Part 6

Herra Zagloba oli punaisena, hikisenä ja horjuillen kokonaan unohtanut mitä hänelle oli tapahtunut ja missä hän oli. Humalahöyryjen läpi näki hän puhekumppaliensa kasvot, mutta vaikka hänet olisi pistetty paaluun, niin hän ei olisi osannut sanoa, keitä nämä puhekumppalit olivat. Hän muisti, että hän on häissä, mutta kenen häissä? Aa -- varmaan Skrzetuskin ja ruhtinattaren! Tämä ajatus tuntui hänestä todenmukaisimmalta, se istui lopulta kuin naula hänen päässään ja täytti hänet sellaisella ilolla, että hän alkoi kuin hullu huutaa: "eläkööt herrat veljet... rakastakaamme toinen toisiamme!" Ja yhä uudestaan hän täytti tuoppinsa: "Sinun käsiisi, herra veli... meidän ruhtinaamme terveydeksi! Kunpa meidän kävisi hyvin... kunpa isänmaa onnellisesti pääsisi tästä kouristuksesta...!" Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, hän kompasteli käydessänsä tynnyrin luo, ja hän kompasteli kompastelemistaan, sillä maassa makasi jo liikkumattomia ruumiita kuin taistelukentällä. "Hyvä Jumala!" huudahti herra Zagloba, "ei ole enään miehuutta tässä maassa. Herra Laszcz yksin osaa juoda ja toinen samanlainen on Zagloba. Mutta kaikki muut -- hyvä Jumala!" Ja hän nosti surullisena silmänsä taivasta kohden. Samassa hän huomasi, että taivaan kappaleet eivät enään lepääkään liikkumattomina, kultaisten naulojen kaltaisina, taivaan kannella, vaan väräjävät ikäänkuin aikoisivat hypätä pois paikoiltaan. Toiset muodostavat piirejä, kolmannet tanssivat kasakkaa toinen toisiansa vastaan. Tämä saattoi herra Zagloban peräti hämilleen ja hämmästyneelle sielulleen hän sanoi: "Minä yksinkö vain olen selvänä koko maailman kaikkeudessa?"

Mutta yhtäkkiä sekä maa että tähdet vavahtivat kauheasti pyörien ja herra Zagloba luuhistui pitkälleen maahan. Pian näki hän hirvittäviä unia. Hänestä tuntui, että painajaiset istahtivat hänen rinnalleen, ahdistivat ja nujersivat häntä maata vasten, sitoivat hänen kätensä ja jalkansa. Samalla kuului korviin rähinää ja ikäänkuin laukauksia. Jokin räikeä valo tunki hänen suljettujen silmälautojensa läpi ja häikäisi häntä sietämättömällä loisteella. Hän koetti herätä, avata silmänsä, mutta ei voinut. Hän tunsi, että hänelle tapahtuu jotakin tavatonta, että hänen päänsä hervahtaa taaksepäin ikäänkuin häntä kuljetettaisiin käsistä ja jaloista. Sitten hänet valtasi käsittämätön kauhu. Hänen oli paha, hyvin paha ja raskas olla. Vihdoin pääsi hän puolittain tajuihinsa, mutta kummallista: tämä puolinainen tajunta tuli heikkouden seurassa, jollaista ei hän vielä koskaan ollut tuntenut. Vielä kerran koetti hän liikahtaa, mutta kun ei se onnistunut, niin hän selvenemistään selveni horroksestaan ja avasi silmänsä.

Silloin tapasi hänen katseensa silmäparin, joka ahneesti tuijotti häneen. Nuo silmäterät olivat mustat kuin hiili ja niin kaameat, että nyt jo täydelleen herännyt herra Zagloba ensi hetkessä luuli itse pirun häntä katselevan. Hän sulki uudelleen silmänsä, samassa taasen avatakseen ne. Yhä katselivat häneen silmät itsepintaisesti ja hellittämättä. Kasvot näyttivät hänestä nyt tutuilta.

