Part 10

-- Suokoon Jumala, että hänen armonsa kuningas pian vapauttaa meidät tästä piirityksestä. Kyllä me sitten yhtenä miehenä hyökkäämme tulijoiden vaunuja kohden. Heillä on aina matkassa herkkuja, sillä jokainen pitää aina enemmän huolta itsestään kuin valtakunnan hyvinvoinnista. Tahdon mieluummin syödä kuin tapella heidän kanssaan. Mutta ehkäpä he sentään käyttäytyvät hyvinkin, kuninkaan silmien edessä kun ovat.

Starosta kävi vakavaksi.

-- Olemmehan, sanoi hän, -- vannoneet, että kaadumme viimeiseen mieheen ennenkuin antaudumme. Ja niin tulee tapahtua. Meidän täytyy olla valmiina kaikkeen, sillä yhä pahemmaksi käy tilamme. Ruokavarat ovat jo melkein lopussa ja, mikä pahempi: ruutikin on loppumaisillaan. Toisille en sitä sanoisi, mutta teille sen uskon. Pian ei meillä ole jäljellä muuta kuin: mieliin päättäväisyys ja käteen miekka. Ja valmiina kuolemaan -- siinä kaikki. Suokoon Jumala kuninkaan mitä pikimmin saapua, se on viimeinen toivoni. Kuningas on sotainen herra, varmaan emme säästäisi vaivoja, terveyttä emmekä henkeämmekään pitääksemme puoliamme kunnes hän meidät vapauttaa. Mutta hänen joukkonsa ovat vielä liian pienet ja hänen täytyy odottaa. Tiedättehän, hyvät herrat, itse kuinka verkalleen yleinen sotaväen nosto tapahtuu. Ja tokkohan kuningas sitäpaitsi oikein tietää, millaisissa oloissa me itseämme puolustamme ja että me jo syömme viimeisiä leipämuruja.

-- Me olemme jo uhranneet itsemme, sanoi Skrzetuski.

-- Mutta entä jos jollakin tavoin toimittaisi kuninkaalle tuon tiedon, virkkoi Zagloba.

-- Jos löytyisi kunnon mies, sanoi starosta, -- joka ottaisi pujahtaakseen täältä piirittäjien keskeltä. Hän hankkisi siinä itselleen jo eläessään kuolemattoman maineen. Olisihan hän koko sotajoukon pelastaja ja torjuisi tuhon isänmaan päältä. Vaikkapa yleinen sotaväen nosto ei vielä kokonaisuudessaan olisikaan tapahtunut, niin ehkäpä vain pelkkä kuninkaan läheisyys saattaisi hajoittaa kapinan. Mutta kuka ottaa lähteäkseen, kun Chmielnicki niin on saartanut kaikki tiet ja aukot, ettei hiirikään pääse pujahtamaan leiristä. Sellainen yritys olisi ilmeinen ja varma kuolema.

-- Mutta onhan ovelia keinoja, sanoi Zagloba, -- ja yksi sellainen on juuri pälkähtänyt päähäni.

-- Mikä keino, mikä? kysyi starosta.

-- Mehän joka päivä saamme jonkun vangin. Jos ostaisi jonkun heistä. Hän olisi karkaavinaan meiltä ja lähtisi sitten kuninkaan luo.

-- Minunpa pitää puhua siitä ruhtinaan kanssa, virkkoi starosta.

Herra Longinus mietti niin ankarasti, että otsa peittyi ryppyihin. Istuttuaan kaiken aikaa vaieten, hän yhtäkkiä kohotti päänsä ja lausui tavallisella lempeydellään:

-- Minä otan hiipiäkseni kasakoitten leirin läpi.

Nämä sanat kuultuaan hypähtivät ritarit hämmästyneinä paikoiltaan. Herra Zaglobalta meni suu auki, Wolodyjowski alkoi väännellä pieniä viiksiään ja Skrzetuski kalpeni. Mutta Krasnostawin starosta löi kämmenillään samettisiin housuihinsa ja huudahti:

-- Ottaisitteko sen tehdäksenne?

