Part 11

Vallien takana leveni laaja alue, joka ulottui aina seuraavaan ampumahautaan asti, jonka puolalaiset ylipäälliköt aikoinaan olivat antaneet luoda. Se oli niinikään täynnä ruumiita. Kuoppia ja kaivantoja tapasi täällä vieläkin enemmän, miltei joka kymmenkunnan askeleen päässä kohosi multaläjä, pimeydessä muistuttaen heinärukoa. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus, missään ei saattanut huomata edes nuotiotulta. Koko tällä laajalla välimaalla ei ollut muita kuin kaatuneet.

Herra Longinus alkoikin lukea rukousta kaatuneiden sielujen puolesta ja jatkoi kulkuaan. Äänet puolalaisten leiristä, jotka olivat kuuluneet hänen korviinsa aina toiselle valliryhmälle asti, hiljenivät hiljenemistään, haihtuivat kaukaisuuteen ja katosivat lopulta kokonaan. Herra Longinus pysähtyi ja katsahti ympärilleen.

Hän ei nähnyt juuri mitään, sillä eihän leirissä ollut valoja. Vain yhdestä akkunasta linnassa pilkoitti heikko valo, kuin mikäkin tähti, joka milloin pilkoittaa pilvien lomasta, milloin taas peittyy niihin, tai kuin kiiltomato, joka vuoroin tuikkii, vuoroin sammuu.

-- Veljet, näenköhän teitä enää elävinä? mietiskeli herra Longinus.

Ja kaiho painoi häntä tätä ajatellessa kuin ääretön kivi. Hän tuskin jaksoi hengittää. Tuolla, missä tuo virvatulen näköinen valo väräjää, tuolla ovat hänen omat väkensä, siellä ovat veljessydämet, ruhtinas Jeremi, Skrzetuski, Wolodyjowski ja Zagloba, kirkkoherra Muchowiecki, siellä häntä rakastetaan ja oltaisiin valmiita häntä puolustamaan. Mutta täällä on yö, tyhjyys, pimeys, ruumiita jalkojen alla, ympärillä henkien piiritanssi ja tuolla etäämpänä on kirottujen, julmien vihollisten verenjanoinen leiri.

Kaihon kivi kävi niin raskaaksi, että se tämän jättiläisenkin hartioille tuntui liian painavalta. Hänen mielensä alkoi horjua.

Silloin hyökkäsi pimeydessä hänen kimppuunsa kalpea levottomuus, alkaen kuiskuttaa hänen korvaansa: et pääse lävitse; se on mahdotonta, palaa takaisin, vielä on aikaa, ammu pistoolin laukaus ja koko lippukunta ryntää sinua pelastamaan. Tuon leirin läpi, tuon villijoukon lomitse ei kukaan pääse pujahtamaan.

Nälkiintynyt leiri, jonne joka päivä satoi kuulia, joka oli täynnä kuolemaa ja ruumiin-katkua, tuntui tällä hetkellä herra Longinuksesta hiljaiselta, turvalliselta satamalta.

Siellä eivät hänen ystävänsä panisi pahaksi, jos hän palaisi. Hän sanoo heille, että yritys kävi yli inhimillisten voimien, ja silloin eivät myöskään nuo muut lähde eivätkä lähetä ketään, vaan odottavat Jumalan ja kuninkaan armahtavaisuutta.

Mutta entä jos Skrzetuski lähtee ja saa surmansa?

-- Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, nämä ovat saatanan kiusauksia, mietti herra Longinus. -- Minähän olen valmis kuolemaan ja mitään pahempaa taas ei voi minulle sattua. Saatana tässä peloittelee heikkoa sieluani tyhjyydellä tässä ympärillä, ruumiilla ja pimeydellä, sillä hänhän käyttää hyväksensä kaikkia keinoja.

Eihän toki ritari voi peittää nimeänsä häpeään, menettää kunniaansa, jättää sotajoukkoansa hätään ja luopua taivaan kruunusta -- ei milloinkaan!

Longinus asteli eteenpäin, pidellen käsiä eteensä ojennettuina. Samassa alkoi uudelleen kuulua ääniä, mutta nyt ei enää puolalaisten leiristä, vaan vastakkaiselta taholta. Ne olivat vielä epäselviä, mutta syviä ja uhkaavia. Longinuksesta tuntui siltä kuin hän yhtäkkiä olisi kuullut metsästä karhun mörinää. Levottomuus oli kuitenkin jo poissa hänen mielestään. Kaiho ei enää painanut häntä, se oli muuttunut läheisten ystävien suloiseksi muisteluksi. Vihdoin hän ikäänkuin vastatakseen kasakkaleiristä kuuluvaan uhkaukseen vielä kerran toisti itsekseen:

-- Lähden sittenkin.

Hetken perästä oli hän samalla surman kentällä, jolla ruhtinaan ratsuväki ensimäisen rynnäkön aikana oli tuhonnut kasakat ja janitsharit. Tie kävi jo tasaisemmaksi, kuoppia ja multaläjiä oli vähemmän eikä ruumiita juuri ollenkaan, sillä edellisissä taisteluissa kaatuneet olivat kasakat jo korjanneet. Täällä oli myöskin jonkun verran valoisampaa, sillä kaikkinaiset esteet eivät enää saartaneet näköaloja. Maa vietti hiljalleen etelää kohti, mutta herra Longinus kääntyi heti sivulle päin, koettaen pujahtaa läntisen lammikon ja kasakkaleirin välitse. Hän astui nyt kiiruhtaen ja vapaasti ja hänestä näytti jo, että hän pääsee onnellisesti kasakkaleirin ohi. Äkkiä hänen korviinsa taasen alkoi kuulua uusia ääniä.

Hän pysähtyi heti ja neljännestunnin kuluttua hän kuuli hevosten tömistäen ja huohottaen lähenevän.

-- Kasakkavartiosto, ajatteli hän.

Samassa tuli hänen korviinsa ihmisääniäkin. Hän kääntyi kiireesti sivulle päin ja tunnusteli taasen jaloillaan maata, hän heittäytyi siihen liikkumattomaksi, pitäen toisessa kädessä pistoolia, toisessa miekkaa.

Ratsastajat tulivat sillävälin yhä lähemmäksi ja saapuivat vihdoin aivan hänen kohdalleen. Oli niin pimeä, ettei hän saattanut laskea heitä, mutta hän kuuli heidän puheestaan joka sanan.

-- Heidän on paha, mutta paha on meidänkin, sanoi jokin uninen ääni. -- Ja kuinka moni kunnon kasakka täällä saakaan surmansa.

-- Hyvä Jumala, sanoi toinen ääni, -- kerrotaan, ettei kuningas enää ole kaukana, miten meidän silloin käykään.

-- Khani on suuttunut meidän Chmieliimme ja tatarit uhkaavat hirttää meidät, jollemme saa voittoa.

-- Hevoslaitumilla he tappelevat meikäläisten kanssa. Isä on kieltänyt menemästä tatarien leirille, sillä joka sinne vain menee, saa surmansa.

-- Kerrotaan, että kaupustelijoiden joukossa on valepukuisia ljaheja. Kunpa tästä sodasta pääsisikin.

-- Nyt meidän on vielä pahempi kuin ennen.

-- Kuningas joukkoineen ei ole enää kaukana, se on pahinta se.

-- Äh, mieluumminpa sitä makailisi Siczissä kuin rähmisi täällä pimeässä kuin mikäkin kerjäläinen.

-- Mutta kunhan ei täällä olisikin joitakin kerjäläisiä, koska hevoset noin pärskähtelevät.

Äänet etenivät vähitellen, vihdoin kokonaan häipyen. Herra Longinus nousi ja jatkoi matkaansa.

Sade, hieno kuin sumu, alkoi tihkua, ilma kävi entistä pimeämmäksi.

Yhtäkkiä välähti herra Longinuksen vasemmalla puolella, parin sadan askeleen päässä, pieni valo, sitten toinen, kolmas ja kymmenes. Nyt hän jo oli varma siitä, että hän oli kasakkaleirin kohdalla.

Valoja oli harvassa ja nekin olivat heikkoja. Nähtävästi olivat miehet jo nukkuneet, siellä täällä ehkä vielä juotiin, tai valmistettiin ruokaa huomista varten.

-- Jumalan kiitos, että lähdin liikkeelle hyökkäyksen ja uloskarkauksen jälkeen. Varmaankin he ovat kuolettavan väsyneet.

Samassa hän taasen alkoi etäältä erottaa hevoskavioiden töminää. Toinen vartiosto oli liikkeellä.

Maa sattui sillä kohdalla olemaan epätasaisempaa, niin että oli helpompi piiloutua. Vartiosto ratsasti ohi niin likeltä, että oli ajamaisillaan herra Longinuksen yli. Onneksi olivat hevoset tottuneet pelästymättä kulkemaan kentällä makaavien ruumiiden ohi. Herra Longinus kulki taas eteenpäin.

Noin tuhannen askeleen päässä kohtasi hän vielä kaksi patrullia. Koko leirin ympärillä olevaa piiriä vartioitiin nimittäin kuin silmäterää. Herra Longinus iloitsi hengessä siitä, ettei hän kohdannut jalkamiesetuvartioita, joita tavallisesti asetettiin kasakkaleirin eteen antamaan tietoja ratsasvartioille.

Hänen ilonsa ei kuitenkaan tullut pitkäaikaiseksi. Hän oli tuskin ehtinyt parin sadan askeleen päähän, kun hänen edessään, noin kymmenen askeleen päässä, taas häämöitti musta varjo. Vaikka herra Longinus olikin peloton mies, tunsi hän pienen pelon väreiden kulkevan alas selkäpiitään. Oli myöhäistä väistyä syrjään. Hahmo liikkui. Se oli nähtävästi huomannut hänet.

Seurasi hetken epäröinti, lyhyt silmänräpäys. Yhtäkkiä kysyi hiljainen ääni:

-- Vasil, sinäkö siellä olet?

-- Minä, sanoi herra Longinus hiljaa.

-- Onko sinulla viinaa?

-- On.

-- Anna tänne.

-- Kuinka sinä olet noin pitkä? kysyi sama ääni kauhistuneena.

Pimeydessä kuului rusahdus. Lyhyt, samassa hetkessä katkennut huudahdus "Herra Jum..." pääsi vartiomiehen suusta. Sitten kuului ikäänkuin murrettujen luitten rutina ja hiljainen korahteleminen. Miehen hahmo romahti raskaasti maahan.

Herra Longinus jatkoi matkaansa.

Hän ei kuitenkaan käynyt entistä suuntaviivaa pitkin, sillä siellä oli nähtävästi vartiolinja, vaan kääntyi vielä lähemmäksi kasakkaleiriä, toivoen pääsevänsä ratsuvartiostojen ja vaunurivien välitse. Jos ei enää ollut toista vartioketjua, niin saattoi herra Longinus tiellään tavata vain leiristä vartiovaihteeseen meneviä jalkamiehiä. Ratsuvartiostoilla ei täällä ollut enää mitään tekemistä.

Hetken perästä hän huomasikin, ettei toista vartioketjua ollut. Sensijaan oli itse leiri vain kahden nuolenampuman päässä. Mutta kummallisesti se näytti yhä lähenevän, vaikka herra Longinus koetti käydä yhdensuuntaisesti vaunurivien kanssa.