Yhtäkkiä vavisutti herra Zaglobaa aina ytimiin asti. Kylmä hiki alkoi valua alas pintaa ja pitkin selkää, kiireestä kantapäihin kävivät kauhistuksen väreet. Hän oli tuntenut Bohunin kasvot.

SEITSEMÄS LUKU.

Zagloba makasi samassa tuvassa, missä häitä oli vietetty, liekaan sidottuna, liekapuuna oma sapelinsa, kauhea kasakka istui rahilla jonkun matkan päässä ja katseli iloksensa vankinsa kauhua.

-- Hyvää iltaa, hyvä herra, sanoi hän huomatessaan, että hänen uhrinsa oli avannut silmänsä.

Herra Zagloba ei vastannut mitään, mutta yhdessä silmänräpäyksessä tuli hän niin tajuihinsa kuin jos ei hän olisi lainkaan maistanut viiniä. Vain pelon pöyristykset, jotka vasta olivat laskeutuneet hänen kantapäihinsä asti, nousivat jälleen päätä kohden ja ydin hänen luissaan jähmettyi jääksi. Sanotaan hukkuvan ihmisen viime hetkellään selvästi näkevän koko menneisyytensä, muistavan kaikki ja samalla olevan täysin selvillä siitä mitä hänelle tapahtuu. Sellainen näkemisen ja muiston selvyys oli tällä hetkellä herra Zagloballa ja tämän selvyyden viimeisenä ilmaisuna oli hiljainen, huulille pysähtynyt huudahdus:

-- Tuo se vasta antaa minulle selkäsaunan! Mutta kasakka vain toisti tyynesti:

-- Hyvää iltaa, hyvä herra!

-- Brrrrr, ajatteli Zagloba. -- Tahtoisinpa mieluummin nähdä hänet raivon vallassa.

-- Ettekö tunne minua, herra aatelismies? -- Nöyrin palvelijanne. Kuinka jaksatte?

-- Meneehän tuo. Mutta mitenkä teidän terveytenne laita on? Omastani kyllä pidän huolta.

-- En ole Jumalalta rukoillut itselleni tämänkaltaista tohtoria ja epäilen suuresti voinko sulattaa teidän lääkkeenne. Tapahtukoon joka tapauksessa Jumalan tahto.

-- No niin, sinä olet kerran parantanut minut, nyt osotan minä puolestani kiitollisuuttani sinulle. Mehän olemme vanhoja ystäviä, muistatko kuinka Rozlogissa sidoit pääni, muistatko?

Bohunin silmät alkoivat kimmeltää kuin kaksi rubiinia ja viiksien viiva piteni hänen kaameasti hymyillessään.

-- Muistan, sanoi Zagloba, -- että minä olisin saattanut sysätä veitsen sinun rintaasi, mutta etten sysännyt.

-- Olenkos minä sitten sysännyt veitsen sinun rintaasi, tai olenko edes aikonutkaan sysätä? En, sinä olet päinvastoin minun pikku lemmikkini, kullannuppuni ja minä tulen varjelemaan sinua kuin silmäterääni.

-- Olenhan minä aina sanonut, että sinä olet kunnon ritari, sanoi Zagloba, joka oli ottavinaan Bohunin sanat täydeksi todeksi ja jonka pään läpi samassa välkähti ajatus: nähtävästi hän miettii minua varten jotakin herkullista kidutustapaa, nähdäänpä vain, etten minä tule kuolemaan tavallista kuolemaa.

-- Oikein sanoit, virkkoi Bohun, -- sinä olet sinäkin kunnon ritari! Olemme etsineet toisiamme ja vihdoin löytäneet.

-- Minä, totta puhuen, en ole hakenut sinua, mutta kiitän hyvistä sanoistasi.

-- Jonkun ajan päästä sinä ehkä kiität minua enemmästäkin ja minä puolestani kiitän sinua siitä, että veit tyttökultani Rozlogista Bariin. Sillä sieltä minä hänet löysin ja nyt minä mielelläni kutsuisin sinut häihin. Mutta valitettavasti niitä ei voi viettää tänään eikä huomenna, sillä nythän on sota. Ja sinä olet vanha mies ehket enään elä siihen asti.

