Part 13

Sensijaan kohtasi hän yhä useampia uponneita ruumiita. Yö, kauhu, ruumiit, kaislikon kahina, väsymys ja unettomuus tekivät hänen ajatuksensa sekaviksi. Hän alkoi nähdä näkyjä. Helena on Kudakissa ja hän soluu veneessä Rzendzianin kanssa alas Dnieperiä. Kaislat humisevat ja hän kuulee rannalta laulua. Kirkkoherra Muchowiecki odottaa, valmiina vihkimään heidät, ja herra Grodzicki edustaa morsiamen isää... Tyttö katselee siellä joka päivä muureilta joelle päin ja nyt hän jo huomaakin sulhonsa, koska hän käsiänsä taputtaen huutaa: hän tulee! hän tulee!

-- Hyvä herra, sanoo Rzendzian, vetäen häntä hihasta, -- neiti on tuolla.

Skrzetuski herää. Toisiinsa sekaantuneet kaislat olivat sulkeneet häneltä tien, näky haihtui, valvetila palasi. Nyt ei hän enää tunne väsymystä ja uupumusta, sillä kuume antaa hänelle voimia.

Oh, eikö suota vieläkään kuulu?

Mutta ympärillä on kaislikko niin samanlaisena, että hän varmaan ei ole ensinkään kulkenut eteenpäin. Joen kohdalla varmaan on väljää vettä, tämä siis ei vielä voi olla suota.

Ritari kulkee yhä eteenpäin, mutta ajatus palaa itsepintaisesti armaaseen näkyyn. Turhaan taistelee Skrzetuski, turhaan alkaa hän lukea: oi ylistetty Neitsyt... Turhaan koettaa hän säilyttää mielenmalttinsa. Uudestaan ja uudestaan astuvat hänen eteensä Dnieper-veneet, Kudak, Sicz. Tällä kertaa on näky vain hajanaisempi ja siinä esiintyy paljon henkilöitä: paitsi Helenaa näkee hän myöskin ruhtinaan ja Chmielnickin ja atamanin ja herra Longinuksen ja Zagloban ja Bohunin ja Wolodyjowskin. Kaikki ovat pukeutuneet juhlapukuihin hänen häitään varten, mutta missä vihkiäiset tapahtuivatkaan? Jossakin tuntemattomassa paikassa. Ei Lubniessa, eikä Rozlogissa, eikä Siczissa eikä Kudakissa... Omituinen vesi. Siinä ui ruumiita... Skrzetuski herää toisen kerran, tai oikeammin hänet herättää voimakas humu, joka tulee siltä puolen, minne hän on menossa, ja sentähden hän pysähtyy ja kuuntelee. Humina lähenee, kuuluu jotakin läiskettä. Sieltä tulee vene.

Se näkyy jo läpi kaislikon, siinä istuu kaksi kasakkaa, toinen työntää airolla, toinen pitää kädessään pitkää riukua, joka kaukaa välkkyy kuin hopea. Kasakka sohii sillä kaislikkoon.

Skrzetuski vetäytyi kaulaan asti veteen niin että vain pää jäi pinnalle ja katseli.

-- Onkohan tuo tavallinen vartio, vai jokohan ne ovat minun jäljilläni? mietti hän.

Pian saattoi hän kuitenkin kasakkain rauhallisista ja välinpitämättömistä liikkeistä päättää, että miehet olivat tavallista vartiostoa. Veneitä oli lammikon rannalla varmaan useampiakin kuin tämä yksi ja jos he olivat häntä ajamassa takaa, niin olisi ollut liikkeellä useampia veneitä ja paljon miehiä.

He soutivat ohi, mutta kaislikon kahina esti kuulemasta heidän puhettaan. Vain seuraava katkonainen lause sattui Skrzetuskin korviin:

-- Piru heidät vieköön... ja käskettiin vartioida tätä haisevaa vettä.

Vene solui kaislikkojen taakse, vain kokassa seisova kasakka teki tahdissa riu'ullaan kaislikkoon liikkeitä, ikäänkuin pelotellakseen kaloja.