Niinikään hän huomasi, etteivät leirissä kaikki nukkuneet. Siellä täällä näkyi sammuvien tulien ääressä istuvia hahmoja. Eräässä paikassa oli nuotiotuli muita isompi, vieläpä niin iso, että sen loimu ulottui melkein herra Longinukseen asti. Ritarimme täytyi nyt vetäytyä vartiopaikkoja kohden, jotta hänen ei tarvitsisi käydä valovyöhykkeen läpi. Hän näki, miten ristinnäköisiin pylväisiin likelle tulta oli ripustettu härkiä, joita teurastajat paraikaa nylkivät. Joukko miehiä katseli tätä toimitusta. Muutamat soittelivat hiljaa puupilliä teurastajien ajanvietteeksi. Tämä osa leiriä oli hevospaimenien hallussa. Kaukaisemmat vankkuririvit olivat pimeyden peitossa.

Sammuvien nuotioiden valaisema äärimmäinen syrjä leiriä tuntui nyt taasen olevan lähempänä herra Longinusta. Aluksi oli se ollut vain hänen oikealla puolellaan, nyt hän yhtäkkiä huomasi sen olevan edessäänkin.

Hän pysähtyi ja mietti hetkisen, mitä tehdä. Hän oli kuin olikin saarroksissa. Kasakkain asemat, tatarilaisten leiri ja mustat vankkurijonot ympäröivät vanteena koko Zbarazia. Tämän vanteen keskelle oli sijoitettu vartiopaikkoja ja vartiomiehet kävivät edestakaisin katsomassa, ettei kukaan pääsisi läpitse.

Herra Longinuksen asema oli kauhea. Joko hänen täytyi pujahtaa vankkurien välitse, tai kasakkain ja tatarilaisten leirin väliltä hakea jokin toinen ulospääsy. Muuten täytyi hänen aamukoittoon asti harhailla tuossa ympyrässä. Jollei hän mahdollisesti tahtonut peräytyä Zbaraziin, mutta siinäkin tapauksessa hän saattoi joutua vartioiden käsiin. Hän ymmärsi kuitenkin, että maan epätasaisuuden vuoksi eivät kaikki vankkurit voi seisoa vierekkäin. Jossakin täytyi niiden jonossa olla katkeama, vieläpä melkoisen isokin, jotta ratsastajat voisivat ylläpitää yhteyttä toistensa kanssa. Herra Longinus päätti etsiä tällaista välipaikkaa ja tuli sitä hakiessaan yhä lähemmäksi vaunuja. Siellä täällä palavien nuotioiden valo tosin nyt saattoi ilmaista hänet, mutta toisaalta oli se myöskin hänelle hyödyksi, sillä ilman tulia ei hän olisi nähnyt vankkureita eikä niiden välistä tietä.

Noin neljännestunnin haettuaan hän löysi tien, joka kuin musta rihma kulki vankkurien välillä. Sillä kohdalla ei ollut nuotiotulia eikä siellä myöskään voinut olla kasakoita, koska ratsuväen oli kuljettava siitä läpi. Herra Longinus asettui suulleen maahan ja alkoi ryömiä tuota mustaa juovaa kohden niinkuin käärme, joka menee luolaansa.

Kului neljännestunti, puoli tuntia ja yhä hän ryömi ja rukoili, antautuen ruumiineen ja sieluineen taivaallisten mahtien suojaan. Hän ajatteli, että ehkä koko Zbarazin kohtalo tänä hetkenä riippui siitä, onnistuuko hänen päästä läpi tuosta mustasta kidasta ja siksi hän ei rukoillut ainoastaan omasta puolestansa, vaan myöskin niiden puolesta, jotka tällä hetkellä ampumahaudassa rukoilivat hänen puolestaan.

Molemmin puolin vallitsi täysi hiljaisuus. Ei ainoakaan mies liikahtanut, ei ainoakaan hevonen pärskähdellyt, ei ainoakaan koira haukahtanut. Herra Longinus ryömi eteenpäin. Hänen edessään häämöitti pensaita ja tiheikköjä, niiden takana on tammilehto ja tammilehdon takana havumetsä, joka ulottuu aina Toporowiin asti. Siellä havumetsän takana, siellä oli kuningas ja pelastus, maine ja ansioituminen Jumalan ja ihmisten edessä. Mitä olikaan kolmen pään poikkilyöminen verrattuna tähän työhön, johon tarvittiin paljon muutakin kuin rautainen käsi!