Huolimatta tilansa kaameudesta, heristi Zagloba korviansa.

-- Häihinkö? mutisi hän.

-- No kuinkas muuten? sanoi Bohun. -- Olenko minä talonpoika että orjuuttaisin hänet ilman pappia enkä vaatisi häntä vihille Kiovaan. Ethän suinkaan sinäkään moukkaa varten pelastanut häntä Bariin, vaan atamania ja hetmania...

-- Niin kai, mietti Zagloba.

Sitten hän käänsi päänsä Bohunia kohden ja sanoi:

-- Käske päästää irti siteeni.

-- Makaa sinä vain hiukkasen ennenkuin lähdetään, sinähän olet vanha ja tarvitset lepoa. Koska nyt kerran olet minun ystäväni, niin saatan sinut toisen ystäväni Krywonosin luo. Sitten me yhdessä pidämme huolta siitä, että sinun on kaikin puolin hyvä olla.

-- Kyllä minun vain tästä tulee lämmin ollakseni, mutisi Zagloba itsekseen ja pelon pöyristykset kävivät uudelleen ja uudelleen pitkin hänen selkäänsä. Vihdoin hän alkoi:

-- Tiedänhän minä, että sinä vihaat minua, mutta aivan suotta syyttä, sen tietäköön Jumala. Mehän oleskelimme yhdessä Czehrynissä ja tyhjensimme siellä yhdessä monta tuopillista, sillä minulla oli isän rakkaus sinua kohtaan sinun ritarillisen uljuutesi takia, jonka vertaa ei ole koko Ukrainassa. Ja entä kuinka kävi? Asetuinko minä ehkä sinun tiellesi? Jollen silloin olisi lähtenyt kanssasi Rozlogiin, niin me yhä vieläkin eläisimme hyvässä ystävyydessä. Ja miksikäs minä lähdin kanssasi, jollen myötätunnosta sinua kohtaan. Ja jollet sinä olisi tullut raivoihisi, jollet olisi murhannut onnettomia ihmisiä, niin -- Jumala on todistajani -- minä en ikinä olisi astunut poikkiteloin tiellesi. Mitä varten minä sekaantuisin vieraitten asioihin? Tietysti minä olisin suonut tytön sinulle mieluummin kuin kenellekään muulle. Mutta huolimatta tatarilaisista avuistasi, muistutti omatunto minulle, että oltiin aatelistalossa. Ethän sinä itsekään minun sijassani olisi menetellyt toisin. Olisin minä puolestani voinut lähettää sinut pois tästä maailmasta, siitä olisi ollut minulle vain etua, mutta miksikäs en tehnyt sitä? Siksi, että olen aatelismies ja että minua hävetti. Häpeä nyt sinäkin, sillä minä kyllä tiedän, että sinä tuossa tahdot kiusotella minua, Onhan tyttö joka tapauksessa käsissäsi. Mitä siis tahdot minusta? Enkö ole varjellut aarrettasi kuin silmäterääni. Koska olet jättänyt hänet koskemattomaksi, niin osottaa se, että sinussa on ritarin kunnia ja omatunto. Mutta kuinka sinä voit tarjota hänelle kättä, jonka tahraat minun viattomassa veressäni? Voitko hänelle sanoa: minä annoin miehen, joka pelasti sinut talonpoikien ja tatarien käsistä, kidutettavaksi. Häpeä nyt ja päästä minut irti näistä kahleista ja vankeudesta, johon petoksella sait minut! Sinä olet nuori etkä tiedä mikä sinua saattaa kohdata, mutta minun kuolemastani voi Jumala rangaista sinua sen kautta mikä sinulle on rakkainta.

Raivosta kalpeana nousi Bohun rahilta, läheni Zaglobaa ja alkoi läähättäen puhua:

-- Sinä likainen sika, minä käsken tästä nylkeä sinut nöyremmäksi. Poltatan sinut hiljaisella tulella, ruoskitan sinut, revitän kappaleiksi.

Raivon vallassa tarttui hän vyöllään riippuvaan puukkoon ja pusersi sitä hetken suonenvedontapaisesti kädessään. Jo välkkyi terä herra Zagloban silmien edessä, mutta kasakka hillitsi mielensä, painoi puukon jälleen tuppeen ja huudahti:

-- Pojat!

Kuusi zaporogilaista riensi tupaan.

-- Ottakaa tuo raato ja heittäkää navettaan, mutta varjelkaa kuin silmäterää.

Kasakat riuhtaisivat mukaansa herra Zagloban, kaksi piti kiinni käsistä, kaksi jaloista ja yksi takaapäin tukasta. He nostivat hänet pois tuvasta, kantoivat pihan poikki ja heittivät vihdoin tunkiolle navettaan. Senjälkeen pantiin ovet kiinni ja vankia ympäröitsi täysi pimeys. Ainoastaan seinähirsien läpi ja katon rajasta tunkeutui sinne tänne yön kalpeaa valoa. Hetken perästä herra Zagloban silmät jo olivat tottuneet pimeyteen. Hän katseli ympärilleen ja näki, että navetassa ei ole sikoja eikä kasakoita. Viimemainittujen puhe kuului muuten selvästi jokaisen neljän seinän läpi. Nähtävästi oli koko talon ympärille asetettu kiinteä vahtiketju, mutta tästä kaikesta välittämättä vaipui herra Zagloba sikeään lepoon.

Ennen kaikkea: hän oli vielä hengissä! Kun Bohun oli väläytellyt veistänsä hänen silmäinsä edessä, oli hän ollut varma, että hänen viimeinen hetkensä jo on lyönyt. Hän oli uskonut henkensä Jumalan haltuun -- tosin kyllä suurimmassa pelossa. Mutta Bohun oli nähtävästi päättänyt säästää hänet tarkemmin harkittua kuolemaa varten. Hän ei ainoastaan halunnut kostaa, vaan erityisesti tyydyttää itseänsä kostamalla sille, joka oli riistänyt häneltä hänen kaunottarensa, vahingoittanut hänen kasakkakunniaansa ja verhonnut hänet pilkkaan aivan kuin lapsi pannaan kapaloon. Herra Zagloban edessä oli siis hyvin surullinen tulevaisuuden näköala, mutta vastaiseksi häntä kuitenkin lohdutti ajatus, että vielä hän on hengissä, että hänet luultavasti viedään Krywonosin luo ja vasta siellä pannaan piinapenkkiin -- sanalla sanoen, että hänellä siis on muutamia, ehkäpä montakin päivää edessään. Sillävälin hän nyt makaa itsekseen navetassa ja saattaa yön hiljaisuudessa miettiä ovelia keinoja.

Tämä oli ainoa hyvä puoli asiassa. Mutta heti kun pahat johtuivat hänen mieleensä, alkoivat pelon pöyristykset tuhatlukuisina kierrellä hänen selkäänsä. Ovelat keinot!...

-- Jos tässä navetassa makaisi sika, mutisi herra Zagloba, -- niin hänellä olisi käytettävänään enemmän keinoja kuin minulla, sillä hänellä ei olisi liekakeppinä oma sapeli. Vaikkapa itse Salomo makaisi täällä sidottuna, niin ei hän olisi viisaampi omia roimahousujansa tai minun saappaani korkoa. Oi hyvä Jumala, mistä sinä minua rankaiset? Niin monen monituisen ihmisen joukosta tahdoin minä enimmin välttää juuri tuota yhtä konnaa ja sellainen on kohtaloni, että juuri häntä en voinut välttää. Minun nahkaani tullaan vanuttamaan niinkuin schwiebusilaista verkaa. Jos joku toinen olisi saanut minut käsiinsä, niin olisin selittänyt liittyväni kapinaan ja sitten paennut. Mutta jollei kukaan toinenkaan olisi sitä uskonut, niin vielä vähemmän tämä. Minä tunnen, että sydämeni jähmettyy. Pirut ovat tuoneet minut tänne. Hyvä Jumala, en voi liikuttaa kättä enkä jalkaa, hyvä Jumala!

Mutta hetken perästä mietti herra Zagloba, että jos hänen kätensä ja jalkansa olisivat vapaina, niin hän pikemmin voisi ryhtyä johonkin ovelaan keinoon. Entä jos tästä sentään koettaisi jotakin. Jos hänen onnistuisi temmata sapeli polviensa alta, niin kaikki muu menisi helpommin. Mutta kuinkas sen saa sieltä temmaistuksi? Hän kääntyi kyljelleen. Ei auttanut! Herra Zagloba vaipui mietteisiin.

Sitten alkoi hän yhä nopeammin ja nopeammin liikutella omaa selkäänsä ja jokaisen liikkeen mukana hän solui puoli tuumaa eteenpäin. Hänen tuli kuuma, hänen tukkansa oli hiessä pahemmin kuin tanssittua. Vuoroin häntä väsytti niin että täytyi levätä, vuoroin hän taas keskeytti työnsä siitä syystä, että hänestä tuntui siltä kuin joku kasakoista olisi tullut ovelle. Sitten hän alkoi uudella innolla, päästen vihdoin seinälle asti.

Nyt rupesi hän heiluttelemaan itseään toisella tavalla, ei pitkinpäin, vaan kyljeltä kyljelle, niin että hän joka kerralla hiljaa löi seinään sapelinsa päällä. Se solui näet siten polvien alta, painuen yhä enemmän sisäänpäin kahvan puolelle.

Herra Zagloban sydän takoi kuin vasara, sillä hän huomasi, että tämä keino tepsii.

Ja hän työskenteli edelleen, koettaen tehdä lyönnin niin hiljaa kuin suinkin ja vain silloin, kun kasakkain keskustelu teki kevyet lyönnit kuulumattomiksi. Vihdoin tuli hetki, jolloin tupen pää oli kyynärpään ja polven tasalla ja jolloin vielä muutama heilutus seinää kohden ei enään voinut työntää sitä sisäänpäin.

Sensijaan toisella puolella jo riippui melkoinen ja paljon raskaampi osa sapelia, siihen kun kuului myöskin kahva.

Kahvassa oli risti, niinkuin käyrissä, leveissä sapeleissa tavallisesti; herra Zagloba pani turvansa tähän ristiin. Ja hän alkoi nyt heiluttelunsa kolmatta kertaa, mutta tällä kertaa hänen ponnistustensa tarkoituksena oli kääntyä jaloin seinää vastaan. Saatuansa aikaan tämän, hän alkoi liikkua pitkinpäin. Sapeli oli vielä kinttujen ja käsivarsien välissä, mutta kahva tarttui vähän päästä permannon epätasaisuuksiin. Vihdoin alkoi risti käydä yhä lujemmin kiinni. Herra Zagloba heilautti: itseään viimeisen kerran ja hetkeksi naulasi ilo hänet kiinni paikalleen.

Sapeli höltyi irralleen tupesta.

Zagloba otti silloin kätensä polvien alta ja vaikka hänen kämmenensä vielä olivat siteissä, tarttui hän niillä sapeliin. Tuppea piteli hän kiinni jaloin ja veti ulos terän.

Siteiden poikkileikkaaminen jaloista oli nyt vain hetken työ.

Vaikeampaa oli saada siteet leikatuiksi poikki kämmenistä. Herra Zagloban täytyi asettaa sapeli tunkiolle, selkä alaspäin ja terä ylöspäin ja terää vastaan sahata köysiä siksi kunnes ne menivät poikki.

Kun hän oli saanut sen tehdyksi, ei hän ollut ainoastaan vapaa, vaan myöskin asestettu.

Hän veti syvältä henkeään, teki ristin merkin ja kiitti Jumalaa.

Mutta päästä kahleiden katkomisesta siihen, että on vapaa Bohunin käsistä -- siihen oli vielä pitkä matka.

-- Mitäs nyt? kysyi itseltään herra Zagloba.

Eikä hän keksinyt vastausta. Navetan ympärille oli vahdeiksi asetettu kasakoita, niitä oli siellä yhteensä noin sata. Ei hiirikään olisi päässyt huomaamatta pujahtamaan niiden välitse, saatikka sitten niin paksu mies kuin herra Zagloba.

-- Minä huomaan, että alan käyttää kantapäitäni, sanoi hän itsekseen, -- mutta kekseliäisyyteni tällä hetkellä tuskin on sen arvoinen, että sillä voisi edes rasvata saappaat. Parempaa rasvaa totta totisesti ostaa unkarilaisilta markkinoilla. Jollei Jumala nyt lähetä minulle jotakin keinoa, niin minusta pian tehdään paistia korpeille. Mutta jos hän lähettää keinon, niin olen minä valmis aina elämään puhtaudessa niinkuin herra Longinus.

Kasakkain äänekkäämmäksi käynyt puhe seinän takana keskeytti hänen mietiskelynsä. Hän hypähti pystyyn ja vei korvansa hirsien rakoa vastaan.

Kuivista honkapalkeista kaikuivat äänet kuin teorban kopasta. Sanat kuuluivat ihan selvästi.

-- Minnekkä me täältä lähdemme, isä Owsiwuj? kysyi eräs ääni.

-- En tiedä, varmaan Kamienieciin, vastasi toinen.

-- Kaikkia kanssa, hevoset jaksavat tuskin laahata jalkoja perässään. Eivät ne jaksa sinne asti.

-- Siksipä me olemme pysähtyneetkin tänne. Aamulla ne jo ovat levänneet.

Syntyi hetkisen vaitiolo. Sen jälkeen puhui ensimäinen ääni hiljemmin kuin edellinen:

-- Mutta minusta tuntuu, että atamani marssii Kamieniecin luota Jampolin taakse.

Zagloba pidätti henkeään.

-- Vaikene, jos pääsi on sinulle kallis! kuului vastaus. Taasen syntyi hetken vaitiolo. Vain toisten seinien takaa kuului kuisketta.

-- Kaikkialla niitä on, kaikkialla vaanivat, murisi Zagloba.

Ja hän meni vastakkaista seinää kohden.

Nyt kuului rouskutusta, hevoset kun söivät rehuaan, sekä korskunaa. Hevoset nähtävästi olivat pystyssä, mutta kasakat keskustelivat, maaten niiden välillä, sillä äänet tulivat alhaalta päin.

-- Hohhoh, sanoi yksi, -- me ratsastimme tänne syömättä, nukkumatta ja syöttämättä hevosiamme, vain sitä varten, että joutuisimme pantaviksi paaluun Jareman leirissä.

-- Onko varmaa, että hän jo on täällä?

-- Ihmiset, jotka pakenivat Jarmolincesta olivat nähneet hänet aivan niinkuin minä nyt näen sinut. Kauheita he kertovat hänestä. Hän kuuluu olevan iso kuin honka, otsassa on kaksi palavaa hiiltä ja lohikäärme on hevosena hänen allaan.

-- Jumala armahtakoon!

-- Meidän kai on määrä ottaa tuo ljahi ja hänen sotamiehensä ja lähteä pakoon.

-- Kuinka pakoon? Hevosethan jo muutenkin ovat kaatumaisillaan.

-- Hullusti ovat asiat, rakkaat veljet. Jos minä olisin atamani, niin leikkaisin tuon ljahin kaulan poikki yksintein ja palaisin Kamienieciin vaikkapa jalkaisin.

-- Me otamme hänet mukaamme Kamienieciin. Siellä saavat atamanimme leikkiä hänen kanssaan.

-- Pikemmin leikkivät pirut teidän kanssanne, mutisi Zagloba.

Vaikka Zagloba kauhistuksissaan ajattelikin Bohunia, tai ehkäpä juuri siksi, vannoi hän itselleen, ettei antaudu elävänä. Hän on vapaa kahleista, hänellä on sapeli käsissään, hän puolustaa itseään. Jos hakkaavat hänet maahan, niin hakatkoot, elävänä ainakaan eivät saa.

Kaikesta päättäen tavattomasti uupuneiden hevosten korskuna ja läähätys teki keskustelun kuulumattomaksi, mutta antoi sensijaan jonkinlaista vauhtia herra Zagloban ajatuksille.

-- Jospa minä pääsisinkin tuon seinän läpi ja voisin äkkiarvaamatta istuutua hevosen selkään! ajatteli hän. -- Onhan yö ja ennenkuin huomaisivatkaan mitä on tapahtunut, olisin minä jo kadonnut heidän näkyvistään. Noissa rotkoissa on päivälläkin vaikea ajaa pakenijaa takaa, saatikka sitten pimeydessä. Jospa Jumala vain antaisi minulle tilaisuuden.

Mutta tilaisuus ei ollut helposti saatavissa. Sitävarten olisi täytynyt kaataa seinä, johon olisi tarvittu herra Podbipientan voimat, tai olisi täytynyt kaivautua seinän alitse kuin kettu, mutta silloin taas olisi se varmaan kuultu ja huomattu ja karkuri olisi otettu niskasta kiinni ennenkuin hän olisi saanut jalkansa jalukseen.

Herra Zagloban päähän pälkähtivät tuhannet oveluudet, tuhannet keinot, mutta juuri siksi että niitä oli tuhansia, ei yksikään esiintynyt selvänä.

-- Ei auta enään mikään, täytyy panna nahkansa alttiiksi, ajatteli hän.

Ja hän ryntäsi kolmatta seinää kohden. Yhtäkkiä löi hän päänsä jotakin kovaa vastaan. Hän tunnusteli: siinä oli portaat. Hän ei ollutkaan sikoläätissä, vaan puhvelinavetassa ja siinä oli puolet pituudesta ullakkona, jota käytettiin olki- ja heinäsuojana! Hetkeäkään epäilemättä herra Zagloba kiipesi ylös.

Sitten hän istuutui, hengähti ja veti verkalleen portaat ylös perässään.

-- No nyt minä olen linnoituksessa, mutisi hän. -- Vaikkapa löytäisivät toisetkin raput, niin eivät äkkiä saa minua käsiinsä. Jollen minä halkaise kahtia ensimäistä kalloa, joka kohoaa tänne ylös, niin kärvennettäköön minut paistiksi. Niin, piru vieköön, sanoi hän samassa, -- he voivat todellakin minut sekä kärventää että paistaa ja vieläpä sulattaa rasvaksikin. Mutta koettakootpas vain! Silloin saavat kuin saavatkin polttaa navetan eivätkä kuitenkaan ota minua elävänä käsiinsä. Minusta taas on yhdentekevää noukkivatko korpit minua raakana tai paistettuna. Kunhan vain pääsen noiden rosvojen käsistä, niin vähät muusta, ja minä toivon, että se vielä jollakin keinoin onnistuu.

Herra Zagloba siirtyi helposti äärimmäisestä epätoivosta toivoon. Yhtäkkiä sai hän sellaisen luottamuksen itseensä kuin jos hän olisi ollut ruhtinas Jareman leirissä. Eikä hänen asemansa kuitenkaan ollut paljoakaan parantunut. Hän istui navetanparvella ja sapeli kourassa saattoi hän todella kauvan puolustaa pääsyä sinne. Mutta siinä olikin kaikki. Navetan parvelta oli vapauteen pitkä tie, sillä alhaalla odottivat häntä seinänvierellä vaanivien kasakkain piikit.

-- Mitähän tästä vielä tulee? mutisi herra Zagloba ja alkoi, varovasti lähennellen kattoa, kaivella ja repiä katto-olkia avatakseen itselleen "prospectuksen" maailmaan.

Tämä kävi jotenkin helposti, sillä tappaaksensa valvomisensa yksitoikkoisuutta keskustelivat kasakat yhä seinämällä ja lisäksi puhalsi kova tuuli, joka humisten läheisissä puissa vaimensi katto-olkien liikuttelemisesta syntyneen hälyn.

Hetken perästä oli aukko valmis. Herra Zagloba pisti päänsä ulos ja rupesi katselemaan ympärilleen.

Yö alkoi jo väistyä ja taivaan itäisellä rannalla tuntui ensimäinen päivänsalo. Sen kalpeassa valossa näki herra Zagloba koko pihamaan täynnään hevosia. Tuvan edessä nukkui kasakoita pitkiksi, epäselviksi viivoiksi vetäytyneissä riveissä. Etäämpänä kohosi kaivonvintta ja näkyi vesiruuhi, jossa välkkyi vettä. Näiden läheisyydessä taasen oli rivi nukkuvia, sekä lisäksi kymmenkunta miestä, paljaat sapelit käsissä. Nämä miehet kävelivät edestakaisin.

-- Siellä ovat minun mieheni niiniköysiin sidottuina, mutisi Zagloba. -- Äh, lisäsi hän, -- jospa ne olisivatkin minun eikä ruhtinaan miehiä. Kyllä olen heitä hyvin johtanut, olen vienyt heidät koiran kurkkuun. Häpeä minun on näyttää silmiäni, jos Jumala antaa minulle vapauden takaisin. Ja minkätakia tämä kaikki on tapahtunut? Rakkauden ja juomisen. Mitäs se minuun kuuluu, että moukat menevät naimisiin? Minulla oli yhtä vähän tekemistä heidän juhlassaan kuin koiralla häissä. Minä luovun totta totisesti tuosta kavaltajasta, simasta, sillä se laskeutuu jalkoihin eikä nouse päähän. Kaikki paha maailmassa tulee juoppoudesta, sillä jos meidän päällemme olisi hyökätty ollessamme selvinä, niin olisin minä saanut voiton ja sulkenut Bohunin navettaan.

Herra Zagloban katse sattui uudestaan majaan, jossa Bohun nukkui ja hän jäi tuijottamaan sen ovea kohden.

-- Nuku, varas, mutisi hän, -- nuku ja näe unta, että pirut nylkevät sinua. Sillä niin sinun lopulta kuitenkin käy. Sinä tahdoit tehdä minun nahastani seulan, mutta koetappa kiivetä tänne ylös, niin saamme nähdä enkö minä hakkaa sinun vuotaasi, niin ettei se kelpaa kengiksi koirillekaan. Kunpa täältä vain pääsisi pois, kunpa pääsisikin! Mutta kuinka?

Tehtävä oli todellakin melkein mahdoton täyttää. Koko piha oli ahdettu niin täyteen miehiä ja hevosia, että vaikkapa herra Zagloba olisikin päässyt pois navetasta ja kiivennyt alas katon kautta, niin hän olisi joutunut jonkun hevosen päälle. Niitä seisoi nimittäin tuossa aivan navetan vieressä eikä hän olisi mitenkään voinut paeta edes portille asti, saatikka sitten onnistunut juoksemaan portin taakse.

Ja kuitenkin hänestä tuntui, että hän jo oli suorittanut vaikeamman puolen tehtäväänsä: hän oli vapaa, asestettu, ja hän istui ullakolla kuin linnoituksessa.

-- Mitä hittoa, arveli hän, -- sitävartenkos minä olen irroittanut itseni niiniköysistä, että jäisin riipuksiin tuonne alas?

Ja uudelleen alkoivat ovelat keinot parveilla hänen päässään, mutta niitä oli niin paljon, ettei voinut valita ainoaakaan.