Part 9

-- Jollen olisi toivonut kaatuvani taistelussa, niin varmaan olisin menettänyt järkeni. Te puhuitte viimeisestä tuomiosta ja minäkin luulen, että se pian lähestyy, koska kaikki löyhtyy, pahuus saa vallan ja Antikristus jo kulkee maailmassa. Te ette olleet näkemässä mitä tapahtui, mutta jollette siedä kuulla edes kertomusta siitä, niin kuinka luulette sitten minun kestäneen, minun, joka omin silmin näin tappion ja tuon kuvaamattoman häpeän. Jumala antoi meille tässä sodassa onnellisen alun. Ruhtinas, jonka oikeudentunto Czolhanski-Kamienin luona sai hyvitystä herra Laszcziin nähden, jätti kaiken muun unohduksiin ja sopi ruhtinas Dominikin kanssa. Me iloitsimme kaikki tästä sovinnosta, se oli kuin mitäkin Jumalan siunausta. Ruhtinas löi toistamiseen vihollisen Konstantinowin luona ja otti haltuunsa itse kaupungin, jonka vihollinen oli jättänyt ensimäisen rynnäkön jälkeen. Sitten marssimme Pilawceen, vaikka ruhtinas varoitti sinne menemästä. Heti tällä matkalla alkoi häntä vastaan ilmetä kaikenlaisia juonitteluja, niskoittelua, kateutta ja suorastaan salajuonia. Hänen mielipidettään ei kuunneltu neuvotteluissa, ei otettu huomioon mitä hän sanoi ja ennen kaikkea yritettiin hajoittaa divisionamme, jottei ruhtinas saisi pitää sitä eheänä käsissään. Jos hän olisi pannut tätä menettelyä vastaan, niin olisi kyllä pidetty huolta siitä että hän joutuisi tappiolle ja siksi hän vaikeni ja kärsi. Niin jäivät ylipäällikön käskystä Konstantinowiin kevyet ratsujoukot ynnä Wurcel tykistöineen ja eversti Machnicki. Myöskin Liettuan majoitusmestarin, herra Osinskin joukot ja Koryckin rykmentti erotettiin ruhtinaan komennosta, niin että hänelle jäi vain Zacwilichowskin husaarit, kaksi rykmenttiä rakuunoja ja minä, jolla oli vain osa lippukuntaani. Kaikkiaan ei ruhtinaalla ollut kahtatuhatta miestä enempää. Mutta nyt ei häntä enään pidetty arvossa ja minä kuulin kuinka ruhtinas Dominikin puoltajat puhuivat: "Nyt ei enään voiton saatua voida sanoa, että se saatiin pelkästään Wisniowieckin ansiosta". Ja ääneen mainittiin, että jos niin tavaton kunnia ja maine kuin tähän asti seuraisi ruhtinasta, niin kuninkaanvaalissa voittaisi hänen ehdokkaansa prinssi Kaarle. Mutta he tahtovat Kasimiria. Heidän puoluepolitiikkansa tarttui siinä määrin koko sotajoukkoon, että aljettiin väitellä ja keskustella ryhmittäin aivan kuin valtiopäivillä. Lähetettiin edustajia ja ajateltiin kaikkea muuta paitsi taistelua, aivan kuin vihollinen jo olisi ollut tuhottu. Mutta jos minä kertoisin teille kaikista pidoista ja juomingeista, koko siitä ylellisyydestä mikä siellä vallitsi, niin ei varmaan kukaan teistä uskoisi sanoihini. Pyrrhuksen joukot eivät olleet mitään verrattuina noihin kokonaan kullassa, jalokivissä ja kamelikurjen höyhenissä välkkyviin rykmentteihin. Kaksi sataa tuhatta palvelijaa ja äärettömät määrät vaunuja kulki meidän mukanamme. Hevoset olivat vaipumaisillaan kultakutomusten ja silkkitelttojen painon alla, vankkurit eivät kestäneet juomatavaroiden painoa, vaan menivät rikki. Olisi luullut meidän olevan matkalla valloittamaan koko maailmaa. Aatelisto, josta oli asetettu liikekannalle jokainen, joka kynnelle kykeni, läiskähytteli yöt päivät ruoskiaan, uhkaillen: "Kas tällä me rauhoitamme moukat, sapelia ei tarvita!" Mutta me, vanhat sotilaat, jotka olimme tottuneet taistelemaan eikä puhumaan, me aavistimme jo, nähdessämme tuon kuulumattoman ylellisyyden, pahan olevan tulossa. Ensinnä alkoi napinoiminen herra Kisieliä vastaan -- hän oli muka petturi, ja sitten oli muka paha, että hän oli kunnioitusta nauttiva senaattori. Herrat tappelivat keskenään sapeleilla kuin juopuneet, leirivartioita ei ollut, ei kukaan suorittanut päälliköntehtäviä, jokainen teki mitä halutti, meni sinne missä hänen oli parempi olla, pysähtyi missä halutti. Palvelijat panivat hekin toimeen meluisia juominkeja. Hyvä Jumala, kaikki tyyni vaikutti kuin mitkäkin laskiaisnaamiaiset eikä suinkaan kuin sotaretki, naamiaiset, joissa tanssittiin hukkaan, juotiin, syötiin ja hulluteltiin turmioon valtakunnan onni ja menestys.

-- Vielä me sentään elämme, sanoi Wolodyjowski.

-- Ja Jumala on taivaassa, lisäsi Skrzetuski.

Tuli jälleen hetken äänettömyys. Sitten jatkoi Wierszul:

-- Me hukumme, jollei Jumala tee ihmettä ja lakkaa kurittamasta meitä meidän syntiemme tähden sekä osoita meille ansaitsematonta armoa. Hetkittäin en itsekään usko, mitä omin silmin olen nähnyt, vaan minusta tuntuu siltä kuin painajainen olisi minua ahdistanut...

-- Kertokaa eteenpäin, sanoi Zagloba. -- Te tulitte siis Pilawcen luo, ja kuinka sitten?

-- Tulimme sinne ja pysähdyimme. Mistä päälliköt siellä neuvottelivat, sitä en tiedä. Viimeisellä tuomiolla saavat he siitä vastata, sillä jos he olisivat heti hyökänneet Chmielnickin kimppuun, niin hän olisi voitettu ja tuhottu, niin totta kuin Jumala on taivaassa, huolimatta meidän epäjärjestyksestämme, riitaisuudestamme, mellakoistamme ja johtajan puutteesta. Rahvaan joukossa oli nimittäin jo vallinnut pakokauhu ja oli pidetty neuvoa siitä, että Chmielnicki ja muut päälliköt olisivat luovutettavat, hän itsekin suunnitteli jo pakoa. Meidän ruhtinaamme ratsasti teltalta teltalle, pyysi, rukoili ja uhkasi: hyökätkäämme ennenkuin tatarit saapuvat, hyökätkäämme! Ja hän repi hiuksiaan. Mutta toinen vain katseli toistaan eikä kukaan tehnyt mitään, juotiin vain ja pidettiin kokouksia. Levisi sitten huhu, että tatarilaiset saapuvat -- khani ja kaksisataa tuhatta ratsua. Herrat vain neuvottelivat ja neuvottelivat. Ruhtinas sulkeutui telttaansa, sillä hänet oli kokonaan syrjäytetty. Sotajoukon keskuudessa aljettiin kertoa, että kansleri oli kieltänyt ruhtinas Dominikia ryhtymästä taisteluun ja että rauhanneuvottelut olivat aljetut. Syntyi entistä suurempi epäjärjestys. Vihdoin saapuivat tatarit, mutta Jumala soi meille sittenkin ensimäisenä päivänä myötäkäymistä. Ruhtinas ja herra Osinski yhtyivät ja herra Laszcz piti hyvin puoliansa. Orda karkoitettiin kentältä ja sai aika lailla selkäänsä. Mutta sitten...

Tässä tukahtui herra Wierszulilta ääni.

-- Mutta sitten? kysyi herra Zagloba.

-- Seurasi käsittämättömän kauhea yö. Muistan että väkineni olin vartioimassa joen rannalla, kun yhtäkkiä kasakkaleirissä aljetaan villitysti ampua tykeillä ja huutaa. Nyt muistui mieleeni mitä leirissä eilen oli puhuttu, että nimittäin ei tatarilaisvoima kokonaisuudessaan ollut vielä saapunut, vaan ainoastaan Tuhaj-bej osastoineen. Tein siis sen johtopäätöksen, että koska siellä nyt on syntynyt tuollainen häly, niin on varmaan khanikin jo saapunut. Samassa alkaa kuulua melua meidänkin leiristämme. Otin mukaani muutaman miehen ja kiiruhdin paikalle. Mitä siellä olikaan tapahtunut? Minulle huudetaan: päälliköt ovat paenneet! Riennän ruhtinas Dominikin luo -- häntä ei näy eikä kuulu. Menen toisen päällikön luo -- en tapaa häntäkään, menen kolmannen luo, enkä saa käsiini häntäkään. Jeesus Natsarealainen! Sotamiehet kiirehtivät pitkin kenttää... Kirkunaa, melua, hälinää! Soihdut kädessä etsitään. "Missä ovat päälliköt, missä ovat päälliköt?" Toiset huutavat: "Tänne ratsut, tänne ratsut!" Toiset taas: "Hyvät veljet, pelastakaa itsenne! Petos, petos!" Ja kaikki kohottavat käsiään ylöspäin, kasvoilla ilme kuin mielipuolilla, silmät pullollaan päässä. Ja he tunkevat eteenpäin, tallaten toisiaan, istuutuvat hevosten selkään ja kiitävät pois aseettomina, umpimähkään, kiinnittäen mennessään kypäriään, panssareitaan, aseitaan, tai irroittaen telttojaan. Äkkiä ratsastaa esiin ruhtinas husaariväkensä etunenässä, yllään hopeainen panssari. Hänen ympärillään kannetaan kuutta soihtua, hän seisoo jalustamissaan ja huutaa siitä: "Hyvät herrat, minä olen jäänyt tänne, kerääntykää ympärilleni!" Mutta kukapa siitä välittäisi. Herrat eivät kuule eivätkä näe häntä, he kiitävät husaareja vastaan, sekoittavat rivit, kaatavat kumoon miehet ja hevoset! Tuskinpa ruhtinas itsekään saatiin pelastetuksi. Ja sitten ryntää koko sotajoukko villissä pakokauhussa leiristä, yli tallattujen nuotioiden, läpi pimeän, aivan kuin äyräittensä yli paisunut joki, hajaantuu, tuhoutuu, pakenee. Sotajoukosta ei enään voi puhua, ei ole päällikköjä, ei Puolan valtakuntaa -- on vain kuulumaton häpeä ja meidän niskallamme kasakan jalka...

Herra Wierszul alkoi valittaa ja nykiä hevostaan, sillä hänet oli vallannut epätoivon raivo. Tämä raivo tarttui toisiinkin ja he ratsastivat keskellä sadetta ja yötä kuin mielipuolet.

He ratsastivat kauvan. Ensimäisenä alkoi puhua herra Zagloba:

-- Ilman taistelua -- oi, noita lurjuksia! Sellaisia poikia! Muistakaa vain kuinka oltiin mahtavia Zbarazissa, kuinka luvattiin syödä Chmielnicki ilman pippuria ja suolaa. Oi, teitä lurjuksia!

-- Sellaisia he ovat! huudahti Wierszul. - He pakenivat saatuaan ensimäisessä taistelussa voiton tatareista ja rahvaasta, taistelussa jossa aatelisten nostoväkikin taisteli kuin leijonat.

-- Siinä näkyy Jumalan sormi, sanoi Skrzetuski. -- Mutta varmaan tässä lisäksi vaikuttaa jokin salaisuuskin, joka on saatava selville...