-- Oletteko miettinyt mitä sanotte? kysyi Skrzetuski.

-- Olen sitä jo kauan miettinyt, sanoi liettualainen. -- Sillä upseerien kesken on jo aikoja sitten ollut puhe siitä, että täytyisi saada kuninkaalle ilmoitus meidän tilastamme. Kuunnellessani heidän puhettansa mietin itsekseni: jos kaikkivaltias Jumala sallisi minun täyttää lupaukseni, niin lähtisin heti. Minähän olen mitätön mies, mitä minä merkitsen ja mitä vahinkoa on, vaikka minut matkalla surmattaisiinkin.

-- Ja varmaan surmataankin! huudahti Zagloba. -- Kuulitteko mitä herra starosta sanoi? Että sellainen yritys on varma kuolema.

-- No, viis siitä, sanoi herra Longinus. -- Jos Jumala tahtoo, niin hän varjelee minua, jollei, niin hän palkitsee minut taivaassa.

-- Mutta saatuaan teidät käsiinsä, he kiduttavat teitä ja surmaavat julmalla tavalla -- oletteko kadottanut järkenne, hyvä mies? puhui Zagloba.

-- Kyllä minä kuitenkin lähden, veliseni, virkkoi liettualainen lempeästi.

-- No, katsokaa häntä nyt! huudahti Zagloba epätoivoissaan. -- Voittehan samalla antaa heti paikalla katkaista kaulanne ja ampua päänne tykillä leiriin, sillä ainoastaan silloin voisitte hiipiä kasakkain läpi.

-- Malttakaa mielenne, hyvä herra, sanoi liettualainen, pannen kätensä ristiin rinnalleen.

-- Mutta yksin ette lähde, minä lähden kanssanne, sanoi Skrzetuski.

-- Ja minä myöskin, lisäsi Wolodyjowski, miekkaansa kalistaen.

-- Menkää hiiteen! huudahti Zagloba, käyden kiinni päähänsä, -- menkää hiiteen päätöksinenne. "Minä myöskin, minä myöskin"! Heille ei tämä verenvuodatus vielä riitä, ei ole vielä tarpeeksi tuhottu ihmiselämää eikä kylliksi ammuttu. Heille eivät vielä riitä tapahtumat täällä, he tahtovat vielä varmemmin päästä hengestään. Menkää hornan nieluun ja antakaa minun olla rauhassa. Kunpa saisittekin surmanne.

Sen sanottuaan hän kuin hullu alkoi kierrellä telttaa.

-- Jumala rankaisee minua! huusi hän, -- siitä, että olen antautunut hurjapäitten seuraan sensijaan että olisin jäänyt kunnon miesten joukkoon. Sen olen siitä saanut.

Hetken hän vielä kiihtyneenä käveli teltassa, sitten hän vihdoin pysähtyi Skrzetuskin eteen ja, katsellen häntä kädet selän takana silmiin, uhkaavan näköisenä huohotti:

-- Mitä minä olen teille tehnyt, että te vainoatte minua!

-- Jumala varjelkoon, vastasi Skrzetuski, -- kuinka me teitä vainoamme?

-- Että herra Podbipienta keksii tällaisia, sitä en ihmettele, hänen järkensä on aina piillyt hänen nyrkissään, ja siitä asti kun hän surmasi kolme suurinta hölmöä turkkilaisten joukossa, tuli hänestä itsestään neljäs...

-- Inhoittavaa kuunnella tuollaista, sanoi liettualainen.

-- Enkä minä häntäkään kummastele, jatkoi herra Zagloba, osoittaen Wolodyjowskia. -- Hän hyppää tasajalkaa kasakan saapasvarrelle tai tarttuu hänen housuihinsa aivan kuin takkiainen koiran häntään ja pääsee perille pikimmin meistä kaikista. Kumpaakaan heistä ei ole pyhä henki valaissut. Mutta että te, sensijaan että pidättäisitte heitä hullusta yrityksestä, vielä yllytätte heitä ja ehdotatte itsekin menevänne sekä tahdotte syöstä meidät kaikki neljä varmaan kidutukseen ja kuolemaan -- se on jo liikaa! Hyi hitto, en olisi sitä odottanut upseerilta, jota itse ruhtinas pitää uljaana miehenä.

-- Mitä te tarkoitatte puhumalla neljästä? sanoi Skrzetuski hämmästyneenä. -- Itsehän te tahdotte mukaan.

-- Kyllä! huusi Zagloba, koputtaen nyrkillä rintaansa, -- kyllä lähden minäkin. Jos joku teistä, tai kaikki yhdessä lähdette, niin olen minäkin tietysti muassa. Langetkoon minun vereni teidän päittenne päälle. Saanhan sitten kerrankin oppia tietämään, kenen seuraan voi liittyä.

-- Kunpa saisittekin, vastasi Skrzetuski.

Kaikki kolme tahtoivat nyt syleillä häntä, mutta hän vain yhä huohotti vihassaan ja torjui pois heidän käsivartensa, sanoen:

-- Menkää hiiteen, en minä ole teidän Juudaan-suudelmienne puutteessa.

Samassa kuului valleilta tykin- ja muskettien ammuntaa. Zagloban hilliintyi ja sanoi:

-- Tuossa saatte nyt, menkää!

-- Sehän on tavallista jokapäiväistä ampumista, huomautti Skrzetuski.

-- Jokapäiväistä ampumista, sanoi Zagloba härnäten. -- No, olkaa hyvät! Viishän he tuosta välittävät. Puoli sotajoukkoa on tuo jokapäiväinen ampuminen jo sulattanut kokoon, mutta siitä eivät he ole tietääkseen, vaan toivovat nähtävästi, että toisestakin puolesta tulisi raatoja.

-- Ruvetkaa nyt pois taas hyvälle tuulelle, sanoi herra Podbipienta.

-- Pitäisit suusi kiinni, kaalinpää, ärjäisi Zagloba. -- Tehän tässä olette syyllisin. Te olette koko tuon yrityksen keksijä ja jollei se totisesti ole tyhmä, niin olen minä tyhmä.

-- Minä lähden joka tapauksessa, vastasi herra Longinus.

-- Lähdette, lähdette, kyllä minä tiedän minkätähden. Älkää näytelkö sankaria, sillä kyllä teidät tunnetaan. Teillä riittää tahrattomuutta myytäväksikin ja onhan tietysti tarpeellista kuljettaa sitä muuallekin. Te olette ritarien joukossa huonoin ettekä paras. Mokomakin tekopyhä, joka vain kauppaa hyvettään, hyi sellaistakin jumalanpilkkaa! Suoraan sanoen, ei teidän tee mielenne kuninkaan luo, vaan teidän halunne on hirnua pitkin kyliä niinkuin hevonen laitumella. Siinä nyt saatte nähdä ritarin, jolla on kaupan tahrattomuutta. Todellinen pahennus on tuo mies, jumaliste.

-- Inhoittavaa on tuollaista kuunnella, sanoi herra Longinus, korviansa tukkien.

-- Jättäkää jo riitanne, sanoi Skrzetuski vakavana. -- Miettikäämme sensijaan itse asiaa.

-- Totta tosiaan, sanoi Krasnostawin starosta, joka tähän asti hämmästyneenä oli kuunnellut herra Zaglobaa. -- Suuri asia on kysymyksessä, mutta emme voi päättää mitään ilman ruhtinasta. Siitä ei siis kannata riidellä. Te olette palveluksessa, hyvät herrat, ja teidän on totteleminen käskyä. Varmaan on ruhtinas nyt kotona. Lähtekäämme hänen luoksensa kuulemaan mitä hän sanoo aikomuksestanne.

-- Sitä minäkin tarkoitin, sanoi Zagloba ja toivo valaisi yhtäkkiä hänen kasvonsa. -- Lähtekäämme heti paikalla.

He lähtivät ja kävivät leiripihan poikki, jonne jo kasakkain valleilta lenteli kuulia. Ruhtinaan sotaväki oli valleilla. Kaukaa muistuttivat vallit markkinakojurykelmää, siellä kun riippui paljon vanhoja kirjavia vaatteita ja turkkeja. Viereen oli asetettu kuormavankkureja, teltanosia ja kaikenlaisia esineitä, jotka vain kelpasivat estämään vihollista näkemästä sotamiehiä. Viikkokausia yöt päivät kestänyttä ammuntaa jatkui nytkin. Noiden verhoiksi ripustettujen rääsyjen yläpuolella leijaili pitkä sinertävä savuvyö ja sen edessä näkyi rivi punaisia ja keltaisia sotamiehiä, jotka uutterasti tekivät työtä ihan likellä vihollisvalleja vastapäätä. Itse leiripiha muistutti suurta romuläjää. Tasaiset kohdat oli lapio kaivanut kuopiksi, tai hevosen kavio tallannut niin, ettei sieltä päässyt nousemaan ainoatakaan ruohon orasta. Siellä täällä törrötti multaläjä, joka oli syntynyt juuri äsken kaivettaessa kaivoa tai hautaa. Tuossa oli vaunujen, tykkien tai tynnyrien kappaleita, tuossa taas läjä jyrsittyjä ja auringossa valjenneita luita. Hevosenraatoja ei näkynyt missään, sillä jokainen kaatunut hevonen otettiin heti sotamiesten ravinnoksi. Sensijaan virui kaikkialla rautaisia, suurimmaksi osaksi jo ruostuneita tykinkuulia, joita säännöllisesti päivittäin sateli tälle avonaiselle paikalle. Raskaan sodan ja nälän jälki kohtasi silmää joka askeleella. Kulkiessaan kohtasivat sotilaamme isompia ja pienempiä sotamiesryhmiä, milloin kantamassa haavoitettuja ja kuolleita, milloin taas kiiruhtamassa valleille auttamaan liian uupuneita tovereitaan. Kaikilla olivat kasvot mustuneina, posket painuneina kuopille, kaikilla oli parta ajamatta, mutta silmistä hehkui julma palo. Puku oli virttynyt ja repaleinen, päätä verhosi usein, lakkien tai kypärien asemasta rääsyt, kiväärit olivat kolhitun näköisiä ja väkisinkin tuli sotilaidemme mieleen kysymys: miten käy tuon kourallisen tähänastisia voittajia, jahka vielä kuluu viikko tai pari?

-- Näette nyt, hyvät herrat, sanoi starosta, -- on jo aika ilmoittaa tilamme kuninkaalle.

-- Kurjuus hioo jo hampaitaan kuin koira, sanoi pieni ritari.

-- Ja miten käy sitten, kun hevoset ovat syödyt? kysyi Skrzetuski.

Näin keskustellen saapuivat he ruhtinaan teltoille, jotka olivat sijoitetut vallin oikealle sivulle ja joiden edessä näkyi toistakymmentä ratsastavaa sotilasta, valmiina kuljettamaan käskyjä eri osiin leiriä. Heidän hevosensa, jotka olivat ruokitut pieneksi hakatulla ja palvatulla hevosenlihalla, hyppelivät alituisen ammunnan kiihoittamina hurjasti takajaloilleen, tahtomatta mitenkään pysyä paikoillaan. Tällaisia olivat yleensä hevoset jokaisessa ratsujoukkolajissa. Kun ne esimerkiksi juoksivat vihollista vastaan, näyttivät ne aarniokotkain tai hevoskenttaurien laumalta, joka pikemmin kiisi ilmassa kuin kulki maata pitkin.

-- Onko ruhtinas teltassa? kysyi starosta eräältä ratsumieheltä.

-- On, hän keskustelee paraikaa herra Przyjemskin kanssa, vastasi vartiomies.

Starosta meni sisään ilmoittautumatta, mutta nuo neljä upseeria pysähtyivät teltan eteen.

Hetken perästä heilahti kuitenkin teltan vaate ja herra Przyjemski pisti esiin päänsä, sanoen:

-- Ruhtinas haluaa nähdä teidät heti paikalla. Herra Zagloba meni telttaan tyytyväisellä mielellä, sillä hän toivoi, ettei ruhtinas toki lähettäisi parhaita ritarejaan varmaan kuolemaan. Hän kuitenkin erehtyi, sillä ennenkuin he olivat ehtineet tervehtiäkään, sanoi heille ruhtinas:

-- Herra starosta on minulle kertonut, että te olette valmiit lähtemään leiristä ja minä hyväksyn aikomuksenne. Ei mikään uhri isänmaan hyväksi ole liikaa.

-- Me tulimme vain pyytämään lupaa, koska meidän henkemme on teidän ruhtinaallisen armonne käytettävänä.

-- Tahdotteko siis lähteä kaikki neljä?

-- Herra ruhtinas, sanoi Zagloba, -- he tahtovat lähteä, mutta en minä. Jumala on todistajani, etten ole tullut tänne ylvästelemään enkä muistuttamaan ansioitani, ja jos minä otan asian puheeksi, teen sen vain siksi, ettei minua epäiltäisi pelkuriksi. He ovat suuria ritareita, nämä herrat Skrzetuski, Wolodyjowski ja herra Podbipienta Myszykiszkistä, mutta myöskin Burlaj, joka sai surmansa minun kädestäni -- muut tekoni jättääkseni mainitsematta -- oli hänkin suuri sotilas, Pardabutin, Bohunin ja kolmen janitsharipään veroinen. Arvelen siis, etten ritarina ole muita huonompi. Miehuus on kuitenkin toista kuin hulluus. Siipiä meillä ei ole ja maata myöten emme pääse.

-- Ette siis lähde? kysyi ruhtinas.

-- Sanoin, etten tahdo lähteä, mutta en sanonut, etten lähde. Kun Jumala kerta on minua rangaissut panemalla minut noiden seuraan, niin täytyy minun siinä pysyä kuolemaan asti. Jos me joudumme tiukalle, niin on Zagloban sapelissa vielä terää. Mutta en vain ymmärrä, mitä varten meidän neljän pitäisi tahallamme syöksyä kuolemaan ja toivon, että teidän ruhtinaallinen armonne kääntää tämän meistä pois, kieltämällä tuon hullun yrityksen.

-- Te olette hyvä toveri, vastasi ruhtinas, -- ja kunnon mies, kun ette tahdo jättää ystäviänne, mutta minun mielipiteestäni te olette erehtynyt, sillä minä hyväksyn heidän tarjouksensa.

-- Kuole nyt kuin koira! mutisi Zagloba ja hänen kätensä putosivat hervottomina.

Samassa hetkessä tuli telttaan Belzin kastellaani, herra Firlej.

-- Herra ruhtinas, sanoi hän, -- mieheni ovat ottaneet kiinni kasakan, joka sanoo, että ensi yöksi valmistetaan uutta hyökkäystä.

-- Minullakin on jo siitä tieto, vastasi ruhtinas, -- kaikki on valmiina, pidettäköön nyt vain kiirettä, kun luodaan uusia valleja.

-- Ne ovat jo melkein valmiit.

-- Hyvä on, sanoi ruhtinas. -- Odotamme siis iltaa. Sitten hän kääntyi noiden neljän upseerin puoleen:

-- Rynnäkön jälkeen on paras aika pujahtaa leiristä, jos yö vain on pimeä.

-- Kuinka? sanoi Belzin kastellaani. -- Valmistatteko uloskarkausta, herra ruhtinas?

-- Uloskarkaus tulee aikoinaan, sanoi ruhtinas, -- ja minä johdan sitä, mutta nyt on kysymys muusta. Nämä herrat aikovat pujahtaa täältä vihollisen lävitse antaakseen kuninkaalle tiedon tilastamme.

Kastellaani hämmästyi, jäi seisomaan silmät selällään ja katseli vuoronperään kaikkiin neljään.

Ruhtinas hymyili tyytyväisen näköisenä. Hän oli turhamainen siinä kohden, että hän mielellään näki sotilaitaan ihailtavan.

-- Jumal' avita, sanoi kastellaani, -- onpa maailmassa vielä uljaita miehiä. En tahdo kehoittaa teitä luopumaan uhkarohkeasta yrityksestänne.

Herra Zagloba hehkui kiukusta punaisena. Hän ei sanonut enää mitään, ainoastaan huohotti kuin karhu. Ruhtinas lausui, oltuaan hetken ääneti ja mietteissään:

-- En kuitenkaan tahdo turhaan uhrata teidän vertanne enkä suostu siihen, että te kaikki neljä lähdette yhtaikaa. Lähteköön yksi edellä. Jos hänet surmataan, niin muistamme häntä kunnioituksella, niinkuin aina olemme ylistäen muistaneet sen palvelijani kuolemaa, joka Lembergin luona joutui vangiksi. Jos siis ensimäinen surmataan, lähtee toinen ja sitten tarpeen tullen kolmas ja neljäs. Saattaahan tapahtua, että ensimäinen onnellisesti pääsee karkaamaan, -- silloin ei tarvitse lähettää toisia turhaan kuolemaan.

-- Herra ruhtinas, keskeytti Skrzetuski...

-- Se on tahtoni ja käskyni, sanoi pontevasti Jeremi. -- Mutta tehdäkseni teille mieliksi, määrään, että se lähtee ensimäisenä, joka ensimäisenä tarjoutui.

-- Minä tarjouduin ensimäisenä, sanoi herra Longinus säteilevin kasvoin.

-- Tänä iltana rynnäkön jälkeen, jos yö on pimeä, lisäsi ruhtinas. -- En anna mitään kirjeitä kuninkaalle. Te kerrotte hänelle mitä itse olette nähnyt, merkiksi otatte vain tämän sinettisormuksen.

Podbipienta otti sinettisormuksen ja kumartui ruhtinasta kohden, mutta tämä tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja suuteli häntä sitten muutaman kerran otsalle, lausuen liikutettuna:

-- Niin olette lähellä sydäntäni kuin veli. Saattakoon ja suojelkoon teitä, te Jumalan soturi, taistelujen Jumala ja meidän enkelikuningattaremme, amen.

-- Amen, toistelivat Krasnostawin starosta, herra Przyjemski ja Belzin kastellaani.

Ruhtinaalla oli kyyneleet silmissä, sillä hän oli sotilailleen kuin isä, muut itkivät ja herra Podbipienta vapisi kiihkosta, pyhän innostuksen liekin vallassa aina ytimiä myöten. Tuo puhdas, nöyrä ja sankarillinen sielu riemuitsi ollessaan tässä menossa kantamaan uhriaan.

-- Historia on kirjoittava teistä! huudahti Belzin kastellaani.

Ei meille, ei meille kuulu kiitos, vaan sinun nimesi olkoon ylistetty Herra, Herra, sanoi ruhtinas.

Upseerit lähtivät teltasta. Hyi hitto, jotakin on tarttunut kurkkuuni ja kuristaa siellä, suussa on karvas maku niinkuin olisin syönyt koiruohoa, puheli Zagloba. - Ja nuo tuolla yhä ampuvat. Ampukoot salamat heihin! jatkoi hän, osoittaen kasakkain savuavia valleja. -- Oi, raskasta on elää maailmassa. Herra Longinus, joko nyt todellakin lähdette? Varjelkoot enkelit teitä. Jospa rutto tuhoaisi nuo moukat tuolta.

-- Minun täytyy nyt jättää teidät hyvästi, hyvät herrat.

-- Miksi, minne sitten menette? kysyi Zagloba.

-- Kirkkoherra Muchowieckin luo synnintunnustukselle. Minun täytyy puhdistaa syntinen sieluni.

Sen sanottuaan herra Longinus nopein askelin lähti linnaa kohden. Toiset kääntyivät valleille päin. Herrat Skrzetuski ja Wolodyjowski vaikenivat synkkinä, mutta herra Zagloba puhui:

-- Yhä minua vain niin oudosti kuristaa kurkusta. En olisi luullut, että minun niin tulee häntä ikävä, mutta hän onkin kunnollisin mies maailmassa. Ja jos joku siinä asiassa väittää minua vastaan, niin annan hänelle vasten kuonoa. Hyvä Jumala, minä kun luulin, että Belzin kastellaani pidättää ruhtinasta, mutta hän vain yllytti. Mikä hitto sen kerettiläisen toikin sinne. Historia, sanoi hän, on kirjoittava teistä. Kirjoittakoon hänestä itsestään, mutta ei sentään herra Longinuksen nahalle. Miksei hän lähde itse? Onhan hänellä, kalvinilaisella, kummassakin jalassa kuusi varvasta. Hänenhän olisi helpompi kävelläkin. Minä sanon teille, että maailma huononemistaan huononee ja se on totinen tosi, mitä kirkkoherra Zabkowski ennustaa, nimittäin, että maailman loppu on lähellä! Istahtakaamme hiukan vallin likelle ja lähtekäämme sitten linnaan ilahuttaaksemme seurallamme ystäväämme ainakin iltaan asti.

Mutta herra Podbipienta vietti, ripillä ja Herran ehtoollisella käytyään, koko aikansa rukouksessa. Hän tuli esille vasta illalla, juuri kun hyökkäys alkoi ja se oli kauheimpia kaikista hyökkäyksistä, kasakat kun rynnistivät jo silloin, kun sotamiehiä, tykkejä ja vankkureja tuskin oli ehditty siirtää äsken luoduille valleille. Hetken ajan näytti siltä kuin vähäisten puolalaisten joukkojen täytyisi sortua kahdensadan tuhannen vihollisen tulvaan. Puolalaiset lippukunnat olivat todella niin sekaantuneet vihollisen keskelle, etteivät voineet erottaa vihollisista omiaan ja kolme kertaa uudistui tänä peli. Chmielnicki oli pannut likoon kaikki voimansa, sillä sekä khani että hänen omat joukkonsa olivat päättäneet tämän olevan viimeisen rynnäkön ja että tämän jälkeen tullaan taivuttamaan piiritettyjä vain nälällä. Kolmen tunnin kuluttua olivat kuitenkin kaikki hyökkäykset torjutut takaisin, jopa viholliselle niin hirveillä tappioilla, että myöhemmin kerrottiin Chmielnickin tässä taistelussa menettäneen neljäkymmentä tuhatta miestä. Varma ainakin on, että taistelun jälkeen tuotiin kokonainen läjä vihollisen lippuja ruhtinaan jalkojen juureen. Ja viimeinen suuri rynnäkkö tämä todellakin oli, sillä senjälkeen seurasi vielä raskaammat ajat, ajat jolloin vihollinen kaivautui puolalaisten vallien sisään, ryösteli ajokaluja ja piti yllä alituista ampumista, uuvuttaen puolalaisia kurjuudella ja nälällä.

Hellittämätön Jeremi johti heti rynnäkön jälkeen uupumuksesta huojuvat miehensä uloskarkaukseen, jonka seurauksena oli uusi tappio vihollisille. Vasta tämän jälkeen alkoi sekä kasakkain että ruhtinaan leirissä lepo.

Yö oli lämmin ja pilvinen. Neljä mustaa hahmoa liikkui hiljaa ja varovasti vallien itäistä reunaa kohti. Ne olivat herrat Longinus, Zagloba, Skrzetuski ja Wolodyjowski.

-- Suojatkaa hyvin pistoolinne, kuiskasi Skrzetuski, -- ettei ruuti pääsisi kostumaan. Kaksi lippukuntaa on koko yön valmiina: jos annatte ampumalla merkin, kiiruhdamme heti teidän avuksenne.

-- Pimeä on niin ettei erota omaa kättään, kuiskasi Zagloba.

-- Se juuri on hyvä, sanoi herra Longinus.

-- Hiljaa, keskeytti Wolodyjowski, -- kuulen jotakin.

