Part 3

Illalla olivat hevoset matkavalmiina, mutta Bohunin ei ollut helppo päästä liikkeelle. Hän istui tuvassa mattoläjällä, teorba käsissä ja katseli ruhtinatartansa, joka jo oli noussut vuoteeltaan ja vetäydyttyään toiseen nurkkaan, hiljaa luki rukouksiaan, kiinnittämättä vähintäkään huomiota Bohuniin, ikäänkuin ei häntä olisi ollut koko tuvassa. Bohun sensijaan seurasi silmillään seinän ääreltä jokaista tytön liikettä ja kuunteli jokaista hänen huokaustaan eikä itsekään tietänyt mitä hän tekisi. Vähänpäästä avasi hän suunsa alkaakseen keskustelun, mutta sanat eivät päässeet hänen kurkustaan. Nuo kalpeat, vaikenevat kasvot ja eräänlainen ankaruuden ilme kulmilla ja huulilla veivät Bohunilta rohkeuden. Tuota ilmettä ei hän ollut ennen nähnyt. Ja vasten tahtoansa tuli hän muistelleeksi samanlaisia iltoja Rozlogissa, ne johtuivat nyt ilmielävinä hänen mieleensä, hän muisti miten hän ja Kurcewiczit istuivat tammisen pöydän ääressä: vanha ruhtinatar pureskeli auringonkukansiemeniä, ruhtinaat pelasivat luupeliä ja hän, Bohun, katseli ihanaa ruhtinatarta, niinkuin hän nytkin katselee häntä. Mutta silloin hän oli onnellinen, silloin kun hän kertoi sotaretkistään sicziläisten mukana! Tyttö kuunteli ja joskus lepäsivät hänen mustat silmänsä Bohunin kasvoilla ja raollaan olevat, vadelmanväriset huulet todistivat kuinka mielenkiintoisesti hän seurasi kertomusta. Nyt ei ruhtinatar edes katsahtanut häneen. Mutta silloin, ennen, kun hän soitti teorbaa, silloin neito sekä kuunteli että katseli, niin että Bohunilta sydän aivan suli. Ja mikä on kaikkein ihmeellisintä: nyt on hän, Bohun, tytön herra, onhan hän riistänyt hänet ase kädessä, tyttö on hänen vankinsa ja orjattarensa, hän, Bohun, voi käskeä häntä- ja kuitenkin hän silloin tunsi olleensa häntä säädyltään likempänä. Kurcewiczit olivat hänelle kuin veljiä ja siis oli Helenakin hänen sisarensa. Hän ei silloin ollut hänelle ainoastaan käkönen, haukka ja rakkain mustakulma, vaan aivan kuin sukulainen. Ja nyt istuu hänen edessänsä ylpeä, synkkä, vaikeneva, säälitön herratar. Oh, viha kiehuu hänessä! Bohun kyllä voisi näyttää hänelle mitä kasakan halveksiminen merkitsee, mutta hän rakastaa tuota säälimätöntä herratarta, hän olisi valmis vuodattamaan verensä hänen tähtensä. Ja joka kerta kun viha riuhtoo hänen rintaansa, niin tuntuu siltä kuin jokin näkymätön käsi tarttuisi hänen tukkaansa ja ääni komentaisi hänen korvaansa: seis! Hänhän on jo puhjennut ilmiliekkiin, mutta senjälkeen taasen lyönyt otsansa maahan. Niin vähän on hänellä voimaa. Siksi kasakkaparka nyt tässä vääntelee tuskissaan, että hän tuntee olevansa tiellä täällä tuvassa. Jospa tyttö edes hymähtäisi, sanoisi jonkin hyvän sanan, niin hän lankeaisi hänen jalkainsa juureen ja lähtisi sitten tiehensä, upottamaan katkeruuttaan, vihaansa ja kärsimäänsä ylenkatsetta ljahien vereen. Mutta täällä hän viipyy kuin orja tuon ruhtinattaren edessä. Jospa hän ei olisi tuntenut häntä ennestään, jospa tyttö olisi vain ensimäisestä aatelistalosta ryöstetty ljahitar, niin Bohunilla olisi enempi rohkeutta. Mutta hänen edessään on ruhtinatar Helena, jota hän Kurcewiczeilta pyysi omakseen, jonka takiahan tahtoisi antaa pois sekä Rozlogin että kaikki mitä hänellä on. Jota enemmän häntä hävettää moukkana olla tässä tytön likeisyydessä, sitä vähemmän hän tuntee rohkeutta lähestyä häntä.

Aika rientää. Majan edestä kuuluu kasakoitten puhe. He istuvat varmaan jo satulassa odottaen atamaniansa. Mutta atamani on tuskan vallassa. Kirkas pärevalkea lankeaa hänen kasvoilleen, hänen upealle kontushilleen ja teorballeen, mutta neito -- kunpa hän edes katsahtaisi häneen! Atamanin asema on katkera, suututtava, ikävä ja nolo! Hän tahtoisi jättää hellät jäähyväiset, mutta samalla hän pelkää koko hyvästijättöä, pelkää, ettei se tule sellaiseksi kuin hän haluaisi. Hän pelkää lähteä pois katkeruus, viha ja tuska mielessä.

Oi, kunpa ei tuo tyttö olisi ruhtinatar Helena, puukon haavoittama ruhtinatar Helena, hän, joka uhkaa surmata itsensä omalla kädellään, mutta joka on rakas, ah, kuinka rakas! Ja jota julmempi ja ylpeämpi, sitä rakkaampi...

Samassa hirnahti hevonen ikkunan alla.

Bohun rohkaisi mielensä.

-- Ruhtinatar, sanoi hän, -- nyt on minun aika lähteä Helena vaikeni.

-- Etkö sano minulle: Jumalan haltuun?

-- Lähtekää Jumalan haltuun, vastasi Helena arvokkaasti.

Kasakan sydäntä kouristi. Helena oli sanonut sen mitä Bohun tahtoi, mutta hän olisi tahtonut sen sanotuksi toisin.

-- No niin, minä tiedän, sanoi hän, -- että sinä olet minulle suuttunut, että sinä vihaat minua. Mutta sen sinulle sanon, että joku toinen olisi käyttäytynyt sinua kohtaan pahemmin. Minähän kyllä olen tuonut sinut tänne, sillä en voinut muutakaan. Mutta mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt? Enkö ole kohdellut sinua niinkuin tulee, niinkuin prinsessaa? Sano itse. Olenko sitten muka sellainen rosvo, ettet lausu minulle edes hyvää sanaa, sinä, joka kuitenkin olet minun vallassani.

-- Jumalan vallassa minä olen, sanoi Helena samalla arvokkuudella kuin äskenkin. -- Mutta kiitän teitä siitäkin, että hillitsette itseänne minun läheisyydessäni.

-- Lähden siis kuultuani huuliltasi edes sellaisen sanan. Ehkäpä lähdettyäni säälit minua, ehkäpä ikävöitkin. Helena vaikeni.

-- Sääli on jättää sinut yksin tänne, sanoi Bohun, -- sääli on lähteä pois, mutta minun täytyy. Olisi helpompi, jos sinä hymähtäisit ja hyvästä sydämestä siunaisit lähtöni. Mitä minun pitää tehdä lepyttääkseni sinut?

-- Anna minulle takaisin vapauteni ja Jumala antaa sinulle kaikki anteeksi ja minäkin suon anteeksi ja siunaan sinua.

-- No niin, sanoi kasakka, -- ehkäpä kerran vielä on mielesi paha siitä, että olit minulle niin julma.

Bohun tahtoi lunastaa itsellensä sovinnollisen jäähyväishetken vaikkapa puolella lupauksella, jota hän ei aikonutkaan pitää. Ja hän onnistuikin, sillä toivon valo välähti Helenan silmissä ja ankaruus hänen kasvoiltaan katosi. Hän paineli nyrkkiä rintaansa vastaan ja tähtäsi kasakkaan kirkkaan katseen.

