Part 5

Vähän myöhemmin hän kuitenkin päätti marssia itäänpäin, edetä niin kauvas kuin suinkin aroille, ehkäpä hän siellä kohtaisi tataritkin ja pääsisi piiloittautumaan heidän turviinsa.

Mutta ennen kaikkea hän tahtoi saada varmuutta ja siksi hän tarkoin mietti, kuka hänen päälliköistänsä olisi valmis kaikkeen ja samalla muutenkin luotettava. Tämän miehen hän päätti lähettää tiedusteluosaston kanssa ottamaan vankeja. Valinta oli kuitenkin vaikea eikä halullisia löytynyt, sillä oli löydettävä mies, joka voi joutua vihollisen käsiin, mutta joka ei tulessakaan kärventyessään, eikä paaluun pistettynä tai pyörään teloitettuna ilmaise retkensä tarkoitusta.

Vihdoin keksi Krywonos oikean miehen. Eräänä yönä käsketti hän luokseen Bohunin ja sanoi hänelle:

-- Kuuleppa, Jurko ystäväni, Jarema marssii meitä vastaan suurella joukolla, meitä raukkoja odottaa tuho.

-- Olen minäkin kuullut, että hän on tulossa. Olemmehan, isä kulta, siitä jo puhuneetkin keskenämme. Mutta miksikäs meitä odottaisi tuho?

-- Me emme kestä hänen edessään. Jotakin toista vastaan kyllä pitäisimme puolemme, mutta emme häntä. Kasakat pelkäävät häntä.

-- Mutta minä en pelkää häntä. Olen hakannut maahan yhden hänen rykmenttinsä Wasilowkassa Dnieperin takana.

-- Tiedän kyllä, ettet sinä pelkää häntä. Sinun kasakka-maineesi ja urhoutesi ovat hänen ruhtinaallisen kunniansa vertaiset, mutta minä en voi tarjota hänelle taistelua, sillä kasakat eivät tahdo. Muistatko mitä he puhuivat minulle kokouksessa, kuinka he hyökkäsivät minua vastaan sapelit ja nuijat kädessä, sanoen, että minä tahdon viedä heidät teurastettaviksi.

-- No, lähtekäämme sitten Chmielin luo, siellä saamme verta ja saalista.

-- Sanotaan, että ylipäälliköt jo ovat lyöneet Chmielin.

-- Sitä minä en usko, isä Maksim. Chmiel on kettu, hän ei ilman tatareja hyökkää ljahien päälle.

-- Niin minäkin oikeastaan ajattelen, mutta täytyy tietää varmasti. Silloinhan mekin välttäisimme tuon kirotun Jareman ja voisimme onnellisesti yhdistyä Chmieliin. Mutta täytyy tietää varmaan. Ja siksipä minä antaisinkin säkillisen punaisia dukaatteja sille, joka ei pelkää Jaremaa, vaan lähtee vakoiluretkelle ja hankkii meille vangilta tietoja.

-- Minä lähden, isä Maksim, en dukaatteja, vaan kasakanmainetta hakemaan.

-- Tahdotko siis todella sinä, joka olet toinen atamani minun jälkeeni, lähteä? Sinusta tulee kuin tuleekin vielä ensimäinen kasakkain atamani, noiden uljaitten poikien päällikkö, sillä sinä et pelkää Jaremaa. Lähde nyt, kotka, ja vaadi sitten mitä tahdot. No niin, minä voin sanoa sinulle, että jos sinä et lähtisi, niin lähtisin minä yksinäni, mutta minunhan ei sovi.

-- Eihän sovikkaan, sillä jos te, isä, lähtisitte, niin pojat huutaisivat, että te tahdotte pelastaa oman nahkanne ja lentäisivät hajalleen yli koko maailman. Mutta jos minä lähden, niin he vain saavat lisää rohkeutta.

-- Montako miestä tarvitset mukaasi?

