Part 15

-- Tervetuloa, tervetuloa! huusi nyt joukko ääniä. Sotamiehet väistyivät nopeasti syrjään, mutta jotkut heistä tulivat kuitenkin entistä lähemmä, saadakseen nähdä sankarin. Hämmästyneen näköisinä katselivat he hänen kurjaa hahmoaan, jota kuutamo valaisi, ja kuiskasivat kuin hölmistyneinä toisilleen:

-- Zbarazista, Zbarazista.

Suurimmalla vaivalla sai kirkkoherra vihdoin Skrzetuskin pappilaan. Siellä hänet kylvetettiin ja puhdistettiin liasta ja verestä sekä pantiin nukkumaan paikkakunnan kappalaisen vuoteeseen. Pappi itse oli nimittäin jo lähtenyt marssiin valmistautuvien joukkojen luo.

Skrzetuski oli ainoastaan puoleksi tajuissaan ja kuumeeltaan ei hän heti saanut unta. Hän ei enää tietänyt, missä hän on ja mitä hänelle oli tapahtunut. Hän kuuli kyllä hälinän, kavioiden töminän, vankkurien räminän, jalkaväen astunnan, sotamiesten huudot ja torvien toitotuksen, mutta tuo kaikki suli hänen korvissaan yhdeksi ainoaksi äärettömäksi humuksi.

-- Armeija lähtee, mutisi hän itsekseen.

Mutta humu loittoni, hiljeni ja häipyi vähitellen, kunnes Toporowissa vihdoin vallitsi täysi äänettömyys.

Silloin tuntui Skrzetuskista siltä kuin hän vuoteineen päivineen olisi vaipunut johonkin pohjattomaan kuiluun.

KAHDEKSAS LUKU.

Skrzetuski oli nukkunut muutamia päiviä, mutta herättyäänkään ei hän vielä ollut päässyt kuumeestaan ja kauan hän senkin jälkeen houraili, puhuen Zbarazista, ruhtinaasta, Krasnostawin starostasta, ja keskustellen herra Michalin ja Zagloban kanssa. -- Herra Longinus Podbipientalle hän huusi: ei sitä tietä! Ruhtinatarta vain ei hän kertaakaan maininnut. Nähtävästi se tavaton voima, jolla hän oli kerta kaikkiaan sulkenut itseensä rakastettunsa muiston, ei pettänyt häntä edes heikkouden ja sairauden aikana. Sensijaan oli hän näkevinään edessään Rzendzianin pyöreät kasvot aivan samanlaisina kuin hän näki ne silloin, kun ruhtinas Konstantinowin taistelun jälkeen lähetti hänet lippukuntineen Zazlawiin tuhoamaan siellä mellastavia joukkoja ja Rzendzian odottamatta ilmestyi hänen yökortteeriinsa. Nuo kasvot aiheuttivat hänen ajatustensa kulussa hämmennystä, sillä hänestä tuntui, että ajan juoksu oli pysähtynyt ja ettei mikään ollut muuttunut siitä hetkestä asti. Nyt hän muka jälleen on Chomorin varrella ja nukkuu mökissä ja herättyään ratsastaa Tarnopoliin viemään lippukuntiansa... Krywonos on, jouduttuaan Konstantinowissa tuhon omaksi, paennut Chmielnickin luo. Rzendzian on tullut Huszczasta ja istuu hänen sänkynsä laidalla... Skrzetuski tahtoisi puhua ja käskeä poikaa satuloimaan hevoset, mutta hänellä ei ole siihen voimaa. Ja jälleen johtuu hänen mieleensä, että eihän hän olekaan Chomorin varrella ja että samaan aikaan tapahtui Barin valloitus. Tuskissaan lyö herra Skrzetuski omaa ruumistaan ja pimeys ottaa jälleen haltuunsa hänen aivo-raukkansa. Hän ei enää tiedä eikä näe mitään, mutta hetken perästä nousee yöstä ja kaaoksesta hänen eteensä Zbaraz, piiritys... Eikö hän siis olekaan Chomorin varrella? Ja kuitenkin istuu Rzendzian hänen vierellään, painuen hänen puoleensa. Ikkunaluukkujen sydämen-muotoisista lävistä lankeaa huoneeseen kirkas valokimppu ja tuo selvästi näkyviin poikasen huolestuneet ja myötätuntoa uhkuvat kasvot.

-- Rzendzian! huutaa herra Skrzetuski äkkiä.

-- Hyvä herra, huudahtaa poika vastaan ja lankeaa herransa jalkojen juureen, -- minä olen tässä jo luullut, ettei herra koskaan herääkään.

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana ainoastaan kuului pojan nyyhkytys, hänen painautuessaan herransa jalkoja vastaan.

-- Missä minä olen? kysyi herra Skrzetuski.

-- Toporowissa. Te tulitte Zbarazista kuninkaan luo. Jumalan kiitos, Jumalan kiitos.

-- Mutta missä kuningas on?

-- Hän lähti sotajoukkoineen auttamaan ruhtinasta. Jälleen seurasi hiljaisuus. Ilon kyyneleet valuivat yhä alas Rzendzianin kasvoja ja hetken perästä hän liikutuksen vallassa alkoi toistella:

-- Että minä vielä näen herrani elävänä.

Sitten hän nousi ja avasi akkunaluukut sekä itse akkunan.

Aamun raikkaus virtasi tupaan ja sen mukana myös päivän kirkas valo. Valon tullessa heräsi Skrzetuski tajuntaan.

Rzendzian istuutui sängyn jalkapäähän.

-- Minäkö olen tullut Zbarazista? kysyi ritari.

-- Niin olette, hyvä herra. Siihen ei ole pystynyt kukaan muu kuin te. Ja teidän tulonne johdosta juuri lähti kuningas Zbaraziin auttamaan.

-- Herra Podbipienta yritti ennen minua, mutta hän sai surmansa.

-- Hyvä Jumala, onko herra Podbipienta kuollut -- sellainen runsaskätinen, kunnon herra! Ihanhan minä tukehdun suruun... Kuinkas he voittivat niin väkevän miehen?

-- Ampuivat hänet nuolilla...

-- Entä herrat Wolodyjowski ja Zagloba?

-- Terveinä olivat, kun minä lähdin.

-- Jumalan kiitos. Hehän ovat herran hyviä ystäviä... Mutta kirkkoherra kielsi minua puhumasta.

Rzendzian vaikeni ja hetken aikana näytti jokin ajatus pyörivän hänen päässään. Se kuvastui selvästi hänen pyöreillä kasvoillaan. Hän virkkoi:

-- Armollinen herra...

-- Mitä sinä tahdot?

-- Kuinkas herra Podbipientan perintöjen laita mahtaakaan olla? Nähtävästi häneltä jäi paljon taloja ja kaikenlaista tavaraa. Eikö hän testamentannut mitään ystävilleen? Sillä eihän hänellä ollut omaisia?

Skrzetuski ei vastannut ja Rzendzian tunsi, ettei herra pitänyt hänen kysymyksestään. Hän sanoi nyt:

-- Mutta Jumalan kiitos, että herrat Zagloba ja Wolodyjowski ovat terveinä. Pelkäsin jo, että he olivat joutuneet tatarien käsiin. Paljonhan me yhdessä olemme kokeneet vaivoja ja vastoinkäymisiä. Mutta kirkkoherra tosiaan kielsi minua puhumasta...Pelkäsin jo, etten koskaan saisi heitä nähdä, sillä orda on meitä ahdistanut niin, että jo näytti ihan toivottamalta.

-- Oletko sinä siis ollut herrojen Wolodyjowskin ja Zagloban seurassa? He eivät maininneet siitä minulle mitään.

-- Koska he eivät tietäneet, olenko minä hengissä vaiko kuollut.

-- No, missä orda sitten niin ahdisti teitä?

-- No, Ploszkirowin tuolla puolen, Zbarazin tiellä. Mehän ratsastimme kauas Jampolin taakse... Mutta kirkkoherra Cieciszowski tottakin kielsi puhumasta...

Seurasi taasen hetken äänettömyys.

-- Palkitkoon teitä Jumala hyvästä tahdostanne ja vaivannäöstänne, sillä minä jo tiedän mitä varten te sinne ratsastitte. Olin siellä minäkin ennen teitä, mutta turhaan.

-- Voi hyvä herra, jollei tuo kirkkoherra olisi... mutta kun hän nimenomaan sanoi: minun täytyy lähteä kuninkaan kanssa Zbaraziin, mutta pidä sinä huolta herrasta, sanoi hän, äläkä vain puhu mitään, sillä hän voi kuolla siihen paikkaan.

Skrzetuski oli jo niin menettänyt kaiken toivon, että Rzendzianin sanat eivät herättäneet hänessä toivon kipinääkään. Hän makasi hetken liikkumatta ja kysyisi taasen:

-- Miten sinä jouduit kirkkoherra Cieciszowskin ja sotajoukon luo?

-- Sandomirin kastellaanin puoliso, rouva Witoski minut lähetti Zamoscista ilmoittamaan herra kastellaanille, että hän tulee tapaamaan häntä, nimittäin herra kastellaania, Toporowiin. Se on urhoollinen ihminen tuo rouva ja tahtoo välttämättä jäädä sotajoukon luo, jotta ei hänen tarvitsisi erota herra kastellaanista. Minä tulin Toporowiin päivää ennen rouva Witoskia, jonka siis jo pitäisi olla täällä, mutta mitäs siitä on hyötyä, kun kastellaani taas jo ennätti lähteä kuninkaan kanssa.

-- En ymmärrä kuinka sinä saatoit olla Zamoscissa, kun kerran ratsastit herra Zagloban ja herra Wolodyjowskin kanssa Jampolin tuolle puolelle. Mikset heidän kanssansa tullut Zbaraziin?

-- Sentähden, nähkääs, että kun orda meitä ahdisti, ei ollut enää muuta neuvoa. Noiden molempien kintereillä kulki, kokonainen partiojoukko ja minun täytyi siis lähteä matkaani enkä pysähtynyt ennenkuin Zamoscissa.

-- Onni, etteivät jääneet sille tielleen, sanoi Skrzetuski, -- mutta sinua minä luulin paremmaksikin palvelijapojaksi. Oliko oikein jättää heidät sellaiseen hätään?

-- Voi hyvä herra, jos me olisimmekin olleet kolmisin, niin minä tietystikään en olisi heitä jättänyt. Sydäntäni vihloi, kun minun täytyi. Mutta meitä oli neljä. Silloin he ryntäsivät tatarilaisten kimppuun ja käskivät minun pelastaa... pelastaa... Jos minä olisinkin varma, ettei ilo tapa teitä... sillä Jampolin takana me löysimme... mutta kun kirkkoherra...

Skrzetuski oli alkanut tuijottaa poikaan ja sitten räpytellä silmiään kuin unesta heräävä. Yhtäkkiä tuntui jokin hänen sisässään ikäänkuin särkyvän. Hän tuli kauhean kalpeaksi, nousi istumaan vuoteessaan ja sanoi lujalla äänellä:

-- Kuka sinun kanssasi oli?

-- Voi hyvä herra, huusi poika pelästyneenä, nähdessään miten ritarin kasvot olivat muuttuneet.

-- Kuka oli kanssasi? huusi Skrzetuski, tarttui Rzendziania hartioihin, ravisti häntä ja teki sen kuumeen vallassa kuin rautaisin käsin.

-- Kyllä minä sen nyt sanon, virkkoi Rzendzian, -- tehköön kirkkoherra sitten mitä tahtoo. Neiti oli meidän kanssamme ja nyt hän on rouva Witowskin luona.

Skrzetuski ikäänkuin jähmettyi ja sulki silmänsä. Hänen päänsä painui raskaasti tyynylle.

-- Apua! kirkui Rzendzian, -- herra heittää henkensä! Apua! Mitä minä olenkaan tehnyt! Miksen pitänytkin suutani kiinni. Oi Jumalan tähden. Rakas herra, puhukaa. Jumalan tähden... Oikein kirkkoherra teki, kun kielsi puhumasta. Voi, herra kulta...

-- Ei mitään, virkkoi vihdoin Skrzetuski. -- Missä hän on?

-- Jumalan kiitos, että herra virkoaa. Mutta kyllä on parempi, että nyt vaikenen. Neiti on Sandomirin kastellaanin rouvan seurassa. Pian saatte heidät nähdä. Jumalan kiitos. Älkää nyt kuolko, pian saatte nähdä heidät täällä. Me pakenimme Zamosciin ja siellä kirkkoherra jätti neidin rouva Witowskin haltuun. Säädyllisyyden vuoksi, sillä sotajoukossa on pahantekijöitä. Bohun oli säästänyt häntä, mutta olisihan hänen voinut käydä huonosti, jollei hän olisi joutunut turvaan. Paljon minulla oli vaivaa, mutta kun minä sanoin sotamiehille: hän on ruhtinas Jeremin sukulainen, niin he kohtelivat häntä kunnioituksella. Ja paljon minulle tuli kaikellaisia kustannuksia matkalla.

Skrzetuski makasi taasen liikkumattomana, mutta hänen silmänsä olivat auki ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri vakavuus: nähtävästi hän rukoili. Lopetettuaan hän yhtäkkiä nousi istualleen ja sanoi:

-- Anna tänne vaatteeni ja käske satuloida hevoset.

-- Mutta minne te sitten aiotte ratsastaa?

-- Anna vaatteet heti paikalla.

-- Kyllä kai herra tietää, että kaikellaisia juhlavaatteita nyt on yllin kyllin, kuningas kun käski antaa niitä jos kuinka paljon ja eri ylimyksetkin antoivat. Ja kolme komeaa ratsua on tallissa. Olisipa edes yksi niistä minun. Mutta parempi olisi teidän nyt kuitenkin vielä maata ja levätä, sillä voimia ei teillä ole paljon.

-- Ei minua mikään vaivaa. Voin aivan hyvin istuutua hevosen selkään. Pidä nyt kiirettä, Jumalan tähden.

-- Minä tiedän, että teillä on rautainen ruumis, tapahtukoon teidän tahtonne. Mutta puolustakaa minua kirkkoherran Cieciszowskin edessä. Kas tuossa ovat vaatteet... Parempia ei saa armeenialaisilta silkkikauppiailtakaan... Pukekaa nyt yllenne, mutta minä menen sanomaan, että tuotaisiin viinilientä, sillä käskin kirkkoherran palvelijan keittää sitä teille.

Tämän sanottuaan alkoi Rzendzian häärätä aterian valmistustoimissa, mutta Skrzetuski pukeutui kuninkaan ja ylimysten lahjaksi jättämiin vaatteisiin. Hetken perästä hän tarttui poikaa olkapäihin ja pusersi häntä rintaansa vastaan, joka oli iloa tulvillaan. Poika taas kertoi hänelle juurta jaksain, kuinka hän oli Wlodawassa tavannut herra Michalin pahasti kolhiman, mutta jo hiukan tointuvan Bohunin ja kuinka hän tältä oli saanut udelluksi ruhtinattaren piilopaikan ja houkutellut käsiinsä turvanuijan. Hän kertoi, miten he olivat herra Michalin ja Zagloban kanssa menneet Waladynkan rotkoille ja, tapettuaan noita-akan ja Czeremysin, vieneet pois ruhtinattaren ja kuinka he vihdoin olivat joutuneet suuriin vaaroihin, paetessaan Burlajn joukkoja.

-- Burlajnhan herra Zagloba löi kuoliaaksi, kiiruhti Skrzetuski huomauttamaan.

-- Hän on aikamoinen mies, tuo herra Zagloba, vastasi Rzendzian, -- en ole mokomaa vielä nähnyt, sillä yksi voi olla urhoollinen, toinen sukkela puheissaan ja kolmas aika veitikka, mutta herra Zaglobassa ovat nämä kaikki ominaisuudet yhtaikaa. Pahin oli tilamme metsissä Ploszkirowin tuolla puolen, kun orda meitä ahdisti. Herra Michal ja Zagloba jättäytyivät jälelle houkutellaksensa tatarit kimppuunsa ja pysäyttääkseen takaa-ajon, mutta minä taas kiidätin sivulle päin, Konstantinowia kohden, kiertäen Zbarazin, sillä arvelin, että tapettuaan pienen ritarin ja herra Zagloban, tatarit varmaan ajavat meitä takaa Zbarazin taholla. En tiedä, miten Jumala armossaan pelasti pienen ritarin ja herra Zagloban... Luulin heidän varmaan joutuvan surman suuhun. Minä taas jouduin pakenemaan Konstantinowista päin marssivan Chmielnickin ja tatarien välitse, jotka paraikaa kulkivat Zbarazia kohden.

-- He eivät voineet tulla sinne suoraa päätä, sillä herra Kuszelhan torjui heidät. Mutta puhu pikemmin.

-- Jospa minä vain olisin sen tietänyt, mutta sitä minä en voinut tietää. Ja niin minä yhdessä neidin kanssa pujottelin tatarien ja kasakoitten lomitse aivan kuin jotakin solaa myöten. Onneksi oli seutu tyhjä, niin ettemme kohdanneet ainoaa ihmistä, emme kylissä emmekä kaupungissa. Joka vain kynnelle kykeni oli näet lähtenyt tatareja pakoon. Mutta henki kurkussa minä kuljin, sillä kauhulla ajattelin, että he lopultakin voisivat saada minut saarretuksi -- ja siihenhän minä sitten lopulta jouduinkin.

Skrzetuski keskeytti pukeutumisensa ja kysyi:

-- Kuinka niin?

-- Sillä tavalla, että minä jouduin Doniecin kasakkapartion tielle, saman Doniecin, jonka sisaren, Horpynan, luona rotkossa neiti oli ollut piilossa. Onneksi tunsin hänet hyvin, sillä hän oli usein nähnyt minut Bohunin luona. Toin hänelle terveisiä sisarelta, näytin Bohunin turvanuijaa ja kerroin kaikki, miten Bohun oli lähettänyt minut hakemaan neitiä ja miten Bohun odottaa minua Wlodawan takana. Ja Doniec, Bohunin ystävä kun oli ja tiesi sisarensa vartioivan neitiä, uskoi minuun. Arvelin, että hän muitta mutkitta päästää minut matkalle ja vielä varustaa eväälläkin, mutta hän sanookin: siellä otetaan nyt kaikki sotajoukkoon, voit vielä joutua ljahien käsiin, jää tänne minun luokseni, sanoo hän, niin menemme yhdessä Chmielnickin luo. Leirissä on tytönkin turvallisempi olla, sillä siellä tulee Chmielnicki itse Bohunin tähden suojelemaan häntä. Kun hän tämän oli sanonut, jähmetyin kerrassaan, sillä enhän voinut panna vastaankaan. Minä siis selittämään, että Bohun odottaa häntä ja että olen pannut pääni pantiksi, että suoraa päätä saatan neidin hänen luokseen. Mutta nytpäs sanoo Doniec: me ilmoitamme asian Bohunille, älä sinä nyt lähde, siellä on ljaheja. Minä intin vastaan minkä ehdin ja hän riiteli omasta puolestaan, kunnes hän lopuksi huudahtaa: sepä kummaa, että niin pelkäät lähteä kasakkain luo -- ethän vain lienekin petturi! Silloin huomasin, että nyt ei auta muu kuin yöllä lähteä pakoon, koska minua epäillään. Kylmä hiki valui pitkin ruumistani, olin jo valmistanut kaikki matkaa varten, kun herra Pelka kuninkaan sotajoukosta yöllä hyökkäsi paikalle.

-- Herra Pelkako? sanoi Skrzetuski, henkeään pidätellen.

-- Juuri sama mies, hän oli mainio suorittamaan vakoilutehtäviä. Tuo sama herra Pelka, joka äsken sai surmansa -- Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen. Ei kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän tehdä tiedusteluretkiä ja äkkiarvaamatta pujahtaa aivan keskelle vihollista. Jollei mahdollisesti herra Wolodyjowski. No niin, herra Pelka saapui siis, löi Doniecin joukkueen niin ettei siitä jäänyt jälelle ainoaa sorkkaa ja otti vangiksi itse Doniecin. Pari viikkoa sitten hänet härkien välissä revittiin kappaleiksi ja oikein se hänelle olikin. Mutta kyllä minulla oli herra Pelkastakin aika vaiva, sillä hän oli vallan kauhea naisten perään -- Jumala hänen sieluansa armahtakoon! Jo minä pelkäsin, että neiti, vältettyään kasakkain pahanteon, joutuu vielä onnettomamman kohtalon alaiseksi omiensa puolelta. Minä sanoin lopulta herra Pelkalle, että neiti on ruhtinaan sukulainen, ja kun mainitsin ruhtinaamme nimen, niin silloin herra Pelka nosti lakkiansa ja sanoi olevansa valmis palvelemaan häntä. Hän alkoi heti kohdella neitiä kunnioituksella ja saattoi meidät aina Zamosciin asti kuninkaan luo. Siellä taas kirkkoherra Cieciszowski, (sangen pyhä mies, tuo kirkkoherra!) otti meidät suojaansa ja jätti neidin kastellaani Witowskin rouvan haltuun.

Skrzetuski hengähti syvään ja heittäytyi Rzendzianin kaulaan.

-- Sinä olet tästä puoleen ystäväni, veljeni etkä palvelijani. Mutta lähtekäämme nyt. Koska piti kastellaanin rouvan saapua tänne?

-- Viikon kuluttua minun tuloni jälkeen ja nyt on jo kulunut kymmenen päivää. Ja kahdeksan päivää olette te maannut tajuttomana.

-- Lähdetään, lähdetään, toisteli Skrzetuski, -- sillä minä menehdyn ilosta.

Hän ei ollut ehtinyt lopettaa lausettaan, kun ulkoa kuului kavionkapsetta ja katu ja piha samassa tulivat täyteen hevosia ja ihmisiä. Akkunaruutujen läpi huomasi herra Skrzetuski ensinnä vanhan kirkkoherra Cieciszowskin ja hänen rinnallaan herra Zagloban, Wolodyjowskin, Kuszelin ja muiden tuttavien laihtuneet kasvot. Ja heidän ympärillään karauttivat ruhtinaan punaiset rakuunat. Iloinen huuto kajahti ja hetken perästä astui joukko upseereja ja heidän etunenässään kirkkoherra tupaan.

-- Zborowissa on tehty rauha, piiritys on lakkautettu! huudahti kirkkoherra.

Skrzetuski oli itsekin heti, nähdessään zbarazilaiset toverinsa, arvannut sen ja nyt hän jo oli Zagloban ja Wolodyjowskin käsissä, vastaanottaen vuoronperään molempien syleilyjä.

-- Kuulimme, että olette hengissä! huusi Zagloba, -- ja ilomme on sitä suurempi, kun jo näin pian näemme teidät terveenä. Me olemme vartavasten tulleet tänne luoksenne. Jan, ette tiedä, mikä kunnia teitä peittää ja mikä palkinto odottaa.

-- Kuningas on osaltaan palkinnut, sanoi kirkkoherra, -- mutta kuninkaiden Kuningas on teitä varten varannut vielä enemmän.

-- Tiedän jo, vastasi Skrzetuski. -- Jumala teitä palkitkoon. Rzendzian on ilmaissut minulle kaikki.

-- Eikä ilo tappanut teitä -- sitä parempi! huusi Zagloba. -- Eläköön Skrzetuski, eläköön ruhtinatar! No niin, Jan, me emme puhuneet teille hänestä halaistua sanaa, sillä emme tietäneet, onko hän hengissä. Mutta ovelasti on kuin onkin tuo poika paennut hänen kanssaan. Oi mikä kavala kettu... Ruhtinas odottaa teitä molempia. Aina Jahorlikille asti ratsastimme neitoa etsimään. Minä tapoin sen helvetin hirviön, joka häntä vartioi. Ne kaksitoista poikanaskalia ovat nyt olleet teitä paossa, mutta pian te saatte ne kiinni ja ajatte sivukin. Minulla tulee siis olemaan pojan- ja tyttärenpoikia, hyvät herrat. Rzendzian, sanoppas, olikos sinulla matkalla paljonkin vaivaa? Ajatteleppa, että minä ja herra Michal kahden pidimme puoliamme koko ordaa vastaan. Ensimäisenä ryntäsin minä kokonaisen ratsujoukon kimppuun ja kaikki tatarit piiloutuivat kaatuneitten puunrunkojen alle. Herra Michal piti hänkin hyvin puoliaan. Mutta missä on minun tytär-kultani, tuokaa tänne tytär-kultani!

-- Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon, Jan, sanoi pieni ritari, yhä uudelleen ja uudelleen syleillen Skrzetuskia.

-- Jumala teitä palkitkoon kaikesta, mitä olette minulle tehneet. Minulla ei riitä sanoja. Hengelläni ja verelläni en voi teitä palkita, vastasi Skrzetuski.

-- Mitäs niistä! huusi Zagloba. -- Rauha on tehty, huono rauha, hyvät herrat, mutta eihän muukaan auttanut. Hyvä on, että saimme jättää tuon ruttoisan Zbarazin. Nyt tulee rauhallisemmat olot, hyvät herrat. Se on meidän työtämme. Ja minun työtäni! Sillä jos Burlaj vielä eläisi, niin eipä tulisi rauhan työstä ei niin mitään. Nyt lähdemme häihin. Eteenpäin, Jan, ja pää pystyyn! Ette arvaa minkälaisen häälahjan saatte ruhtinaalta. Toisen kerran sen vielä sanon... Mutta missä hitossa tyttäreni on? Tuokaa tänne tyttäreni! Nyt ei Bohun enää saa häntä käsiinsä... Hän on liian lujissa kahleissa. Mutta missä on minun tytär-kultani?

-- Minä olin juuri astumaisillani ratsun selkään lähteäkseni Sandomirin kastellaanin rouvaa vastaan, sanoi Skrzetuski. -- Lähtekäämme nyt yhdessä, sillä minun järkeni ei enää kestä.

-- Hei, hyvät herrat, lähdetään kaikki. Ei enää ole aikaa vitkastella.

-- Kastellaanin rouva varmaan ei enää ole kaukana, sanoi kirkkoherra.

-- Mennään, lisäsi herra Michal.

Skrzetuski oli jo ulkona ja hyppäsi hevosen selkään niin helposti ettei olisi luullut hänen olleen sairaana. Rzendzian pysytteli hänen rinnallansa, sillä hän ei mielellään tahtonut jäädä kahden kirkkoherran kanssa. Heihin liittyivät herra Michal ja Zagloba ja niin ajoivat he minkä hevoset pääsivät joukon etunenässä. Ja perässä tuli koko aatelisjoukko ja punaiset rakuunat kiitivät nekin Toporowin tietä kuin mitkäkin punaiset unikukat, joita tuuli huojuttaa.

-- Hei! huusi Zagloba, pusertaen kannukset hevosen kylkiin.