-- Jospa sinä...

-- No niin, en tiedä, sanoi kasakka hiljaa, sillä häntä ahdisti yhtaikaa häpeän tunto ja sääli. -- Tällä hetkellä minä en voi, en mitenkään. Horda on Villeillä Kentillä ja tatarilaisia ratsastelee kaikkialla. Raszkowista saapuu Dobruczan tatareja, en voi, sillä pelkään puolestasi. Mutta kun palaan... Minähän olen sinun läheisyydessäsi kuin lapsi, saat tehdä minulle mitä tahdot. En tiedä, en tiedä...

-- Valaiskoon Jumala sinun järkeäsi, valaiskoon pyhä Neitsyt sinua, mene Jumalan nimeen.

Hän ojensi kätensä kasakkaa kohden. Bohun hyppäsi pystyyn ja painoi huulensa hänen kädelleen. Samassa nosti hän päänsä, kohtasi tytön arvokkaan katseen ja päästi käden. Sitten Bohun, peräytyen ovea kohden, kasakan tapaan kumarsi maahan asti, teki samanlaisen kumarruksen vielä ovensuussa ja katosi oviverhon taakse.

Pian kuului akkunan läpi vilkasta puhetta ja myöhemmin sanoja laulusta, jota veteli noin toistakymmentä ääntä:

Kunnia ja maine kasakoitten maassa seuraa urhon töitä vuosisatain taakse.

Äänet ja kavionkapse loittonivat, hiljenemistään hiljeten.

NELJÄS LUKU.

-- Herra Jumala on kuin onkin jo kerran osottanut hänelle ihmeen, sanoi Zagloba Wolodyjowskille ja Podbipientalle, istuessaan Skrzetuskin kortteerissa. -- Selvän ihmeen, sanon minä, sillä sallihan hän minun temmata neidon mokomienkin koirien kynsistä ja vartioida häntä koko matkan. Toivokaamme, että Jumala vielä armahtaa sekä häntä että meitä. Kunhan tyttö vain olisi hengissä. Sillä nyt kuiskaa jokin ääni korvaani, että mokomakin kasakka uudelleen on ryöstänyt hänet. Huomatkaa, hyvät herrat, että Bohun, kuten vangit ovat meille kertoneet, Puljanin jälkeen on tullut toiseksi johtajaksi Krywonosin joukossa -- johtakoot hänet pirut hiiteen! -- ja varmaan hän oli mukana Barin valloituksessa.

-- Ehkäpä ei hän löytänyt tyttöä noiden onnettomien joukosta, sillä siellähän surmattiin kaksikymmentätuhatta ihmistä, sanoi herra Wolodyjowski.

-- Sitä ette te tiedä, mutta minä vaikkapa vannon, että hän tiesi tytön olevan Barissa. Muu ei ole mahdollista. Vain se on voinut tapahtua, että hän on pelastanut tytön teurastuksesta ja vienyt hänet jonnekin.

-- Ette kertomuksellanne anna meille paljoakaan lohdutusta, sillä herra Skrzetuskin sijassa toivoisin minä pikemmin, että neito olisi saanut surmansa kuin että hänen olisi pitänyt jäädä Bohunin inhoittaviin käsiin.

-- Ei sekään olisi mikään lohdutus, sillä jos hän olisi saanut surmansa, niin olisi hänet ensin häväisty.

-- Olen aivan epätoivoissani, sanoi Wolodyjowski.

-- Niin minäkin, lisäsi herra Longinus.

Zagloba alkoi väännellä viiksiään ja puhkesi lopulta puhumaan:

-- Kunpa kapi-tauti heidät tappaisi, koko tuon pääkoiran suvun! Kunpa pakanat tekisivät heidän suolistansa jousia. Jumalahan on luonut kansat yleensä, mutta nuo, senkin sodomitit, ovat perkeleen tekemät. Kunpa kaikki heidän äitinsä tulisivatkin hedelmättömiksi!

-- Minähän en tuntenut tuota suloista neitoa, sanoi herra Wolodyjowski surullisesta, -- mutta mieluummin olisin suonut, että onnettomuus olisi kohdannut minua itseäni.

-- Kerran elämässäni vain olen minä hänet nähnyt, mutta kun häntä muistelen, niin tulee paha olla pelkästä säälistä.

-- Siltä se voi tuntua teistä, mutta entä sitten minusta, joka olen pitänyt hänestä isän rakkaudella ja joka olen johtanut hänet pois kauheasta kuilusta -- entä sitten minusta!

-- Ja miltä mahtaakaan tuntua herra Skrzetuskista! sanoi herra Wolodyjowski.

Niin puhelivat ritarit epätoivoissaan ja vaipuivat sitten vaitioloon.

Ensimäisenä puhkesi puhumaan herra Zagloba.

-- Eikö nyt enään ole mitään keinoa? kysyi hän.

-- Jollei ole keinoa, niin ainakin on velvollisuus kostaa, vastasi Wolodyjowski.

-- Antaisipa Jumala tästä pian suuren yleistaistelun. Sanotaan, että tatarit ovat lähteneet liikkeelle ja asettuneet leiriin arolle.

Siihen huomautti herra Zagloba:

-- Mutta emmehän me voi jättää tuota raukkaa tällä tavalla, edes yrittämättä keksiä mitään hänen pelastuksekseen. Olenhan minä puolestani jo tarpeeksi laahannut vanhoja luitani maailmalla ja parempihan minun jo olisi saada olla levossa ja maata jollakin lämpimällä uuninpankolla, mutta tämän tyttöraukan takia olen valmis lähtemään vaikkapa Stambuliin, olen kuin olenkin, vaikka minun uudestaan täytyisi käydä talonpojan sarkavaipassa ja ottaa käsiini teorba, jota totisesti en voi katsella ilman iljetystä.

-- Te olette niin ovela ja kekseliäs mies, että keksikää nytkin pois jotakin, sanoi herra Podbipienta.

-- Moni keino kyllä jo on välähtänyt päähäni. Jos ruhtinas Dominikilla olisi edes puolet niitä, niin Chmielnicki jo olisi nyljetty ja riippuisi takajaloistaan hirsipuussa. Tämän minä jo olen sanonut Skrzetuskille, mutta eihän hänen kanssaan ole voinut puhua mistään. Tuska polttaa ja raatelee häntä pahemmin kuin tauti. Hoitakaa te häntä ettei hän menettäisi järkeänsä. Usein käy sillä lailla, että ihmisen mieli suurien surujen takia alkaa tehdä samaa kuin viini, joka loppujen lopuksi happanee.

-- Sellaista sattuu, sellaista sattuu, sanoi herra Longinus.

Herra Wolodyjowski rupesi kärsimättömänä kävelemään ja kysyi:

-- Mitä keinoja teillä sitten on?

-- Jaa minullako? Keinojako? No ensinnäkin täytyy meidän saada tietää, onko tuo herttainen raukka -- varjelkoot häntä enkelit kaikesta pahasta! -- vielä elossa. Ja sen me voimme saada tietää kahdella tavalla: joko valitsemme ruhtinaan kasakoitten joukosta uskollisia, luotettavia miehiä, jotka ovat pakenevinaan kasakkain luo, liittyvät Bohunin väkeen ja saavat niiltä tietoja.

-- Minun rakuunojeni joukossa on rusiineja, huomautti Wolodyjowski. -- Kyllä minä löydän sellaisia miehiä.

-- Odottakaappa vähän... tai otamme vangiksi jonkun noista roistoista, jotka valloittivat Barin. Ehkäpä he tietävät jotakin. Kaikki he katselevat Bohuniin kuin sateenkaareen. Hän miellyttää heidän pirullista mielikuvitustaan: hänestä he laulavat lauluja -- kunpa heidän kurkkunsa mätänisivätkin! -- ja kertovat toinentoisilleen kaskuja, kertovat sekä sellaista mitä hän on tehnyt että sellaista mitä hän ei ole tehnyt. Jos hän vain on ryöstänyt meidän onnettoman neidon, niin ei se ole voinut jäädä heiltä salaan.

-- Voihan tehdä niinkin, että lähettää miehiä ja koettaa saada käsiinsä jonkun vangin, huomautti herra Podbipienta.

-- Te osasitte naulanpäähän. Kun nyt vain saamme tietää, että neito elää, niin se on pääasia. Jos siis tahdotte vilpittömällä mielellä auttaa Skrzetuskia, niin antaudutte minun komennettavakseni, koska minulla on enimmän kokemusta. Me pukeudumme talonpojiksi ja koetamme sillä lailla urkkia tietoomme minnekä Bohun on hänet piiloittanut, ja kun meillä kerran on se tieto, niin panen pääni pantiksi että saamme käsiimme itse neidonkin. Enimmän tässä uskallamme Skrzetuski ja minä, sillä meidät Bohun tuntee, ja jos hän saisi meidät kiinni, niin eivät senjälkeen edes meidän omat äitimme tuntisi meitä. Mutta teitä kumpaakaan hän ei ole nähnyt.

-- Minut hän kyllä on nähnyt, sanoi herra Podbipienta, -- mutta vähät siitä.

-- Ehkäpä herra Jumala antaa hänet meidän käsiimme, huudahti herra Wolodyjowski.

-- Minä vain en enään tahdo häntä nähdä, sanoi herra Zagloba. -- Hiisi häntä katselkoon. Meidän täytyy alkaa varovasti, ettemme pilaa koko yritystä. Sehän on aivan mahdotonta, että Bohun yksin tietäisi neidon piilopaikan ja minä takaan teille, että on varmempi kysyä joltakulta muulta.

-- Ehkäpä meidän lähettimmekin saavat tietää jotakin. Jos vain ruhtinas sallii, niin minä valitsen varmoja miehiä ja lähetän heidät liikkeelle vaikkapa jo huomenna.

-- Ruhtinas kyllä sen sallii, mutta epäilen, saavatko he mitään tietoja. Kuulkaa, hyvät herrat, mieleeni johtuu toinen keino, se nimittäin, että me, sensijaan että lähettäisimme liikkeelle miehiä tai koettaisimme saada vankeja, itse pukeudumme talonpojiksi ja viipymättä lähdemme toimeen.

-- Se on mahdotonta! huudahti herra Wolodyjowski.

-- Miksikä se on mahdotonta?

-- Ettekö te tiedä sotapalveluksen sääntöjä? Lippujen alla oleminen on pyhä asia, silloin ei tehdä poikkeusta kehenkään nähden. Vaikka isä ja äiti kuolisivat, niin ei upseeri lähde pyytämään lomaa päästäksensä pois, sillä taistelun edellä olisi se suurin häpeä, minkä sotamies voi tehdä. Loma on sallittu vasta taistelun jälkeen, silloin kun vihollinen on hajoitettu, mutta ei ennen. Ja huomatkaa: Skrzetuskin teki mieli ensimäisenä kiiruhtaa häntä pelastamaan, -- hän hillitsi kuitenkin halunsa. Ja hänellähän on jo mainetta, ruhtinashan rakastaa häntä, mutta hän ei edes pyytänytkään päästä, sillä hän tuntee velvollisuutensa. Sellaista on, nähkääs, hyvät herrat, valtion palvelus, ja samoin on laita yksityisenkin. En tiedä kuinka muualla on tapana, vaikka arvelen että kaikkialla vallinnee sama sääntö. Mutta ruhtinaan palveluksessa ainakin on loma ennen taistelua kuulumaton asia, ja vielä lisäksi upseerille Vaikka Skrzetuskilta revittäisiin sielu ruumiista, niin ei hän lähtisi tekemään ruhtinaalle sellaista ehdotusta.

-- Roomalainen hän on tapojen ankaruudessa, sen tiedän, sanoi herra Zagloba, -- mutta jos joku kuiskaisi asian ruhtinaan korvaan, niin ehkäpä hän vapaasta tahdostansa antaisi loman sekä teille että hänelle.

-- Eihän nyt voi ajatella sellaisia. Koko valtakunnan kohtalohan lepää ruhtinaan hartioilla. Mitä te ajattelette! Nythän on kysymyksessä mitä tärkeimmät asiat, asiat, jotka koskevat koko kansaa. Kuinka hän nyt voisi ottaa huomioon jonkun yksityisen huolia. Ja jospa hän pyytämättä antaisikin loman -- mikä ei ole todennäköistä --, niin eihän kukaan meistä nyt, niin totta kuin Jumala on taivaassa, lähtisi pois leiristä, sillä onhan meidänkin velvollisuus antaa ensimäinen palveluksemme onnettomalle isänmaalle eikä itsellemme.

-- Minä tiedän sen ja tunnen myöskin entisiltä ajoilta sotapalveluksen säännöt. Ja siksi minä sanoinkin teille, että tuo keino vain välähti pääni läpi enkä suinkaan sanonut, että se yhä istuu siellä. Muuten, totta puhuen, me emme kykenisi saamaan aikaan suuriakaan niinkauvan kuin roistojen valta vielä pysyy järkähtämättömänä. Mutta jahka he ovat lyödyt ja takaa-ajetut ja jahka ei heillä ole jäljellä muuta kuin pelastaa oma nahkansa, silloin voimme huoletta hyökätä heidän keskellensä ja saada heiltä tietoja. Kunpa vain muu sotajoukko mitä pikimmin tulisi tänne. Sillä muutenhan me ihan kuolemme ikävään täällä Czolhanski-Kamenin luona. Jos vain meidän ruhtinas olisi komennossa, niin me jo paraikaa marssisimmekin. Mutta ruhtinas Dominik nähtävästi pysäyttelee liian usein, koska häntä yhä vieläkään ei näy. Kolmen päivän kuluttua hänen toivotaan saapuvan. Suokoon Jumala, että hän tulisi mitä pikimmin. Mutta tuleehan herra kruunun juomanlaskija tänään?

-- Tulee.

Samassa avautui ovi ja sisään astui Skrzetuski.

Hänen piirteensä olivat kuin kiveen veistetty tuska, niistä henki kylmyys ja levollisuus. Oli kummallista katsella noita nuoria ja samalla niin ankaria ja vakavia kasvoja, joilla ei olisi luullut hymyn koskaan leikkineen. Näytti siltä kuin ei kuolema olisi voinut enään niitä paljoakaan muuttaa, jos se äkkiä olisi katkaissut hänen elämänsä langan. Herra Janin parta oli kasvanut melkein rinnalle asti ja tuossa parrassa, joka oli musta kuin korpin sulat, näkyi siellä täällä hopeinen haiven.

Toverit ja uskolliset ystävät huomasivat heti hänen tuskansa, vaikka hän ei mitään näyttänytkään. Hän oli täydellisesti tajussaan, näennäisesti tyyni, sotilaspalveluksessaan melkein vielä entistäkin tarkempi ja eli kokonaan läheisten tapausten odotuksessa.

-- Puhumme täällä juuri teidän onnettomuudestanne, joka samalla on meidänkin onnettomuutemme, sanoi herra Zagloba, -- sillä Jumala on todistajamme, että olemme lohduttomat. Matta tunteemme olisi hedelmätön, jollemme voisi auttaa teitä muuta kuin kyynelten vuodattamisella. Siksi olemmekin päättäneet vuodattaa myöskin verta, temmataksemme neitoraukan, jos hän vielä käy elävänä maan päällä, hänen vankeudestaan.

-- Jumala teitä palkitkoon, sanoi herra Skrzetuski.

-- Me lähdemme teidän kanssanne vaikkapa Chmielnickin leiriin, sanoi herra Wolodyjowski, levottomana katsellen ystäväänsä.

-- Jumala teitä palkitkoon, toisti herra Jan.