-- En ota monta, pienen joukon kanssa on helpompi piiloitella ja vaania, mutta antakaa viisisataa uljasta poikaa ja minä annan pääni pantiksi, että tuon teille vankeja, en tavallisia sotamiehiä, vaan upseereja, joilta saatte kaikki tietää.

-- Lähde nyt heti. Kamieniecissa ammutaan jo ilolaukauksia ljahien pelastuksen johdosta ja luvataan meille, viattomille, tuhoa.

Bohun lähti ja alkoi heti valmistautua matkaan. Hänen kasakkansa joivat itsensä, kuten sellaisissa tapauksissa olivat tottuneet tekemään, tajuttomiksi "ennenkuin Kuolema-emo ottaa heidät haltuunsa", ja Bohun heidän kanssansa. Hän joi niin että viina hyrskyi, hän raivosi, hullutteli, käski sitten noutaa tynnyrillisen tervaa ja sukelsi sametti- ja silkkipuvussaan siihen, upottaen moneen kertaan päänsä tervaan:

-- Nyt olen minä musta niinkuin Yö-emo, ei tällaista miestä näekään joka silmä.

Ja piehtaroituaan persialaisilla matoilla hyppäsi hän hevosen selkään ja lähti ratsastamaan. Ja hänen jäljessään, keskellä yön pimeyttä kiidättivät uskolliset kasakat, joita saatettiin matkalle huudoilla:

-- Kunniaksi, onneksi olkoon!

Herra Skrzetuski oli sillaikaa jo ehtinyt Jarmolinceen. Siellä oli hän kohdannut vastarintaa ja toimittanut asukkaille verisen kasteen sekä vakuuttanut, että ylihuomenna tulee ruhtinas Jarema. Tämän jälkeen hän antoi väsyneitten sotamiestensä ja ratsujensa levätä.

Koottuaan upseerit neuvottelemaan sanoi hän heille:

-- Tähän asti on Jumala antanut meille menestystä. Kauhusta, jonka vallassa talonpojat ovat, minä huomaan, että he pitävät meitä ruhtinaan etujoukkona ja luulevat, että pääjoukko tulee meidän jäljessämme. Mutta meidän täytyy nyt pitää huolta siitä, että he eivät huomaisi meidän olevan sama pieni joukko, joka kulkee kaikkialla.

-- Ja kauvankos me sitten aiomme kuljeskella tällä tavalla? kysyi herra Zagloba.

-- Kunnes saamme tietää, mitä herra Krywonos on päättänyt.

-- No, silloin ehkä emme ehdi leiriin ennen taistelua.

-- Saattaa olla, vastasi herra Skrzetuski.

-- Siitä en kostu paljoakaan, hyvä herra, sanoi Zagloba. -- Roistojoukko sai Konstantinowin luona vähän selkäänsä, mutta se oli vain kärpänen koiran suuhun -- sormia syhyy.

-- Ehkäpä saatte täällä olla mukana useammassakin tappelussa kuin itse luulette, vastasi herra Skrzetuski arvokkaasti.

-- Kuinka niin, _quo modo_? kysyi Zagloba hiukan levottomana.

-- Minä päivänä hyvänsä voimme kohdata vihollisen ja vaikka emme olekaan täällä sulkeaksemme häneltä tietä ase kädessä, niin täytyy kuitenkin pitää puoliaan. Palatakseni kuitenkin aineeseeni: meidän täytyy vallata enempi alaa, jotta meistä tiedettäisiin eri paikoissa yhtaikaa. Meidän täytyy siellä täällä tuhota vastarintaa tekevät, jotta leviäisi kauhu, ja meidän täytyy päästää huhuja liikkeelle joka taholle. Siksi minä luulen, että meidän täytyy hajota eri osastoiksi.

-- Niin minäkin arvelen, sanoi Wolodyjowski. -- Meidän lukumäärämme kasvaa ihmisten silmissä ja ne jotka pakenevat Krywonosin luo, tulevat puhumaan tuhansista.

-- Herra Skrzetuski, te olette täällä päällikkönä, teidän on määräämisvalta, sanoi Podbipienta.

-- Minä lähden Zinkowin kautta Solodkowcea kohden ja mikäli mahdollista vielä kauvemmaksikin, sanoi Skrzetuski, -- ja te, herra Podbipienta, lähtekää te suoraan Tatarzyskan suuntaan, sinä taas, Michal, lähdet Kupiniin päin ja herra Zagloba yrittää Zbruczille Satanowin tienoilla.

-- Minäkö? sanoi herra Zagloba.

-- Juuri te, te olette kekseliäs ja ovela. Arvelin että mielellänne ryhtyisitte tähän yritykseen, mutta jollette tahdo, niin tulee neljättä osastoa johtamaan vahtimestari Kosmacz.

-- Niin, tulee johtamaan, mutta minun komennossani! huudahti Zagloba, jonka turhamaisuutta heti tyydytti ajatus, että hän olisi erityisen osaston johtajana. -- Kun minä kysyin minkätähden, niin tein sen vain siksi, että tuntui vaikealta erota teistä!

-- Totta kai teillä on kokemusta sota-asioissa? kysyi Wolodyjowski.

-- Minullako kokemusta? Silloin kun minä jo johdin suurempia tiedusteluosastoja kuin koko tämä joukko, silloin ei vielä yksikään haikara ollut ajatellut teidän lahjoittamistanne isällenne ja äidillenne. Koko elämäni olen palvellut sotaväessä ja palvelisin vieläkin, jollei kerran homehtunut korppu olisi pysähtynyt vatsaani kolmeksi vuodeksi. Minun piti lähteä hakemaan vastamyrkkyä Galatasta, mutta siitä vaelluksesta kerron herroille toisen kerran yksityiskohtaisesti.

-- Lähtekää siis ja levittäkää edellänne tietoa, että Chmielnicki jo on lyöty ja että ruhtinas on marssinut Proskirowin ohi, sanoi herra Skrzetuski. -- Älkää ottako mitään vankeja, mutta jos tapaatte tiedustelujoukkoja Kamieniecistä, niin koettakaa saada käsiinne miehiä, jotka voisivat antaa tietoja Krywonosista, sillä ne jotka tähän asti ovat joutuneet meidän haltuumme, antavat aivan vastakkaisia tietoja.

-- Jospa minä tapaisinkin itse Krywonosin, jos hänelle sattumalta olisi tullut halu lähteä vakoilumatkalle, niin minä antaisin hänelle pippuria ja inkivääriä! Älkää pelätkö, hyvät herrat, kyllä minä opetan roistot laulamaan, niin, vieläpä tanssimaankin.

-- Kolmen päivän perästä yhdymme sitten kaikki Jarmolincessa, mutta nyt lähtee jokainen omalle taholleen, sanoi Skrzetuksi. -- Pyydän kuitenkin, että säästätte miehiä.

-- Kolmen päivän perästä Jarmolincessa! toistivat Zagloba, Wolodyjowski ja Podbipienta.

KUUDES LUKU.

Kun herra Zagloba oli jäänyt yksin osastoineen, alkoi hänestä tuntua ikävältä, vieläpä suorastaan kaamealta, ja hän olisi antanut mitä tahansa saadakseen läheisyyteensä Skrzetuskin, Wolodyjowskin tai herra Longinuksen, joita hän mielessään enimmin ihaili ja joiden seurassa hän tunsi olevansa täysin turvallinen, niin sokeasti hän uskoi heidän taitavuuteensa ja miehekkyyteensä.

Niinpä hän aluksi sangen synkkänä ratsasti osastonsa etunenässä, epäluuloisena katsellen joka taholle ja mielessään mittaillen vaaroja, jotka saattoivat häntä kohdata, ja mutisi:

-- Olisihan mukavampaa, jos joku heistä olisi täällä. Miksi Jumala on kunkin edeltäpäin määrännyt, siksi hän on hänet luonut ja noiden kolmen tuli varmaan syntyä paarmoiksi koska he niin viihtyvät veren ääressä. Heistä tuntuu sodassa samalta kuin muista ihmisistä juomakannun ääressä, tai kuin kaloista vedessä. Se on heidän oikea alansa. Heillä on kevyet vatsat, mutta raskaat kädet. Minä olen nähnyt Skrzetuskin työssä ja tiedän kuinka kokenut, _peritus_, hän on. Niin hän vain suoriutuu ihmisistä kuin munkki rukouksista, se on hänen mieliammattiansa. Tuo liettualainen, jolla ei ole omaa päätä, mutta joka hakee kolmea vierasta, hänkään ei päästä lentämään silmilleen. Vähimmin tunnen tuota pikku keikaria, mutta ei ole hänkään mikään joutava ampiainen, sen tulin huomaamaan sekä siitä mitä omin silmin näin hänen tekevän Konstantinowissa että siitä mitä Skrzetuski on hänestä kertonut. Se on aikamoinen ampiainen. Onneksi hän joukkoineen ei kulje kaukana minusta ja luullakseni teen viisaimmin, jos yhdyn häneen, sillä en, hitto vieköön, oikeastaan tiedä minne minun on mentävä.

Herra Zagloba tunsi todella olevansa sangen yksinäinen maailmassa, ihan hän vaikeroi omaa yksinäisyyttään.

-- Tällaista tämä nyt on, mutisi hän. -- Jokaisella on joku, johon hän tähtää silmänsä, mutta kehenkäs minä. Ei ole toveria, ei isää, ei äitiä, orpo minä olen enkä mitään muuta.

Samassa läheni häntä vahtimestari Kosmacz.

-- Herra komendantti, minne me olemme menossa?

-- Minnekä olemme menossa? toisti herra Zagloba. -- Minnekö?

Hän kohottautui suoraksi satulassa ja väänteli viiksiään.

-- Kamienieciin, jos niin määrään. Ymmärrättekö, herra vahtimestari.

Vahtimestari kumarsi ja vetäytyi vaieten riveihinsä, lainkaan ymmärtämättä miksi komendantti oli suuttunut. Mutta hera Zagloba sinkautti vielä ympärilleen muutaman julman katseen, leppyi sitten ja mutisi:

-- Jos minä todella saavun Kamienieciin, niin käsken antaa itselleni sata kepinlyöntiä kantapäähän turkkilaiseen tapaan. Huh, huh, olisipa joku noista muista nyt luonani, niin tuntuisi kaikin puolin rohkaisevammalta. Mitä minä teen sadalla miehellä? Mieluummin olisin aivan yksinäni, sillä silloin luottaa ihminen oveluuteensa, mutta nyt on meitä liian monta taistellaksemme viekkaudella, ja liian vähän puolustautuaksemme. Onneton ajatus silloin tuli Skrzetuskin päähän, kun hän määräsi tiedustelujoukon hajoitettavaksi. Ja minne minä oikeastaan menen? Tiedän mitä on takanani, mutta kuka sanoo minulle, mitä on edessäni? Ja kuka minulle takaa, etteivät pirut ole virittäneet siellä jotakin paulaa minua varten. Krywonos ja Bohun -- hyvä pari! Nylkisivätpä heidät pirut! Varjele minua, hyvä Jumala, varsinkin Bohunista. Skrzetuski haluaa kohdata hänet -- kuule häntä, Herra! Minä toivon hänelle sitä mitä hän itsekin toivottaa itsellensä, sillä olen hänen ystävänsä, amen. Kulkea rähjään tästä nyt Zbrucille asti, palaan Jarmolinceen ja tuon heille enemmän vankeja kuin he itsekään tahtovat. Se ei ole vaikeaa.

Kosmacz lähestyi häntä taasen.

-- Herra komendantti, mäen takana näkyy joitakin ratsastajia.

-- Ratsastakoot hiiteen! Missä, missä?

-- No tuolla vuoren takana. Näin heidän lippunsa.

-- Sotajoukkoko?

-- Luultavasti sotajoukko.

-- Purkoot heitä koirat -- onko heitä paljonkin?

-- En tiedä, sillä he ovat kaukana. Jos me piiloittaudumme näiden kallioiden taakse, niin voimme äkkiarvaamatta hyökätä heidän päällensä, sillä tuosta kulkee heidän tiensä. Jos heidän joukkonsa on liian suuri, niin ei ole herra Wolodyjowskikaan kaukana. Kun hän kuulee ammunnan, niin hän rientää avuksi.

Herra Zagloban päähän meni rohkeus yhtäkkiä kuin viini. Ehkäpä juuri epätoivo antoi hänelle toiminnan halun, tai ehkä myöskin toivo, että herra Wolodyjowski vielä on lähellä ja voi tulla avuksi. Hän väläytti nyt paljastettua miekkaansa ja tuijotti julmana joukkoonsa:

-- Piiloon kallioitten taa! Hyökkäämme sitten heidän kimppuunsa äkkiarvaamatta ja näytämme niille konnille...

Ruhtinaan lujakuriset sotamiehet käänsivät heti paikalla ratsunsa kallioitten suojaan ja asettuivat silmänräpäyksessä taistelurintamaan, valmiina odottamattomaan hyökkäykseen.

Kului hetkinen. Vihdoin alkoi kuulua lähenevien ihmisten puheensorinaa, kaiku toi paikalle iloisten laulujen säveliä ja hetken perästä kuului väijyksissä olevien korviin viulujen, säkkipillien ja helistimien ääniä. Vahtimestari lähestyi uudelleen herra Zaglobaa ja sanoi:

-- Herra komendantti, eivät nuo ole sotaväkeä eivätkä kasakoita, se on hääjoukko.

-- Hääjoukkoko? sanoi Zagloba. -- No, kyllä minä olen heidän pelimanninaan. Odottakootpa!

Sen sanottuaan hän kannusti hevostaan. Hänen jäljessään tulivat sotamiehet ja asettuivat riviin tielle.

-- Seuratkaa! huusi Zagloba kauhealla äänellä. Rivi lähti ajamaan ravia, sitten täyttä neliä ja, ympäröityään kallion, asettui se yhtäkkiä hämmästyneen ja odottamattomasta näystä pelästyneen ihmisjoukon eteen.

Siinä oli todellakin talonpoikainen hääjoukko. Edellä ratsastivat säkkipillin-, teorban- ja viulunsoittajat sekä kaksi rumpalia, kaikki hiukan juovuksissa ja vinguttaen kolomyjka-nimisen hyppytanssin säveltä. Heidän jäljessänsä kulki morsian, upea tyttö tummassa hameessa, tukka hajallaan hartioilla. Hänen ympärillään ajoivat morsiustytöt, lauluja laulaen ja heiluttaen käsilleen pujotettuja seppeleitä. Kaikki tytöt olivat hevosten selässä, istuen miehen tapaan, yllä parhaimmat pukunsa ja koristettuina kedonkukkasilla. Kaukaa näyttivät he kasakkaparvelta. Toisessa rivissä ajoi oivallisen ratsun selässä sulhanen keskellä sulhaspoikia, jotka kuljettivat seppeleitä pitkien, keihäännäköisten riukujen nenissä. Saattueen jälkipäässä tulivat morsiusparin vanhemmat ja vieraat, kaikki ratsain. Viina-, sima- ja oluttynnyrejä kuljetettiin kevyillä rattailla, joiden pohjalle oli pantu olkia. Ne pitivät epätasaisella, kivisellä tiellä hauskaa kolinaa.

-- Seis! huudettiin molemmin puolin. Hääsaattue joutui hämmennykseen, tytöt päästivät kimeän huudon ja vetäytyivät taaksepäin, mutta nuoret miehet ja vanhemmat sulhaspojat kiidättivät eteenpäin, uljaasti suojellakseen naisväkeä odottamattomalta hyökkäykseltä.

Herra Zagloba karautti heidän eteensä, heilautti sapeliansa, tuijotti pelästyneitä talonpoikia silmiin ja ärjyi:

-- Haa, senkin sontiaiset, koiranhännät, kapinoitsijat! Teidän tekee mielenne nousta kapinaan, pidätte Krywonosin puolta, lurjukset, eikö niin? Kuljette vakoilulla, suljette sotajoukolta tien ja nostatte kätenne aatelia vastaan -- kyllä minä teille näytän, te kunnottomat koiransielut. Minä käsken takoa teidät jalkapuuhun, annan pistää paaluun, te lurjukset, pakanat! Nyt saatte maksaa kaikista rikoksistanne.

Sulhasen saattomies, vanhus, joka oli valkea kuin kyyhkynen, hypähti ratsun selästä maahan, läheni aatelismiestä ja nöyrästi tarttuen kädellään hänen kannukseensa, alkoi syvään kumarrella ja rukoilla.

-- Armahtakaa meitä, jalosukuinen ritari, älkää tuhotko ihmisraukkoja. Jumala on todistajamme, että olemme viattomia. Me emme ole matkalla kapinallisten luo, me tulemme Husiatynin kirkosta, jossa olemme vihityttäneet sukulaisemme, seppä Dimitrin tynnyrintekijän tyttären Ksenian kanssa. Me kuljemme hääsaatossa ja menemme hääpitoihin.

-- Ne ovat viattomia ihmisiä, kuiskasi vahtimestari.

-- Mitä vielä, konnia ne ovat, ovat tulleet Krywonosin luota pitämään häitään! karjui Zagloba.

-- Surmatkoon hänet kuumetauti! huusi ukko. -- Me emme ole häntä nähneetkään, olemme köyhiä ihmisiä. Armahtakaa meitä, jalosukuinen herra, sallikaa meidän mennä, emme tee kenellekään pahaa, vaan tiedämme oman velvollisuutemme.

-- Te lähdette niiniköysiin sidottuina Jarmolinceen...

-- Me lähdemme minne käskette, herra. Teidän asianne on käskeä, meidän totella. Mutta osoittakaa meille armo, jalo ritari: sanokaa herroille sotamiehille etteivät tekisi meille pahaa. Ja meille, yksinkertaisille ihmisille, suokaa anteeksi, me pyydämme teiltä kaikkein nöyrimmästi: tulkaa ja juokaa kanssamme äskenvihittyjen onneksi. Juokaa, teidän armonne, yksinkertaisten ihmisten iloksi, niinkuin jumala ja pyhät evankeliumit opettavat.

-- Älkää vain luulko, että minä silti säästän teitä, jos juonkin kanssanne, sanoi herra Zagloba ankarasti.

-- Ei, hyvä herra, huudahti ukko iloisena, -- emme sellaista luule. Hei soittajat, huusi hän musiikille, -- soittakaa jalosukuiselle ritarille, sillä jalosukuinen ritari on hyvä ja te, pojat, juoskaa noutamaan ritarille makeaa simaa. Hän ei tee vääryyttä köyhille ihmisille. Pian, pojat, pian. Kiitoksia, hyvä herra...

Pojat riensivät minkä jaksoivat tynnyrien luo ja samalla alkoivat rummut rämistä ja viulut vinkua. Säkkipillinsoittaja pullisti poskensa ja puserteli pillin säkkiä kainalonsa alla. Sulhaspojat heiluttelivat seppeleitä riukujen päissä. Tämän nähdessään alkoivat sotajoukotkin liketä saattuetta, sotamiehet vääntelivät viiksiään, hymyilivät ja katselivat talonpoikien olkapäiden yli nuoreen joukkoon. Laulu viritettiin uudestaan, pelko meni menojaan, kuuluipa sieltä täällä iloisia huutojakin -- u-haa, u-haa!

Mutta herra Zagloban kasvot eivät niinkään yhtäkkiä kirkastuneet, vielä silloinkin, kun hänelle jo oli tarjottu tuoppi simaa, hän itsekseen mutisi:

-- Senkin konnat ja lurjukset!

Vieläpä silloinkin, kun hän jo oli sukelluttanut viiksensä siman tummaan pintaan, olivat hänen kulmansa rypyssä. Hän nosti tuopista päänsä ja, siristäen silmiänsä ja maiskutellen huuliansa, alkoi maistella juomaa. Sitten kuvastui hänen kasvoillaan sekä hämmästys että suuttumus.

-- Mitä aikoja me elämmekään, murisi hän, -- moukat juovat tuollaista simaa! Jumala, sinä näet sen etkä rankaise heitä.

Tämän sanottuaan hän kallisti tuoppia ja tyhjensi sen pohjaan asti.

Häävieraat olivat jo saaneet rohkeutta ja tulivat joukolla pyytämään herra Zaglobalta, että hän ei tekisi heille pahaa, vaan päästäisi heidät vapauteen. Muiden mukana tuli myöskin morsian, Ksenia, ujona, vavisten, silmät kyynelissä, posket hehkuen ja ihanana kuin aamurusko. Lähestyessään hän liitti kätensä yhteen kuin rukoukseen ja sanoi:

-- Armahtakaa meitä, herra! sekä suuteli herra Zagloban keltaista saapasta.

Silloin aatelismiehen sydän yhtäkkiä suli kuin vaha.

Hän pisti käden nahkaiseen vyöhönsä ja kaivoi sieltä esiin viimeiset kultadukaatit, jotka ruhtinas hänelle oli aikoinaan antanut, sekä sanoi Ksenialle:

-- Kas tuossa. Siunatkoon Jumala sinua samoin kuin kaikkea viattomuutta.

Mielenliikutus ei sallinut hänen jatkaa. Sillä tuo solakka, tummakulmainen Ksenia toi hänen mieleensä ruhtinattaren, jota herra Zagloba rakasti omalla tavallaan. Missähän tuo raukka nyt on ja varjelevatko häntä pyhät enkelit? ajatteli hän. Hän oli jo käynyt aivan helläksi, ollen valmiina sulkemaan jokaisen syliinsä ja veljeilemään hänen kanssansa.

Mutta hääväki, joka näki hänen jalon tekonsa, alkoi ilosta huutaa, laulaa ja tunkeutua hänen likellensä suutelemaan hänen takkinsa helmoja. "Hän on hyvä!" toistettiin joukossa, "kultainen ljahi, antaa dukaatteja, ei tee pahaa... hyvä herra... hänen onnekseen ja menestyksekseen!"

Viulunsoittaja aivan vapisi vinguttaessaan viuluaan, säkkipillin puhaltaja puhalsi silmät selällään ja rummuttajien kädet kerrassaan väsyivät. Vanha tynnyrintekijä, joka nähtävästi oli pelkuri ja joka tähän asti oli pysytellyt selkäpuolella, astui nyt esille ja tuli yhdessä vaimonsa ja sulhasen äidin, vanhan sepänvaimon, kanssa kumartaen pyytämään herraa taloonsa häihin, sanoen, että heille olisi suuri kunnia saada sellainen vieras ja nuorille se olisi hyvä enne, sillä muuten käy heidän huonosti. Heidän jälkeensä kumarsivat sulhanen ja mustakulmainen Ksenia, joka jälkimäinen, vaikka olikin yksinkertainen tyttö, heti oli huomannut, että hänen pyyntönsä auttaa enimmin. Ja nuodemiehet huusivat, että talo ei ole kaukana eikä ritarin tarvitse tehdä kierrosta sekä että vanha tynnyrintekijä kotona tarjoaa vielä parempaa simaa. Herra Zagloba katsahti sotamiehiinsä. Kaikilla hypähtelivät viikset niinkuin jäniksellä huulikarvat, he odottelivat jo tanssin ja juominkien kaikkia iloja. Ja vaikka he eivät uskaltaneetkaan pyytää päästä häihin, niin armahti herra Zagloba heitä ja hetken perästä hän itse, nuodemiehet, nuori väki ja sotamiehet paraimmassa sovinnossa kulkivat taloa kohden. Talo ei todellakaan ollut kaukana ja vanha tynnyrintekijä oli rikas mies. Siksipä muodostuivat häätkin meluisiksi. Kaikki joivat vahvasti ja herra Zagloba innostui niin, että oli kaikessa ensimäisenä. Vihdoin alkoivat kummalliset menot. Vanhat eukot veivät Ksenian kamariin ja sulkeutuivat sinne hänen kanssaan. He viipyivät siellä kauvan, sitten he tulivat ulos ja todistivat, että nuorikko on kuin kyyhkyinen ja lilja. Nyt valtasi ilo koko seuran, kaikki kohottivat huudon: Onneksi, menestykseksi! Naiset taputtivat käsiään ja huusivat: Kuinka kävi? Eivätkö sanoneet? Pojat tömistelivät jalkojansa ja jokainen tanssi yksinään, tuoppi kädessä, josta hän kamarin oven edessä joi "onneksi". Samalla tavalla tanssi myöskin herra Zagloba, osoittaen syntyperänsä jaloutta vain sillä, että oven edessä joi puolta suuremmasta astiasta. Sitten veivät tynnyrintekijä ja hänen vaimonsa sekä sepänvaimo nuoren Dimitrin kamariin, mutta kun nuorella Dimitrillä ei ollut isää, niin pyydettiin kumartaen herra Zaglobaa olemaan isän sijaisena. Hän suostui ja lähti muiden mukana. Koko tämän ajan oli tuvassa hiljaista, vain sotamiehet, jotka joivat pihalla majan edessä, pitivät melua, huudellen ilossaan tatarilaiseen tapaan Allahia ja ammuskellen muutamia laukauksia. Suurin ilo ja melu alkoi kuitenkin vasta silloin, kun vanhemmat palasivat tupaan. Vanha tynnyrintekijä syleili iloissaan sepänvaimoa, pojat tulivat tynnyrintekijän vaimon luo, nostivat häntä ilmaan ja naiset ylistivät häntä siitä, että hän oli varjellut tytärtään kuin silmäteräänsä, kuin kyyhkystä ja liljaa. [Tämänaikaisista talonpoikaishäistä on antanut kuvauksen ranskalainen Beauplan, joka oli nähnyt ne omin silmin.] Senjälkeen lähti herra Zagloba hänen kanssansa tanssimaan. He alkoivat vastapäätä toisiansa koputtamalla jalkojaan lattiaan ja Zagloba taputti käsiään yhteen, istuutui kyykkysilleen, hypähti siitä taas ylös ja löi koroillaan permantoon niin että lastut lentelivät palkeista ja hiki virtoina valui alas hänen otsaansa. Heidän jäljessään lähti tanssimaan jokainen joka mahtui tupaan, joka taas ei mahtunut, tanssi pihalla, tytöt poikien ja sotamiesten kanssa. Tynnyrintekijä avautti yhä uusia tynnyrejä. Vihdoin siirtyi koko hääväki tuvasta pihamaalle. Siellä sytytettiin kuivista arokasveista ja päreistä tehty rovio, oli näet jo myöhäinen yö ja kemut muuttuivat vähitellen hurjiksi juomingeiksi. Sotamiehet ampuivat pyssyillään kuin parhaimman taistelun aikana.