Part 12

Herra Zagloba varjosti kädellä silmiään ja katseli. Äkkiä syöksyi vastahajoitetun vallin läpi tulvimalla esiin väkeä ja silmänräpäyksessä oli ihmisaalto täyttänyt tyhjän alan vallien välillä. Muutamat vihollisista ryhtyivät heti ampumaan, toiset kaivoivat lapioillaan maata, tehdäkseen uusia valleja, joiden oli määrä järjestyksessä ja muodostaakseen kolmannen renkaan saartaa puolalaisten leiri.

-- Ohoh, huudahti Wolodyjowski, -- johan sieltä nyt tuodaan ampumatornejakin.

-- Hyökkäys näkyy heti alkavan, lähdetään jo pois, sanoi Zagloba.

-- Ei, eivät nuo olekaan ampumatorneja, vaan joitakin toisia laitoksia, vastasi pieni ritari.

Koneet, jotka nyt tuotiin esiin aukosta, olivat todella toisenlaisia kuin liikkuvat ampumatornit. Näiden seininä oli koukuilla toisiinsa kiinnitettyjä tikapuita, jotka olivat verhotut vaatteilla ja nahoilla. Näiden verhojen takana istuivat ylimmillä välipuilla parhaimmat ampujat.

-- Lähtekäämme tiehemme, koirat heidät repikööt kappaleiksi! sanoi Zagloba.

-- Odottakaappa nyt vähän, vastasi Wolodyjowski. Ja hän alkoi laskea koneita sitä mukaan kuin uusia ilmestyi aukosta.

-- Yksi, kaksi, kolme... nähtävästi niitä on heillä hyvä varasto... neljä... viisi, kuusi -- näkyy tulevan yhä korkeampia... seitsemän, kahdeksan... Noista koneistahan ne voivat tappaa vaikkapa joka ainoan koiran meidän leirimme pihalla, sillä varmaan niissä istuu erinomaisia ampujia. Yhdeksän, kymmenen...Nehän saattavat nähdä kaikki meidän leirissämme kuin kämmenellään, auringon noin paistaessa... yksitoista...

Yhtäkkiä lakkasi herra Michal laskemasta.

-- Mitä kummaa tuo on? kysyi hän hämmästyneenä.

-- Missä?

-- Tuo tuolla. Tuolla korkeimmassa tornissa. Tuolla. Tuonne korkeimpaan on ripustettu ihminen.

Zagloba terästi katsettaan: korkeimman koneen harjalla näkyi todella auringon kirkkaassa valossa alaston miehen ruumis, heilahdellen köyden päässä tornin liikkeiden mukaan kuin mikäkin jättiläisheiluri.

-- Aivan niin, sanoi Zagloba.

Samassa kävi Wolodyjowski valkoiseksi kuin palttina ja huudahti kauhistuneella äänellä:

-- Kaikkivaltias Jumala, se on Podbipienta! Valleilla syntyi hälinä kuin metsässä, kun tuuli värisyttää puunlehtiä. Zagloba taivutti alas päänsä, peitti käsillään silmänsä ja kuiskasi voihkien, huulet sinisinä:

-- Jeesus Maaria, Jeesus Maaria!

Hälinä muuttui vähitellen epämääräisten sanojen kohinaksi ja kasvoi sitten myrskyaaltojen tapaiseksi pauhinaksi. Valleilla seisovat sotamiehet tunsivat, että tuolla riippuu häpeänuoralla heidän onnettomuustoverinsa, moitteeton ritari, he tunsivat kaikki, että siinä on herra Longinus Podbipienta. Ja kauhea viha nosti hiukset heidän päässään pystyyn. Zagloba veti käden silmiensä päältä: hirvittävän näköisenä hän siinä seisoi, suu vaahdossa, kasvot sinisinä ja silmät tuijottavina.

-- Verta, verta! kiljui hän äänellä, jonka kaameus pani likellä seisovat värisemään.