-- Sellaista kyllä tapahtuu maailmassa että sotajoukko pakenee, mutta tässä jättivät päälliköt ensimäisinä leirin, ikäänkuin tahallaan helpoittaaksensa vihollisen voittoa ja jättääkseen sotajoukon teurastettavaksi.

-- Aivan niin, aivan niin, sanoi Wierszul. -- Kerrotaanpa juuri, että he tekivät sen tahallaan.

-- Tahallaanko? Kristuksen haavain tähden, se ei ole mahdollista!

-- Sanotaan, että he tahallaan sen tekivät. Mutta miksi -- kuka sen arvannee.

-- Painakoon heitä haudan multa, hukkukoon heidän jälkipolvensa ja vain häpeä jääköön heistä jäljelle, sanoi Zagloba.

-- Amen, lausui Skrzetuski.

-- Amen, lausui Wolodyjowski.

-- Amen, toisti herra Longinus.

-- Vain yksi mies voi vielä pelastaa isänmaan, jos hänelle annetaan päällikön nuija ja valtakunnan jäljellä olevat joukot, vain yksi mies, sillä kenestäkään muusta eivät sotajoukko eikä aateli tahdo kuulla puhuttavan.

-- Ruhtinas, sanoi Skrzetuski.

-- Aivan niin.

-- Hänen johtoonsa me jäämme, hänen johdossaan me kuolemme. Eläköön Jeremi Wisniowiecki! huusi Zagloba.

-- Eläköön! toistivat muutamat kymmenet äänet. Mutta huuto vaikeni pian, sillä hetkellä jolloin maa aukeni jalkain alla ja taivas tuntui luuhistuvan ihmisten päitten päällä, ei ollut aikaa eläköönhuutoihin.

Aamu alkoi jo sarastaa ja etäisyydestä häämöittivät Tarnopolin muurit.

YHDEKSÄS LUKU.

Ensimäiset osastot sotajoukoista, jotka Pilawcen luona olivat joutuneet hajaannustilaan, saapuivat Lembergiin aamun koitteessa 26 p:nä syyskuuta ja samalla kuin kaupungin portit avattiin, levisi salaman nopeudella kauhea tieto kautta koko kaupungin, herättäen toisissa epäilystä, toisissa pakokauhua, mutta useissa myöskin epätoivoista halua puolustautua. Herra Skrzetuski osastoineen saapui kahta päivää myöhemmin, kun jo koko kaupunki oli täynnä pakenevia sotamiehiä, aatelisia ja asestettuja porvareja. Alettiin jo ajatella puolustautumistakin, koska minä hetkenä hyvänsä voitiin odottaa tatarien tuloa, mutta vielä ei oltu selvillä siitä kuka asettuu puolustuksen etunenään ja miten se on järjestettävä. Siksi vallitsi kaikkialla vastaiseksi epäjärjestys ja pelko. Toisia pakeni kaupungista, vieden mukanaan perheensä ja omaisuutensa, ympäristön asukkaat taas hakivat turvaa itse kaupungista. Pakenevat ja kaupunkiin tulevat täyttivät kadut ja riitelivät ohiajaessaan tiestä. Kaikkialla oli vankkureita, myttyjä, laatikoita, hevosia ja mitä erilaatuisimpiin lippukuntiin kuuluvia sotamiehiä. Kaikkien kasvoilla kuvastui epävarmuus, kuumeentapainen odotus, epätoivo tai alistuvaisuus. Joka hetki syntyi äkkiarvaamatta pakokauhu. Oli kuulunut huutoja: nyt ne tulevat... tulevat! Ja heti ryntäsivät joukot pakoon, vyöryen suurena aaltona, juosten umpimähkään eteenpäin pakokauhun vimmassa, kunnes huomattiin, että uudet tulijat kuuluivatkin johonkin hajaantuneeseen puolalaiseen joukko-osastoon. Näitä joukko-osastoja tuli koolle yhä enemmän ja kuinka surkealta näyttävätkään nyt sotilaat, jotka äsken vielä olivat kulkeneet kullassa ja riikinkukonhöyhenissä, laulu huulillaan ja ylpeys silmissään, moukkien sotaretkeä kohti! Nyt olivat he repaleissa, nälkäisinä, kurjina, loan peittäminä, ratsastaen vaihtuneiden hevosten selässä, häpeä kasvoilla. Kerjäläisten näköisiä he olivat enemmän kuin ritareiden ja saattoivat herättää vain sääliä, jos säälimiseen olisi ollut aikaa tässä kaupungissa, jonka muureja vastaan pian saattoi vyöryä vihollisen koko voima. Jokainen noista häpeään joutuneista ritareista lohduttautui vain sillä, että hänellä oli niin paljon, niin monta tuhatta häpeän jakavaa osatoveria. Kaikki he ensi hetkenä koettivat piiloittautua, saattaakseen sitten, tyynnyttyään panetella toisiaan, kirota ja uhkaella, vetelehtiä kaduilla, juopotella kapakoissa ja lisätä epäjärjestystä ja sekamelskaa.

Jokainen toisteli: tatarit ovat aivan tuossa! Muutamat näkivät jo takanaan murhapolttoja, toiset vannoivat kaikkien pyhien nimessä, että nyt oli tullut aika torjua vihollisen hyökkäys. Joukot, jotka ympäröivät sotamiehiä, kuuntelivat jännityksellä näitä huhuja: Kirkkojen katot ja tornit olivat täynnä tuhansia uteliaita ihmisiä, kirkonkellot soittivat hälyyttäen ja naisten ja lasten parvet tungeskelivat kirkoissa, joissa palavien kynttiläin keskellä loisti pyhä sakramentti.

Herra Skrzetuski osastoineen ratsasti verkalleen Haliczin portilta tiheitten ratsujoukkojen, vaunujen, jalkasotamiesten ja porvarien ammattikuntien lomitse. Kaupungin asukkaat katselivat ihmetellen tuota lippukuntaa, joka kulki täydellisessä sotajärjestyksessä. Alkoi jo kuulua huutoa, että apu on tulossa ja uudestaan valtasi aivan aiheeton ilo joukon, joka nyt alkoi tungeskella ratsuosaston lähelle, tarttuen herra Skrzetuskin jalustimiin. Paikalle alkoi vähitellen kokoontua jalkasotilaitakin huutaen: ne ovat Wisniowieckiläisiä, eläköön ruhtinas Jeremi! Tungos kävi niin suureksi, että lippukunta vain askel askeleelta saattoi liikkua eteenpäin.

Vihdoin ilmestyi Skrzetuskin osastoa vastapäätä rakuunajoukko erään upseerin johtamana. Rakuunat hajoittivat kansan, upseeri huusi: pois tieltä, pois tieltä! ja löi miekkansa lappeella niitä, jotka eivät väistyneet tarpeeksi nopeasti.

Skrzetuski tunsi Kuszelin.

Nuori upseeri tervehti sydämellisesti tuttavia.

-- Mitä aikoja, mitä aikoja! sanoi hän.

-- Missä ruhtinas on? kysyi Skrzetuski.

-- Hän kuolisi surusta, jos vielä viivyttelisitte. Hän on täällä kiihkeästi odottanut teitä ja joukkoanne. Paraikaa hän on Bernhardilaisluostarissa. Minut lähetettiin pitämään järjestystä kaupungissa, mutta Grosswajer onkin jo ryhtynyt siihen työhön. Lähden teidän kanssanne kirkkoon, neuvottelu pidetään siellä.

-- Kirkossako?

-- Aivan niin. Ruhtinaalle tullaan tarjoamaan komentonuijaa, sillä sotamiehet vakuuttavat, että he eivät tahdo puolustaa kaupunkia kenenkään muun johdolla.

-- Lähtekäämme, myöskin minulle on tärkeää päästä ruhtinaan puheille.

Yhdistyneet osastot lähtivät liikkeelle. Matkalla kyseli Skrzetuski kaikkea mitä Lembergissä oli tapahtunut ja oliko jo ryhdytty järjestämään puolustusta.

-- Parastaikaa käsitellään tätä asiaa, sanoi Kuszel. -- Porvarit tahtovat puolustautua. Mitä aikoja nämä ovatkaan! Alemmassa asemassa olevat ihmiset osoittavat paljon suurempaa rohkeutta kuin aatelisto ja sotamiehet.

-- Entä päälliköt -- miten on heidän käynyt? Ovatko he kaupungissa ja tulevatko ehkä vielä tekemään esteitä ruhtinaalle?

-- Kunhan ei hän vain itse tekisi esteitä. Päällikönnuija olisi pitänyt antaa hänelle aikaisemmin, nyt se on liian myöhäistä. Päälliköt eivät uskalla näyttää silmiään, ruhtinas Dominik viivähti vain hiukan aikaa arkkipiispan palatsissa, nousi heti ja oikein tekikin, sillä ettepä saata uskoa mikä vimma sotamiesten keskuudessa vallitsee häntä vastaan. Häntä ei ole enään näkyvissä, mutta vielä he yhä huutavat: antakaa hänet tänne, niin me hakkaamme hänet palasiksi! Varmaan hän ei olisi välttänyt pahoinpitelyä. Sitten tänne saapui toinen päällikkö ja alkoi soimata ruhtinasta, mutta nyt hän on hiljaa, sillä mieliala on häntäkin vastaan. Kaikki syyttävät häntä vasten silmiä kaikista vastoinkäymisistä ja hän vain nielee kyyneliänsä. Kauheaa tämä todella on. Mitä aikoja nämä ovatkaan! Sanon teille: kiittäkää Jumalaa, ettette olleet Pilawcen luona, ettette olleet mukana pakoretkellä, sillä ihme on, että ne meistä, jotka olimme siellä, emme kokonaan kadottaneet järkeämme.

-- Entä meidän divisiona?

-- Sitä ei enään ole olemassa. Siitä on tuskin mitään jäljellä. Wurcel on poissa, Machnicki on poissa, Zacwilichowski poissa. Wurcel ja Machnicki eivät olleet Pilawcen luona, sillä he jäivät Konstantinowiin. Sinne heidät jätti ruhtinas Dominik, senkin belsebuubi, heikontaakseen meidän ruhtinaamme joukkoja. Tietämätöntä on, ovatko he päässeet sieltä pois vai onko vihollinen saartanut heidät. Vanha Zacwilichowski on hävinnyt kuin kivi veteen. Suokoon Jumala, ettei hän olisi kuollut.

-- No, paljonko sotaväkeä tänne on kokoontunut?

-- Väkeä kyllä on tarpeeksi, mutta mitäs sillä on virkaa. Vain ruhtinas voisi pitää miehet kurissa, jos hän suostuisi ottamaan vastaan komentonuijan, sillä ketään muuta he eivät tottele. Ruhtinas on ollut kauheasti teistä huolissaan, teistä ja sotamiehistä. Tämä onkin ainoa kokonainen lippukunta. Me jo surimme teidän kuolemaanne.

-- Onnellinen tällä hetkellä se, jota itketään.

He ajoivat hetkisen vaiti ollen, katsellen joukkoja ja kuunnellen niiden melua ja huutoja: tatarilaiset, tatarilaiset! Eräässä paikassa näkivät he kauhean näyn: kappaleiksi revityn miehen, jonka joukko oli tuominnut vakoilijana. Kirkonkellot yhä soivat.

-- Saapuuko orda tänne piankin? kysyi Zagloba.

-- Pahus sen tietää, ehkäpä jo tänään. Tämä kaupunki ei tule puolustautumaan kauvan, sillä se ei pysty pitämään puoliaan. Chmielnickillä on kaksisataa tuhatta kasakkaa, tatareja lukuunottamatta.

-- Meidän loppumme on tullut, sanoi aatelismies. -- Parempi meidän olisi lähteä jonnekin kauvemmaksi myymään henkeämme, miksikä olemmekin saaneet niin monta voittoa!

-- Kenestä?

-- Krywonosista, Bohunista ja pahus ties kenestä.

