Part 4

-- Menen täyttämään velvollisuuksiani enkä joudu kuulemaan teidän käskyjänne.

-- Odottakaa, sanoi Laszcz juopuneen itsepäisyydellä. -- Te olette palveluksessa, mutta en minä. Minä en ole täällä kenenkään käskettävänä.

Sitten hän alensi ääntään ja toisti kysymyksensä:

-- Olikos se sievä, häh?

Skrzetuskin kulmakarvat rypistyivät.

-- Minun täytyy sanoa teille, että olisi parempi olla koskettamatta kipeään kohtaan.

-- Koskettamatta? Älkää pelätkö. Jos hän oli sievä, niin hän elää.

Skrzetuskin kasvot vetäytyivät kuoleman kalpeiksi, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi ainoastaan:

-- Hyvä herra, jotten unohtaisi kenen kanssa puhun...

Laszcz avasi silmänsä selkosen selälleen.

-- Mitä te uhkailette? Tekö minua... jonkun tyttörääsyn takia...?

-- Menkää tiehenne, hyvä herra! ärjäisi vanha Zacwilichowski, vihasta väristen.

-- Te olette kelvottomia jäniksiä, suosionhakijoita! karjui Laszcz. -- Sapelit esiin, hyvät herrat!

Ja vetäen esiin sapelinsa hyökkäsi hän Skrzetuskia kohden. Samassa silmänräpäyksessä helähti kuitenkin teräs myöskin herra Janin kädessä, Laszczin sapeli pyrähti kuin lintu ilmaan ja hän itse horjahti iskusta, kaatuen pitkälleen maahan.

Herra Skrzetuski ei jatkanut taistelua, hän seisoi kalpeana kuin ruumis ja ikäänkuin tukahtuneena. Samassa nousi mellakka. Toiselta puolelta karkasi esiin sotamiehiä Laszczin ympärille, toiselta puolen tulvi Wolodyjowskin rakuunoita kuin mehiläisiä pesästä. Kaikui huutoja: Lyö, lyö! Monet riensivät paikalle tietämättä mistä oli kysymys. Sapelit alkoivat kalista ja mylläkkä saattoi minä hetkenä hyvänsä muuttua yleiseksi taisteluksi. Onneksi Laszczin upseerit, nähdessään että Wisniowieckin sotilaita tuli yhä enemmän paikalle, toipuivat pelästyksestään, tempasivat Laszczin mukaansa ja veivät hänet pois.

Varmaankin hänet olisi hakattu säpäleiksi, jos hän olisi ollut tekemisissä jonkun toisen ja vähemmin kuriatuntevan sotajoukon kanssa. Mutta vanha Zacwilichowski säilytti mielenmalttinsa, vain huutaen: Seis! Ja sapelit pistettiin takaisin tuppeen.

Siitä huolimatta oli koko leiri käynyt levottomaksi ja kaiku mylläkästä tuli ruhtinaankin korviin, varsinkin kun herra Kuszel, joka ollen palveluksessa, kiireesti ryntäsi tupaan, jossa ruhtinas neuvotteli Kiovan vojevodan, Stobnikin starostan ja herra Denhofin kanssa, ja huusi:

-- Armollinen ruhtinas, sotamiehet tappelevat keskenään sapeleilla!

Samassa hetkessä tuli herra Laszcz sisään kuin pommi, kalpeana ja vimman vallassa, ollen kuitenkin jo selvänä.

-- Oikeutta, herra ruhtinas! huusi hän. -- Tässä leirissä tuntuu olevan aivan niinkuin Chmielnickin luona: ei välitetä syntyperästä eikä arvosta. Sapeleilla hakataan korkeita kruunun arvomiehiä. Jos armollinen ruhtinas ei itse mittaa oikeutta ja tuomitse rikollisia teloitettaviksi, niin rupean minä mittaamaan.

Ruhtinas hypähti pystyyn pöydän takaa.

-- Mitä on tapahtunut? Kuka on hätyyttänyt teitä?

-- Teidän upseerinne Skrzetuski.

Todellinen hämmästys kuvastui ruhtinaan kasvoilla.

-- Skrzetuskiko?

Samassa avautui ovi ja Zacwilichowski astui sisään.

-- Herra ruhtinas, minä olin todistajana.

-- En ole tullut tänne tutkintoon, vaan vaatimaan rangaistusta, huusi Laszcz.

Ruhtinas kääntyi häntä kohden ja tuijotti häneen.

-- Hiljaa, hiljaa, sanoi hän matalaan ja erityisellä äänenpainolla.

Hänen silmissään ja äänessään oli jotakin niin kauheaa, että Laszcz, vaikka olikin kuuluisa röyhkeydestään, äkkiä vaikeni ikäänkuin olisi mykistynyt, ja läsnäolevat herrat kalpenivat.

-- Puhukaa, sanoi ruhtinas Zacwilichowskille. Zacwilichowski kertoi asian kulun, kuinka herra Laszcz epähienolla ja sekä hänen korkealle viralleen että aateliselle syntyperälleen arvottomalla tavalla oli alkanut tehdä pilkkaa herra Skrzetuskin tuskasta ja senjälkeen hyökännyt hänen päällensä sapeli kädessä, ja mitä nuorelle miehelle tavatonta malttia Skrzetuski oli osoittanut sysäämällä hyökkääjältä aseen kädestä. Vanhus lopetti kertomuksensa sanoilla:

-- Teidän ruhtinaallinen armonne tietänee, ettei seitsemäänkymmeneen vuoteen vale ole tahrinut huuliani eikä tahri niin kauvan kuin elän. Vakuutan siis valallani, etten muuta ainoatakaan sanaa tiedonannossani.

Ruhtinas tiesi, että Zacwilichowskin sana oli kullan arvoinen ja lisäksi tunsi hän Laszczin liiankin hyvin. Aluksi ei hän kuitenkaan vastannut mitään, otti vain kynän käteensä ja alkoi kirjoittaa. Lopetettuaan hän katsahti herra Laszcziin.

-- Oikeus mitataan teille, sanoi hän.

Herra Lascz avasi suunsa ja aikoi sanoa jotakin, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Hän painoi käden kylkeensä, kumarsi ja läksi ylpeästi tuvasta.

-- Zelenski, sanoi ruhtinas, -- anna tämä kirje herra Skrzetuskille.

Herra Wolodyjowski, joka vielä viipyi Skrzetuskin luona, tuli hiukan surulliseksi nähdessään ruhtinaan lähettipojan astuvan sisään. Hän oli nimittäin varma siitä, että hänen heti piti mennä ruhtinaan eteen. Mutta poika vain jätti kirjeen ja lähti sen tiensä, mitään sanomatta. Skrzetuski luki kirjeen ja ojensi sen ystävälleen.

-- Lue, sanoi hän.

Herra Wolodyjowski luki läpi kirjeen ja huudahti:

-- Nimitys toiseksi päälliköksi!

Hän tarttui Skrzetuskia kaulaan ja suuteli häntä molemmille poskille.

Varsinainen eli toinen päällikkö husaarilippukunnassa oli miltei korkea sotilaallinen arvohenkilö. Siinä lippukunnassa, jossa herra Skrzetuski palveli, oli ratsumestarina eli ensimäisenä päällikkönä itse ruhtinas ja nimellisenä toisena päällikkönä herra Suffczynski, jo vanha mies ja vakinaisesta palveluksesta aikoja sitten eronnut. Herra Jan oli todellisuudessa jo kauvemman aikaa hoitanut näitä molempia virkoja, mikä muuten tapahtui useasti tämänkaltaisissa lippukunnissa, joissa molemmat ensimäiset upseerinvirat olivat melkein vain nimellisiä arvoja. Kuninkaallisen lippukunnan ratsumestarina oli itse kuningas, Puolan ensimäisen piispan eli primaksen lippukunnassa itse primas, toisen päällikön virkaa kummassakin lippukunnassa hoitivat korkeat hovin arvohenkilöt. Mutta todellisuudessa johtivat lippukuntia niinsanotut luutnantit eli päällikönsijaiset, joita sentakia tavallisessa puheessa nimitettiin kapteeneiksi tai eversteiksi. Tällaiseksi todelliseksi toiseksi päälliköksi oli herra Jan nyt tullut. Mutta todellisen viran haltiuden ja tavallisessa puheessa käytetyn arvonimen välillä oli kuitenkin suuri eroitus. Nyt tuli nimityksensä perustuksella herra Skrzetuski olemaan ruhtinaan ja Vähävenäjän vojevodan ensimäisiä upseereja.

Mutta kun ystävät, toivottaessaan hänelle onnea uuden kunnianosoituksen johdosta, olivat ilosta sulaa, niin Skrzetuskin kasvot eivät hetkeksikään muuttuneet vaan pysyivät yhtä ankaroina ja kivisinä, sillä kunnianosoituksia ja arvoja, jotka olisivat voineet ne kirkastaa, ei enään ollut maailmassa.

Hän nousi kuitenkin ja läksi kiittämään ruhtinasta. Mutta sillaikaa käveli pikku Wolodyjowski hänen kortteerissaan käsiään hieroen.

-- Niin, niin, puheli hän, -- nimitetty toiseksi päälliköksi husaarilippukuntaan. Sellainen on niin nuorena tuskin vielä tullut kenenkään osaksi.

-- Kunpa Jumala vain antaisi hänelle takaisin hänen onnensa, sanoi Zagloba.

-- Niin, siinäpä se on, siinäpä se on. Huomasitteko, ettei mikään hänessä edes värähtänyt.

-- Hän olisi mieluummin luopunut koko kunniasta, sanoi herra Longinus.

-- Hyvät herrat, huokasi Zagloba, -- onko se kummaa! Minä olisin sen tytön tähden antanut kaikki ne viisi sormeani, joilla valloitin lipun.

-- Aivan niin.

-- Mutta varmaan on herra Suffczynski kuollut, huomautti Wolodyjowski.

-- Varmaan hän on kuollut.

-- Kukas nyt saa luutnantinviran? Vänrikki on vielä nuori, hänhän on ollut virassa vasta Konstantinowin taistelusta lähtien.

Tämä kysymys jäi ratkaisematta, mutta vastauksen siihen toi palatessaan Skrzetuski itse.

-- Hyvä herra, sanoi hän herra Podbipientalle, -- ruhtinas on nimittänyt teidät päällikönsijaiseksi, luutnantiksi.

-- Herra Jumala! vaikeroi herra Longinus, pannen kätensä yhteen kuin rukousta varten.

-- Yhtä hyvin hän olisi voinut nimittää sille paikalle hänen inflantilaisen tammansa, murisi Zagloba.

-- No entä tiedusteluretki? kysyi herra Wolodyjowski.

-- Lähdemme viipymättä, vastasi herra Skrzetuski.

-- Montako miestä ruhtinas käski ottaa mukaansa?

-- Yhden kasakka- ja yhden valakialaisen lippukunnan, yhteensä viisisataa miestä.

-- No sehän on sotaretki eikä mikään tiedustelu. Mutta jos kerran niin on määrätty, niin lähtekäämme matkalle.

-- Matkalle, matkalle, toisti herra Zagloba. -- Ehkäpä Jumala auttaa meitä myöskin saamaan jostakin tietoja.

Kaksi tuntia myöhemmin, aivan auringon laskiessa, ratsastivat nuo neljä ystävystä Czolhanski-Kamenista etelää kohden ja melkein samaan aikaan jätti herra Laszcz'kin joukkoinensa leirin. Lähtöä katselivat useat upseerit eri lippukunnista. Moittivia huutoja ja sättimistä ei puuttunut. Upseerit kerääntyivät herra Kuszelin ympärille, joka kertoi mistä syystä Laszcz oli ajettu pois ja miten kaikki oli tapahtunut.

-- Minä vein hänelle ruhtinaan käskyn, sanoi herra Kuszel -- ja uskotteko, hyvät herrat, että se oli aika vaarallinen tehtävä, sillä kun hän oli lukenut kirjelmän, niin alkoi hän mylviä kuin härkä, kun sen kylkeen raudalla poltetaan merkkiä. Hän tarttui rautanuijaansa, muttei, kumma kyllä, lyönyt, luultavasti siksi, että hän akkunasta näki herra Koryckin saksalaiset, jotka ympäröivät taloa, ja samoin minun rakuunani kivääreineen. Hän alkoi vain huutaa: "Hyvä, minä lähden, koska minut ajetaan pois, lähden ruhtinas Dominikin luo, hän kyllä ottaa minut kiitollisuudella vastaan. En tahdo palvella kerjäläisten kanssa, vaan kostan niin totta kuin olen Laszcz, niin totta kuin olen Laszcz. Ja minun täytyy kuin täytyykin saada tuolta konnalta hyvitys." Luulin hänen joutuneen ihan suunniltaan ja hän kyllä hakkailikin suutuksissaan nuijalla pöytään. Mutta sen teille sanon, että pelkään Skrzetuskin puolesta, sillä tuon Laszczin kanssa ei ole leikkimistä. Hän on itsepäinen ja ylpeä mies, joka ei vielä koskaan ole jättänyt loukkausta kostamatta, lisäksi hän on rohkea ja korkeassa virassa.

-- Mitäs sitten Skrzetuskille voi tapahtua, kun hän on herra ruhtinaan suojeluksessa? virkkoi eräs upseereista. -- Ja Laszcz, vaikka onkin valmis kaikkeen, tulee kuitenkin kavahtamaan sellaista kättä.

Sillävälin ratsasti Skrzetuski, lainkaan tietämättä mitä kostonlupauksia Laszcz hänen varaltaan oli tehnyt, joukkonsa etunenässä yhä kauvemma leiristä, suunnaten kulkunsa Ozygowiecin, Bugin ja Medwiedowkan puolelle. Vaikka syyskuu jo olikin punannut lehdet puissa, oli yö yhä leppeä ja lämmin kuin heinäkuussa, sillä tuo vuosi oli miltei kauttaaltaan sellainen, ettei ollut talvea juuri ollenkaan ja kaikkialla oli kevään kasvullisuus jo puhjenneena siihen aikaan, jolloin tavallisina vuosina vielä syvä lumi peitti arot. Sangen märkää kesää seurasivat syksyn kuivat ja kauniit kuukaudet, jolloin päivät olivat kalpeat ja yöt kuutamoiset. Siksi olikin nyt helppo ratsastaa, ei tarvinnut paljoakaan vartioida turvallisuuttaan, sillä vielä oltiin liian lähellä leiriä jotta hyökkäys olisi voinut tulla kysymykseen. Ratsastus kävi reippaasti, Skrzetuski ja kymmenkunta sotilasta ajoi edellä ja heidän jäljessään Wolodyjowski, Zagloba ja herra Longinus.

-- Katsokaappa, kuinka kirkkaana kuunvalo lankeaa tuolle kunnaalle, kuiskasi herra Zagloba. -- Voisi melkein vannoa, että on päivä. Mutta sanotaankin, että vain sota-aikoina tulee tällaisia öitä, sitä varten etteivät ruumiista lähteneet sielut pimeässä löisi otsaansa puihin niinkuin varpuset tallin hirsiin, vaan että ne helpommin löytäisivät tiensä. Tänään on myöskin perjantai, Vapahtajan päivä, jolloin myrkylliset nesteet eivät nouse maasta eivätkä pahat vallat pääse ihmisen kimppuun. Minusta oikein tuntuu helpommalta ja toivo herää sielussani.

-- Koska me kerran jo olemme lähteneet liikkeelle, niin kyllä me jonkin pelastuksen keksimme, se on varma se, sanoi Wolodyjowski.

-- Pahinta on tuskissaan istua yhdellä paikalla, sanoi edelleen Zagloba, -- mutta heti kun istut hevosen selkään, niin epätoivo hölkytyksen vaikutuksesta laskee yhä alemmaksi, kunnes se lopuksi hölkkyy aivan pois.

-- En minä kuitenkaan usko, kuiskasi Wolodyjowski -- että kaikkea voi noin vain hölkyttää pois, esimerkiksi rakkautta, joka pitelee sydäntä kuin pihdeissä.

-- Kun rakkaus on vilpitön, sanoi herra Longinus, -- niin kyllä se vain voittaa sinut, vaikkapa taistella tepastelisit sen kanssa kuin karhu.

Tämän sanottuaan herra Longinus huokauksella huojensi ahdasta rintaansa, hänen huokauksensa muistutti pajanpalkeen huohotusta. Mutta pieni Wolodyjowski kohotti silmänsä taivasta kohden, hakien tähtien joukosta sitä, joka välkkyy ruhtinatar Barbaralle.

Hevoset alkoivat nyt kautta koko lippukunnan päristellä ja ratsupalvelijat vastasivat niille: Terveydeksi, terveydeksi! Sitten hiljeni, kunnes jokin surumielinen ääni alkoi laulaa takariveissä:

Alkavi ankara retki, Lyönyt on hetki, Vaarass' on synnyinmaamme, Tapella kohta me saamme.

-- Vanhat sotamiehet sanovat, että hevosten korskuna aina on hyvä enne ja sitä sanoi minulle aina isävainajanikin, virkkoi Wolodyjowski.

-- Jokin ikäänkuin kuiskaa korvaani, ettemme kulje turhaan, vastasi Zagloba.

-- Suokoon Jumala, että Skrzetuskin sydämeen lankeaisi edes lohdun kipinä, huoahti herra Longinus.

Zagloba alkoi nyt nyökytellä ja käännellä päätään niinkuin ihminen tekee, joka ei mitenkään saa torjutuksi luotaan määrättyä ajatusta. Vihdoin hän puhkesi puhumaan:

-- Aivan toinen ajatus on kuin onkin iskenyt päähäni ja minun täytyy nyt päästää se irralleen teidän eteenne, koska se on minulle aivan sietämätön: ette suinkaan te ole huomanneet, että Skrzetuski jo jonkun aikaa on käyttäytynyt -- jollei hän teeskentele -- ikäänkuin hän vähimmin meistä kaikista ajattelisi tyttöraukan pelastamista.

-- Hänen luontonsa, vastasi Wolodyjowski, -- on kuin onkin nyt kerta kaikkiaan sellainen, ettei hän ilmaise sydämensä asiaa kenellekään. Hän ei koskaan ole ollut toisenlainen.

-- Olkoonpa niin, mutta muistattehan, että kun me osoitimme hänelle toivon tien, niin hän vain sanoi: Jumala teitä palkitkoon! Ja sanoi sen sekä minulle että teille niin välinpitämättömästi, _negligenter_, ikäänkuin olisi ollut kysymys mistä pikku asiasta hyvänsä. Tällainen olisi, Jumala nähköön, hänen puoleltansa kiittämättömyyttä, sillä ei edes yhdelle härännahalle mahtuisi kirjoitettuna, kuinka paljon tuo raukka on itkenyt ja kaivannut häntä. Minä olen omin silmin sen nähnyt.

Wolodyjowski pudisteli päätään. -- On aivan mahdotonta, ettei Skrzetuski välittäisi hänestä. Ensi kerralla, kun tuo paholainen oli ryöstänyt tytön Rozlogista, oli Skrzetuski niin epätoivoissaan, että me pelkäsimme hänen järkeänsä. Tällä kertaa hän kyllä on osoittanut suurempaa malttia. Ja hyvä onkin, että Jumala on valanut levon hänen sieluunsa ja antanut hänelle lisää voimia. Vilpittöminä ystävinä täytyy meidän siitä iloita.

Sen sanottuaan kannusti Wolodyjowski hevostaan ja ratsasti lähemmä Skrzetuskia, mutta Zagloba jäi vaieten ajamaan herra Podbipientan vieressä.