-- Varmaan joku kuoleva korisee. Ei siellä olekaan mitään...

-- Kun saisi käsiinsä seipään.

-- Hyvä Jumala, huoahti Zagloba, vavisten kuin kuumeessa.

-- Kolmen tunnin kuluttua alkaa aamu koittaa, nyt on aika lähteä, sanoi Longinus.

-- Nyt on oikea aika lähteä, toisti Skrzetuski matalalla äänellä. -- Jääkää Jumalan haltuun.

-- Jumalan haltuun.

-- Jääkää hyvästi, veljet. Ja antakaa anteeksi, jos olen jollakin lailla rikkonut teitä vastaan.

-- Tekö rikkonut, hyvä Jumala, huudahti Zagloba syöksyen syleilemään häntä.

Skrzetuski ja Wolodyjowski sulkivat hekin hänet vuoronperään syliinsä. Hetken aikana vavisutti pidätetty nyyhkytys ritarien rintoja. Vain herra Longinus pysyi tyynenä, vaikka hän olikin liikutettu.

-- Jääkää hyvästi, toisti hän vielä kerran.

Tultuaan vallin reunalle laskeutui hän vallihautaan, hetken perästä häämöitti hänen hahmonsa vallihaudan toisella puolen, vielä kerran antoi hän tovereilleen jäähyväismerkin, sitten hän katosi pimeyteen.

Zalosciin johtavan tien ja Wisniowiecin valtamaantien välillä oli tammilehto, jota leikkelivät tien poikkisuunnassa kulkevat kapeat niityt. Sen jatkona seurasi vanha, tiheä, suuri havumetsä, joka ulottui aina Zalozcen taakse. Sinne oli Podbipienta päättänyt pyrkiä.

Tämä tie oli kyllä sangen vaarallinen, sillä päästäkseen tammimetsään oli kuljettava pitkin koko kasakkaleirin syrjää. Herra Longinus oli kuitenkin tahallaan valinnut sen, koska leirin läheisyydessä pitkin yötä liikkui enimmän väkeä ja vartiat siellä vähimmän kiinnittivät huomiota ohikulkeviin. Lisäksi oli kaikille muille teille, syvänteihin, pensaikkoihin ja poluille asetettu vartioita, joita esaulit, sadanpäälliköt, rykmentinjohtajat, vieläpä itse Chmielnickikin alinomaa kävivät tarkastamassa. Niittyjen poikki ja Gniezna-jokea pitkin kulkevaa tietä oli mahdoton ajatellakaan pääsyä, sillä siellä valvoivat tatarilaiset hevosvartiat ratsujensa luona iltahämärästä aamun koittoon asti.

Yö oli lämmin, pilvinen ja niin pimeä, että kymmenen askeleen päähän ei erottanut ihmistä eikä puuta. Tämä oli herra Longinukselle eduksi, vaikkakin hänen täytyi käydä hyvin verkalleen ja varovasti, jotta hän ei putoisi syvänteihin tai johonkin ampumahautaan, joita sekä puolalaiset että kasakat olivat kaivaneet pitkin koko taistelutannerta.

Varovasti kulkien hän pääsi aina toisille puolalaisille valleille asti, jotka edellisenä iltana olivat jätetyt tyhjiksi. Kavuttuaan vallihaudan yli hän kyyryssä kulki kasakkain valleja ja ampumahautoja kohti. Hän seisahtui ja kuunteli: vallit olivat kuin olivatkin autioina. Uloskarkaus, jonka Jeremi oli tehnyt kasakkain ryntäyksen jälkeen oli karkoittanut sieltä kasakat, joista osa oli kaatunut ja osa paennut vankkurileirin turviin. Ruumiita virui läjittäin vallien rinteillä ja harjalla. Herra Longinuksen jalka kosketti vähänpäästä jotakin ruumista, hän astui silloin ruumiin yli ja jatkoi kulkuaan. Vähänpäästä ilmaisi heikko valitus tai huokaus, että jotkut maassa makaavista vielä olivat elossa.