Hän hyppäsi vallihautaan ja hänen perässään, joka vain kynnelle kykeni. Ei mikään voima, ei edes ruhtinaan käsky olisi voinut nyt pidättää hänen raivoaan. Vallihaudasta kiipesivät miehet eteenpäin, milloin vajoten, milloin toveriensa hartioille kavuten, ja tarttuivat käsin ja hampain seuraavan vallin syrjään. Ja se joka sinne hyppäsi, ryntäsi umpimähkään eteenpäin, välittämättä siitä, seuraavatko häntä toiset. Ampumatornit lähettelivät ilmaan savupilviä kuin tervasoihdut ja tärähtelivät laukausten paukkeesta. Mutta se ei vaikuttanut ryntääjiin. Zagloba riensi eteenpäin ensimäisenä, sapeli pystyssä, kauhean näköisenä, äärimmäisen raivon vallassa kuin vimmastunut härkä. Kasakatkin olivat kohta hyökkäämässä ryntääjiä vastaan, kourassa varstat ja viikatteet. Oli aivan kuin kaksi seinää olisi rytisten hyökännyt vastatusten. Mutta kylläiset verikoirat eivät kuitenkaan kauan voi puolustautua nälkäisiä ja vimmaisia susia vastaan. Kasakat torjuttiin. Osan heistä tuhosi miekka, toisiin kävi ryntääjä hampain kiinni. Lyötyinä ja maahan sullottuina eivät he kestäneet puolalaisten raivoa, vaan joutuivat epäjärjestykseen ja olivat pakoitetut hakemaan ulospääsyä vallin aukosta. Herra Zagloba toimi yhä hurjan raivonsa vallassa. Hän syöksyi isoimpaan vihollisjoukkoon niinkuin naarasleijona, jolta oli riistetty penikat. Korskahdellen ja läähättäen hän löi, murskasi ja tallasi alleen mitä eteen sattui. Hänen ympärilleen muodostui tuontuostakin tyhjä tila. Hänen vieressään kulki toisena hävittävänä liekkinä Wolodyjowski kuin haavoittunut ilves.

Ampumatorneihin piiloutuneet ampujat tuhottiin ja loput hyökkäjistä ajettiin takaisin vallin aukosta. Sitten nousivat sotamiehet ylös torniin ja, irroitettuaan herra Longinuksen, laskivat hänet varovasti maahan.

Zagloba luuhistui hänen ruumiinsa yli...

Wolodyjowskinkin sydäntä vihloi ja hän puhkesi kyyneliin, nähdessään ystävänsä ruumiin. Helposti saattoi huomata, millä lailla herra Longinus oli kuollut, sillä koko ruumis oli täynnä ammuttujen nuolien lävistä syntyneitä täpliä. Vain kasvot olivat säilyneet eheinä, lukuunottamatta pitkää naarmua ohimossa. Muutama veripisara oli hyytynyt poskelle, silmät olivat kiinni ja kalpeilla kasvoilla näkyi lempeä hymy. Jolleivät herra Longinuksen kasvot olisi olleet niin sinisen kalpeat, niin olisi luullut hänen vain rauhallisesti nukkuvan. Toverit ottivat hänen ruumiinsa ja kantoivat sen olkapäillään vallille sekä sieltä linnan kappeliin.

Illalla oli laudoista kokoonkyhätty arkku valmiina ja yöllä tapahtuivat hautajaiset Zbarazin kirkkomaalla. Sinne kokoontuivat kaikki papit, paitsi kirkkoherra Zabkowski, joka viime ryntäyksessä oli saanut haavan kylkeensä ja nyt kamppaili kuoleman kielissä. Myöskin ruhtinas oli tullut paikalle, jätettyään siksi aikaa päällikkyyden Krasnostawin starostalle. Läsnä olivat myöskin hallituksen määräämät ylipäälliköt sekä kruunun että Nowogrodin lipunkantaja ja herrat Przyjemski, Skrzetuski, Wolodyjowski ja Zagloba, niinkuin myös sen lippukunnan upseerit, johon vainaja kuului. Arkku pantiin vasta kaivettuun hautaan ja juhlamenot alkoivat.

Yö oli hiljainen ja tähtikirkas. Soihdut paloivat tasaisella tulella, luoden valoaan kiireessä kokoonlyödyn arkun keltaisille laudoille, hautausta toimittavan papin vartalolle ja ympärillä seisovien ritarien synkille kasvoille.

Suitsutusastiasta nousi rauhallisesti vihkisavu, levittäen ilmaan myrhan ja katajan tuoksua. Hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin herra Zagloban pidätetty nyyhkytys, voimakkaiden ritaririntojen huokaukset ja laukausten etäinen pauke.

Mutta nyt nosti kirkkoherra Muchowiecki kätensä merkiksi, että hän haluaa puhua, ja upseerit pidättivät henkeään. Muchowiecki vaikeni vielä hetken, kohotti sitten silmänsä tähditettyjä korkeuksia kohden ja lausui:

-- "Mitä koputusta kuulenkaan yöllä tuolla taivaan ovilla?" kysyy Kristuksen harmaahapsinen ovenvartia, havahtuen sikeästä unestaan. -- "Avaa, pyhä Pietari, minä olen Podbipienta."

-- "Vai niin, vai niin. Mutta minkä tekojen, minkä ansioiden nojalla uskallat, herra Podbipienta, häiritä näin kunnianarvoista ovenvartiaa? Millä oikeudella tahdot päästä sinne, minne ei syntyperä, vaikkapa olisikin niin korkea kuin sinun, ei senaattorin arvo, ei kruunun korkeat virat eikä edes majesteetin purppura vielä itsessään anna vapaasti pääsöä, sinne, mihin ei ajeta leveätä tietä kuusivaljakolla ja komeiden palvelijoiden saattamana, vaan jonne täytyy ponnistella ylös jyrkkää, orjantappuraista hyveen tietä?"

Oi avaa, pyhä Pietari, avaa pian, sillä juuri sellaista jyrkkää polkua kulki meidän taistelukumppanimme ja kallis toverimme, herra Podbipienta, kunnes vihdoin saapui luoksesi, kuten pitkästä lennosta väsynyt kyyhkynen. Hän saapui alastomana kuin Latsarus, saapui pakanallisten nuolten raatelemana kuin pyhä Sebastian, kuin Job-parka, kuin impi, joka ei ole miestä tuntenut, puhtaana kuin nöyrä lammas, kärsivällisenä ja hiljaisena, ilman synnin tahraa, vuodatettuaan ilomielellä verensä uhriksi maallisen isänmaansa eteen.

Laske hänet sisään, pyhä Pietari, sillä jollet häntä päästä, niin kenen sitten päästätkään tänä turmeluksen ja jumalattomuuden aikana. Laske sisään, pyhä ovenvartia, tämä lammas, päästä hänet taivaan niitylle haukkaamaan ruohoa, sillä nälkäisenä hän on saapunut Zbarazista...

Tällä tavalla alkoi kirkkoherra Muchowiecki ja kuvasi senjälkeen koko herra Longinuksen elämän niin kaunopuheisesti, että jokainen tunsi olevansa huono tämän moitteettoman ritarin rinnalla, ritarin, joka voitti vaatimattomuudessaan vähimmänkin soturin ja hyveessään suurimmankin päällikön. Kaikki löivät silloin rintoihinsa ja yhä suurempi suru valtasi soturit heidän siinä yhä selvemmin käsittäessään, mitä kuoleman taistelua isänmaa kävi ja minkä korvaamattoman vahingon Zbaraz oli kärsinyt. Puhuessaan kirkkoherra innostumistaan innostui ja kun hän sitten alkoi kuvata herra Longinuksen lähtöä ja marttyyrikuolemaa, niin hän jo kokonaan unohti retoriikan ja lainalauseet. Ja kun hän vihdoin papiston, päällikköjen ja sotajoukon nimessä hyvästeli kuollutta tomua, purskahti hän itsekin itkuun ja sanoi, nyyhkyttäen kuten Zagloba: hyvästi veli, hyvästi toveri. Et maalliselle, vaan taivaan kuninkaalle, varmimpaan paikkaan olet ilmoittanut meidän tuskamme, nälkämme, kurjuutemme ja hätämme. Sieltä sinä vieläkin varmemmin tuot meille pelastuksen, mutta itse et enää palaja ja siksi me itkemme ja valamme kyynelillä sinun arkkusi. Sillä me olemme sinua totisesti rakastaneet, sinä armahin veli.

Kunnon papin mukana nyyhkyttivät kaikki, sekä ruhtinas että kuninkaalliset ylipäälliköt ja sotajoukko, mutta ennen kaikkea vainajan ystävät. Ja kun kirkkoherra viritti virren: _requiem aeternamdonaei Domine_, niin purskahtivat kaikki hillittömään itkuun. Vaikka he olivatkin karaistuja miehiä, jotka olivat tottuneet joka päivä katsomaan kuolemaa silmiin, niin oli heidän surunsa nyt ylivoimainen.

Sinä hetkenä, jolloin arkku asetettiin liinoille, oli herra Zagloban niin vaikea siitä erota, ikäänkuin se olisi sisältänyt hänen veljensä tai isänsä tomun. Vihdoin vetivät Skrzetuski ja Wolodyjowski hänet pois. Ruhtinas lähestyi nyt ja otti kourallisen multaa. Kirkkoherra alkoi lausua: _anima ejus_... Kahisten liukuivat liinat pois. Arkulle alettiin jo luoda hiekkaa. Sitä luotiin sekä käsin että kypärin ja pian oli herra Longinuksen maallisen ruumiin yli kasvanut korkea kumpu, jota kuun valkoiset, alakuloiset säteet valaisivat.

* * * * *

Ystävykset palasivat kaikki kolme kaupungista leiripihalle, jonne ammunta alituisesti kuului. He astelivat vaieten, sillä kukaan ei saanut suustaan ensimäistä sanaa. Muut ryhmiin kokoontuneet upseerit sensijaan puhelivat vainajasta, ylistäen hänen kuntoaan.

-- Hänen hautajaisensa olivat niin juhlalliset, sanoi eräs upseeri, joka käveli Skrzetuskin rinnalla, -- ettei itse herra Sierakowskillekaan pidetty parempia.

-- Mutta kyllä hän oli sen juhlallisuuden ansainnutkin, vastasi toinen upseeri. -- Kukapa muu olisi ottanut tehtäväkseen lähteä täältä kuninkaan luo.

-- Minä kyllä kuulin, jatkoi kolmas, -- että wisniowieckiläisten joukossa oli muutamia halukkaita. Tämän hirveän esimerkin jälkeen kuitenkin varmaan jokaiselta on mennyt halu siihen.

-- Yritys onkin mahdoton. Ei käärmekään pääse täältä puikahtamaan pois.

-- Sellainen yritys on totta tosiaan sulaa hulluutta. Upseerit olivat jo ehtineet ohitse. Ystävykset vaikenivat hetken. Yhtäkkiä lausui Wolodyjowski:

-- Kuulitko, Jan?

-- Kuulin, vastasi Skrzetuski. -- Tänään on minun vuoroni.

-- Jan, sanoi Wolodyjowski vakavana, -- sinä olet kauan tuntenut minut ja tiedät, etten helposti peräydy uhkarohkeaa yritystä. Mutta uhkarohkea yritys on toista, toista suoranainen itsemurha.

-- Sanotko niin sinäkin, Michal?

-- Sanon, koska olen ystäväsi.

-- Minäkin olen sinun ystäväsi. Anna minulle ritarin sana, ettet, jos minä kuolen, lähde kolmantena.

-- Oi, se on mahdotonta! huudahti Wolodyjowski.

-- No, näetkö, Michal. Kuinka voit siis vaatia minulta mitä et itse tekisi. Tapahtukoon Jumalan tahto.

