Part 21

-- Minä lähdin siis kotoa, jatkoi Rzendzian -- ja mietin, minne mennä -- ehkäpä Zbaraziin, sillä sieltä ei ole pitkältä Bohunin luo ja siten saan herrastani pikemmin tietoja. Lähden Bialaa ja Wlodawaa kohden. Wlodawassa -- hevoset olivat jo hyvin väsyksissä -- pysähdyn syöttämään. Mutta siellä oli markkinat ja kaikki majapaikat täynnä aatelisia. Yritän porvarien luo, mutta sielläkin on aatelisia. Vihdoin sanoo minulle eräs juutalainen: minulla oli tässä huone, mutta eräs haavoittunut aatelismies vuokrasi sen. Siihen sanon minä: sepä sattui hyvin, sillä minä ymmärrän haavain hoitoa ja teidän haavalääkärinne tuskin näin markkina-aikana ehtii hoitaa ketään. Juutalainen väitti yhä, että tuo aatelismies itse hoitaa itsensä eikä tahdo nähdä ketään vierasta, mutta meni kuitenkin kysymään. Haavoitetun tila oli nähtävästi huonontunut, sillä hän käski päästää minut sisään. Astun huoneeseen -- ja kukas makaa vuoteessa? Bohun.

-- Siinä sitä ollaan! huudahti Zagloba.

-- Minä siunasin itseni Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, sillä aivan minä olin pelästyksissäni. Mutta hän tunsi minut heti paikalla, tuli kovin iloiseksi, koska hän pitää minua ystävänään, ja sanoo: Jumala lähetti sinut luokseni, en minä nyt enään kuole. Minä sanon: mitäs te täällä teette? Mutta hän laski sormen suulleen ja kertoi minulle vasta myöhemmin seikkailunsa, kuinka Chmielnicki oli lähettänyt hänet Zamoscin luota hänen majesteettinsa kuninkaan tai silloisen prinssin puheille, sekä kuinka herra Wolodyjowski Lipkowissa oli hänet lyönyt.

-- Muisteliko hän minua kiitollisuudella? kysyi pieni ritari.

-- Ei juuri voi muuta sanoa, hyvä herra, kuin että jotenkin kiitollisena. Minä ajattelin, sanoi hän, että tuo ritari olisi jokin lastu tai rakki vain, mutta hänpä onkin, sanoo hän, ensiluokkainen taistelija: hän oli vähällä lyödä minut kahtia. Mutta kun hän sitten mainitsee teitä, herra Zagloba, niin hän entistä pahemmin kiristää hampaitaan ja sanoo, että te hänet usutitte taisteluun.

-- Hitto hänet vieköön, minä en enään häntä pelkää, vastasi Zagloba.

-- Me tulimme heti ystäviksi, kuten ennenkin, jatkoi Rzendzian, -- vieläpä paljoa paremmiksikin, ja hän kertoi minulle kaikki tyyni: kuinka hän oli ollut kuolemaisillaan, kuinka hänet otettiin Lipkowin herraskartanoon, koska häntä pidettiin aatelismiehenä ja hän sanoi olevansa herra Hulewicz Podoliasta, kuinka häntä sitten lääkittiin ja kohdeltiin suurella ystävällisyydellä, josta kaikesta hän sanoi olevansa heille kiitollinen kuolemaansa saakka.

-- Entä mitä hän teki Wlodawassa?

-- Hän oli matkalla Wolyniaan, mutta Parczewissa aukenivat hänen haavansa, sillä hänen vaununsa olivat kaatuneet. Hänen täytyi silloin pysähtyä, vaikka suurimmassa pelossa, koska hänet tietysti olisi saatettu tappaa. Sen hän itse sanoi minulle. Minuthan oli lähetetty, sanoi hän, viemään kirjettä, mutta minulla ei ollut minkäänlaista muuta todistusta kuin turvanuija, ja jos olisi saatu tietää, kuka minä olin, niin eivät ainoastaan aateliset olisi hakanneet minua kappaleiksi, vaan olisi ensimäinen komendantti hirttänyt minut, lupaa kysymättä. Minä muistan, että kun hän oli minulle tämän sanonut, niin minä virkoin hänelle: onpa hyvä tietää, että ensimäinen komendantti olisi hirttänyt teidät. Hän kysyy nyt: kuinka niin? Niin, sanon minä, siksi vain, että täytyy olla varovainen eikä hiiskua kenellekään mitään. Kyllä minä siinä kohden olen teille avullinen. Silloin hän alkoi minua kiitellä ja vakuuttamistaan vakuuttaa kiitollisuuttaan sekä toistaa, etten jää ilman palkintoa. Nyt sanoo hän, ei minulla ole rahaa, mutta arvoesineet mitä sattuu olemaan, annan sinulle ja myöhemmin verhoan sinut kultaan, kunhan vielä teet minulle yhden palveluksen.

-- Ahah, se koskee tietysti ruhtinatarta, sanoi Wolodyjowski.

-- Niin koskeekin, hyvä herra. Mutta minun täytyy kertoa kaikki juurta jaksain. Kun hän minulle silloin sanoi, ettei hänellä nyt ole rahoja, niin minulta lopullisesti meni kaikki sääli häntä kohtaan. Ajattelin itsekseni: odotappas, kyllä minä teen sinulle palveluksen. Mutta hän sanoo: minä olen kipeä, minulla ei ole voimia lähteä matkaan ja tie sinne on pitkä ja vaarallinen. Jos minä, sanoo hän, pääsen Wolyniaan -- ja täältä ei enään ole sinne pitkältä --, niin olen jo meikäläisten joukossa. Mutta sinne Dniesterin varrelle en voi lähteä, sillä voimat eivät riitä ja siellä, sanoo hän, täytyy kulkea läpi vihollisen maan, linnojen ja sotajoukkojen ohi. Lähde sinä minun puolestani. Minä kysyn: minne? Ja hän vastaa: aina likelle Raszkowia, sillä hän on siellä, kätkössä Doniecin sisaren, noita-akka Horpynan luona. Minä kysyn nyt: ruhtinatarko? Aivan niin, vastaan hän. Minä piiloitin hänet sellaiseen paikkaan, ettei sinne ihmissilmä näe, mutta hänen on siellä hyvä olla ja hän nukkuu kuin ruhtinatar Wisniowiecki kultaompeleisilla tyynyillä.

-- No, kerro nyt Jumalan tähden nopeammin! huudahti Zagloba.

-- Liika kiire on kotoisin paholaisesta, vastasi Rzendzian. -- Kun minä sen kuulin, niin tulin hyvin iloiseksi, mutta en sitä näyttänyt, vaan sanoin: onko hän varmaan siellä? Siitä on varmaan jo pitkä aika, kuinkas te hänet sinne veitte? Hän alkoi nyt vannoa, että Horpyna on hänen uskollinen koiransa, hän pitää neidin siellä vaikkapa kymmenen vuotta, kunnes hän, Bohun, palaa, ja että ruhtinatar on siellä niin totta kuin Jumala taivaassa, sillä sinne eivät tule ljahit eivätkä tatarit eivätkä kasakat. Eikä Horpyna tee hänen käskyänsä vastaan.

Rzendzianin näitä kertoessa värisi herra Zagloba kuin kuumesairas, mutta pieni ritari nyökytteli iloisesti päätään. Podbipienta istui silmät kohotettuina taivasta kohden.

-- Että neiti on siellä, se on aivan varma, jatkoi poika. -- Paras todistus siitähän on se, että hän lähetti minut neidin luo. Minä estelin aluksi, jotta en näyttäisi mitä ajattelin, ja sanoin: mitäs minä siellä teen? Hän vastaa: sinun täytyy lähteä, kun en minä voi mennä sinne. Jos minä, sanoo hän, hengissä pääsen Wladawasta Wolyniaan, niin annan kantaa itseni Kiovaan, sillä siellä on jo kaikkialla meikäläisiä, on kasakoita joka paikassa. Mutta lähde sinä, sanoo hän, viemään Horpynalle käskyä, että hän toimittaa neidin Kiovaan Pyhän Neitsyen luostariin.

-- Kas vain, ei siis Hyvän Nikolain luostariin! puhkesi Zagloba puhumaan. -- Minähän heti sanoin, että Jerlicz on luulosairas tai että hän on valehdellut.

-- Pyhän Neitsyen luo, jatkoi Rzendzian. -- Sormuksen, sanoo hän, minä annan sinulle, turvanuijan ja puukon saat myöskin ja Horpyna kyllä ymmärtää mitä ne merkitsevät, sillä sellainen oli meillä sopimus. Sinä tulet, sanoo hän, sitä enemmän Jumalan lähettämänä, kun neiti tuntee sinut ja tietää, että olet paras ystäväni. Ratsastakaa sitten yhdessä, älkääkä pelätkö kasakoita, mutta varokaa tatareja, jos heitä sattuisi olemaan likettyvillä, ja välttäkää heitä, sillä he eivät kunnioita turvanuijaa. Rahoja, sanoo hän, dukaatteja on siellä rotkossa kaivettuina maahan, ota ne pois sieltä hukkaan joutumasta. Sanokaa matkallanne vain, että Bohunin vaimo tässä kulkee eikä teiltä tule mitään puuttumaan. Muuten, sanoo hän, antaa noita sinulle tarpeelliset neuvot, mutta lähde sinä matkaan minun puolestani. Kenenkäs minä, onneton, nyt muuten lähetän, kehen voin luottaa täällä vieraassa maassa vihollisten keskellä? Niinkuin näette, hyvät herrat, rukoili hän minua niin hartaasti, että melkein kyyneliä vuodatti. Lopuksi käski tuo peto minun vannoa, että lähden matkaan ja minä vannoinkin, mutta lisäsin hengessäni: oman herrani kanssa. Silloin tuli hän kovin iloiseksi ja antoi minulle turvanuijan, sormuksen ja puukon sekä mitä arvoesineitä hänellä vain oli. Ja minä myöskin otin ne, sillä ajattelin: olkoot pikemmin minun hallussani kuin ryövärien. Lopuksi sanoi hän minulle vielä, missä tuo rotko Waladynkan varrella sijaitsee, kuinka sinne mennään ja mistä sinne käännytään. Hän selitti kaikki niin perinpohjaisesti, että minä osaisin sinne vaikkapa silmät sidottuina, kuten itse, hyvät herrat, tulette huomaamaan, koska kai lähdemme sinne yhdessä.

-- Heti huomenna, sanoi Wolodyjowski.

-- Miksi huomenna? -- jo tänään käsken satuloida ratsut, jotta aamun koitossa voimme lähteä.

Ilo valtasi kaikkien sydämet, kuului vain kiitollisia huudahduksia, milloin iloista kättenhykerrystä, milloin uusia Rzendzianille tehtyjä kysymyksiä, joihin poikanen vastasi tavallisella hitaudellaan.

-- Hitto sinut vieköön, huudahti Zagloba, -- millaisen palvelijan Skrzetuski onkaan sinusta saanut.

-- Kuinka niin? kysyi Rzendzian.

-- Kai hän kauttaaltaan kultaa sinut.

-- Niin arvelen minäkin, etten jää ilman palkintoa, vaikka tietysti en palvele herraani yksin rahan tähden, vaan myöskin uskollisuudesta.

-- Mitäs sinä teit Bohunille? kysyi Wolodyjowski.

-- Sattui, hyvä herra, taasen niin harmillisesti, että hän makasi kipeänä eikä minun sopinut pistää häntä kuoliaaksi, sillä sitähän ei minun herranikaan olisi sallinut. Sellainen on kohtaloni. Mitäpä siis saatoin tehdä? Kas, kun hän oli minulle kaikki ilmaissut ja antanut mitä piti, niin minä miettimään, mitä minun nyt on tehtävä. Miksikäs maailmassa saakin kulkea vapaana tuollainen pahantekijä, joka pitää neitiä vankina ja joka piteli minua pahasti Czehrynissä? Onhan parempi, ettei häntä ole olemassa ja että piru hänet korjaa. Tulin itsekseni ajatelleeksi, että hän ehkä paranee ja vielä hyökkää kasakoinensa meidän kimppuumme. Lähdin siis pitemmittä mutkitta herra komendantti Regowskin luo, joka lippukuntineen majailee Lodawassa ja ilmoitin, että Bohun on siellä ja siellä, pahin kapinoitsijoista: Bohun. Nyt ne jo varmaan ovat ehtineet hänet hirttää.

Sen sanottuaan hymyili Rzendzian typerän näköisenä ja katseli läsnäolevia ikäänkuin odottaen, että häntä kehuttaisiin. Mutta hänen hämmästyksekseen olivat kaikki vaiti. Vasta hetken kuluttua murahti Zagloba: no niin, vähät siitä! Wolodyjowski sensijaan istui ääneti. Herra Longinus maiskutteli kieltään, pudisti päätään ja sanoi vihdoin:

-- Siinä et menetellyt kauniisti, veliseni. Sitä kohtelua ei voi sanoa kauniiksi.

-- Kuinka niin, hyvä herra? kysyi Rzendzian hämmästyneenä. -- Olisiko minun ehkä pitänyt pistää hänet kuoliaaksi?

-- Niin toinen kuin toinenkin menettely olisi ollut paha -- en tiedä onko parempi olla ryöväri vaiko Juudas.

-- Mitä herra nyt puhuu? Ilmiantoiko Juudas jonkin kapinoitsijan? Eikö Bohun ole hänen majesteettinsa kuninkaan ja koko valtakunnan vihollinen?

-- Se on totta, mutta sittenkin teit pahasti. Mitä kuitenkaan sanoitkaan, mikä sen komendantin nimi oli?

-- Herra Regowski, sanoivat hänen etunimensä olevan Jakob.

-- Sama mies, mutisi liettualainen, -- herra Laszczin sukulainen ja herra Skrzetuskin vihamies.

Tätä huomautusta ei kuitenkaan kukaan kuullut, sillä herra Zagloba virkkoi:

-- Hyvät herrat, tässä ei ole aikaa viivyttelemiseen. Jumala on tämän pojan kautta auttanut meitä ja johtanut asiat niin, että me voimme alkaa etsiä neitiä onnellisempien mahdollisuuksien vallitessa kuin tähän asti. Jumala olkoon kiitetty. Meidän täytyy huomenna lähteä. Ruhtinas on tosin poissa, mutta me lähdemme matkaan ilman hänen lupaansakin, sillä meidän täytyy kiirehtiä. Mukaan tulevat herra Wolodyjowski, minä ja Rzendzian. Te, herra Podbipienta, jäätte tänne, sillä teidän kokonne ja yksinkertaisuutenne voisivat meidät ilmaista.

-- Ei, veliseni, minä lähden myöskin, sanoi liettualainen.

-- Neidin turvallisuuden takia teidän täytyy jäädä pois. Joka teidät kerran on nähnyt, se ei koko elämänsä aikana teitä unohda. Meillä tosin on turvanuija, mutta teihin ei sellaisenkaan suojassa uskottaisi. Tehän kuristitte Puljanin koko Krywonosin roskaväen nähden ja kyllä he sen kahakan muistavat. Te ette saa lähteä meidän kanssamme. Kolmea päätä ette kuitenkaan siltä matkalta löydä ja teidän oma ainoanne ei paljoa auta. Voitte turmella koko yrityksemme, jääkää mieluummin tänne.

-- Se on harmillista, sanoi liettualainen.

-- Harmillista tai ei, mutta teidän täytyy jäädä. Jahka lähdemme ottamaan linnunpesiä alas puista, niin otamme mukaan teidätkin, mutta ei nyt.

-- Ikävä kuulla.

-- Antakaas, niin suutelen teitä, sillä olen sydämestäni iloinen. Mutta jäättehän tänne. Vielä sentään yksi asia, hyvät herrat, ja se on hyvin tärkeä. Katsokaamme, ettei salaisuutemme leviä sotamiesten keskuuteen ja heiltä talonpoikain joukkoon. Kenellekään ei sanaakaan!

-- No, entäs ruhtinaalle?

-- Ruhtinas on poissa.

-- Mutta herra Skrzetuskille, jos hän palaa?

-- Juuri hänelle ei sanaakaan! Sillä hän rientäisi heti meidän perässämme. Hän kyllä vielä ehtii iloita ja Jumala varjelkoon häntä uudesta pettymyksestä. Se voisi maksaa hänen järkensä. Ritarin sana, hyvät herrat, ettei sanaakaan!

-- Kunniasana, virkkoi Podbipienta.

-- Kunniasana, kunniasana!

-- Ja nyt kiittäkäämme Jumalaa.

Sen sanottuaan lankesi Zagloba ensimäisenä polvilleen ja hänen esimerkkiään seurasivat muut. He rukoilivat kauvan ja palavasti.

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Ruhtinas oli todellakin muutamia päiviä sitten lähtenyt Zamosciin, sieltä käsin kootakseen uusia joukkoja, eikä siis ollut syytä olettaa hänen pian palaavan. Sentähden saattoivat Wolodyjowski, Zagloba ja Rzenzian lähteä retkelleen kenenkään tietämättä ja syvimmässä salaisuudessa. Zbaraziin jääneistä pääsi tästä salaisuudesta osalliseksi vain herra Longinus, mutta hänkin oli sidottu kunniasanalla ja vaikeni kuin lumottu.

Wierszul ja ne muut upseerit, jotka tiesivät ruhtinattaren kuolemasta, eivät ymmärtäneet pienen ritarin ja Zagloban retken olevan missään yhteydessä onnettoman Skrzetuskin morsiamen kanssa, vaan arvelivat molempien ystävien pikemmin lähteneen Skrzetuskin luo, varsinkin kun heidän mukanaan oli Rzendzian, jonka tiedettiin olevan Skrzetuskin palvelijan. He ratsastivat suoraan Chlebanowkaan ja tekivät siellä valmistukset retkeänsä varten.

Ennen kaikkea osti Zagloba Longinukselta lainaamillaan rahoilla viisi rotevaa podolialaista hevosta, jotka jaksoivat kestää pitkää ratsastusta ja jommoisia mielellään käytti puolalainen ratsuväki ja kasakkaupseerit. Sellainen hevonen saattoi kokonaisen päivän kiidättää tatarilaisratsun jäljestä ja sen juoksu oli nopeampi kuin turkkilaistenkin hevosten, jotapaitsi se paremmin kesti kaikkia säänmuutoksia, kylmiä öitä ja sateita. Viisi sellaista ratsua hankki siis herra Zagloba ja lisäksi itselleen, tovereilleen sekä myöskin ruhtinatarta varten kasakkaviitat. Rzendzian piti huolta kuormahevosista. Kun sitten kaikki oli huolellisesti valmistettua, lähdettiin matkaan ja uskottiin yritys Jumalan ja neitosten suojelijan, pyhän Nikolauksen huostaan.

Uusissa puvuissaan saattoi matkamiehiämme helposti pitää joinakin kasakka-atamaneina ja usein tapahtuikin, että puolalaisten linnaväkien miehet tai sinne tänne aina Kamieneciin asti siroteltujen vartiostojen sotilaat sieppasivat heidät kiinni. Helppoa oli kuitenkin herra Zagloballe osoittaa heille, että he olivat oikeilla matkoilla. Kauvan kulkivat he turvallisilla seuduilla, seuduilla, joita ylipäällikkö Lanckoronskin lippukunnat pitivät hallussaan. Lanckoronski läheni näet verkalleen Baria, pitääkseen silmällä sinne kokoontuvia kasakkajoukkoja. Yleisesti jo tiedettiin, että neuvottelut raukeavat ja sentähden tuntui sota ilmassa, vaikka pääjoukot eivät vielä olleet liikkeellä. Perejaslawin aselepo loppui helluntaiksi, sissisota tosin ei milloinkaan ollut lakannut, mutta nyt se oli kiihtymään päin ja molemmilta puolin odotettiin vain taistelumerkkiä. Sillävälin saapui kevät riemuiten aroille. Kavioiden tallaaman maan verhosi kaatuneiden ritarien ruumiista esiin kasvanut ruoho ja kukkaset. Taistelukenttien yläpuolella liitelivät taivaan sinessä leivoset, korkeuksissa kulkivat huutaen ja kirkuen mitä erilaisinten lintujen parvet, tulvivien vesien kiiltävä pinta väreili lämpimän tuulenhengen liikuttamana ja lämpimässä aallossa pitivät illoin sammakot iloista pakinaa aina myöhäiseen yöhön asti.

Tuntui siltä kuin itse luonto olisi tahtonut arpeuttaa haavat, vaimentaa tuskat ja peittää haudat kukkiin. Taivas ja maa oli kirkas, raikas, ilmava ja iloinen ja koko aro värikäs ja välkkyilevä niinkuin kultaommel. Se vivahteli kuin sateenkaan tai puolalainen vyö, johon taitava kutojatar on taidokkaasti, ikäänkuin yhteen naittaen, sulatuttanut kaikki mahdolliset värit. Arot vilisivät lintuja ja niiden yli kävi voimakas tuuli, kuivaten vedet ja ahavoittaen ihmisten kasvot.