-- Ettekö tekin ole samaa mieltä kuin minä, että jollei olisi rakkautta, niin ei maailmassa tapahtuisi mitään pahaa.

-- Ihminen nyt kerta ei pääse kohtalosta, minkä Jumala on hänelle määrännyt, vastasi liettualainen.

-- Te ette ensinkään puhu siitä asiasta mitä minä tarkoitan. Niin, se on eri asia ja tuo toinen on eri asia. Miksi Troija hävitettiin, häh? Eikös sitäkin sotaa käyty vaalean hiuspalmikon takia. Chmielin teki mieli Czaplinskin rouvaa, tai ehkä mahdollisesti Czaplinski halusi Chmielnickin rouvaa, ja me saamme tapella heidän syntisten himojensa takia.

-- Niin, siinä oli kysymys luvattomasta rakkaudesta, mutta on myöskin oikeaa rakkautta, joka tulee Jumalan kunniaksi.

-- No nyt osuitte vähän paremmin asiaan. Mutta ettekö itsekin ala pian tehdä työtä samassa viinamäessä. Olen kuullut, että sotaan lähtiessänne saitte nauharuusun.

-- Veliseni, veliseni...

-- Mutta nuo kolme päätä ovat esteenä.

-- Ah, niin ovat.

-- No minäpä sanon teille: heilauttakaa lujasti ja lyökää ne poikki yhdellä kertaa, nimittäin Chmielnickiltä, khanilta ja Bohunilta.

-- Kunpa he vain suvaitsisivat asettua eteeni, vastasi herra Longinus, innostuneena nostaen silmänsä taivasta kohden.

Sillaikaa oli Wolodyjowski kauvan ratsastanut Skrzetuskin rinnalla, vaieten katsellen kypäränsä alta tämän tuskaantuneita kasvoja. Vihdoin kosketti hänen jaluksensa Skrzetuskin jalusta.

-- Jan, sanoi hän, -- sinä elät aivan muissa maailmoissa.

-- En, mutta minä rukoilen, vastasi Skrzetuski.

-- Rukous on pyhä ja kiitettävä asia, mutta ethän toki ole munkki, että noin kokonaan unohtuisit rukoukseen.

Jan herra käänsi verkalleen marttyrikasvonsa Wolodyjowskia kohden ja kysyi äänellä, joka oli kumea ja täynnä kuolettavaa alistumisen tunnetta:

-- Sanoppa minulle, Michal, mikä minulla sitten on edessä muu kuin munkkikaapu?

-- Sinun täytyy pelastaa morsiamesi, vastasi Wolodyjowski.

-- Sen minä teenkin, viimeiseen hengenvetoon asti. Mutta vaikkapa minä hänet löytäisinkin elävänä, niin eiköhän se tule olemaan liian myöhäistä. Varjele minua, Jumala, sillä minä otan lukuun kaikki mahdollisuudet, paitsi sitä yhtä. Varjele, Jumala, minun järkeäni. Enhän minä halua mitään muuta kuin saada hänet temmatuksi noista kirotuista käsistä ja saattaa hänet turvapaikkaan, jonka hänelle etsin. Mutta se nähtävästi ei ole ollut Jumalan tahto. Anna minun rukoilla, Michal, äläkä kosketa veriseen haavaan.

Wolodyjowskin sydäntä kouristi. Hän olisi yhä tahtonut lohduttaa Skrzetuskia ja puhua hänelle toivon sanoja, mutta sanat eivät irtaantuneet hänen kurkustaan, ja niin he vaieten ratsastivat eteenpäin. Ainoastaan herra Skrzetuskin huulet liikkuivat rukouksessa, jonka avulla hän nähtävästi tahtoi karkoittaa kauheita ajatuksiaan. Mutta pikku-ritari aivan kauhistui kuutamossa katsellessaan hänen kasvojaan, sillä ne tuntuivat hänestä jo olevan täydellisesti munkin kasvot, niin ankariksi ne olivat käyneet paastosta, kieltäymyksestä ja kidutuksesta.

Samassa alkoi kuitenkin ääni takariveistä laulaa:

Sodasta mies-parka palaa, kotiinsa halaa. Kylmä on kotiliesi, haavoja täynnä miesi.

VIIDES LUKU.

Herra Skrzetuskin kulku tapahtui siten, että hän tiedusteluosastoineen päivin lepäsi metsissä ja rotkoissa joka taholle asetettujen vartiostojen suojassa, mutta öisin, liikkui eteenpäin. Tultuaan likelle jotakin kylää, hän tavallisesti saarsi sen niin, ettei yksikään ihminen päässyt sieltä ulos, otti sitten elintarpeita, rehua hevosille ja kokosi ennen kaikkea tietoja vihollisesta. Tämän aikeen hän lähti kylästä, tekemättä ihmisille pahaa, mutta valitsi yhtäkkiä toisen tien, jotta vihollinen ei kylästä saisi tietää minnepäin osasto oli lähtenyt. Retken tarkoituksena oli ottaa selko siitä, piirittääkö Krywonos neljänkymmenen tuhannen miehensä kanssa vielä Kamienecia, vai onko hän luopunut tuloksettomasta piirityksestä ja marssiiko hän Chmielnickin avuksi, yhtyäkseen tämän kanssa suureen yhteiseen toimintaan. Lisäksi oli saatava tieto siitä, mitä Dobrudzan tatarit tekevät, ovatko he jo menneet Dniesterin yli ja yhdistyneet Krywonosiin vai ovatko he yhä tuolla puolen jokea. Nämä olivat puolalaiselle leirille erittäin tärkeitä tietoja ja olisi itse kuninkaallisten ylipäällikköjen tullut hankkia ne itselleen, vaikkeivät he kokemattomina miehinä olleet tulleet niitä edes ajatelleeksi. Niin täytyi Vähänvenäjän ruhtinasvojevodan itsensä ottaa hartioilleen tämä raskas tehtävä. Jos näet kävi selville, että Krywonos ynnä Bialogrodin ja Dobrudzan ordat olivat jättäneet sikseen valloittamattoman Kamienecin piirityksen ja että ne marssivat Chmielnickin luo, niin täytyi mitä pikimmin lyödä tämä viimemainittu, ennenkuin hänen voimansa olisi kasvanut suurimpaan mittaansa. Ylipäällikkö, ruhtinas Dominik Zaslawski-Ostrogski, ei kuitenkaan pitänyt kiirettä ja sinä hetkenä jolloin Skrzetuski lähti liikkeelle, odotettiin mainittua ruhtinasta vasta kahden tai kolmen päivän perästä leiriin. Nähtävästi hän tapansa mukaan matkalla piti kemuja ja eli hyvin. Mutta sillaikaa meni otollinen hetki Chmielnickin voittamiseen ohi ja ruhtinas Jeremi oli epätoivoissaan kun hän ajatteli, että jos sotaa tällä tavalla jatketaan, niin eivät ainoastaan Krywonos ja Dniesterin takaiset ordat ajoissa ehdi yhtyä Chmielnickiin, vaan myöskin itse khani kaikkine perekopilaisine, nogailaisine ja asovalaisine joukkoineen.

Leirissä tiedettiinkin kertoa, että khani jo olisi käynyt Dnieperin yli ja ratsastaa nyt, mukanaan kaksi sataa tuhatta miestä, yötä päivää länttä kohden. Ja ruhtinas Dominikia vain ei kuulu eikä näy.

Yhä todennäköisemmäksi kävi, että Czolhanski-Kamenin luona olevien joukkojen täytyisi ryhtyä viisi kertaa lukuisamman voiman kanssa taisteluun ja että, ylipäällikköjen jouduttua tappiolle, ei mikään enään ehkäise vihollista tunkeumasta valtakunnan sydämeen, Krakovaan ja Varsovaan.

Krywonos oli sitä vaarallisempi, kun hän, siinä tapauksessa että puolalaiset ylipäälliköt etenisivät Ukrainan sisämaihin, suunnaten kulkunsa Kamieniecin luota suoraan pohjoista kohti Konstantinowiin, voisi uhata heidän paluumatkaansa, jolloin he joka tapauksessa joutuisivat kahden tulen väliin. Siksipä päättikin herra Skrzetuski, ettei hän ainoastaan tiedustele Krywonosin liikkeitä, vaan myöskin pidättää hänet. Täysin tuntien tehtävänsä tärkeyden, koska sen täyttämisestä osaksi riippui koko sotajoukon kohtalo, Skrzetuski mielellään pani alttiiksi sekä oman että sotamiestensä elämän. Luonnollisesti olisi tällainen yritys ollut katsottava hulluudeksi, jos nuoren upseerin aikomuksena olisi ollut suoranaisessa taistelussa viidelläsadalla miehellä pidättää Krywonosin nelikymmentuhantista joukkoa, jonka apuna olivat Bialogrodin ja Dobrudzan ordat. Herra Skrzetuski oli liian kokenut sotilas heittäytyäkseen sellaisiin hullutuksiin -- hän tiesi varsin hyvin, että jos syntyy taistelu, niin hetken perästä aalto kulkee hänen ja hänen toveriensa ruumiitten yli -- ja siksi hän tarttui toisiin keinoihin. Hän levitti omien sotamiestensä keskuuteen tietoa, että he kulkevat vain hirveän ruhtinaan koko divisionan etuvartiostona, ja tätä tietoa hän levitti kaikkialle, kaikkiin taloihin, kyliin ja kauppaloihin, joiden läpi hän ratsasti. Tieto levisikin salaman nopeudella pitkin Zbruczia, Smotryczia, Studzienicia, Uszkia ja Kalusikia, saapui pitkin niiden juoksua Dniesterille ja lensi sieltä kuin tuulen ajamana edelleen, Kamieniecistä Jahorlikiin asti. Huhua toistelivat sekä turkkilaiset pashat Hotinissa että zaporogilaiset Jampolissa ja tatarit Raszkowissa. Ja taasen kajahteli tuttu huuto: Jarema tulee! huuto, joka sai kapinaan nousseen rahvaan sydämet jähmettymään ja teki sen ikäänkuin hulluksi pelästyksestä, koska tuo epämääräinen huuto ei tietänyt mainita mitään päivää eikä hetkeä.

Eikä kukaan epäillyt tiedon todellisuutta: ylipäälliköt hyökkäävät Chmielin ja Jarema Krywonosin kimppuun, sehän oli aivan luonnollista. Itse Krywonoskin uskoi huhuun ja hänen kätensä herpaantuivat. Mitä hänen oli tekeminen? Rynnätäkö ruhtinaan kimppuun? Konstantinowin luona oli ollut toinen rohkeus rahvaassa ja isommat joukot ja kuitenkin ne lyötiin, tuhottiin ja vain osa pääsi hengissä pelastumaan. Krywonos oli varma, että hänen urhoolliset poikansa tulevat kuin hullut taistelemaan jokaista muuta Puolan sotajoukkoa ja jokaista muuta päällikköä vastaan, mutta Jareman lähestyessä hajoavat he niinkuin joutsenparvi kotkan edestä, niinkuin arokasvien untuvat tuulen tieltä.

Ja vielä pahempi oli odottaa ruhtinasta Kamieniecin luona. Krywonos päätti siis hyökätä itään, aivan Braclawia kohden, välttää pahaa henkeänsä ja pyrkiä yhdistymään Chmielnickiin. Hän oli kyllä varma, että hän tehdessään sellaisen mutkan, ei pääse perille ajoissa, mutta ainakin hän saa ajoissa tietää tuloksen ja ehtii pelastaa itsensä.

Silloin alkoi tuulen mukana lentää uusia tietoja, sellaisia, että Chmielnicki on jo lyöty. Nämä, kuten edellisetkin huhut, päästi herra Skrzetuski tahallaan liikkeelle. Ja ne kuullessaan ei onneton hurjapää ensi hetkessä tietänyt mitä tehdä.