-- Me tiedämme, sanoi Zagloba, -- että te olette vannonut etsivänne hänet elävänä tai kuolleena ja siksi olemme valmiit lähtemään vaikkapa tänään.

Skrzetuski istuutui penkille, loi silmänsä maata kohden eikä vastannut mitään. Herra Zagloba oli suuttumaisillaan. Aikooko hän todella jättää tytön, ajatteli hän. Jos niin on, niin armahtakoon häntä Jumala. Maailmassa nähtävästi ei ole olemassa kiitollisuutta eivätkä ihmiset muista hyviä tekoja. Mutta onpa sentään sellaisiakin, jotka hänet muistavat, vaikka heidän hänen tähtensä täytyisi heittää henkensä.

Tuvassa vallitsi täysi hiljaisuus, jonka silloin tällöin vain herra Longinuksen huokaukset keskeyttivät. Vihdoin lähestyi pieni Wolodyjowski Skrzetuskia ja löi häntä olkapäälle:

-- Mistä te nyt palaatte? kysyi hän.

-- Ruhtinaan luota.

-- Ja mitä aiotte nyt?

-- Lähden yöksi tiedustelulle.

-- Kauvaksiko?

-- Aina Jarmolinceen asti, jos tie on vapaana. Wolodyjowski katsahti Zaglobaan ja he ymmärsivät heti toisensa.

-- Siis Bariin päin, mutisi Zagloba.

-- Me lähdemme teidän kanssanne.

-- Teidän täytyy mennä pyytämään lomaa ja kysyä ruhtinaalta, eikö hän ehkä ole määrännyt teille toista työtä.

-- Lähtekäämme siis yhdessä. Minun täytyy kysyä erästä toistakin asiaa.

-- Me tulemme teidän kanssanne, sanoi Zagloba. He nousivat ja lähtivät. Ruhtinaan päämaja oli aika kaukana toisessa päässä leiriä. Odotushuoneessa kohtasivat he joukon eri lippukuntiin kuuluvia upseereja, sillä kaikkialta marssi paraikaa sotajoukkoja Czolhanski-Kamenille ja kaikki riensivät tarjoamaan palvelustaan ruhtinaalle. Herra Wolodyjowskin täytyi odottaa kauan ennenkuin hän yhdessä Podbipientan kanssa pääsi ruhtinaan eteen, mutta sensijaan ruhtinas heti suostui siihen, että he mieskohtaisesti lähtisivät etsiskelylle sekä että he saisivat ottaa mukaansa muutamia rusiini-rakuunoja, jotka teeskennellen pakenevansa leiristä olivat lähtevät Bohunin kasakoitten luo ja siellä tiedustelevat ruhtinatarta. Wolodyjowskille ruhtinas sanoi:

-- Minä kyllä itse keksin Skrzetuskille kaikenlaisia tehtäviä, sillä näen, että tuska on sulkeutunut häneen ja kalvaa häntä. Minun on niin sanomattomasti sääli häntä. Eikö hän ole teille mitään puhunut ruhtinattaresta?

-- Hyvin vähän. Ensi hetkessä hän tahtoi lähteä suinpäin kasakoita vastaan, mutta samassa hän muisti, että kaikkien nyt täytyy olla lippujen alla ja että olemme isänmaan käskyläisiä, isänmaan, joka on pelastettava ennen kaikkea. Siksi ei hän ole käynyt teidän armonne luona. Yksin Jumala tietää mitä hänessä tapahtuu.

-- Tuo kaikki todistaa kuinka raskas hänen on olla. Valvokaa te häntä, sillä näen, että olette uskollinen ystävä.

Herra Wolodyjowski kumarsi syvään ja lähti ulos. Sillä samassa tuli ruhtinaan luo Kiovan vojevoda yhdessä Stobnikin starostan herra Denhofin, Sokalin starosta ja muutamien muiden ylempien upseerien kanssa.

-- Kuinka kävi? kysyi Skrzetuski Wolodyjowskilta.

-- Minä seuraan sinua, mutta ensinnä minun pitää rientää lippukuntani luo, sillä minun on erääseen paikkaan lähetettävä muutamia miehiä.

-- Menkäämme yhdessä.

He lähtivät ja heidän mukanansa herrat Podbipienta, Zagloba ja vanha Zacwilichowski, joka viimemainittu oli menossa lippukuntansa luo. Jonkun matkan päässä Wolodyjowskin rakuunajoukon teltoista tapasivat he herra Laszcz'in, joka kymmenkunnan aatelismiehen etunenässä asteli tai pikemmin laahautui eteenpäin. Hän ja hänen toverinsa olivat nimittäin aivan juovuksissa. Tämän nähdessään alkoi herra Zagloba huokaella. Hän ja Laszcz olivat näet Konstantinowin luona oppineet pitämään toisistaan, heidän luonteensa kun muutamissa suhteissa olivat niin samanlaiset kuin kaksi vesipisaraa. Herra Laszcz, vaikka olikin ankara ritari ja pakanoille julki julma, oli samalla kuuluisa hurjistelija, juomari ja kortinpelaaja, mies, joka mieluummin vietti taisteluista, jumalanpalveluksesta ja hurjailusta vapaat hetkensä sellaisten henkilöiden seurassa kuin herra Zagloba, tässä seurassa juodakseen hurjasti ja kuunnellakseen hulluja juttuja. Hän oli niin suurpiirteinen mellastaja, hän oli jo saanut aikaan niin paljon riitoja ja lainrikkomuksia, että hän jokaisessa muussa valtiossa aikoja sitten olisi ollut pakoitettu panemaan päänsä teloituspenkille. Hänen niskallaan kyllä jo olikin moni tuomio ja sakko, mutta niistä ei hän välittänyt edes rauhankaan aikana, saatikka sitten nyt sodan vallitessa. Jo Rozlowcen luona oli hän liittynyt ruhtinaaseen ja Konstantinowin tappelussa tehnyt melkoisia palveluksia, mutta siitä lähtien kun hän oli levännyt Zbarazissa, oli hän käynyt suorastansa sietämättömäksi, niin paljon mellakoita hän oli saanut aikaan. Myöskään ei kukaan olisi voinut laskea tai kirjoittaa muistiin kuinka Paljon viiniä herra Zagloba oli aikojen kuluessa juonut hänen luonansa ja kuinka paljon valheita ja juttuja hän kestittäjänsä suureksi huvitukseksi oli laskettanut, josta syystä tämä olikin joka päivä kutsunut hänet kemuihinsa.

Mutta senjälkeen kun oli tullut tieto Barin valloituksesta, oli herra Zagloba käynyt synkäksi, menettänyt hyvän tuulensa ja sukkelan leikinlaskunsa eikä enään käynyt herra Laszczin luona. Tämä oli jo ajatellut, että leikkisä aatelismies varmaan oli poistunut jonnekin sotajoukon luota, kun hän nyt yhtäkkiä näki hänet edessään.

Hän ojensi häntä kohden kätensä ja sanoi:

-- Tervetuloa. Miksi ette ole käynyt luonani? Mitä te nykyään teette?

-- Olen herra Skrzetuskin seurassa, vastasi Zagloba synkästi.

Herra Laszcz ei pitänyt Skrzetuskista tämän arvokkaisuuden takia ja kutsui häntä kirjanoppineeksi. Kuitenkin hän hyvin tunsi Skrzetuskin onnettomuuden, sillä olihan hän Zbarazissa ollut läsnä niissä kemuissa, joihin tuli tieto Barin valloituksesta. Mutta luonnoltaan hillittömänä ja lisäksi tällä hetkellä humalaisena, ei hän kunnioittanut inhimillistä tuskaa, vaan kysyi, tarttuen Skrzetuskin viitan nappiin:

-- No, sitä neitoakos te itkette? Se oli sievä, eikö ollutkin?

-- Antakaa minun olla rauhassa, sanoi Skrzetuski.

-- Odottakaappa!