Herra Longinus tunsi itsekin selvästi tämän erotuksen, mutta ylpeys ei paisuttanut hänen puhdasta sydäntänsä. Se vain suli, niinkuin lapsen sydän sulaa, kiitollisuuden kyyneliin.

Vihdoin hän nousi ja alkoi kävellen kulkea eteenpäin. Tuolla puolen vankkureita ei ollut vartiostoja, tai jos olikin, niin vain harvassa, joten niitä oli helpompi välttää. Sillävälin oli ruvennut satamaan aika rankasti ja sateen rapina tukahutti hänen askeltensa äänen. Herra Longinus pani nyt liikkeelle pitkät säärensä ja käveli kuin jättiläinen, tallaten pensaita, mennen yhdellä askeleella eteenpäin saman verran kuin jokin toinen viidellä. Vankkurileiri jäi yhä kauemmaksi, tammilehto tuli lähemmäksi ja samalla myöskin pelastus.

Kas tuossa tammet jo ovatkin, yö niiden varjossa on pimeä kuin manalassa. Mutta sitä parempi. Vieno tuuli alkoi puhaltaa, tammet humisivat hiljaa, ikäänkuin hymisten rukousta: "Suuri Jumala, hyvä Jumala, varjele tätä ritaria, sillä hän on sinun palvelijasi ja sen maan uskollinen poika, jolla me olemme kasvaneet sinun ylistykseksesi."

Herra Longinus oli jo päässyt puolentoista puolalaisen penikulman päähän omasta leiristään ja hiki valui hänen otsaltaan, sillä ilma oli paahteinen, ikäänkuin se olisi valmistellut myrskyä. Mutta Longinus kävi myrskystä välittämättä, hänen rinnassaan kun lauloivat enkelit. Tammikko harvenee, varmaan tulee tämän jälkeen niitty. Tammet humisivat nyt hiljemmin, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: jää vielä hetkiseksi tänne, meidän keskellämme on sinun ollut turvallista olla. Mutta ritarilla ei ole aikaa, hän astuu avonaiselle niitylle. Vain yksi ainoa tammi näkyy keskellä aukeaa ja se onkin tavallista mahtavampi. Herra Longinus suuntaa askeleensa tammea kohden.

Yhtäkkiä, kun hän jo on päässyt noin kymmenkunnan askeleen päähän jättiläistammen laajoista oksista, ilmestyy hänen eteensä parikymmentä mustaa hahmoa, jotka sudenhyppäyksin lähenevät ritaria.

-- Kuka sinä olet, kuka sinä olet?

Heidän kieltänsä on mahdoton ymmärtää, heillä on päässä jonkinlaiset suippolakit, varmaan he ovat tatareja, hevospaimenia, jotka täällä pitävät sateensuojaa.

Samassa hetkessä valaisi punainen salama niityn, tammen, tatarien ja jättiläiskokoisen Longinuksen hahmot. Kauhea huuto tärisytti ilmaa ja taistelu puhkesi raivoonsa.

Tatarit heittäytyivät herra Longinusta vastaan kuin sudet peuran kimppuun ja tarttuivat häneen suonikkailla käsillään. Mutta hänen tarvitsi vain pudistaa ryntääjät päältään, niin ne putoilivat kuin kypsyneet omenat puusta. Samassa suhahti hirveä kallonhalkaisija tupestaan ja kuului voivotusta, ulvontaa, avunhuutoja, miekankalsketta, maahanlyötyjen korinaa, pelästyneitten hevosten hirnuntaa ja rikkihakattujen tatarilaismiekkojen kalsketta. Hiljainen niitty kaikui mitä erilaisimpia villejä ääniä, kaikkia, mitä vain ihmiskurkusta saattoi lähteä.