-- Mutta, sanoi Kuszel ja kääntyen Skrzetuskin puoleen, kysyi hiljaisella äänellä: -- mutta eikö Jumala ole antanut teille mitään lohdutusta, Jan herra? Ettekö ole löytänyt sitä, mitä etsitte? Ettekö ole edes saanut mitään tietää hänestä?

-- Nyt ei ole aikaa ajatella sitä! huudahti Skrzetuski. -- Mitä merkitsevät minä ja minun asiani sen rinnalla mitä on tapahtunut. Kaikki on turhuuden turhuutta ja lopuksi on edessä kuolema.

-- Siltä tuntuu minustakin, että koko maailma pian hukkuu, sanoi Kuszel.

Näin puhuen saapuivat he bernhardinilaiskirkolle, joka sisältä oli täynnä valoa. Äärettömät ihmisjoukot seisoivat kirkon edessä, voimatta päästä sisälle, koska pertuskalla varustetut sotamiehet nuoralla sulkivat käytävän, päästäen sisään vain arvohenkilöitä ja upseereja. Skrzetuski käski väkensä jännittää eteen vielä toisenkin nuoran.

-- Mennään sisään, sanoi Kuszel, -- puolet koko Puolaa on tuolla kirkossa.

He astuivat sisään, Kuszel ei ollut paljoakaan liioitellut. Kaikki arvohenkilöt sekä sotajoukosta että kaupungista olivat todella kokoontuneet neuvotteluun: vojevodat, kastellaanit, rykmentinpäälliköt, ratsumestarit, muukalaisten värväysjoukkojen upseerit, papisto, aatelisia niin paljon kuin kirkkoon mahtui, joukko alempia upseereja ja Grosswajerin johdolla toistakymmentä kaupungin neuvosmiestä. Myöskin olivat kirkossa ruhtinas ja kruunun juomanlaskija, yksi ylipäälliköistä ja Kiovan vojevoda, Stobnican starosta, Wesel, Arciszewski ja Liettuan päämajoitusmestari herra Osinski. Kaikki nämä herrat istuivat pääalttarin edessä, niin että yleisö saattoi heidät nähdä. Neuvottelu kävi kiireellisesti, miltei kuumeentapaisesti, kuten tällaisissa tapauksissa tavallisesti. Puhujat nousivat penkeille ja rukoilivat upseereja, etteivät he jättäisi kaupunkia puolustusta vailla vihollisen käsiin. Täytyy taistella viimeiseen asti. Kaupunki voi pysäyttää vihollisen, valtakunta tulee järkiinsä. Mitä puuttuu, ettei täällä voisi puolustautua? Täällä on muurit, täällä on sotaväkeä, on päättäväisyyttäkin, tarvitaan vain johtaja. Tällaisten puheiden jälkeen syntyi läsnäolevien joukossa supina, joka kasvoi äänekkäiksi huudoiksi. Into tarttui kaikkiin. Me menemme kuolemaan, menemme mielellämme kuolemaan! huudettiin. Meidän täytyy pyyhkiä pois Pilawcen taistelun häpeä. Me suojelemme isänmaata! Sapeleja aljettiin kalistella ja paljaat terät välkkyivät kynttilöiden valossa. Toiset huusivat: olkaa hiljaa, neuvotellaan järjestyksessä! Onko puolustauduttava vai eikö ole? On, on! huusi joukko. Ja kaiku vastasi holveista: on! Kuka on tuleva johtajaksi? Ruhtinas Jeremi, hän on johtaja, hän on sankari! Puolustakoon hän kaupunkia ja valtakuntaa. Annettakoon hänelle johtajan nuija, hän eläköön!

Silloin syöksyi tuhansista keuhkoista niin äänekäs huuto, että seinät tärisivät ja akkunaruudut helisivät. -- Ruhtinas Jeremi, ruhtinas Jeremi eläköön, eläköön! Vieköön hän meidät voittoon!

Tuhannet sapelit välkkyivät ilmassa, kaikkien katseet suuntautuivat ruhtinasta kohden. Ja tämä nousi pystyyn tyynenä, kulmat rypyssä.

-- Hyvät herrat, lausui ruhtinas sointuvalla äänellä, jonka yleisen hiljaisuuden vallitessa kaikki saattoivat kuulla, -- kun cimbrit ja teutonit hyökkäsivät Rooman tasavallan kimppuun, ei kukaan pyrkinyt konsuliksi, kunnes vihdoin Marius ryhtyi toimeen. Mutta Mariuksella oli oikeus ottaa konsulin virka, sillä ei ollut senaatin määräämiä päällikköjä. Minäkään en tahdo tässä hämmingissä vetäytyä pois vallasta, koska rakastan isänmaatani ja elämälläni tahdon palvella sitä. Mutta ylipäällikön nuijaa minä en voi ottaa vastaan, koska sillä loukkaisin isänmaata, senaattia ja esivaltaa ja koska en tahdo olla omavaltainen päällikkö. Onhan meidän joukossamme kuitenkin mies, jolle valtakunta on jättänyt ylipäällikön nuijan, nimittäin valtakunnan _podczaszy_... [Oikeastaan "juomanlaskija", valtakunnan korkeimpia virkamiehiä. Suoment. muist.]

Ruhtinas ei saanut sanotuksi enempää, sillä samassa kun hän oli maininnut podczaszyn nimen, syntyi kauhea melu ja sapelien kalisteleminen. Joukko alkoi liikehtiä ja räjähteli kuin ruuti, johon on pudonnut kipinöitä. "Alas! menköön hän hiiteen!" kuului. "Hiiteen, hiiteen!" kuului yhä äänekkäämmin. Podczaszy nousi nopeasti tuolistaan, kalpeana ja kylmä hiki valuen otsalta. Samassa läheni julmistuneita hahmoja kohti kuoripenkkejä ja alttaria ja pahaaennustava huuto: "antakaa hänet tänne!" kuului. Ruhtinas näki mitä oli tulossa, nousi ja ojensi oikean kätensä.

Joukot pysähtyivät, luullen hänen aikovan puhua. Vallitsi hetken hiljaisuus.

Mutta ruhtinas oli vain tahtonut pysäyttää melun ja myrskyn. Hän ei saattanut sallia verenvuodatusta kirkossa. Kun hän kuitenkin huomasi, että vaarallisin hetki oli mennyt ohi, istuutui hän jälleen. Kahta tuolia kauvempana, Kiovan vojevodan takana istui onneton podczaszy: hänen harmaa päänsä oli laskeutunut rinnalle, kädet riippuivat hervottomina ja katkonaisesti nyyhkien hän lausui:

-- Hyvät herrat, minä kannan nöyrästi ristini syntieni takia.

Vanhus olisi saattanut herättää sääliä kovimmassakin sydämessä, mutta joukko on tavallisesti armoton ja niin alkoi melu uudestaan, kunnes Kiovan vojevoda äkkiä nousi, antaen kädellään merkin, että hän tahtoo puhua.

Hän oli ollut osallisena Jeremin voittoihin, siksi oltiin valmiita häntä kuuntelemaan.

Hän kääntyi nyt ruhtinaan puoleen ja pyysi mitä vakuuttavammin, että ruhtinas ei kieltäytyisi vastaanottamasta päällikkönuijaa eikä epäilisi ryhtyä pelastamaan isänmaata. Kun valtakunta on sortumaisillaan, saavat muodolliset oikeudet levätä, sen pelastajana olkoon se, joka on kykenevin sitä pelastamaan eikä muodollisesti nimitetty päällikkö.

-- Ota sinä päällikkönuija, sinä voittamaton johtaja, ota, pelasta, eikä vain tätä kaupunkia, vaan koko valtakunta! Isänmaan suun kautta rukoilen minä, vanhus, sinua ja minun kanssani säädyt, kaikki miehet, naiset ja lapset: pelasta, pelasta!

Nyt sattui tapaus, joka liikutti kaikkien sydäntä: surupukuinen nainen lähestyi alttaria, heitti ruhtinaan jalkain juureen kultaiset koristuksensa ja jalokivensä, polvistui hänen eteensä ja huusi nyyhkyttäen: