Part 1

TULELLA JA MIEKALLA IV

Kuvaus menneiltä ajoilta

Kirj.

HENRYK SIENKIEWICZ

Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut

Maila Talvio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

ENSIMÄINEN LUKU.

Niin pian kuin hevoset olivat levänneet, läksivät he liikkeelle ja ajoivat niin kiireesti, että he kuun noustessa aron yli olivat likellä Studenkaa, Waladynkan takana. Edellimmäisenä ratsasti herra Wolodyjowski, tarkoin tähystellen joka taholle. Hänen jäljessään tuli Zagloba, ratsastaen Helenan vierellä ja viimeisenä kulkueessa oli Rzendzian, johtaen kahta kuormitettua hevosta sekä kahta ratsua, jotka hän kiireessä oli ottanut Horpynan tallista. Zagloban suu kävi lakkaamatta ja tällä kertaa hänellä todella oli yhtä toista kertomista ruhtinattarelle, joka villissä rotkossaan ei ollut saanut maailmalta mitään tietoja. Zagloba kertoi siinä alusta asti, kuinka he olivat hakeneet ruhtinatarta ja miten Skrzetuski oli lähtenyt etsimään Bohunia aina Perejaslawiin asti, tietämättä, että tämä oli saanut surmansa, sekä kuinka vihdoin Rzendzian oli atamanilta onnistunut kuulemaan ruhtinattaren piilopaikasta ja tuonut tietonsa Zbaraziin.

-- Laupias Jumala, sanoi Helena, kohottaen kauniit, kalpeat kasvonsa kuuta kohti, -- onko siis herra Skrzetuski lähtenyt hakemaan minua aina Dnieperin takaa asti?

-- Perejaslawista asti, niinkuin teille sanoin. Ja varmaan hän olisi tullut meidän mukanamme, mutta meillä ei ollut aikaa lähettää hänelle sanaa, koska tahdoimme heti kiirehtiä teitä auttamaan. Hän ei vielä tiedä mitään teidän pelastuksestanne ja joka päivä hän rukoilee teidän puolestanne. Mutta älkää enää surko häntä, kestäköön nyt vielä jonkun aikaa, koska häntä odottaa sellainen palkinto.

-- Ja minä kun luulin, että kaikki ovat minut unohtaneet ja rukoilin Jumalalta vain kuolemaa.

-- Kaukana siitä, että olisimme teidät unohtaneet. Koko ajan me vain mietimme, kuinka voisimme päästä avuksenne. Kyllä minulla siinä olikin päänvaivaa, samoin kuin Skrzetuskillakin, mutta täytyy kuitenkin tunnustaa, ettei tuokaan ritari, joka ratsastaa tuossa edellämme, liioin ole säästänyt työtään eikä vaivojaan.

-- Jumala sen hänelle palkitkoon.

-- Nähtävästi te molemmat olette sellaisia, että ihmiset yleensä teihin kiintyvät, mutta Wolodyjowskille todellakin olette kiitollisuuden velassa, sillä kahden me hänen kanssaan leikkelimme Bohunin palasiksi kuin minkäkin hauen.

-- Herra Skrzetuski kertoi jo Rozlogissa minulle Wolodyjowskista ja sanoi häntä parhaaksi ystäväkseen.

-- Oikein hän siinä tekikin. Siinä pienessä ruumiissa asuu suuri sielu. Nyt hän on aivan kuin hölmistynyt, sillä nähtävästi teidän kauneutenne on hänet huumannut. Mutta odottakaa vain, kunhan hän tointuu ja pääsee entiselleen. Kuninkaanvaalin aikana me kyllä yhdessä näytimme, mihin kelpaamme.

-- Onko meillä siis uusi kuningas?