Skrzetuski jatkoi matkaansa. Jonkun ajan kuluttua hän taasen näki rannalla tatarilaisvartion. Kuun valo sattui suoraan nogailaisen kasvoihin, jotka muistuttivat koiran kuonoa. Skrzetuski ei kuitenkaan enää pelännyt näitä vartiostoja niin paljon kuin sitä mahdollisuutta, että hän kadottaisi mielenmalttinsa. Siksi ponnisti hän koko tahtonsa tehdäkseen itselleen täysin selväksi, missä hän on ja minne hän menee. Mutta tämä taistelu osaltaan vain lisäsi hänen uupumustaan ja yhtäkkiä hän huomasi näkevänsä esineet silmiensä edessä kahden- tai kolmenkertaisina. Välistä näytti hänestä lammikko olevan linnan piha ja kaislatiheiköt telttoja. Silloin teki hänen mielensä huutaa luokseen Wolodyjowskia, mutta hänellä oli kuitenkin vielä niin paljon mielenmalttia, että hän hillitsi itsensä.

-- Älä huuda, älä huuda! toisteli hän itselleen. -- Tuhoat itsesi!

Tämä taistelu itsensä kanssa kävi hänelle kuitenkin yhä vaikeammaksi. Jo Zbarazista lähtiessä oli häntä vaivannut nääntymys ja kauhea unettomuus, sama, johon jo monet sotamiehet olivat kuolleet. Öinen vaellus, kylmä kylpy, kalman katku vedessä, rämpiminen liejussa ja kahlaaminen kasvinjuurien verkossa oli sittemmin heikontanut hänet äärimmilleen. Lisäksi tuli vielä kauhun alituinen ärsytys ja hyönteisten puremasta aiheutunut tuska. Hänen kasvonsa olivat niin täynnä sääskien pistoja, että ne olivat kauttaaltaan veressä. Sentähden hän tunsikin, että jollei hän pian pääse suolle, niin hän joko lähtee rannalle, kohtasi häntä siellä sitten mikä tahansa, tai heittäytyy kaislikkoon ja upottautuu.

Tuo suo ja joen suu väikkyivät nyt hänen edessään pelastuksen satamana, vaikka häntä siellä itse asiassa odotti vain uudet vaarat.

Taistellen kuumetta vastaan kävi hän eteenpäin, yhä vähemmin ottaen huomioon varovaisuuden. Kuumeensa huminassa kuuli Skrzetuski nyt ihmisääniä ja keskustelua. Hänestä tuntui, että lammikko puhuu hänen kohtalostaan, keskustellen pääseekö hän suolle vai eikö pääse ja pääseekö hän täältä yleensä pois vai eikö pääse. Sääsket hänen päänsä päällä lauloivat yhä kimeämmin ja surullisemmin. Vesi kävi yhä syvemmäksi, pian ulottui se vyötäreille ja vihdoin aina rintaan asti. Hänen mieleensä johtui, että jos hänen nyt täytyy alkaa uida, niin hän sotkeutuu tähän tiheään verkkoon ja uppoaa.

Ja taasen hänet valtasi hillitsemätön, kiihkeä halu huutaa luokseen Wolodyjowskia. Hän pani jo käden torveksi suunsa ympäri huutaakseen: Michal, Michal!

Onneksi jokin armelias kaisla löi häntä kasteisella märällä töyhdöllään kasvoihin. Hän pääsi taasen tajuihinsa ja katsahti eteensä. Hiukan matkaa oikealle päin sattui hänen silmiinsä jokin kalpea valo.

Nyt hän lakkaamatta katseli tähän valoon ja käveli sitä kohden.

Yhtäkkiä huomasi hän edessänsä poikkipäin olevan avonaisen paikan vedessä ja pysähtyi. Hän hengähti taasen: siinä oli nyt joki ja sen molemmilla puolilla suo.

-- No nyt minä lopetan tämän kiertämisen rantaa pitkin ja menen suoraan tuohon kulmaan, arveli hän.

Kulman molemmilla puolin näkyi kaksi kaistaletta kaislikkoa. Skrzetuski kahlasi siihen, minne oli helpompi päästä. Hetken perästä hän huomasikin olevansa oikealla tiellä. Hän katsahti nyt ympärilleen: lammikko oli jo hänen takanansa ja hän kulki eteenpäin pitkin kapeaa väylää, joka ei voinut olla muuta kuin joki.

Vesikin oli siinä kylmempää.

Hetken perästä hänet kuitenkin valtasi kauhea uupumus. Hänen jalkansa vapisivat ja silmien eteen nousi kuin musta sumu. "En jaksa enää, lähden rannalle ja panen maata", ajatteli hän. "En todella lähde eteenpäin, paneudun levolle."

Sitten hän lysähti polvilleen ja alkoi käsillään hapuilla kuivaa sammalta rannalla. Siinä olikin ikäänkuin pieni saari, keskellä kaislikkoa.

Hän istuutui saarelle, pyyhkien käsillään verisiä kasvojaan, ja hengitti raskaasti. Hetken perästä tuli hänen sieraimiinsa savun käry. Kääntyen rantaa kohti hän huomasikin sadan askeleen päässä tulen ja sen ympärillä miehiä.

Tuli loimotti aivan vastapäätä häntä ja kun tuuli taivutti kaisloja, saattoi hän selvästi nähdä kaikki mitä ympärillä tapahtui. Heti ensi silmäyksellä huomasi hän nyt, että miehet olivat tatarilaisia hevospaimenia, jotka aterioivat tulen ääressä.

Äkkiä valtasi hänet kauhea nälän tunne. Edellisenä aamuna olihan syönyt kappaleen hevosen lihaa, josta ei edes kaksikuukautinen sudenpenikka olisi saanut tarpeekseen. Siitä asti ei hän ollut ottanut mitään suuhunsa.

Hän alkoi nyt repiä ylös ympärillään kasvavia ruohoja ja imeskellä niiden mehua. Siten hän sammutti sekä nälkänsä että janonsa, sillä janokin vaivasi häntä.

Samalla katseli hän kaiken aikaa nuotiolle päin, joka sammumistaan sammui. Miehet sen ääressä peittyivät ikäänkuin sumuun ja näyttivät häviävän.

-- Oh, uni minun on, nukun tähän mättäälle, mietti Skrzetuski.

Mutta nuotion ääressäpä nyt alkoi havaita liikettä. Hevospaimenet nousivat, pian kuului Skrzetuskin korviin huutoja; losh! losh! Niihin vastasivat hevoset lyhyellä hirnunnalla. Nuotion ympäristö tyhjeni ja tuli sammui. Hetken ajan vain kuuli Skrzetuski vielä vihellystä ja kavioiden kumeaa töminää kostealla niityllä.

Hän ei voinut käsittää miksi hevospaimenet ratsastavat pois. Samassa hän huomasi, että kaislain töyhdöt ja siemenlakit ikäänkuin olisivat vaalenneet. Veden kiilto on toisenlainen kuin äsken, ikäänkuin nyt olisi kuutamo ja ilman verhoaa kevyt sumu.

Hän katsahti ympärilleen: aamu jo sarasti. Koko yö oli häneltä mennyt lammen rannan kiertämiseen ennenkuin hän pääsi joelle ja suolle.

Hän oli siis tuskin matkansa alussa. Nyt täytyi hänen päivän aikana kahlata jokea pitkin ja päästä vihollisleirien läpi.

Aamuruskon valo ilmassa kävi yhä voimakkaammaksi. Itäinen taivaanranta vetäytyi vaalean vihertäväksi.

Skrzetuski lähti nyt ruohosaareltaan uudelleen suolle ja saapui pian rannalle. Hän nosti päänsä ylös kaislikosta ja näki noin viidensadan askeleen päässä tatarilaisen vartiopaikan. Muuten oli niitty aivan tyhjä, vain nuotio valaisi jonkun verran ympäristöään, hehkuen sammuvalla liekillä. Skrzetuski päätti ryömiä sitä kohden korkeitten ruohojen lomitse, joiden joukossa siellä täällä kasvoi kaislaa.

Saavuttuaan paikalle hän tarkasteli, eikö löytäisi ruoanjätteitä. Hän tapasikin kalvetuita lampaanluita, joissa vielä oli suonien ja rasvan jätteitä sekä paistettuja nauriita, jotka olivat unohtuneet lämpimään tuhkaan. Ahneesti kuin villi peto kävi hän niiden kimppuun ja söi kunnes huomasi, että vartiot hänen kulkemansa tien varrella alkavat lähetä, palaten leirilleen tätä samaa niittyä pitkin.

Silloin hän kääntyi takaisin entistä tietään ja katosi muutaman minuutin päästä kaislaseinämän taakse. Saavuttuaan ruohosaarellensa hän äänettömästi paneutui sinne maata. Vartiat ennättivät sillaikaa kulkea ohitse. Heti heidän mentyään alkoi Skrzetuski taasen kalvaa luita, jotka hän oli ottanut mukaansa, ne vain rutisivat hänen leukojensa välissä, jotka olivat voimakkaat kuin suden leuat. Kalvamalla irti rasvan ja suonet, imemällä ytimen ja nakertelemalla itse luuta hän sai ensimäisen nälkänsä sammutetuksi. Tällaista aamuateriaa ei hän ollutkaan pitkään aikaan nauttinut Zbarazissa.

Nyt hän tunsi, että hänen voimansa olivat palanneet. Ravinto ja nouseva huomen olivat vahvistaneet häntä. Päivä valkeni valkenemistaan. Itäinen taivaanranta vetäytyi vihertävästä ruusunkarvaiseksi ja kultaiseksi. Aamun viileys tosin vielä kiusasi ritaria, mutta häntä lohdutti kuitenkin samalla tieto, että aurinko pian tulee lämmittämään hänen vaivaantunutta ruumistaan. Hän otti tarkan selon siitä missä hän on. Hänen saarensa oli tarpeeksi iso, tosin hiukan lyhyt, mutta sensijaan niin leveä, että kaksi miestä helposti olisi saattanut levätä siinä. Sen ympärillä seisoi muurina kaislikko, peittäen sen täydelleen ihmisten katseilta.

-- Täältä eivät minua löydä, tuumi Skrzetuski, -- paitsi jos lähtevät kalastamaan kaislikkoon. Mutta siellä ei ole kaloja, sillä ne ovat kuolleet kalman katkuun. Täällä minä lepään ja mietin, mitä sitten on tehtävä.

Ja hän alkoi miettiä, mennäkö eteenpäin jokea pitkin, vai eikö. Vihdoin hän päätti lähteä liikkeelle siinä tapauksessa, että alkaa tuulla ja kaislikko rupeaa häälymään. Päinvastaisessa tapauksessa hänen liikuntansa ja sen synnyttämä häly voisivat hänet ilmaista, varsinkin, kun hänen todennäköisesti täytyy kulkea hyvin likeltä leiriä.

-- Jumalan kiitos, että tähän asti olen säilynyt elävänä, kuiskasi hän hiljaa.

Hän nosti silmänsä taivasta kohden ja ajatukset liitivät puolalaisten valleille. Linna näkyi tänne selvästi, varsinkin, kun nousevan auringon ensimäiset säteet sitä valaisivat. Ehkäpä tornista joku paraikaa katselee lammikolta ja kaislikkoa kohden. Ja varmaan Wolodyjowski ja Zagloba kaiken päivää valleilta tarkastavat, ettei hän vain jo riipu jonkun hyökkäystornin katossa.

Mutta eivätpä näekään, ajatteli Skrzetuski ja suloinen pelastumisen ilo täytti hänen rintansa. Eivätpä saakaan nähdä, toisti hän muutamaan kertaan. Vähän matkaa olen vasta kulkenut, mutta kuljettava sekin oli. Jumala auttaa minua eteenpäinkin.

Mielikuvituksessaan oli hän jo vihollisleirin takana, metsissä, joissa kuninkaalliset sotajoukot majailevat. Väkeä oli koolla koko maasta, husaareja, jalkaväkeä, vierasmaalaisia rykmenttejä -- maa aivan huojuu miesten, ratsujen ja tykkien painon alla, ja keskellä tuota muurahaispesää on itse kuningas. Sitten näki Skrzetuski äärettömän taistelun, tuhotun vihollisleirin, ruhtinaan kiitämässä ruumiskasojen yli. Hänen ratsujoukkonsa ja heidän tervehdyksensä ruhtinaalle...! Ritarin rasittuneet ja ajettuneet silmät sulkeutuivat ylenmääräisen valon häikäiseminä ja pää taipui ajatusten painosta. Hän joutui jonkin suloisen voimattomuuden valtaan, heittäytyi lopuksi maahan pitkin pituuttaan ja nukahti.

Kaislikko humisi, aurinko kieriskeli ylös taivaan laelle, lämmittäen ritaria palavalla katseellaan ja kuivaten hänen kastuneet vaatteensa. Hän nukkui sikeästi, liikkumatta. Jos joku olisi nähnyt hänet siinä makaamassa ruohosaarellaan, kasvot verissä, niin hän olisi luullut, että siinä on veden nurmelle heittämä ruumis. Kului tunti tunnin jälkeen. Skrzetuski yhä nukkui, aurinko ehti jo korkeimmalle kohdalle taivaan lakea ja kääntyi toista taivaan rantaa kohden, mutta hän yhä vain nukkui. Hänet herätti vasta hevosten kimeä hirnunta laitumelta ja hevospaimenien äänekkäät huudot, kun he kepeillänsä kurittivat lauman oriita.

Skrzetuski hieroi silmiänsä, katseli ympärilleen ja muisti jo missähän on. Hän nosti katseensa. Iltaruskon punaamalla läntisellä taivaalla vilkkuivat tähdet: hän oli nukkunut koko päivän.

Skrzetuski ei kuitenkaan tuntenut olevansa entistä levänneempi tai voimakkaampi. Joka paikkaa hänessä särki, mutta hän ajatteli kuitenkin, että uusi ponnistus ehkä palauttaa virkeyden hänen ruumiiseensa, astuen veteen hän siis viivyttelemättä lähti jatkamaan matkaansa.

Nyt kävi hän kaislikon syrjää läpi avonaisen veden, jotta ei hälyllään kääntäisi puoleensa hevospaimenien huomiota rannalla. Viimeiset auringonsäteet olivat sammuneet ja pimeys lepäsi syvänä mailla eikä se vieläkään ollut tullut esiin metsien takaa. Paikoittain oli vesi niin syvää, että Skrzetuski kadotti pohjan jalkojen alta ja oli pakoitettu uiden kulkemaan eteenpäin. Se tuntui raskaalta, sillä hänhän oli täysissä vaatteissa ja oli uitava vastavirtaa. Vaikka joen juoksu olikin hidas, veti se kuitenkin häntä takaisin lammikkoja kohden. Mutta sensijaan eivät tarkimmatkaan tatarilaissilmät saattaneet huomata hänen päätään, sen soluessa pitkin tummaa kaislikkoseinää. Hän liikkuikin siitä syystä jokseenkin rohkeasti, milloin uiden, milloin -- ja enimmäkseen -- kahlaten, jolloin vesi ulottui vyötärille, tai kainaloihin asti. Vihdoin pääsi hän paikalle, josta hänen silmänsä näkivät molemmin puolin jokea tuhansia valoja.

-- Siinä nyt on vihollisten leiri, arveli hän. -- Jumala minua auttakoon.

Hän kuunteli.

Puheen humina sattui hänen korviinsa. Vihollisleirit olivat todella siellä. Joen vasemmalla rannalla sijaitsi kasakkaleiri tuhansine vankkureineen ja telttoineen, oikealla tatarilaisten. Molemmista kuului melua, miesten puhetta, rumpujen ja pillien ääntä, karjan ja kamelien mylvinää, hevosten hirnuntaa ja miesten huutoja. Joki eroitti toisistaan leirit, samalla estäen riitojen ja tappelujen syntymisen, tatarit kun eivät koskaan voineet levollisina seisoa rinnan kasakkain kanssa. Joki oli tällä kohdalla leveämpi ja ehkäpä sitä tahallisestikin oli kaivamalla levennetty. Nuotiovalkeista päättäen ulottuivat vankkurijonot toisella puolella ja kaislamajat toisella muutaman kymmenen askeleen päähän rannasta. Itse rannassa taas varmaan oli vartiostoja.

Kaislikko harveni. Nähtävästi ranta vastapäätä vankkurileiriä oli soramaata. Skrzetuski liikkui vielä muutaman kymmenen askeleen eteenpäin ja pysähtyi sitten. Jokin uhkaava voima tuulahti tuosta muurahaispesästä häntä vastaan.

Sinä hetkenä tuntui hänestä siltä kuin noiden tuhansien ihmisolentojen koko valppaus ja vimma olisi ollut suunnattu häntä kohden. Ja samalla totesi hän olevansa heidän edessään täydelleen aseeton ja voimaton. Hän oli aivan yksin.

-- Tuosta ei pääse läpi kukaan, ajatteli hän.

Mutta hän kulki yhä eteenpäin, sillä jokin pidättämätön, miltei sairaalloinen uteliaisuus veti häntä. Hänen teki mieli likempää katsella tuota kauheaa voimaa. Nyt äkkiä hän pysähtyi. Kaislametsä oli loppunut kuin veitsellä poikki leikattuna. Ehkäpä kaislat todella olivatkin leikatut ja käytetyt majoiksi sotamiehille. Kauempana näytti vesi veren väriseltä, siihen kun nuotioista lankesi valo.

Kaksi suurta, kirkasta liekkiä paloi aivan rannalla. Toisen ääressä istui hevosensa selässä tatari, toisen ääressä taas seisoi kasakka, kädessä pitkä keihäs. Molemmat katselivat toisiinsa ja veteen. Kauempana näkyi muita vartioita.

Nuotiot loivat veden poikki ikäänkuin tulisia siltoja. Rannalla oli riveissä pieniä veneitä, joita käytettiin lammikon vartioimiseen.

-- Aivan mahdotonta, mutisi Skrzetuski.

Ja samassa valtasi hänet epätoivo. Ei ollut mahdollista kulkea eteenpäin. Eikä liioin palata. Aika vain kului hänen rämpiessään täällä soissa ja liejussa. Hän sai hengittää mädännyttä ilmaa ja kastua pintaa myöten eikä tästä kaikesta ollut muuta hyötyä kuin että hän päästyään leirien luo, joiden läpi hän oli ottanut mennäkseen, tuli siihen varmuuteen, että hänen yrityksensä on mahdottomuus.

Mutta mahdotonta oli palatakin.

Skrzetuski tiesi, että hänellä ehkä vielä on voimia rämpiä eteenpäin, mutta palata ei hän jaksa. Hänen epätoivonsa oli samalla äänetöntä vimmaa. Ensi hetkessä hänet valtasi halu nousta vedestä, kuristaa vartia ja sitten heittäytyä suuremman joukon kimppuun saadakseen surmansa.

Tuuli alkoi uudelleen humista. Kummallisesti kuiskaillen kulki se kaislikossa ja toi samalla hänen korviinsa kellojen äänen Zbarazista. Skrzetuski alkoi palavasti rukoilla, löi rintaansa ja huusi taivasta avukseen ja pelastajakseen. Hänellä oli hukkuvan voima ja epätoivoisan usko. Hän rukoili rukoilemistaan ja molemmat vihollisleirit humisivat hänen edessään uhkaavina, ikäänkuin olisivat vastanneet hänen rukouksiinsa. Mustat ja tulen punaamat varjot häälyivät kuin mitkäkin paholaislaumat helvetissä. Vartiostot seisoivat liikkumattomina, vesi joessa vieri verenkarvaisena.

-- Tulet sammutetaan tietysti heti kun tulee nukkumisen aika, sanoi Skrzetuski itsekseen ja odotti.

Kului tunti ja toinenkin. Hälinä väheni, nuotiotulet alkoivat todella verkalleen sammua. Vain kaksi vartiovalkeaa jäi ja ne loimusivat entistä kirkkaampina.

Vartioja vaihdettiin nyt ja nähtävästi oli tarkoitus, että nämä jäisivät paikalleen aamuun asti.

Skrzetuskin mieleen johtui, että hän ehkä sittenkin päivällä helpommin voi pujahtaa leirin läpi. Pian hän kuitenkin luopui tästä tuumasta. Päivällä käydään ottamassa vettä, juotetaan karjaa ja mennään uimaan. Joki on täynnä ihmisiä.

Yhtäkkiä sattui Skrzetuskin katse veneisiin. Molemmilla rannoilla oli useita kymmeniä rivissä ja kaislikko ulottui tatarilaiselta puolelta toiselle.

Skrzetuski painautui kaulaa myöten veteen ja alkoi verkalleen liikkua veneitä kohden, kaiken aikaa pitäen silmänsä kiinnitettyinä tatarilaiseen vartioon.

Puolen tunnin perästä oli hän aivan likellä ensimäistä venettä. Hän oli laatinut itselleen yksinkertaisen suunnitelman. Veneiden tylpät perät muodostivat, kohotessaan vedestä, ikäänkuin holvin, jonka läpi ihmisen pää helposti saattoi tunkeutua. Kun kaikki veneet olivat vierekkäin, niin ei tatarilainen vartia saattanut huomata päätä, joka puikkelehti niiden alla. Vaarallisempi oli kasakkapuoli, mutta ei täälläkään vartia voinut nähdä häntä, veneitten alla kun oli pimeä. Sitäpaitsi: eihän ollut muuta tietä.

Skrzetuski ei kauemmin epäröinyt, vaan alkoi pujotteleida veneiden alatse.

Hän liikkui nelinryömin, sillä vesi oli liejuista. Niin likellä hän oli rannalla seisovaa tatarilaista, että hän saattoi kuulla hänen hevosensa pärskähtelevän. Hetken perästä hän pysähtyi ja kuunteli. Onneksi olivat veneet asetetut vierekkäin. Hänen silmänsä tähtäsivät nyt kasakkavartiaan, jonka hän näki aivan kuin kämmenellään. Tämä katseli levollisena tatarilaisleiriä kohden. Skrzetuski oli jo ehtinyt viidentoista veneen alitse, kun hän yhtäkkiä kuuli rannalta, aivan läheltä, miesten askelia ja ääniä. Nopeasti hän piilottautui ja kuunteli. Krimin matkoilla oli hän oppinut tatarinkieltä ja nyt kävivät kylmät väreet pitkin ruumista, kun hän kuuli käskyn: veneeseen ja eteenpäin!

Samassa tuli hänen aivan kuuma, vaikka hän vedessä olikin. Jos nyt rannalla olijat sattuvat istuutumaan siihen veneeseen, jonka alla hän tällä hetkellä piilottelee, niin on hän auttamattomasti hukassa. Jos he taas asettuvat johonkin edessäolevista veneistä, niin hän myöskin on perikadon oma, sillä silloin jää eteen tyhjä, valaistu paikka.

Jokainen silmänräpäys tuntui hänestä tunnin pituiselta. Vihdoin kuului askelten töminää lautoja vastaan: tatarilaiset asettuivat neljänteen tai viidenteen veneeseen hänen takanaan, työnsivät sen rannasta ja alkoivat liukua lammikkoa kohden. Mutta tämä liike aikaansai sen, että kasakkavartian silmät kääntyivät veneitä kohden. Puoleen tuntiin ei Skrzetuski nyt voinut hievahtaa. Vasta kun vartio oli muutettu, alkoi hän taas liikkua eteenpäin.