-- Salli minun sitten lähteä yhdessä kanssasi.

-- Ruhtinas kieltää enkä minä. Ja sinä olet sotamies ja sinun täytyy totella.

Herra Michal vaikeni, sillä hän oli ennen kaikkea sotilas. Kiihkeästi väännellen viiksiään siinä kuutamossa hän lopuksi lausui:

-- Yö on liian kirkas, älä lähde nyt.

-- Mielelläni kyllä näkisin, että yö olisi pimeämpi, vastasi Skrzetuski, -- mutta vitkasteleminen käy mahdottomaksi. Nyt on, kuten näet, tullut pitkäaikainen pouta ja meiltä ovat ruuti ja muona lopussa. Sotamiehet kaivelevat jo linnanpihassa esiin juuria maasta ja muutamilla on jo kelvottoman ruoan takia ikenet ajettuneina. Minä lähden nyt heti, olenhan jo sanonut ruhtinaalle hyvästi.

-- Näen kyllä, että olet suunniltasi. Skrzetuski hymähti surullisesti.

-- Jumalan haltuun, Michal. Huonoahan täällä on, mutta se ei ole syynä siihen, että haen vapaaehtoista kuolemaa. Se olisi synti se. Eikä minun tarkoitukseni suinkaan ole syöstä surman suuhun, vaan päinvastoin päästä elävänä kuninkaan luo ja pelastaa leirimme.

Wolodyjowskin valtasi yhtäkkiä suuri halu kertoa Skrzetuskille kaikki mitä hän tiesi ruhtinattaresta. Hän oli jo avaamaisillaan suunsa, mutta ajatteli samassa itsekseen: niistä uutisista menee hänen päänsä sekaisin ja sitä helpommin hänet otetaan kiinni. Hän puraisi siis kieleensä ja vaikeni. Mutta kysyi kuitenkin samassa:

-- Mitä tietä lähdet?

-- Sanoin ruhtinaalle, että menen lammikon ohi ja sitten jokea pitkin, kunnes pääsen kauas kasakkaleirin taakse. Ruhtinaskin sanoi, että se tie on paras.

-- Ei siis enää mikään auta, virkkoi Wolodyjowski. -- Jos nyt kerta kaikkiaan ihmisen kohtaloksi on määrätty kuolema, niin parempi kuolla kunnian kentällä kuin vuoteessa. Jumala sinua johtakoon, Jan. Jollemme näe toisiamme tässä maailmassa, niin ainakin toisessa ja minä säilytän sinut uskollisessa muistossa.

-- Niinkuin minäkin sinut. Jumala palkitkoon sinua kaikesta hyvästä. Mutta kuule, Michal, jos sattuisin joutumaan surmatuksi, niin ehkeivät kasakat minua näyttelisikään niinkuin herra Longinusta, koska saivat siitä liian ankaran läksyn. Varmaan kuitenkin jollakin tavalla kerskailevat kuolemastani. Pyytäisin sentähden, että vanha Zacwilichowski lähtisi Chmielnickin luo hakemaan ruumistani, sillä en tahtoisi, että koirat laahaisivat minua pitkin heidän leiriänsä.

-- Ole varma siitä, vastasi Wolodyjowski.

Herra Zagloba, joka aluksi hajamielisenä oli kuunnellut keskustelua, ymmärsi vihdoin, mistä oli kysymys. Hänellä ei kuitenkaan ollut voimaa pidättämään tai kieltämään Skrzetuskia. Siksi hän vain synkästi lausui:

-- Eilen tuo... tänään tämä... hyvä Jumala, hyvä Jumala!

-- Olkaa te vain hyvässä turvassa.

-- Herra Jan... alkoi Zagloba.

Hän ei saanut suustaan enempää, vaan painoi harmaan, uupuneen päänsä ritarin rintaa vastaan ja nojasi siihen, turvaa hakien, kuin avuton lapsi.

Myöhään yöllä laskeutui Skrzetuski veteen lammikossa.

Yö oli hyvin kirkas ja lammikon keskusta paistoi ainoana hopeisena kilpenä. Nopeasti katosi Skrzetuski kuitenkin kokonaan näkyvistä, sillä ranta oli tiheiden kaislojen ja kurjenmiekkojen peitossa. Kauempana, missä kaislikko jo oli harvempaa, kasvoi runsaasti mitä erilaisimpia vesikasveja. Kaikki nuo yhteen rypääseen kietoutuneet leveämmät tai kapeammat lehdet ja liukkaat, käärmemäisesti kiemurtelevat varret, jotka tarttuivat hänen jalkoihinsa, vaikeuttivat mitä suurimmassa määrässä hänen kulkuaan, mutta kätkivät hänet samalla vartian katseilta. Kahlaaminen kirkkaan, kuutamon valaiseman lammin keskustan poikki oli mahdotonta, sillä jokainen tumma esine olisi siitä heti huomattu. Siksi päätti Skrzetuski kiertää rantaa pitkin toisella puolella olevalle suolle, joka siitä juoksevan joen kautta oli yhteydessä lammikon kanssa. Todennäköisesti sinne oli asetettu kasakka- tai tatarilaisvartioita, mutta sensijaan siellä kasvoi kokonainen kaislikkometsä, reunat leikattuina, kaisloja kun oli tarvittu majoiksi kasakoille. Kun kerran oli päässyt suolle asti, saattoi kaislikon läpi kahlata päivälläkin, siellä missä ei ollut liian syvältä vettä. Mutta tämäkin tie oli hirveä. Seisovan veden alla, joka rannalla tuskin ulottui nilkkaa ylemmäksi, oli ainakin kyynärän syvyinen lieju. Jokaiselta Skrzetuskin askeleelta ilmestyi veden pinnalle kuplia, joiden kulinan hiljaisuuden vallitessa selvästi saattoi kuulla. Sitäpaitsi hänen liikkeistään, kaikesta varovaisuudesta huolimatta, muodostui aaltorenkaita, jotka siirtyivät yhä kauemma, sille avonaiselle vedenpinnalle keskellä lampea, jossa kuun valo kimmelteli niitä vastaan. Sateisen sään vallitessa Skrzetuski olisi kulkenut suoraan lammikon poikki ja korkeintain puolen tunnin kuluessa saavuttanut suon, mutta nyt ei ollut taivaalla pilvenhattaraakaan. Kuun vihertävä valo vuosi tulvanaan lammikolle, hopeoiden miekkakasvien lehdet ja kaislojen töyhdöt ikäänkuin liikkumattomaksi metalliksi. Ei tuntunut tuulen hengähdystä, onneksi esti laukausten pauke kuulemasta vesikuplien kulinaa. Tämän huomatessaan rupesi Skrzetuski liikkumaan vain silloin, kun valleilta ammuttiin vilkkaammin. Mutta hiljainen, lämmin yö tuotti vielä yhden vaikeuden lisää: kaislikosta nousi parvittain hyttysiä ja, kierrellen ritarin pään ympärillä istuutui niitä hänen kasvoilleen ja silmilleen, ja ne purivat kipeästi, surisivat ja ynisivät hänen korviinsa alakuloisia iltavirsiään. Valitessaan tämän tien oli Skrzetuski kyllä tietänyt, että siinä oli vaikeuksia, mutta kaikkea ei hän ollut kuitenkaan voinut aavistaa. Hän ei ollut aavistanut kauhuja, jotka liittyivät tähän tiehen. Jokainen syvyys vedessä, tutuimmassakin, tietää yön aikaan jotakin salaperäistä ja peloittavaa ja panee väkisinkin kysymään: mitä onkaan tuolla pohjalla? Zbarazin lammikko oli suorastaan kaamea. Sen vesi tuntui paksummalta kuin tavallinen vesi ja siitä lähti ruumiin katku. Siellähän paraikaa mätäni sadottain kasakoita ja tatareja. Molemmin puolin rantaa oli tosin vedetty ylös ruumiita, mutta paljon niitä silti oli jäänyt kätköön kaislikon ja vesikasvien sekaan. Skrzetuskia ympäröi viileä vesi, mutta hiki valui silti hänen otsaltaan. Mitenkä hän pääseekään eteenpäin, jos tässä vielä jotkin niljaiset käsivarret yhtäkkiä tarttuvat häneen, tai sinertävät silmät alkavat tuijottaa häntä vastaan miekkakasvien alta? Pitkät kiemurtelevat varret kävivät kiinni hänen polviinsa ja hiukset hänen päässään nousivat pystyyn, sillä hänestä tuntui jo siltä kuin joku hukkuneista olisi tarrautunut häneen kiinni, estääkseen häntä menemästä eteenpäin. Jeesus Maaria, Jeesus Maaria! kuiskasi hän lakkaamatta, liikkuessaan eteenpäin. Silloin tällöin nosti hän ylös silmänsä ja, nähdessään kuun, tähdet ja tyynen taivaan, hän tunsi saavansa hiukan lohtua. Jumala valvoo, toisti hän itsekseen, puoliääneen, niin hiljaa, että vain hän yksin sen saattoi kuulla. Silloin tällöin katsahti hän rannalle ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi katsellut Jumalan maailmaa jostakin kadotuksen ja tuomion, lian, mustien syvänteiden, kalpeiden kuun säteiden, kummitusten, ruumiiden ja yön maailmasta. Ja hänet valtasi sellainen kaiho, että hän olisi halunnut silmänräpäyksessä lähteä pois täältä kaislikkojen pauloista.

Hän kulki koko ajan rantaa pitkin ja oli jo päässyt niin kauas puolalaisesta leiristä, että hän täällä huomasi muutaman kymmenen askeleen päässä rannasta tatarin ratsun selässä. Paikalla hän pysähtyi ja jäi katselemaan tatariin. Päättäen nuokkuvista liikkeistään hevosen kaulaa kohti, oli tatari nähtävästi nukkumistilassa.

Kummalliselta se näytti: tatari yhä huojutteli, ikäänkuin hän vaieten olisi kumarrellut Skrzetuskille. Tämä ei kuitenkaan hetkeksikään hellittänyt silmiään hänestä. Tuntui kauhealta, Skrzetuski hengitti sentään taasen helpommin, sillä tämän todellisen kauhun tieltä haihtuivat nyt kaikki kuvitellut ja sata kertaa pahemmat kauhut. Henkien maailma hävisi ja ritari kävi taasen kylmäveriseksi. Hänen päässään alkoivat nyt liikkua sellaiset kysymykset kuin: nukkuuko hän vai eikö hän nuku? Onko minun mentävä eteenpäin vai eikö?

Hän kulki kuin kulkikin eteenpäin, liikkuen vieläkin hiljaisemmin ja varovaisemmin kuin matkan alussa. Vain puoli matkaa oli enää jäljellä suolle ja joelle, kun alkoi käydä heikko tuulenhenki. Kaislat heilahtivat yhtäkkiä, saaden aikaan voimakkaan kahinan. Skrzetuski ilostui, sillä huolimatta kaikesta varovaisuudesta, jonka takia hänen väliin oli täytynyt uhrata kokonaisia minuutteja asetellakseen jalkojaan, hänen kuitenkin oli ollut pelättävä, että varomaton liike, kompastus tai kulahdus saattoivat ilmaista hänet. Nyt kuki hän rohkeammin, kaislikko kun pitkin pituuttaan äänekkäästi puheli. Kaikki hänen ympärillään jutteli, yksin vesikin rannalla piti, läikkyvien aaltojen vaikutuksesta, pientä pulinaa.

Tämä liike ei kuitenkaan herättänyt ainoastaan rantojen viidakkoja, vaan Skrzetuskin eteen ilmestyi myöskin tumma esine, joka alkoi liukua häntä kohden, ikäänkuin valmistautuen ryntäykseen. Skrzetuski oli jo vähällä huudahtaa, mutta kauhu ja inho pysäyttivät samassa äänen hänen rintaansa ja kauhea ahdistus kuristi häntä kurkusta.

Hänestä oli tuntunut siltä, että tuo vedessä uiskenteleva ruumis tahtoisi sulkea häneltä tien, mutta samassa tämä ajatus hälveni ja jäljelle jäi vain inhon tunne. Skrzetuski kulki edelleen. Kaislikko yhä jatkoi puheluaan, jopa entistä lujemmalla äänellä. Kaislojen heiluvien tupsupäitten lomitse huomasi Skrzetuski jo toisen ja kolmannenkin tatarilaisvartion. Hän pääsi onnellisesti niiden ohi ja sivuutti jo neljännenkin. "Nyt olen varmaan kiertänyt puolen lammikon mittaa", ajatteli hän ja kohottautui hiukkasen, saadakseen selville, millä kohdalla hän nyt on. Samassa tarttui jokin kiinni hänen jalkaansa. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi polviensa kohdalla ihmisen pään.

-- Jo toinen, ajatteli hän.

Mutta tällä kerralla hän ei pelästynyt, sillä tämä ruumis makasi suu alaspäin ja oli kaikessa muodottomuudessaan täydellisesti liikkumaton ja eloton. Skrzetuski vain kiirehti askeleitaan, estääkseen pyörryttämistä. Kaislikko kävi nyt yhä tiheämmäksi ja tarjosi hänelle siten turvallisen piilopaikan, mutta vaikeutti samalla suuresti kulkua. Kului vielä puoli tuntia, kului tuntikin, mutta Skrzetuski yhä kulki ja väsyi väsymistään. Pohjakin näytti käyvän yhä liejuisemmaksi. Joskus ei vesi ulottunut nilkkaankaan, joskus taas hän vajosi vyötäröihin asti. Erittäin uuvuttavaa oli vetää jalat ylös liejusta. Hiki valui hänen otsaltaan ja kauhun pöyristykset kulkivat pitkin ruumista kiireestä kantapäihin asti.

-- Mitä tämä on? ajatteli hän kauhistuneena. -- Olenko minä joutunut mielenhäiriöön? Näyttää siltä kuin ei suota tulisikaan. Ehken ole tuntenutkaan paikkaa kaislikon keskellä ja kulkenut ohi.

Hänet valtasi tuskallinen epävarmuus, sillä tällä tavallahan hän saattaa koko yön kiertää lammikkoa ja aamulla joutua samaan paikkaan mistä hän eilen läksi, tai jossakin toisessa paikassa joutua kasakkain käsiin.

-- Olen varmaan valinnut väärän tien, mietti hän masentuneena. -- Lammikkojen kautta en pääse. Palaan siis huomenna ja lähden samaa tietä kuin herra Longinus. Huomiseen asti voin levätä.

Hän kulki kuitenkin kaiken aikaa eteenpäin, sillä hän oli huomannut, että antaessaan itselleen paluun ja lepäämisen lupauksen, hän oli pettänyt itseään. Hänen päähänsä juolahti myöskin, ettei hän vielä ollut voinutkaan ehtiä suolle asti, koska hän oli kulkenut hitaasti ja lisäksi joka hetki pysähdellyt. Mutta lepäämisen halu kävi yhä valtavammaksi. Välistä hänen teki mieli panna maata liejuun, vain saadakseen levätä. Hän taisteli omien ajatustensa kanssa ja rukoili. Pöyristykset uudistuivat yhä useammin ja yhä raskaammaksi kävi vetää jalkaa ylös liejusta. Nähdessään tatarilaiset vartiot hän kyllä havahtui, mutta tunsi myöskin samalla, että hänen päänsä jo on yhtä uupunut kuin koko muu ruumis ja pelkäsi, että häneen tulee kuume.

Taas kului puoli tuntia, mutta suota vain ei näkynyt.