-- Vai ei se raukka ole tuossa kirotussa luolassa saanut tietää edes sitäkään. Onpa niinkin. Jan Kasimir, joka valittiin jo viime syksynä ja joka siis on ollut hallitsijana kahdeksatta kuukautta. Nyt alkaa suuri sota roistoväkeä vastaan, Jumala vain suokoon, että se päättyisi onnellisesti, sillä ruhtinas Jeremi on sivuutettu ja hänen sijalleen valittu toisia, jotka kykenevät tehtäväänsä yhtä vähän kuin minä naimisiin.

-- Lähteekö herra Skrzetuskikin sotaan?

-- Hänhän on niin vakaa sotilas, etten ymmärrä mikä häntä pidättäisi menemästä. Me olemme molemmat samanlaiset: kun halu ottaa meidät valtoihinsa, niin ei mikään voima meitä pidätä. Kyllä me viime vuonna näytimme niille roistoille. Yö ei riittäisi, jos rupeaisin kertomaan teille kaikkea. Tietysti me lähdemme sotaan ja lisäksi kevein sydämin, sillä nythän me olemme löytäneet teidät, poloisen tyttömme, jota vailla elämämme oli kerrassaan kurjaa.

Ruhtinatar käänsi suloiset kasvonsa Zaglobaa kohden.

-- En tiedä miksi minusta pidätte, mutta varmaankaan ette pidä minusta enemmän kuin minä teistä.

Zagloba alkoi tyytyväisenä läähättää.

-- Pidätte siis minusta?

-- Pidän varmasti.

-- Jumala teitä palkitkoon, sillä nyt käy vanhuuteni keveämmäksi kantaa. Ovathan naiset minuun joskus vielä katsoneet, kuten nytkin Varsovassa kuninkaanvaalin aikana -- Wolodyjowski sen saattaa todistaa --, mutta vähät minä itse puolestani rakastumisista, vaikka minulla onkin kuuma veri. Minulle riittää isällinen tunne.

Syntyi hetken vaitiolo. Vain hevoset päristelivät kuuluvasti, toinen toisensa jälkeen. Kulkijat pitivät tätä suotuisana enteenä.

-- Onneksi, onneksi, vastasivat ratsastajat.

Yö oli kirkas. Kuu nousi yhä korkeammalle taivaalla, joka oli täynnä välkkyviä tähtiä, ja kävi yhä pienemmäksi ja kalpeammaksi. Väsyneet hevoset hiljensivät askeliaan ja uupumus alkoi vallata ratsastajatkin. Wolodyjowski pidätti ensimäisenä hevosensa.

-- Nyt sopisi ehkä levähtää, sanoi hän. -- Pian alkaa hämärtää.

-- Kyllä onkin jo aika, sanoi Zagloba. -- Minä olenkin jo niin uninen, että näen hevoseni pään kahtena.

Ennen levollemenoa piti kuitenkin Rzendzian huolen illallisesta. Hän viritti tulen, otti ratsun selästä haarasäkin ja veti sieltä esiin eväät, jotka hän oli hankkinut Burlajn luona Jampolissa. Säkissä oli maissileipää, kylmää lihaa, makeisia ja moldaulaista viiniä. Nähdessään kaksi nahkasäkkiä aivan pyöreinään viiniä, joka miellyttävällä kulinalla ilmaisi olemassaolonsa, herra Zagloba unohti unensa. Toiset tarttuivat ahneesti ruokaan ja alkoivat syödä. Kaikille riitti runsaasti. Tarpeeksi syötyään pyyhki herra Zagloba suunsa takin liepeeseen ja sanoi:

-- Kuolemaani asti tulen yhä toistamaan: ihmeelliset ovat Jumalan tuomiot. Kas nyt tuo meidän armollinen neitimme on vapaa. Ja nyt me lohdutetuin mielin istumme täällä paljaan taivaan alla ja juomme Burlajn viiniä. En tahdo sanoa, ettei unkarilainen viini olisi parempaa, sillä tuo nahkahan hajuaa, mutta matkalla kyllä tämäkin kelpaa.

-- Yhtä asiaa vain en saata tarpeeksi ihmetellä, sanoi Helena, -- nimittäin sitä, että Horpyna niin helposti suostui jättämään minut teille.

Herra Zagloba katsahti ensin Wolodyjowskiin, sitten Rzendzianiin ja räpytteli silmiään.

-- Suostui, kun oli suostuminen. Ja mitäpä siitä salaa -- sillä eihän se mikään häpeä ole --, että me teimme lopun heistä molemmista, sekä Horpynasta että Czeremysistä.

-- Onko se mahdollista? kysyi ruhtinatar kauhistuneena.

-- Ettekö kuullut laukauksia?

-- Kuulin kyllä, mutta luulin Czeremysin ampuvan.

-- Ei ampuja ollut Czeremys, vaan tuo poika tuossa. Hän se päästi kuulan noita-akan läpi.

-- Piru siinä pojassa asuu, se on varma. Tällä kertaa ei hän sentään voinut menetellä toisin, sillä noita-akka tahtoi itsepäisesti lähteä meidän matkaamme, joko aavistaen jotakin, tai muuten uppiniskaisuuttaan. Siihen oli vaikea suostua, sillä pianhan hän olisi huomannut, ettei meidän ollut tarkoituskaan lähteä Kiovaan. Ja niin tuo poika ampui hänet ja minä tein selvän Czeremysistä. Se se oli oikea ulkomaan hirviö eikä Jumala luullakseni lue sitä minulle syyksi. Varmaan hän helvetissäkin herättää yleistä inhoa. Vähää ennen kuin lähdimme rotkosta, ratsastin hiukan edellä ja työnsin heidät syrjään, jotta ette ruumiita nähdessänne pelästyisi, tai pitäisi näköä pahana enteenä.

Ruhtinatar virkkoi:

-- Liian monta läheistä henkilöä olen jo näinä kauheina aikoina nähnyt kuolleina, en enää pelästy murhattujen näköä. Mutta tietysti olisin mieluummin suonut, ettei olisi jäänyt verta jälkeeni, jotta ei Jumala minua siitä rankaisisi.

-- Se ei ollutkaan mikään ritarillinen teko, sanoi Wolodyjowski karusti, -- enkä minä olisi tahtonut ryhtyä siihen.

-- Mitä sitä nyt rupeaa arvostelemaan, hyvä herra, sanoi Rzendzian, -- kun ei muuta voinut tehdä. Toinen asia olisi, jos olisimme tuhonneet jonkin hyvän ihmisen, mutta Jumalan viholliset saa tappaa. Minä olen itse nähnyt, kuinka tuo noita-akka oli liitossa pahojen henkien kanssa. Sellaista ei minun käy sääli.

-- Mutta mitäs teidän sitten käy sääli? kysyi ruhtinatar.

-- Rahoja, jotka olivat rotkossa piiloon kaivettuina. Bohun mainitsi minulle niistä. Mutta te, hyvät herrat, piditte sellaista kiirettä, ettei ollut aikaa kaivaa niitä esiin, vaikka hyvin tiesin paikan myllyn luona. Sydäntäni viilsi, kun täytyi jättää niin paljon kaikenlaista aarretta siihenkin huoneeseen, missä neiti asui.

-- Katsokaappa nyt millaisen palvelijan saatte, sanoi Zagloba ruhtinattarelle. -- Herraansa lukuun ottamatta olisi hän valmis nylkemään kenen hyvänsä, vaikka itse pirun, tehdäkseen hänen nahastaan kauluksen.

-- Suokoon Jumala, ettei herra Rzendzianille tulisi syytä moittia minua kiittämättömyydestä, vastasi Helena.

-- Kiitän nöyrimmästi armollista neitiä, vastasi poika, suudellen Helenan kättä.

Sillaikaa istui Wolodyjowski ääneti, juoden viiniä nahkasäkistä ja ollen hyvin tuiman ja sotaisen näköinen. Vihdoin alkoi hänen epätavallinen vaitiolonsa herättää Zagloban huomiota.

-- Herra Michal, sanoi hän, -- te tuskin enää päästätte sanaa suustanne. (Vanhus kääntyi samassa ruhtinattareen päin.) Enkös minä jo sanonut teille, että kauneutenne vie häneltä sekä järjen että puhelahjan.

-- Olisi parempi, jos nukkuisitte ennen päivän tuloa, vastasi hämillään ritari ja alkoi kiivaasti liikuttaa viiksiään, niinkuin jänis koettaessaan rohkaista itseään.

Mutta vanha aatelismies oli oikeassa: ruhtinattaren tavaton kauneus piti pientä ritaria ikäänkuin alituisessa juopumuksen tilassa. Herra Michal katseli häntä katselemistaan ja kyseli itseltään, onko mahdollista, että tuollainen olento kävelee maan päällä. Paljon hän eläessään oli nähnyt kaunottaria -- kauniit olivat Anna ja Barbara Zbarazka, komea oli myöskin Anusia Borzobohata, upea oli neiti Zuk, jota Roztworowski niin liehitteli ja Wierszulin ihailemat Skoropadzka ja Bohowytinianka, mutta kukaan heistä ei voinut kilpailla tämän ihanan arokukan kanssa. Noiden toisten seurassa oli herra Wolodyjowski hyvällä tuulella ja puhelias, mutta katsellessaan näitä samettisia, suloisia ja uneksivia silmiä, niiden silkkisiä verhoja, joiden varjo lankesi poskille asti, tuota olkapäille ja niskaan valuvaa tukkaa, joka oli hajallaan kuin hyasintin terälehdet, solakkaa vartaloa, korkeaa povea, jota hengitys hiljaa liikutteli ja josta kohosi suloinen lämpö, kasvojen liljanvalkeutta, huulten ruusuja ja vadelmia, kaikkea tuota katsellessaan herra Wolodyjowski suorastaan unohti puhetaitonsa ja -- mikä oli vieläkin pahempi -- hän tunsi olevansa kömpelö, tyhmä ja varsinkin pieni, vieläpä niin pieni, että oli suorastaan naurettavaa. "Hän se on ruhtinatar, mutta minä olen koulupoika", ajatteli hän jonkinlaisella katkeruudella itsekseen, ja hän olisi suonut, että olisi sattunut jokin merkillinen tapaus, että esimerkiksi pimeydestä olisi ilmestynyt jokin jättiläinen, sillä vasta silloin olisi herra Michal raukka voinut osottaa, ettei hän ole niin pikkuinen kuin miltä hän näyttää. Häntä harmitti myöskin, että herra Zagloba tyytyväisenä pani merkille tuon muka tyttärensä hurmaavan kaikki ihmiset, että hän joka hetki röhki, kiusotteli häntä ja kauheasti räpytteli silmiään.

Ruhtinatar, hän istui tulen ääressä rusoisen liekin ja kalpean kuun valossa, suloisena, tyynenä, entistäänkin kauniimpana.

-- Tunnustakaappa vain, herra Michal, sanoi aamulla herra Zagloba, hetkiseksi jouduttuaan kahdenkesken herra Michalin kanssa, -- ettei toista tuollaista tyttöä ole koko valtakunnassa. Jos näytätte minulle toisen yhtä hyvän, niin saatte sanoa minua lurjukseksi ja siaksi.

-- Sitä en kiellä, vastasi pieni ritari. -- Verraton hän on, aarre, jollaista en ole tähän asti vielä nähnyt. Sillä eivät edes nuo marmoriset jumalattarien kuvat, jotka näimme Kazanowskien palatsissa, voi kilpailla hänen kanssansa. Onko siis kumma, että parhaat miehet mittelevät miekkojaan hänen takiaan. Sen hän kyllä ansaitsee.

-- Eikö totta, sanoi Zagloba, -- Jumal' avita, on mahdoton tietää milloin hän on kauniimpi, aamulla vaiko illalla. Hän elää alituisesti ruusunkukkasen ihanuudessa. Olen teille kertonut, että minäkin ennen olin tavattoman komea mies, mutta silloisessakaan tilassani en vetänyt vertoja hänelle, vaikka kyllä toiset ihmiset sanovat meidän olevan niin toistemme näköiset kuin kaksi marjaa.

-- Menkää hiiteen, huudahti pikku ritari.

-- Älkää te suuttuko, herra Michal, tehän olette aivan sotaisen näköinen. Katselette ruhtinatarta kuin pukki kaaleja ja rypistelette siinä kulmianne. Saattaisipa melkein vannoa, että rakkaus kalvaa luitanne, mutta makkarapa ei olekaan koiraa varten.

-- Hyi, sanoi Wolodyjowski -- ettekö häpeä, vanhana miehenä puhua tuollaisia tyhmyyksiä.

-- No, miksi sitten olette niin synkän näköinen?

-- Te luulette vaaran jo lentäneen ohitsemme niinkuin lintu lentää ja että jo olemme kokonaan turvassa, mutta nytpä onkin tarkoin mietittävä, ettemme joutuisi ojasta allikkoon. Meidän edessämme on vaikea tie ja herra ties, mikä meitä voi kohdata, sillä seudut joita kohden ratsastamme, ovat varmaan jo liekkien vallassa.

-- Kun minä Rozlogissa olin päässyt Bohunin käsistä, oli asema vieläkin huonompi, sillä takaapäin meitä ahdistettiin ja edessä oli kapina. Siitä huolimatta kuljin koko Ukrainan läpi kuin minkäkin liekkimeren ja pääsin Bariin asti. Miksikä meidän päämme nyt olisi vaarassa? Pahimmassa tapauksessa valitsemme lyhyimmän tien Kamienieciin.

-- Niin, mutta myöskin turkkilaisilla ja tatareilla on sinne lyhyt tie.

-- Mitä te nyt puhutte?

-- Puhun vain niinkuin asiat ovat ja sanon, että täytyy punnita kaikki juurta jaksain. Meidän on parempi välttää Kamienieciä ja lähteä Baria kohden, sillä kasakat kuitenkin kunnioittavat turvanuijaa ja roskaväestä kyllä suoriudumme. Mutta jos yksikin tatari huomaa meidät, niin olemme hukassa. Minä ne kyllä tunnen ja kun tatarilaisparvi on tulossa, osaan lähteä tieheni lintujen ja susien mukana. Mutta jos taas joutuisimme suoraan tuollaisen parven käsiin, niin silloin en suoriutuisi heistä millään.

-- Lähtekäämme siis Bariin päin tai Barin ohitse ja tappakoon rutto mokomatkin Kamienienicin lipektatarit ja tsheremissit heidän karavanimajapaikoissaan. Ettekö te tiedä, että Rzendzian Burlajlta hankki itselleen turvanuijan? Voimme siis huoletta kaikkialla kulkea kasakkain maan halki. Olemmekin jo ratsastaneet pahimpien erämaiden läpi, tästä puoleen tulemme ihmisten ilmoille. Siellä täytyy sitten pitää huoli siitäkin, että tulemme talonpoikaismajoille iltalypsyn aikaan, sillä neidin takia se on kaikin puolin parempi. Minusta tuntuu, herra Michal, siltä kuin te katsoisitte asioita liian synkästi. Olisipa nyt kumma -- ja sen sanon kehumatta itseäni tai teitä --, jollei kolme oivallista miestä suoriudu kaikesta mikä arolla voi sattua. Jos yhdistämme oveluutemme teidän sapeliinne, niin voimme huoletta lähteä matkaan. Rzendzianillahan on Burlajn turvanuija ja se riittää, sillä Burlaj hallitsee tällä hetkellä koko Podoliaa ja kun olemme päässeet Barin taakse, niin siellä taas jo tapaamme Lanckoronskin rajavartioineen. Eteenpäin siis, herra Michal, älkäämme tuhlatko aikaa. Eivätkä he tuhlanneetkaan aikaa, vaan lähtivät kiitämään pitkin aroa pohjoista ja länttä kohden, minkä hevoset pääsivät. Móhilevin kohdalla he jo saapuivat asutummille seuduille, niin että kaikkialla iltaisin helposti löysi jonkun talonpoikaisasumuksen tai kylän, jonne saattoi yöpyä. Aamun sarastaessa he kuitenkin aina taas olivat ratsun selässä ja matkalla. Onneksi oli kuiva kesä, päivät olivat helteiset, yöt kasteiset ja aamuisin oli koko aro hopeisena ikäänkuin härmän peitossa. Tuuli oli kuivattanut vedet, joet olivat laskeneet, oli helppo päästä niiden poikki. Kuljettuaan jonkin aikaa Lozowan vartta ylöspäin, pysähtyivät he hiukan pitemmältä lepäämään Szarogrodiin, jossa majaili Burlajn komennonalainen kasakkarykmentti. Täällä kohtasivat he myöskin Burlajn lähettiläät ja heidän joukossaan sadanpäämies Kunan, jonka he olivat tavanneet Jampolissa Burlajn pidoissa. Tämä hiukan ihmetteli, että he eivät kulje Braclawin, Rajgradin ja Skwiran tietä Kiovaan, mutta hänessä ei myöskään herännyt epäluulo heidän hankkeisiinsa nähden, varsinkin kun Zagloba selitti, että he ovat välttäneet sitä tietä, koska pelkäävät tatareja, jotka kuuluvat lähestyvän Dnieperin suunnalta. Kuna kertoi heille nyt heti Burlajn lähettäneen hänet rykmentin luo ilmoittamaan, että sen oli lähdettävä sotaan, ja että hän itse kaikkien jampolilaisten joukkojen ja budziakin tatarien kanssa piakkoin lähtee Szarogrodiin, sieltä marssiakseen eteenpäin.

Burlajn luo oli saapunut Chmielnickin pikalähettejä ilmoittamaan sodan alkaneen ja käskemään häntä marssittamaan kaikki rykmentit Wolyniaan. Burlaj oli kuitenkin jo aikoja sitten päättänyt rynnätä Baria kohden ja odotti vain tatarilaisia apujoukkoja, Barin tienoilla kun oli puhjennut vaarallinen kapina. Ylipäällikkö herra Lanckoronski oli nimittäin siellä perinpohjin lyönyt melkoiset sinne sijoitetut joukot, valloittanut kaupungin ja asettanut linnaan varusväen. Oli kaatunut muutama tuhat kasakkaa ja heidän kuolemansa tahtoi vanha Burlaj kostaa, tai ainakin valloittaa linnan takaisin. Kunan tuomat Chmielnickin viimeiset käskyt, joiden mukaan hänen oli mentävä Wolyniaan, kuitenkin tulivat näiden aikomusten tielle. Heidän ei siis tällä kertaa pitänyt käydä piirittämään Baria, jolleivät tatarit sitä välttämättä vaatisi.

-- Näettekö nyt, herra Michal, sanoi toisena päivänä Zagloba, -- Bar on kuin onkin meidän edessämme ja voisinpa minä vaikkapa uudelleen piiloittaa sinne ruhtinattaren. Piru hänet siellä kuitenkin perisi. Minä näet en enää usko Bariin enkä mihinkään oveluuteen, siitä alkaen kuin roskaväellä on enemmän tykkejä kuin kruunun sotajoukoilla. En kuitenkaan ole huolissani, vaikka ympärillemme kokoontuukin pilviä.

-- Nyt ei ainoastaan pilveile, vastasi ritari, -- vaan on myrsky jo kintereillämme. Toisin sanoen: tatarit ja Burlaj, joka, jos saisi meidät kiinni, olisi suuresti hämmästyksissään, kun emme pyrikään Kiovaa kohden, vaan vastakkaiselle taholle.

-- Varmaan hän olisi valmis näyttämään meille toisen tien -- näyttäköön hänelle piru ensin, mikä tie vie suorimmin helvettiin. Tehdäänpäs sellainen sopimus, herra Michal, että minä meidän kaikkien puolesta suoritan roskaväen kanssa sattuvat asiat, ja että teidän osallenne jää selvittää välimme tatarien kanssa.

-- Helppohan teidän on selviytyä roskaväestä, koska se pitää meitä omina väkinään, vastasi Wolodyjowski. Mitä taas tatareihin tulee, niin on nyt ainoa pelastus kiireen kautta paeta ja pujahtaa pois verkon perästä niin kauan kuin vielä on aikaa. Meillä on kyllä vastaiseksi hyvät hevoset, mutta ehkä matkan varrella käy tarpeelliseksi ostaa uusia, jotta ne aina pysyisivät vereksinä.

-- Siihen herra Longinuksen kukkaro kyllä riittää ja jollei riitä, niin otamme Rzendzianilta Burlajn antaman. Ja nyt eteenpäin.

He alkoivat ratsastaa vieläkin kiireemmin. Pian peitti vaahto hevosten kyljet ja putoili siitä kuin lumihahtuvat viheriälle arolle. Kuljettiin Derlan ja Ladawan yli. Barekissa osti herra Wolodyjowski uudet hevoset, mutta ei jättänyt sinne entisiä, sillä Burlajn lahjoittamat olivat jaloa rotua. Ne säilytettiin valtoimina ja seurue kulki eteenpäin, pysähtyen yhä lyhyemmäksi aikaa yösijalle. Kaikkien terveys pysyi erinomaisessa kunnossa ja Helena, vaikka olikin matkasta väsynyt, tunsi joka päivä saavansa enemmän voimia. Rotkossa oli hän viettänyt täydelleen yksinäistä elämää, hän oli tuskin astunut jalallaan ulos kullatusta tuvastaan, koska hän ei ollut tahtonut tavata julkeata Horpynaa ja kuunnella hänen puheitaan ja muistutuksiaan. Nyt, aron raikkaassa ilmassa, palasi hänen terveytensä. Ruusut alkoivat kukkia hänen poskillaan ja aurinko rusketutti hänen kasvonsa, mutta siitä saivat silmät entistä enemmän loistoa ja kun tuuli ajoi hiukset hänen otsalleen, teki mieli sanoa: tuossapa ajaa aavaa aroa jokin mustalaisneito, mitä ihanin povaajatyttö tai mustalaisprinsessa. Hänen edessään keinuivat kukat ja hänen jäljessään tulivat ritarit.

Herra Wolodyjowski tottui vähitellen Helenan tavattomaan kauneuteen ja kun matkustaminen näin yhdessä toi heitä likemmä toisiaan, niin hän lopulta tyyntyi. Hän sai takaisin entisen puheliaisuutensa ja iloisuutensa ja kannustaen hevosensa Helenan kohdalle, kertoi hän hänelle Lubniesta ja ennen kaikkea ystävyydestään Skrzetuskiin. Hän huomasi nimittäin ruhtinattaren mielellään kuuntelevan juuri siitä. Välistä hän myöskin kiusotteli häntä, sanoen:

-- Minä olen Bohunin ystävä ja vien teidät hänen luoksensa.

Mutta Helena pani kätensä yhteen ikäänkuin hän olisi kauhistunut ja alkoi hellällä äänellä rukoilla:

-- Älkää tehkö sitä, julma ritari. Tappakaa minut pikemmin heti paikalla.

-- Ei, se ei ole mahdollista, en minä sitä tee, vastasi julma ritari.

-- Lyökää minulta kaula poikki, virkkoi ruhtinatar, siristäen ihania silmiään ja kurottaen kaulaansa häntä kohden.

Silloin tunsi pieni ritari taasen outoa nakertelua koko olennossaan. "Tuo tyttö menee päähän niinkuin viini!" ajatteli hän itsekseen, "mutta minäpä en juovu hänestä, koska hän on toisen oma!" ja rehellinen herra Michal ravisti tunteen yltään ja kannusti hevostaan eteenpäin. Ja kun hän oli ratsunsa selässä sukeltanut pitkään ruohikkoon kuin mihinkäkin veteen, katosi hänestä huumauksen tunne ja hän kiinnitti koko huomionsa tiehen. Hän katsoi, onko se turvallinen, onko heidän ratsastettava eteenpäin, vai läheneekö jostakin päin seikkailu. Hän ponnisti jalkansa astuimiin, nosti keltaiset viiksensä ruohomerestä ja katseli, nuuski ja kuunteli kuin tatarilainen, vaaniessaan saalista villeillä aroilla. Herra Zagloba oli hänkin mitä parhaimmalla tuulella.

-- Helpompi meidän nyt on paeta, sanoi hän, -- kuin silloin Kahamlikin varrella, kun meidän jalkaisin täytyi juosta kuin koirat, kieli pitkällään. Kieleni oli silloin niin kuivana, että sillä olisin voinut vaikkapa veistää puuta. Nyt, Jumalan kiitos, saa toki levätä yöllä ja myöskin silloin tällöin kastella kurkkuansa.

-- Muistattekos kuinka te käsillänne kannoitte minut joen yli, sanoi Helena.

-- Olipa myöskin, Herra nähköön, ketä kantaa! Skrzetuski voi sen vakuuttaa.

-- Huhuh! nauroi Rzendzian.

-- Älkää nyt viitsikö! sanoi ruhtinatar, punehtuen ja luoden silmänsä maahan.

Näin he arolla juttelivat, lyhentääkseen matkaa Vihdoin he Barekin ja Joltuszkowin takana tulivat seudulle, jota sodan hampaat vasta olivat raadelleet. Ensinnä olivat siellä hävittäneet asestetut roskajoukot ja aivan hiljan oli myöskin herra Lanckoronski siellä polttanut ja tuhonnut. Vasta toistakymmentä päivää sitten hän nimittäin oli peräytynyt Zbaraziin. Matkustajat saivat paikkakunnan asukkailta kuulla, että Chmielnicki ynnä khani kaikkine joukkoineen olivat marssineet ljaheja tai pikemmin ylipäällikköjä vastaan, koska heidän joukkonsa ovat kapinassa eivätkä tahdo suorittaa palvelustaan muiden kuin Wisniowieckin johdolla. Yleensä ennustettiin, että nyt tulee tuho joko ljaheille tai kasakoille, kun isä Chmielnicki ja Jarema tapaavat toisensa. Koko maa oli kuin tulessa. Kaikki olivat tarttuneet aseihin ja lähteneet pohjoiseen päin, liittyäkseen Chmielnickiin. Alamaasta Dniesterin suistoilta taas vyöryi Burlaj koko mahtinsa kanssa ja pitkin matkaa liittyi mukaan rykmenttejä asemasijoiltaan ja hevostensa ruokintapaikoilta. Kaikkialle oli nimittäin saapunut lähtökäsky. Liikkeellä olivat nyt kasakkain sotamiehistöt, lippukunnat ja rykmentit ja näiden ohella vyöryi aaltona eteenpäin järjestyksetön, varstoilla, talikoilla, puukoilla ja keihäillä aseistettu rahvas. Hevos- ja puhvelipaimenet olivat jättäneet leirinsä, talonpojat majansa, mehiläishoitajat kekonsa, villit kalastajat Dnieperin kaislikot, metsästäjät kuusikkonsa. Kylät, kauppalat ja kaupungit olivat tyhjentyneet. Kolmesta vojevodakunnasta oli paikoilleen jäänyt vain vanhat naiset ja lapset, sillä nuoret tytötkin olivat lähteneet kasakoitten mukana ljaheja vastaan. Samalla läheni idästä koko päävoimineen Chmielnicki, pahaaennustavana myrskynä, musertaen mahtavalla kädellään tieltään linnat ja linnoitukset ja surmaten kaikki, jotka olivat säästyneet edellisistä hävityksistä.