Tällä tavalla pääsi hän venerivin loppuun asti. Viimeisen jälkeen alkoivat uudelleen kaislat ja ruo'ot. Saavuttuaan niiden kohdalle Skrzetuski hengästyneenä ja hiestyneenä vaipui polvilleen ja kiitti kaikesta sydämestään Jumalaa.

Nyt liikkui hän hiukan rohkeammin, käyttäen hyväkseen jokaista tuulenhenkäystä, joka pani kaislikon humisemaan. Vähänpäästä katseli hän ympärilleen. Vartioiden nuotiot alkoivat jo loitota, hämärtyä ja hiipua. Kaislikkojuova kävi yhä mustemmaksi ja tuuheammaksi, sillä rannat olivat täällä soisemmat. Vartiostot eivät enää voineet olla yhtä likellä toisiaan, leirin hälinä heikkeni. Jokin yliluonnollinen voima vahvisti ritarin jäseniä. Kaislikkojen ja ruohikkojen läpi hän rämpi, painui lätäkköihin, luisui ja nousi jälleen. Hän ei vielä uskaltanut lähteä rannalle, mutta hän tunsi melkein jo olevansa pelastettu. Kuinka kauan hän näin oli kulkenut ja kahlannut siitä ei hän ollut oikein selvillä, mutta kun hän jälleen katseli ympärilleen, niin näyttivät vartiotulet ikäänkuin kiiltäviltä pilkuilta vain ja muutaman sadan askeleen jälkeen ne täydelleen hävisivät. Kuu nousi. Yltympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Yhtäkkiä alkoi kuulua huminaa, joka oli äänekkäämpää ja vakavampaa kuin kaislikon. Skrzetuski oli ilosta huudahtamaisillaan: joen molemmin puolin kohosi metsä.

Silloin kääntyi hän rantaa kohden ja astui ulos kaislikosta. Heti kaislikon takana alkoi havumetsä. Hänen sieraimiinsa tuli selvä pihkan haju. Jossakin välkkyivät pimeästä sananjalat kuin hopeana. Skrzetuski vaipui uudestaan polvilleen, suuteli maata ja rukoili.

Hän oli pelastettu.

Sitten astui hän metsän pimeyteen, kysyen itseltään, minne hänen nyt on suunnattava kulkunsa, minne metsät hänet johtavat, missä on kuningas ja sotajoukko.

Matka ei mitenkään ollut lopussa, se ei vieläkään ollut helppo eikä vaaraton, mutta kun hän ajatteli, että hän oli päässyt ulos Zbarazista, hiipinyt vartioiden, soiden, vihollisleirien ja melkein puoli miljoonaa suuren vihollisjoukon läpi, niin hänestä tuntui, että kaikki vaarat sittenkin olivat ohitse ja että tämä metsä on selvä valtatie, joka johtaa hänet suoraan kuninkaallisen majesteetin luo.

Ja tuo nälkiintynyt, viluinen, märkä, oman verensä, punaisen rantamullan ja mustan loan tahraama raukka käveli eteenpäin ilo sydämessä ja toivoen pian saavansa toisissa oloissa ja voimakkaampana palata Zbaraziin.

-- Ette enää jää nälkään ja epätoivoon, mietti hän muistellessaan tovereitaan Zbarazissa, -- sillä minä tuon kuninkaan teidän luoksenne.

Ja hänen ritarillinen sydämensä iloitsi siitä, että pelastuksen hetki pian koittaisi ruhtinaalle, ylipäälliköille, sotajoukoille, Wolodyjowskille, Zagloballe ja kaikille Zbarazin saarretuille sankareille.

Metsän syvyydet avautuivat hänen eteensä, varjoillaan suojaten häntä.

SEITSEMÄS LUKU.