Part 8

Vaikka Bohun oli sekä miehuullinen että varovainen päällikkö, niin ei hänellä kuitenkaan ollut onnea sillä retkellä, jolle hän oli lähtenyt ennenmainittua, ruhtinas Jeremin divisionaksi luultua osastoa vastaan. Hän ainoastaan tuli vakuutetuksi siinä uskossa, että ruhtinas todella koko voimallaan oli lähtenyt liikkeelle Krywonosia vastaan, sillä niin olivat hänelle kertoneet herra Zagloban vangiksi otetut sotamiehet, jotka itse lujasti uskoivat ruhtinaan marssivan heidän perässään. Onnettoman atamanin ei nyt auttanut muuta kuin kiireesti peräytyä Krywonosin luo. Tämä yritys ei kuitenkaan ollut helppo. Kolmanteen päivään mennessä retken alusta lukien oli hänen ympärillään vain vähän yli kaksisataa kasakkaa. Muut olivat joko kaatuneet taistelussa, haavoitettuina jääneet taistelukentälle, tai harhailivat vielä rotkoissa ja kaislikoissa, tietämättä mitä tehdä, miten palata, minne mennä. Eikä tämäkään joukkonen enään ollut ehdottomasti varma, sillä lyötynä, demoralisoituna ja pelästyneenä se oli valmis pakenemaan ensimäisen hälyn syntyessä. Ja nämä olivat kuitenkin kasakkain valiojoukkoa. Parempia sotamiehiä tuskin saattoi löytää koko Siczistä. Kasakat eivät tietäneet kuinka pienellä joukolla Wolodyjowski oli hyökännyt heidän kimppuunsa, eikä, että hän vain äkkiarvaamatta ryntäämällä nukkuvien ja valmistumattomien niskaan, oli saattanut tuottaa heille niin suuren tappion. He uskoivat lujasti, että olivat tekemisissä, jollei juuri itse ruhtinaan, niin ainakin mahtavan, monta kertaa lukuisamman etujoukon kanssa. Bohun sihisi kuin tuli, käsi ruhjottuna, koko ruumis ratsun tallaamana, sairaana ja lyötynä. Hän oli päästänyt käsistään verivihollisensa ja heikontanut omaa mainettansa, sillä samat kasakat, jotka päivää ennen tappiota olisivat sokeasti seuranneet häntä Krimille, vaikkapa helvettiin ja itse ruhtinasta vastaan, olivat nyt kadottaneet uskonsa ja rohkeutensa sekä ajattelivat vain sitä kuinka pelastaisivat nahkansa tästä tuhosta. Ja kuitenkin oli Bohun tehnyt kaikki mitä johtajan tulee tehdä, hän ei ollut laiminlyönyt mitään, hän oli asettanut vartioita asumuksen ympärille ja levännyt vain sentähden, että hevoset, jotka olivat melkein yhtämittaa tulleet Kamieniecista, eivät enään jaksaneet kulkea eteenpäin. Mutta herra Wolodyjowski, jonka nuori elämä oli kulunut ainaisissa väijytyksissä ja hyökkäyksissä tatareja vastaan, oli tullut vartioston likeisyyteen kuin susi yöllä ja temmannut esiin miehet ennenkuin he ehtivät huutaa tai ampua, sekä hyökännyt niin taitavasti, että hän, Bohun, oli ehtinyt paeta, yllään vain roimahousut ja paita. Kun hurjapää tätä ajatteli, niin pimeni maailma hänen silmissänsä, hänen päätään huimasi ja epätoivo puri hänen sydäntänsä niinkuin raivohullu koira. Hän, joka oli Mustallamerellä hyökännyt turkkilaisten kaleerien päälle, hän joka oli ajanut takaa tatarilaisia aina Perekopiin asti ja pitänyt khanille ilotulitusta polttamalla hänen alamaistensa kyliä, hän joka aivan ruhtinaan käden ulottuvilla, aivan Lubnien likeisyydessä, Wasilowkassa oli tuhonnut yhden hänen rykmenttinsä, hän oli ollut pakoitettu pakenemaan paitahihaisillaan ja lakitta päin -- ja vielä ilman sapelia, sillä senkin hän oli kadottanut kahakassa ritarin kanssa. Siksipä Bohun pysähdys- ja levähdyspaikoilla, kun kukaan ei ollut näkemässä, kävi kiinni päähänsä ja huusi: missä on minun kasakkakunniani, missä on minun sapeli-ystävättäreni? Ja näin huutaessa valtasi hänet villi hulluus ja hän joi itsensä tunnottomaksi, jonka jälkeen hän tahtoi mennä ruhtinasta vastaan, rynnätä koko hänen sotavoimansa päälle -- sekä tuhota itsensä ja iäksi kadota ihmisten ilmoilta.

Hän tahtoi tätä, mutta hänen miehensä eivät tahtoneet. "Siellä lyödään kuoliaaksi, isä kulta, emme me lähde!" vastasivat he hänen raivoisiin kehoituksiinsa. Synkästi ja turhaan hän hulluudenkohtauksissaan iski heitä sapelilla ja ampui pistolillaan tervaa heidän kasvoihinsa -- he eivät tahtoneet eivätkä lähteneet.

Oli aivan kuin maa olisi luisunut pois atamanin jalkojen alta, sillä tähän eivät hänen onnettomuutensa vielä loppuneet. Peläten, että häntä todennäköisesti ajetaan takaa, jos hän lähtee suoraan etelään päin, ja luullen, että Krywonos oli jo luopunut piirityksestään, hyökkäsi Bohun itää kohden ja törmäsi siellä herra Podbipientan osastoa vastaan. Mutta valppaana kuin kurki ei herra Longinus Podbipienta antanutkaan käydä kimppuunsa, vaan hyökkäsi itse ensinnä ja löi hajalle Bohunin joukon sitä helpommin, kun kasakat eivät olleet halukkaat taistelemaan, sekä jätti vihollisosaston herra Skrzetuskin käsiin, joka tuhosi sen niin perinpohjin, että Bohun, kauvan harhailtuaan aroilla, tuskin kymmenkunta ratsua matkassaan, vihdoin vailla kunniaa, vailla entisiä kasakoitaan, saalista ja vankeja saapui Krywonosin luo.

Mutta Krywonos, joka muuten oli niin hirveä alaisilleen, kun vastoinkäyminen oli heitä kohdannut, ei tällä kertaa ensinkään suuttunut. Hän tiesi omasta kokemuksesta, mitä on olla tekemisissä Jeremin kanssa ja lohduttelikin, vieläpä rauhoitti Bohunia. Kun tämä sai kovan kuumeen, käski hän hoitaa ja parantaa häntä sekä vaalia kuin silmäterää.

Sillävälin olivat ruhtinaan neljä ritaria, levitettyään seuduille pelkoa ja kauhua, onnellisesti ehtineet palata Jarmolinceen, missä he viipyivät muutaman päivän, jotta miehet ja hevoset saisivat levätä. Kokoontuneina samaan kortteeriin teki kukin vuorostaan herra Skrzetuskille tiliä kaikesta mikä oli häntä kohdannut ja mitä hän oli toimittanut. Lopuksi asettuivat he maljan ääreen, toverillisesti juttelemalla keventääkseen sydäntään ja tyydyttääkseen toinen toistensa uteliaisuutta.

Mutta nyt sai tuskin kukaan muu suunvuoroa herra Zaglobalta. Hän ei tahtonut kuunnella, hän halusi vain että häntä kuunneltaisiin, sillä hänestä tuntui, että hänellä on enimmän kerrottavaa.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, -- minä jouduin vankeuteen, se on aivan totta, mutta onnen pyörä kieppuu. Bohun on koko elämänsä iän lyönyt muut, mutta tällä kertaa me löimme hänet. Niin käy tavallisesti sodassa, että tänään pehmität sinä toisen nahkaa ja huomenna peitotaan omaa nahkaasi. Mutta Bohunia rankaisi Jumala siitä, että hän oli hyökännyt meidän, vanhurskaan unessa sikeästi nukkuvien päälle ja herättänyt meidät konnamaisella tavalla. Hohhoh, hän luuli pelästyttävänsä minut inhoittavalla haukkumisellaan, mutta minäpä sanon teille, hyvät herrat, että kun minä pusersin häntä, niin hän heti kadotti rohkeutensa, hämmentyi ja puhui asioita, joita ei itsekään olisi tahtonut ihmisten tietoon. Vaan mitäpäs niistä kertoilee. Jollen minä olisi joutunut vangiksi, niin emme olisi herra Michalin kanssa yhdessä tulleet toimittaneiksi hänelle tappiota -- sanon yhdessä, sillä tässä jutussa on minullakin ollut tärkeä osani, _magna pars fui_, sen minä väitän kuolemaani asti, niin totta kuin Jumala minulle terveyttä antakoon. Minä toistan siis: jollemme yhdessä herra Michalin kanssa olisi lyöneet häntä, niin ei herra Podbipienta olisi saanut tilaisuutta iskeä häntä kantapäihin eikä myöskään herra Skrzetuski, ja vihdoin: jollemme me olisi häntä tuhonneet, niin hän olisi tuhonnut meidät ja jollei tämä kaikki olisi tapahtunut, niin kenen syy se olisi ollut?

-- Olettepa te aika kettu, sanoi herra Longinus, -- täällä heilutatte häntää, tuolla pujahdatte tiehenne ja aina vain pelastatte nahkanne.

-- Tyhmä ajokoira juoksee häntänsä perässä, sillä sitä ei hän saa kiinni eikä vainullansa voita mitään ja lopulta menettää koko vainunsa. Paljonko te kadotitte miehiä?

-- Kaikkiaan kaksitoista ja muutamia haavoittui, ei meitä pahasti lyöty.

-- Entä te, herra Michal?

-- Noin kolmekymmentä, sillä minä tein hyökkäyksen äkkiarvaamatta.

-- Ja te, herra päällikönsijainen?

-- Yhtä monta kuin herra Longinus.

-- Ja minä kaksi. Sanokaappa itse kuka on paras johtaja. Katsokaappas nyt: minkätähden me tulimme tänne? Tekemään ruhtinaalle palvelusta, nimittäin sieppaamaan tietoja Krywonosista. Ja nyt minä sanon herroille, että minä ensimäisenä sainkin hänestä tietoja, vieläpä parhaimmasta lähteestä, nimittäin itse Bohunilta. Ja nyt minä tiedän, että Krywonos on Kamieniecin luona, mutta aikoo jättää piirityksen, sillä pelkuruus on mennyt hänen luihinsa. Tämä nyt yleisistä asioista. Mutta minä tiedän vielä muutakin, josta nousee ilo teidän sydämiinne ja josta en ole vielä tähän saakka puhunut, koska tahdoin, että yhdessä siitä neuvottelisimme. Sitäpaitsi olen tähän saakka ollut kipeänä, rasitukset kun olivat minut murtaneet ja sisälmykseni kun olivat nousseet kapinaan, sentähden että nuo ryövärit olivat sitoneet minut liekaan. Luulin jo saavani sisuksiini verenvuodon.

-- Kertokaappa Jumalan tähden! huudahti Wolodyjowski. -- Ettehän vain ole kuullut mitään meidän onnettomasta ruhtinattarestamme?

-- Olenpa niinkin, Jumala häntä siunatkoon, sanoi Zagloba.

Herra Skrzetuski nousi seisaalleen ja istahti taasen samassa. Ja syntyi sellainen hiljaisuus, että saattoi kuulla hyttysten yninän akkunaa vastaan, kunnes herra Zagloba jälleen alkoi puhua.

-- Hän elää, sen tiedän varmaan, ja hän on Bohunin käsissä. Hyvät herrat, nuo kädet ovat kauheat, mutta Jumala ei kuitenkaan ole sallinut vääryyden tai häpeän kohdata neitoa. Hyvät herrat, sen on itse Bohun sanonut minulle ja hän kyllä olisi ollut valmis mieluummin kerskaamaan päinvastaisesta asiaintilasta.

-- Kuinka se on mahdollista, kuinka se on mahdollista? kysyi kuumeisesti Skrzetuski.

-- Jos valehtelen, niin salama minut tappakoon! vastasi Zagloba arvokkaan näköisenä. -- Onhan kysymys pyhästä asiasta. Kuulkaa nyt mitä Bohun minulle sanoi, kun hän jo ennenkuin olin hänet löylyttänyt tahtoi kiusoitella minua. "Luulitkos sinä", sanoi hän, "että toit neidon Bariin talonpoikaa varten ja että minä olisin talonpoika siinä mielessä, että hänet väkivallalla orjuuttaisin. Hänet vihitään minuun Kiovan kirkossa ja munkit laulavat ja kolmesataa kynttilää palaa ja kaikki tämä tapahtuu minua, atamania ja hetmania varten." Ja hän laski jalkansa minun päälleni ja uhkasi minua veitsellä, luullen siten peloittavansa minua. Mutta minä sanoin hänelle, että on paras peloitella koiria.

Skrzetuski oli jo tointunut, hänen munkinkasvonsa kirkastuivat ja niissä kuvastui vuorottain pelko, toivo, ilo ja epävarmuus.

-- Mutta missä hän sitten on, missä hän on? kysyi hän kuumeisesti. -- Jos olette saanut tietää senkin, niin olette itse taivaan lähettiläs.

-- Sitä hän ei minulle sanonut, mutta minä sen kyllä arvaan. Huomatkaa, hyvät herrat, että hän aina teki minulle kiusaa, ennenkuin olin ehtinyt hänet löylyttää ja tuli silloin muun muassa sanoneeksi: "Ensinnä vien minä sinut Krywonosin luo ja sitten kutsuisin sinut häihin, jollei nyt olisi sota, mutta nyt siirtyvät häät myöhemmäksi." Huomatkaa, hyvät herrat: nyt ei vielä ole aika, mutta myöhemmin asiasta tulee tosi. Toiseksi, huomatkaa myöskin: ensinnä mennään Krywonosin luo, sitten häihin. Siis: neiti ei ole Krywonosin luona, vaan jossakin kauvempana, minne sota ei ulotu.

-- Te olette kultainen mies, huudahti Wolodyjowski.

-- Minä ajattelin ensinnä, sanoi Zagloba, hyvillään tunnustuksesta, -- että ehkäpä Bohun on lähettänyt hänet Kiovaan, mutta sitten päättelin, että koska hän sanoi lähtevänsä neidon kanssa häihin Kiovaan, niin se tietysti merkitsee, että neito ei ole siellä, ja hän tietysti onkin liian viisas viedäkseen tytön sinne, sillä jos Chmielnicki marssisi Punavenäjälle päin, niin voisivat liettualaiset joukot helposti vallata Kiovan.

-- Se on aivan totta! huudahti herra Longinus. -- Niin totta kuin Jumalan nimi on minulle kallis, vaihettaisi moni mies mielellään järkeä teidän kanssanne.

-- Mutta minäpäs en vaihettaisikaan joka miehen kanssa, sillä voisihan sattua, että saisin järjen asemasta pelkkiä valkokaalinlehtiä, joita, kuten tunnettu, löytyy Liettuassa yllin kyllin.

-- Hän alkaa jo taas entiseen tapaansa.

-- Suvaitkaa minun lopettaa. Kun siis neiti ei ole Krywonosin luona eikä Kiovassa, niin missä hän sitten on?

-- Jokos tuli solmu?

-- Jos te sen arvaatte, niin sanokaa pian, sillä minä olen kuin tulessa! huudahti Skrzetuski.

-- Jampolin takana, virkkoi Zagloba ja pyöräytti voitoniloisena tervettä silmäänsä.

-- Mistäs te sen tiedätte? kysyi Wolodyjowski.

-- Mistäkö tiedän? Kuulkaa nyt: minä istuin navetassa, sillä tuo ryöväri oli käskenyt sulkea minut navettaan -- söisivätpä hänet senkin teon takia siat! -- ja seinän takana juttelivat kasakat keskenään. Minä panen korvani seinää vastaan ja mitä minä kuulenkaan? Yksi sanoo: "Nyt nähtävästi atamani lähtee Jampolin tuolle puolen." Ja toinen lisää: "Pidä suusi kiinni, jos pääsi on sinulle rakas." Annanpa pääni pantiksi, että tyttöä säilytetään Jampolin tuolla puolen.

-- Toden totta, siellä hän on! huudahti Wolodyjowski.

-- Villeille Kentille Bohun varmaankaan ei ole vienyt neitoa, vaan on hän minun järkeni mukaan piiloittanut hänet jonnekin Jampolin ja Jahorlikin välille. Olen minäkin kerran käynyt niillä tienoin, silloin kun kuninkaalliset ja khanin tuomarit siellä kokoontuivat. Jahorlikissahan, hyvät herrat, niinkuin tiedätte, istutaan oikeutta anastettuja karjoja koskevista rajariidoista, jollaisista riidoista ei koskaan tule puutetta. Pitkin koko Dniesterin vartta on paljon rotkoja, piilopaikkoja ja tiheikköjä, ihmiset elävät siellä taloissaan tuntematta kenenkään yliherruutta, ympärillään aro ja lähin naapuri jossakin näkymättömän matkan päässä. Tuollaisten villien erakkojen luo Bohun varmaan on tytön kätkenyt, sillä sinne hän turvallisimmin saattoi hänet jättää.

-- Hyvä, mutta mitenkä nyt pääsemme sinne, kun Krywonos sulkee meiltä tien? sanoi herra Longinus. -- Jampolkin on, kuten juuri sain kuulla, ryövärien pesänä.

Tähän vastasi Skrzetuski:

-- Vaikka minun pitäisi menettää kaulani kymmenen kertaa, niin minä pelastan hänet! Lähden sinne valepuvussa ja Jumalan avulla minä löydän hänet.

-- Minä lähden kanssasi, Jan, sanoi herra Wolodyjowski.

-- Ja minä seuraan kerjäläisukkona, teorba matkassani. Uskokaa pois, hyvät herrat, että minulla teidän joukossanne on enimmän kokemusta, _experientiaa_. Mutta koska teorba jo inhoittaa minua, otan ehkä sensijaan säkkipillin.

-- Enköhän minäkin kelpaa johonkin, hyvät veljet? sanoi herra Longinus.

-- Varmaan, vastasi herra Zagloba. -- Koska meidän täytyy kulkea Dniesterin yli, niin te saatte kantaa meidät joen poikki, niinkuin pyhä Christophorus.

-- Kiitän teitä sydämestäni, sanoi Skrzetuski, -- ja otan mielihyvällä vastaan apunne. Vastoinkäymisessä ei mikään tule parempaan tarpeeseen kuin uskolliset ystävät, joita, kuten näen, kaitselmus ei ole minulta riistänyt. Suokoon Jumala minun palkita teidän palveluksenne terveydelläni ja omaisuudellani.

-- Me olemme kaikki kuin yksi mies, huudahti Zagloba. -- Yksimielisyys on Jumalalle otollinen ja saatte nähdä, ettei meidän kauvan tarvitse odottaa vaivojemme hedelmiä.

-- Minulla ei siis enään ole jäljellä muuta, virkkoi hetken perästä Skrzetuski, -- kuin saattaa lippukuntani takaisin ruhtinaan luo ja sitten lähteä teidän kanssanne matkalle. Me kuljemme pitkin Dniesteriä, kauvas Jampolia kohden, aina Jahorlikiin asti, ja etsimme kaikkialta. Mutta jos, kuten toivon, Chmielnicki jo on tuhottu -- tai ainakin hän on sitä ennenkuin tulemme ruhtinaan luo, niin silloin ei valtion palveluskaan enään ole meillä esteenä. Lippukunnat varmaan lähtevät Ukrainaan tukahuttamaan kapinaa, mutta siellä ne kyllä tulevat toimeen ilman meitäkin.

-- Odottakaappa sentään, hyvät herrat, sanoi Wolodyjowski, -- Chmielnickin jälkeen tulee varmaan Krywonosin vuoro. Ehkäpä siis saamme lippukuntinemme lähteä Jampolia kohden.

-- Ei, meidän täytyy olla siellä aikaisemmin, virkkoi Zagloba, -- mutta kaikkein ensimäiseksi täytyy toimittaa liput takaisin, jotta meillä olisi vapaat kädet. Minä toivon myöskin, että ruhtinas tulee olemaan meihin tyytyväinen.

-- Varsinkin teihin.

-- Aivan niin, sillä minä tuon hänelle parhaimmat tiedot. Uskokaa pois: minä toivon palkintoa.

-- Lähdemmekö siis matkaan?

-- Meidän täytyy levätä huomiseen asti, sanoi Wolodyjowski. -- Muuten antakoon Skrzetuski käskyt, hänhän täällä on johtaja. Tahtoisin kuitenkin varoittaa lähtemästä tänään, sillä silloin tulee hevosistamme kerrassaan loppu.

-- Minä tiedän, että se on mahdotonta, sanoi Skrzetuski, -- mutta luullakseni huomenna, kun hevoset ovat saaneet hyvät appeet, voimme lähteä liikkeelle.

Seuraavana päivänä lähdettiinkin liikkeelle. Ruhtinaan määräysten mukaan tuli heidän palata Zbaraziin. Lähdettiin siis Kuzminia kohti Felsztynin ohi Woloczyskaan päin ja sieltä vei Chlebanowkaan menevä vanha maantie Zbaraziin. Tie oli alinomaisen sateen vaikutuksesta huono, mutta rauhallinen, ja vain herra Longinuksen osalle, joka sadan ratsumiehen kanssa kulki edellä, tuli hajoittaa muutamia metelöitsijäparvia, jotka olivat kokoontuneet valtion sotajoukkojen selkäpuolelle. Vasta Woloczyskassa asetuttiin yölevolle.

Tuskin oli joukko kuitenkaan pitkän matkan jälkeen ehtinyt päästä makeaan uneen, kun miehet hälytettiin hereille ja vartiat ilmoittivat, että jokin ratsuosasto lähenee. Pian saapui sentään tieto, että tulijat ovatkin Wierszulin lippukuntaa, siis omaa väkeä. Zagloba, herra Longinus ja pikku Wolodyjowski kokoontuivat heti Skrzetuskin tupaan ja heidän jälkeensä ryntäsi tuulispäänä sisään keveän ratsuväen upseeri aivan hengästyksissään ja kokonaan loan peitossa. Nähdessään upseerin, huudahti herra Skrzetuski:

-- Wierszul!

-- Minä juuri, vastasi saapunut, tuskin saaden henkeään kulkemaan.

-- Ruhtinaan luotako?

-- Niin, olen aivan tukahtumaisillani.

-- Mitä tietoja? Onko Chmielnicki jo mennyttä?

-- Puola... on... mennyttä.

-- Kristuksen haavain nimessä, mitä te puhutte? Olemmeko kärsineet tappion?

-- Tappio... häpeä... Ilman taistelua... Pakokauhu... oi, oi!

-- Vaikea on uskoa omia korviaan. Sanokaa, sanokaa, Jumalan nimessä? Ylipäällikötkö...?

-- He ovat paenneet.

-- Missä on ruhtinas?

-- Hän poistuu... Ilman sotajoukkoa...! Minä tulen ruhtinaan lähettinä... Hän käski... heti lähteä Lembergiin... Meitä ajetaan takaa.

-- Kuka? Wierszul, Wierszul, tule toki järkiisi, mies. Kuka?

-- Chmielnicki -- -- tatarilaiset...

-- Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! huudahti Zagloba. -- Maa halkeaa.

Mutta Skrzetuski käsitti jo miten oli käynyt.

-- Kysymykset tuonnemmaksi, sanoi hän. -- Nyt ratsun selkään!

-- Satulaan, satulaan!

Ratsujen kaviot Wierszulin tatarien alla kopisivat jo akkunoiden edessä. Asukkaat, jotka olivat sotajoukon tullessa heränneet, lähtivät ulos asunnoistaan lyhdyt ja soihdut käsissä. Tieto lensi kuin salama yli koko kaupungin. Alettiin heti soittaa hälytyskelloja, äsken vielä hiljainen kauppala kaikui nyt melua, kavioiden kapsetta, komentohuutoja ja juutalaisten hälinää. Asukkaat halusivat lähteä pakoon sotajoukon mukana, hevosia alettiin valjastaa rattaiden eteen ja niihin kuormitettiin lapsia, naisia, patjoja. Pormestari muutaman porvarin etunenässä tuli rukoilemaan Skrzetuskia, ettei hän lähtisi edellä, vaan saattaisi asukkaat vaikkapa Tarnopoliin. Mutta herra Skrzetuski ei edes kallistanut korvaansa hänen puheilleen, sillä olihan hän saanut nimenomaisen käskyn mitä kiireimmin lähteä Lembergin.

He lähtivät siis liikkeelle ja vasta matkalla tyynnyttyään kertoi Wierszul mitä oli tapahtunut.

-- Niin kauvan kuin Puola on ollut pystyssä, sanoi hän, -- ei se ole kärsinyt sellaista tappiota. Eivät Cecora, Keltaiset Vedet eikä Korsun ole mitään tämän rinnalla.

Mutta Skrzetuski, Wolodyjowski ja herra Longinus Podbipienta vaipuivat aivan ratsujensa kaulaa vastaan ja milloin tarttuivat päähänsä, milloin nostelivat käsiään taivasta kohden.

-- Tämä käy yli ihmisen ymmärryksen! sanoivat he. -- Missä oli ruhtinas?

-- Hyljättynä, kaikkien tahallisesti syrjäyttämänä. Hänellä ei ollut vallassaan edes oma divisionansa.

-- Kenellä oli komento?

-- Ei kenelläkään ja kaikilla. Minä olen jo kauvan palvellut ja sodassa kulunut, mutta en vielä ikinä ole nähnyt sellaisia joukkoja ja sellaisia päällikköjä.

Zagloba, joka ei erityisesti pitänyt Wierszulista ja joka tunsi häntä vain vähän, alkoi heilutella päätään ja maiskutella suutaan. Lopulta hän virkkoi:

-- Hyvä herra, eiväthän vain asiat ole sekaantuneet teidän silmissänne, tai ettehän vain lue osittaista tappiota yleiseksi tappioksi, se mitä kerrotte, käy nimittäin yli kaiken mielikuvituksen.

-- Niin käykin, sen myönnän ja sanon teille vielä, että ilolla antaisin leikata pääni poikki, jos jonkin ihmeen kautta osottautuisi, että olen erehtynyt.

-- Mutta millä tavalla sitten te ensimäisenä tappion jälkeen tulitte Woloczyskaan? En nimittäin saata olettaa että te ensimäisenä olisitte livistänyt tiehenne. Missä ovat siis sotajoukot? Minne päin ne pakenevat? Mitä niille on tapahtunut? Mikseivät pakenevat ehtineet ennen teitä? Kaikkiin näihin kysymyksiin etsin turhaan vastausta.

Muissa tilaisuuksissa ei Wierszul hyvitystä vaatimatta olisi sallinut tehdä tällaisia kysymyksiä, mutta tällä hetkellä ei hän voinut ajatella mitään muuta kuin tappiota ja siksipä hän vain vastasi:

-- Minä tulin ensimäisenä Woloczyskaan sentähden että muut poistuivat Ozygowceen päin. Ruhtinas lähetti minut tahallaan sivullepäin, koska hän toivoi, että myrsky ei saavuttaisi teitä, mikä olisi tapahtunut, jos olisitte saaneet tiedon liian myöhään. Ja toiseksi hän lähetti minut teidän luoksenne sentähden, että ne viisisataa ratsua, jotka ovat teidän käytettävänänne, nyt tulevat hänelle huomattavaksi avuksi, kun hänen divisionansa suurimmaksi osaksi on kaatunut tai lyöty hajalle.

-- Ihmeellisiä asioita, mutisi Zagloba.

-- Kauheaa on niitä ajatella, epätoivo valtaa mielen, sydäntä vihloo, kyyneleet vuotavat, sanoi Wolodyjowski, käsiään väännellen. -- Isänmaa on menetetty, häpeä kuoleman jälkeen. Joukot, sellaiset joukot ovat tuhotut! Nyt varmaan seuraa maailman loppu ja viimeinen tuomio.

-- Älkää keskeyttäkö häntä, sanoi Skrzetuski, -- antakaa hänen kertoa kaikki.

Wierszul vaikeni ikäänkuin kootakseen voimiaan. Hetken ajan kuului vain kavioiden läiskinä loassa, sillä ulkona satoi. Oli vielä täysi yö ja sangen pimeä, koska oli pilvessä. Pimeydessä ja sateessa kajahtelivat pahaaennustavina Wierszulin sanat. Hän alkoi: