armeija ja kuningas, ja alikansleri Lesczynski nosti käsillään pyhän ristinpuun ja kohotti sen siunaten yli kiitävien joukkojen.

Samaan aikaan hyökkäsi toiselta sivulta kuninkaan armeijaa vastaan koko kasakkaleiri, luvultaan kaksisataatuhatta miestä, tykkeineen, syösten tulta kuin lohikäärme. Ennenkuin kuitenkaan kaikki joukot olivat päässeet esiin tomupilvestä, johon Wisniowieckin rykmentit olivat kadonneet, kiiti esiin uutta ratsuväkeä, ensin kymmeniä, sitten satoja, sitten tuhansia ja vihdoin kymmeniä tuhansia, lentääkseen mäenrinteille, jossa khani valiojoukkonsa ympäröimänä pysytteli.

Villit laumat pakenivat kauhun valtaamina ja epäjärjestyksessä, puolalaisten rykmenttien ajaessa niitä takaa.

Tuhannet tatarit ja kasakat jäivät peittämään taistelukenttää ja heidän joukossaan makasi sapelin kahtia lyömänä ljahien paatunut vihollinen ja kasakkain uskollinen liittolainen, villi ja miehuullinen Tuhaj-bei.

"Kauhea ruhtinas" vietti voittoa.

Mutta kuningas huomasi päällikönsilmällään ruhtinaan voiton merkityksen ja päätti yksintein tuhota ordat, ennenkuin kasakka-armeija ehtii paikalle.

Kaikki puolalaiset joukot lähtivät siis liikkeelle ja kaikki tykit paukkuivat, levittäen kuolemaa ja hämminkiä. Nyt kaatui khanin veli, uljas Amurat, rintaan ammutusta kuulasta. Orda päästi silloin tuskan huudon. Jo taistelun alussa haavoittunut khani seurasi etäämpää kauhistuneena taistelun kulkua. Tykkien ja tulen keskeltä tulivat nyt esiin herra Przyjemski ja kuningas ratsastajineen. Ja sivustalla tömisi maa taisteluun rientävän raskaan ratsujoukon askelten alla.

Silloin alkoi Islam-Girej vapista. Eikä hän kestänyt taistelua, vaan karautti pois ja hänen jälkeensä pakenivat epäjärjestyksessä kaikki ordat ja urumbaalit ja kaikki Zaporogin ratsukasakat, Silistrian turkkilaiset ja turkkilaistuneet kansat, aivan niinkuin pilvet hajoavat tuulessa.

Epätoivoon joutunut Chmielnicki ajoi nyt pakenevien luo ja rukoili khania palaamaan taisteluun. Mutta khani vain ärjyi vihasta, kun hänet näki ja käski tatariensa ottaa hänet kiinni ja sitoa hevosen selkään. Ja niin hän vei hänet mukanaan.

Nyt jäi paikalle vain kasakkaleiri. Leirin päällikkö Dziedziala ei tietänyt, miten Chmielnickin oli käynyt, mutta nähdessään tappion ja kaikkien ordojen häpeällisen paon, pysäytti hän joukkonsa, vetäytyi leireineen takaisin ja asettui Pleszowan soiseen joenmutkaan.

Silloin puhkesi taivaallakin myrsky ja ääretön sade alkoi vyöryä alas. "Jumala huuhteli maata vanhurskaan taistelun jälkeen."

Sadetta kesti muutamia päiviä ja kuninkaan sotajoukot, jotka edellisissä taisteluissa olivat väsyneet, lepäsivät nämä päivät. Tällävälin oli kasakkaleirin ympäri tehty valli ja se niinmuodoin muutettu jättiläiskokoiseksi liikkuvaksi linnoitukseksi.

Kauniin sään palattua alkoi piiritys, ihmeellisin mitä koskaan on nähty.

Satatuhatta miestä käsittävä kuninkaan armeija piiritti Dziedzialan kaksisatatuhantista armeijaa.

Kuninkaalta puuttui tykkejä, muonavaroja, ammuksia. Dziedzialalla oli äärettömät ruutivarastot, kaikenlaisia elintarpeita ja lisäksi seitsemänkymmentä raskaampaa ja kevyempää tykkiä.

Mutta kuninkaallisilla joukoilla oli etunenässään kuningas ja kasakoilta puuttui Chmielnicki.

Kuninkaallisia sotilaita elähytti lisäksi äsken saatu voitto, kasakat taas olivat epävarmoja.

Kului muutamia päiviä. Chmielnickin ja khanin palaamisesta ei enää ollut toivoa.

Silloin alettiin hieroa rauhaa. Kasakkapäälliköt tulivat kuninkaan luo, osoittivat hänelle alamaista kunniaa, pyysivät armoa, kävivät senaattorien teltoissa, kumartuivat heidän viittojensa liepeitä kohti, luvaten hankkia heille Chmielnickin vaikka maan alta ja luovuttaa hänet kuninkaalle.

Jan Kasimirin sydän ei ollut vieras säälille. Hän olisi mielellään päästänyt kotiin rahvaan ja kasakkajoukon, kunhan hänelle vain olisi luovutettu päälliköt, jotta hän saisi pidättää ne, kunnes itse Chmielnickikin olisi luovutettu.