Tatarit hyökkäsivät uudestaan ritarin päälle, mutta hän nojasi olkapäänsä tammea vastaan. Etupuolelta häntä taas suojeli miekanheilutus ja hän heiluttelikin sitä kauheasti. Ruumiita häämöitti hänen jalkojensa juuressa. Toiset hyökkääjistä vetäytyivät jo kauhunvallassa pakoon.

-- Hoi, hoi! kaikui ympärillä villi ulvonta.

Tämä ulvonta ei jäänyt vaille vastakaikua. Ei kulunut puoltakaan tuntia, kun jo koko niitty oli täynnä jalka- ja ratsumiehiä. Sinne tuli kasakkoja ja tatareja käsissä viikatteita, hankoja, jousia. Toisilla oli palavia päreitäkin. Kuumeenkiireisiä kysymyksiä sateli ja toinen tiedusteli toiselta, mitä täällä oikeastaan on tekeillä. Katsokaa, vastasivat hevospaimenet. Katsokaa, toisteli joukko. Ljahi, katsoppas sitä! Tappakaa se, ottakaa kiinni elävältä!

Herra Longinus ampui kaksi pistoolinlaukausta, mutta sitä eivät hänen toverinsa enää kuulleet puolalaiseen leiriin.

Joukko likeni puoliympyrässä. Longinus itse pysyi varjossa jättiläiskokoisena puuhun nojaten, ja odotti miekka kädessä.

Joukko läheni lähenemistään. Vihdoin kuului komento:

-- Käykää kiinni!

Jokainen joka kynnelle kykeni, hyökkäsi eteenpäin. Huudot vaikenivat. Ne jotka eivät päässeet hyökkääjien joukkoon, näyttivät heille valoa. Ihmispyörre kieppui ja käänteli puun alla, vain ainoa voihkina vailla yksityisiä ääniä erottautui pyörteestä. Vihdoin kuului ryntääjien kurkusta kauhun huuto ja samassa hajaantui joukko.

Puun alla seisoi yhä pystyssä herra Longinus, ja hänen jalkojensa juuressa virui kokonainen läjä ruumiita, jotka kuolonkamppauksessa vielä hytkähtelivät.

-- Tuokaa köysiä, huusi joku ääni.

Samassa karauttivat ratsumiehet hakemaan köysiä ja palasivat silmänräpäyksessä. Kymmenkunta miestä tarttui nyt pitkän köyden kumpaankin päähän, koettaen sen avulla kiristää herra Longinuksen puuta vastaan.

Herra Longinus löi kuitenkin köyden poikki miekallaan ja miehet molemmissa päissä kaatuivat maahan. Yhtä huonosti onnistui tatarien yritys.

Huomatessaan, että liian suuri joukko on toistensa tiellä, lähti kymmenkunta uskaliainta nogailaista paikalle ottamaan elävältä kiinni jättiläistä. Hän ruhjoi heidät kuitenkin niinkuin metsäsika repii vaivaiset koirat. Tammi, joka oli muodostunut kahdesta yhteenkasvaneesta mahtavasta puusta, suojeli ritarin selkää. Se taas, joka yritti edestäpäin, kuoli miekan ulottuville päästyään, ehtimättä päästää edes huutoa. Herra Podbipientan yliluonnollinen voima näytti kasvamistaan kasvavan.

Tämän huomatessaan ajoivat raivostuneet kasakat pois tatarit ja ympärillä alkoi villinä huutona kuulua:

-- Uk! uk!

Nyt, nähdessään jouset ja jalkojensa juureen satelevat nuolet, herra Podbipienta ymmärsi, että kuoleman hetki lähestyy. Hän alkoi siis rukoilla pyhää neitsyttä.

Ympärillä hiljeni. Joukko seisoi henkeään pidätellen ja odottaen, mitä oli tulossa.

Ensimäinen nuoli suhahti juuri herra Longinuksen lausuessa sanoja: Vapahtajan Äiti! Nuoli kosketti hänen ohimoaan.