He eivät vielä olleet ehtineet ratsastaa kuin toista tuhatta askelta, kun jo tienkäänteessä tuli näkyviin pitkä jono vankkureita ja vaunuja, ympärillään muutama kymmen palvelijasotamiehiä. Jotkut näistä kiidättivät heti, kun näkivät asestettuja miehiä, kysymään, keitä he olivat.

-- Omaa väkeä kuninkaan sotajoukosta! huusi herra Zagloba. -- Mutta keitä te olette?

-- Sandomirin kastellaanin rouvan seuruetta.

Skrzetuski joutui sellaisen liikutuksen valtaan, että hän, tietämättään mitä teki, astui alas hevosen selästä ja asettui tiensyrjälle. Siinä hän paljasti päänsä ja hänen ohimoillaan virtasi hiki. Onnensa edessä vapisi ritari koko ruumiiltaan. Herra Michal hyppäsi hänkin satulasta ja tarttui horjuvaa toveriaan olkapäihin.

Heidän esimerkkiään seuraten asettuivat kaikki paljastetuin päin tien oheen ja vähitellen saapui paikalle vankkuri- ja vaunujono, alkaen solua heidän ohitsensa. Rouva Witowskin seurassa kulki kymmenkunta naista ja nämä katselivat kummissaan ritareja, käsittämättä mitä tämä sotilasprosessiooni tiensyrjässä merkitsi.

Vihdoin tulivat saattueen keskeltä näkyviin kauneimmat vaunut, upseerien silmät huomasivat heti avatuitten akkunoiden takaa vakavan harmaahapsisen naisen ja tämän vierellä ruhtinatar Kurciewiczin kauniin, suloisen pään.

-- Tytär-kulta! kirkaisi Zagloba, heittäytyen suinpäin vaunuja kohden. -- Tytär-kulta. Skrzetuski on täällä joukossamme... Tytär-kulta!

Seis, seis! huudettiin nyt saattueesta. Syntyi liikettä ja hälinää ja Kuszel ynnä Wolodyjowski taluttivat, tai pikemmin laahasivat Skrzetuskin vaunujen luo. Hän oli nimittäin käynyt niin heikoksi, että hän suorastaan painoi heidän käsissään. Pää riipuksissa kulkien hän tuskin pääsi käymään ja putosi polvilleen vaunujen astuimia vastaan.

Hetken perästä lepäsi ritarin väsynyt pää kuitenkin ruhtinattaren voimakkaiden, suloisten olkapäiden varassa.

Mutta Zagloba huudahti heti, huomatessaan Sandomirin rouvan hämmästyksen:

-- Hän on Skrzetuski, Zbarazin sankari. Hän on tunkeutunut vihollisten lävitse, hän on pelastanut ruhtinaan ja koko valtakunnan. Jumala häntä siunatkoon. Eläkööt!

-- Eläkööt! Vivant! Vivant! huusi aateli.

-- Eläkööt! toistivat ruhtinaan rakuunat niin että huudot kaikuivat pitkin Toporowin kenttiä.

-- Tarnopoliin ruhtinaan luo, häihin! huusi Zagloba.

-- Ja nyt tyttäreni, ovat koettelemuksesi loppuneet ja Bohunia odottaa pyövelin miekka.

Kirkkoherra Cieciszowski oli kohottanut silmänsä taivasta kohden ja hänen huulensa toistivat innoitetun saarnaajan ihmeellisiä sanoja:

-- He kylvivät kyynelin ja niittävät ilolla.

Skrzetuski istutettiin nyt vaunuihin ruhtinattaren viereen ja saattue ajoi eteenpäin. Oli mitä ihanin poutainen päivä, tammilehdot ja kentät suorastaan uivat auringon valossa. Alhaalla kesantopelloilla ja siitä ylempänä sekä vielä siitäkin ylempänä, aina tuolla ylhäällä sinertävässä ilmassa kylpi siellä täällä hopeisia hämähäkinverkkoja, samoja jotka myöhempään syksyllä peittävät sikäläiset kentät ikäänkuin lumella. Ympärillä vallitsi suuri rauha, vain hevoset pärskähtelivät hiljaisuudessa.