Mutta sellainen sopimus ei ollut kasakkapäällikköjen mieleen, koska he kaikkien tekojensa tähden eivät uskaltaneet toivoa saavansa anteeksiantoa.

Rauhaa hierottaessa jatkuivat siis taistelut, epätoivoiset uloshyökkäykset ja joka päivä vuosi runsaasti puolalaista ja kasakkain verta.

Kasakat taistelivat päivällä urhoollisesti ja epätoivon vimmalla, mutta yöllä kääntyivät heidän synkät mielensä armoa rukoillen kuninkaallista leiriä kohden.

Dziedziala oli taipuvainen sovintoon ja tarjosi kuninkaalle oman päänsä pantiksi, saadakseen joukkonsa ja rahvaan pelastetuiksi.

Mutta kasakkaleirissä syttyi kapina. Toiset tahtoivat antautua, toiset puolustautua kuolemaan saakka. Kaikkien ajatukset kiersivät samaa asiaa: kuinka päästä pois leiristä.

Rohkeimmistakin se kuitenkin näytti mahdottomalta. Leiriä ympäröi joen mutka ja äärettömät suot. Puolustautua saattoi siinä vuosikausia, mutta poispääsyä varten oli vain yksi tie -- kuninkaallisten sotajoukkojen läpi.

Tätä tietä ei kasakkaleirissä kukaan ajatellut.

Taistelujen keskeyttämät neuvottelut edistyivät hitaasti. Epäjärjestykset kasakkain keskuudessa kävivät yhä tavallisemmiksi. Erään tällaisen metelin aikana syöstiin päällikkyydestä Dziedziala ja valittiin uusi johtaja.

Hänen nimensä valoi uutta rohkeutta kasakkain masentuneihin mieliin. Tämä nimi, jolla kuninkaallisessakin leirissä oli komea kaiku, herätti varsinkin muutamien puolalaisten upseerien mielissä jo haalistuneita muistoja entisistä kärsimyksistä ja onnettomuuksista.

Uuden päällikön nimi oli Bohun.

Jo ennestäänkin oli hänellä ollut huomattu asema kasakkain keskellä, sekä neuvotteluissa että taisteluissa. Yleinen mielipide katsoi häntä Chmielnickin seuraajaksi.

Bohun oli ensimäisenä kasakkapäälliköistä asettunut yhdessä tatarien kanssa viisikymmentuhantisen joukon etunenään. Hän oli ottanut osaa kolmipäiväiseen ratsuväen taisteluun ja vaikka Jeremi oli lyönyt sekä hänet että khanin ja ordan, niin oli hän kuitenkin kyennyt pelastamaan tuhosta suurimman osan voimiaan ja onnistunut saamaan niille turvallisen aseman. Nyt antoi leppymättömien puolue hänelle ylipäällikkyyden, luottaen siihen, että vain hän kykeni pelastamaan kasakkajoukon.

Nuori päällikkö ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sovitteluista. Hän halusi taistelua ja verenvuodatusta, vaikkapa hänen itsensä täytyisikin hukkua siihen.

Pian hän kuitenkin tuli vakuutetuksi siitä, että noilla joukoilla ei voinut ajatellakaan ase kädessä tunkeutua kuninkaallisen armeijan ruumiiden yli ja siksi tarttui hän toiseen keinoon.

Historia on säilyttänyt muiston niistä kuulumattomista ponnistuksista, jotka aikalaisten silmissä näyttivät jättiläistöiltä, ponnistuksista, joiden tarkoituksena oli pelastaa sotajoukko ja rahvas.

Bohun päätti kulkea Pleszowan pohjattomien soiden läpi, tai oikeammin hän päätti rakentaa noiden rämeiden yli sillan, jota myöten kaikki saarretut saattoivat käydä.

Ja niin alkoivat kokonaiset metsät kasakkain kirveiden iskuista kaatua ja upposivat soihin. Sinne heitettiin vankkureita, telttoja, turkkeja, viittoja, ja silta piteni kuin pitenikin joka päivä.

Näytti todella siltä, että tuolle päällikölle ei mikään ole mahdotonta.

Kuningas lykkäsi rynnistyksen myöhemmäksi, koska tahtoi säästää verta. Nähdessään jättiläistyöt, hän kuitenkin huomasi, että muuta keinoa ei ole ja käski torventoitotuksella ilmoittaa armeijalle, että sen illaksi on valmistauduttava toimintaan.

Kasakkaleirissä ei kenelläkään ollut tietoa tästä kuninkaan aikomuksesta. Silta piteni pitenemistään. Vielä yön kuluessa ja aamulla ratsasti Bohun päällikköjensä etunenässä tarkastamaan teitä.

Oli maanantai, heinäkuun 7 päivä, v. 1657. Aamu valkeni kalpeana, ikäänkuin se olisi ollut pelästyksissään, rusko idässä loimusi verisenä, aurinko nousi taivaalle punertavana ja ikäänkuin sairaana. Verinen välke valaisi vesiä ja metsiä.