Toinen nuoli suhahti herra Longinuksen lausuessa: Ylistetty Neitsyt! Nuoli osui hänen olkapäähänsä.

Rukouksen sanat sekaantuivat nyt nuolien sihinään ja kun herra Longinus lausui: Aamun Tähti! oli hänellä nuolia olkapäissä, kyljissä ja jaloissa... Veri valui alas hänen ohimoiltaan ja hän kyllä näki tatarit edessään sumuisella niityllä, mutta ei kuullut enää nuolten suhinaa. Hän tunsi voimiensa loppuvan, hänen jalkansa horjuivat, pää painui rinnalle ja vihdoin hän putosi polvilleen.

Siinä herra Longinus, puoleksi nyyhkien, lausui: "Enkelien kuningatar" -- ja ne olivatkin hänen viimeiset sanansa maan päällä.

Taivaan enkelit ottivat hänen sielunsa ja asettivat sen kirkkaana helmenä enkelien kuningattaren jalkain juureen.

KUUDES LUKU.

Seuraavana aamuna seisoivat herra Wolodyjowsk ja Zagloba valleilla sotamiesten joukossa, katsellen kasakkaleiriä kohti, josta läheni joukottain rahvaan miehiä. Skrzetuski oli paraikaa ruhtinaan luona neuvottelemassa, mutta Wolodyjowski ja Zagloba nauttivat hetkisen lepoa, keskustellen eilispäivän tapahtumista ja tarkaten liikehtimistä vihollisen leirissä.

-- Tuo ei tiedä hyvää, sanoi Zagloba, kädellään osottaen mustia joukkoja, jotka jättiläispilvien tapaan lähenivät.

-- Varmaankin he aikovat uudelleen lähteä rynnäkköön, vaikkeivät kädet enää tahdo jaksaa liikutella jäseniään.

-- Mitenkä he nyt tekisivät rynnäkön, tähän aikaan, keskellä kirkasta päivää? sanoi pieni ritari. -- Sitä eivät he enää tee. He vain ottavat haltuunsa eilisiä vallejamme ja kaivautuvat uusiin ampumahautoihin, alkaakseen sitten taas ampua aamusta iltaan.

-- Pitäisi niitä sentään vähän peloittaa tykinlaukauksella.

Wolodyjowski hiljensi ääntään.

-- Ruutia on niukalta, sanoi hän. -- Jos sitä sillä tavalla tuhlataan, niin ei se varmaan enää riitä kuudeksi päiväksi. Mutta sen ajan kuluessa kuningaskin jo ehtii avuksi.

-- Tapahtukoon mitä tahansa, kunpa meidän Longinus parkamme vain pääsisi onnellisesti perille. Koko yönä en ole saanut unta, olen aina vain ajatellut häntä. Heti kun silmäni painuivat kiinni, olin näkevinäni hänet hädässä ja minun tuli niin paha olla, että aivan hiki tunki esiin ruumiista. Hän on paras mies koko valtakunnassa eikä parempaa löytäisi vaikka kolme vuotta ja kuusi kuukautta hakisi lyhty kädessä.

-- Mutta miksi te sitten aina teitte hänestä pilaa?

-- Kun suuni on pahempi kuin sydämeni. Mutta älkää nyt te, herra Michal, tehkö hänen muistoaan minulle vielä verisemmäksi, kun minulla muutenkin on omantunnontuskia. Jumala varjelkoon, ettei herra Longinukselle vain tapahtuisi mitään. Sitten ei minulla ole levon hetkeä.

-- Älkää siinä nyt soimatko itseänne. Ei hän koskaan kantanut vihaa teitä vastaan. Kuulinhan itse hänen sanovan: paha suu, mutta kultainen sydän.

-- Antakoon Jumala terveyttä tuolle kunnon ystävälle. Hän ei koskaan osannut puhua ihmisten tapaan. Mutta tämän puutteen korvasivat satakertaisesti hänen suuret hyveensä. Mitä arvelette, herra Michal, onko hän päässyt onnellisesti perille?

-- Yö oli pimeä ja hyökkääjät olivat tappionsa jälkeen kauhean väsyneet. Ei meilläkään silloin toimitettu vartiota kunnollisesti, saatikka sitten heillä.

-- Jumalan kiitos. Pyysin myöskin herra Longinusta tarkoin tiedustelemaan ruhtinatar-parkaamme, onko häntä nähty siellä jossakin. Arvelen nimittäin, että Rzendzian on päässyt kuninkaan joukkojen luo. Herra Longinus varmaan ei lepää, vaan tulee tänne takaisin kuninkaan mukana. Siinä tapauksessa voimme jo pian saada tietoja ruhtinattaresta.

-- Olen minäkin varma, että se poika sukkeluudellaan on pelastanut ruhtinattaren. En enää ikinä voisi olla iloinen, jos hän olisi saanut surmansa. En tosin tuntenut tyttöä paljon, mutta vakuutan, että jos minulla olisi sisar, niin ei hän olisi minulle tuota tyttöä rakkaampi.

-- Sinulle hän on sisar ja minulle tytär. Nämä huolet tekevät partani aivan valkoiseksi ja sydän pakahtuu murheesta. Sellaista se on: kiinnyt johonkin ja ykskaks-kolme ei häntä enää olekaan! Saat istua kököttää murheessasi ja miettiä pääsi puhki ja lisäksi on vatsasi tyhjä ja lakkisi täynnä läpiä, joista vesi tirskuu otsallesi kuin huonosta räystäästä ikään. Puolassa on koirilla nykyään parempi kuin aatelisilla ja meillä neljällä on olo kaikista pahin. Eiköhän jo olisi aika lähteä tästä parempaan maailmaan, herra Michal, vai mitä sanotte.

-- Useamman kerran jo olen tullut ajatelleeksi, että ehkä olisi paras suoraan kertoa asiat Skrzetuskille, mutta se minua sitten on pidättänyt, ettei hän itse koskaan sanallakaan ole maininnut ruhtinatarta. Ja välistä, kun joku on lausunut tytön nimen, niin hän säpsähtää ikäänkuin häntä olisi pistetty sydämeen.

-- Niin kukapa käskee hänelle muistuttaa tuota asiaa ja repiä auki haavoja, jotka jo ovat arpeutuneet tämän sodan tullessa, varsinkin nyt, kun ehkä jo joku tatarilainen on hiuksista taluttanut tytön Perekopin taakse. Pöyristyttää, kun hänen tilaansa ajattelen. On totisesti jo aika kuolla, muuta mahdollisuutta kai ei ole, sillä elämä tuntuu olevan pelkkää kidutusta alusta loppuun asti. Kunpa vain herra Longinus olisi onnellisesti päässyt pujahtamaan vihollisleirin läpi.

-- Taivaassa varmaan on hänelle varattuna enemmän armoa kuin minulle, sillä hän on jumalaapelkääväinen mies. Mutta katsokaappas, hyvät herrat, mitä ne lurjukset tuolla tekevät?

-- Tänään on niin häikäisevä auringonpaiste, ettei näe mitään.

-- Siellä hajoitetaan meidän eilistä valliamme.

-- Sanoinhan, että he ryhtyvät hyökkäykseen. Lähtekäämme pois täältä, herra Michal, olemme tässä jo tarpeeksi seisoneet.

-- Eivät ne kaiva nopeaa ryntäämistä varten, vaan siksi, että heillä täytyy olla tie avoinna myöskin paluuta varten. Sitäpaitsi he tuovat sinne ampumatornejansa, nimittäin torneja, joissa heidän ampujansa istuvat. Katsokaappas vain kuinka lapiot heiluvat. Nyt ne jo ovat tasoittaneet neljänkymmenen askeleen matkan.

-- Jo näen, vaikka hirveästi tuo aurinko häikäisee.