Sellaisena aikana iloitsee jokainen sydän, suuri onnentunne täyttää jokaisen mielen. Niinpä olivat meidänkin ritariemme mielet täynnä onnellisuutta. Herra Wolodyjowski lauleli lakkaamatta ja herra Zagloba siirteli itseään satulassa, kääntäen hartioitaan aurinkoon päin. Kerran kun aurinko oikein oli häntä lämmittänyt, sanoi hän pienelle ritarille:

-- Suloista tämä on, sillä totta puhuen ei mikään -- simaa ja unkarilaista viiniä lukuunottamatta -- tee vanhoille luille niin hyvää kuin aurinko.

-- Kaikille se tekee hyvää, vastasi herra Wolodyjowski, -- koska eläimetkin mielellään asettuvat aurinkoon.

-- Onni, että tällaisena vuodenaikana saamme käydä noutamaan ruhtinatarta. Talvella pakkasessa olisi vaikeaa paeta tytön kanssa.

-- Kunpa hänet nyt ensin saisimme käsiimme. Mutta konna olen, jos joku hänet meiltä vielä sieppaa.

-- Sanon teille, herra Michal, huomautti Zagloba, -- että minulla on yksi pelko, se nimittäin, että sodan syttyessä tatarilaiset hyökkäävät niille seuduille ja ottavat meidät vangiksi. Kasakoitten kanssa kyllä tulemme toimeen, talonpojille emme ensinkään näytä lupatodistuksiamme, sillä olettehan huomannut, että he pitävät meitä kasakkaupseereina. Zaporogilaiset taas kunnioittavat turvanuijaa ja onhan Bohunin nimi meidän kilpenämme.

-- Kyllä minä tunnen tatarit, sillä Lubnien alueella me alituiseen olimme tekemisissä heidän kanssansa eikä minulla ja Wierszulilla silloin ollut koskaan lepoa.

-- Tunnen minäkin heidät, sanoi Zagloba. -- Olenhan kertonut teille kuinka vietin monta vuotta heidän joukossaan ja pääsin siellä korkeaan arvoon. Kun en kuitenkaan tahtonut ruveta musulmaniksi, oli minun vihdoin jätettävä kaikki ja vielä he olivat toimittamaisillaan minulle marttyrikuoleman siitä hyvästä, että olin houkutellut heidän vanhimman pappinsa oikeaan uskoon.

-- Mutta tehän joskus olette kertonut tämän tapahtuneen Galatassa.

-- Galatassa oli omat seikkailunsa ja Krimissä omansa. Mutta jos te luulette maailman loppuvan Galatassa, niin ette ehkä tiedä, missä pippuri kasvaa. Belialin poikia on tässä maailmassa enemmän kuin kristittyjä.

Nyt puuttui puheeseen Rzendzian:

-- Eivät yksin tatarit saata olla meille haittana, virkkoi hän, -- sillä minä en ole vielä sanonutkaan minkä Bohun minulle ilmaisi, nimittäin, että sitä rotkoa vartioivat pahat voimat. Jo se nainenkin, joka hoitaa ruhtinatarta, on jättiläinen, luultavasti hän lisäksi on noita ja pitää yhteyttä pahojen henkien kanssa. Ne varoittavat häntä vaaran tullen ja niinmuodoin meistäkin. Minulla kyllä on hänen varaltaan luoti, jonka itse olen valanut -- siunattuun vehnään. Muu ei häneen pysty. Sitäpaitsi siellä varmaan on vamppyyreja kokonaiset rykmentit puolustamassa sisäänkäytävää. Mutta herrat saavat varoa päätänsä, jos siellä minulle jotakin tapahtuu, sillä silloinhan menettäisin palkintoni.

-- Senkin kuhnuri, sanoi herra Zagloba, -- meidän päämmekö pitäisi miettiä jäätkö sinä, mokomakin, henkiin! Piru ei väännä sinulta nurin niskoja ja vaikkapa vääntäisikin, niin yhdentekevää, sillä ahneutesi takia joudut sinä joka tapauksessa kadotukseen. Minä olen hänelle liian vanha varpunen, mutta pane mieleesi, että jos Horpyna onkin mahtava noita, niin olen minä vielä mahtavampi velho, sillä olen Persiassa oppinut mustan taidon. Hän palvelee pahoja henkiä, mutta pahat henget palvelevat minua. Minä voisin niillä kyntää niinkuin härillä, mutta minä en tahdo, sillä minä otan huomioon sieluni autuuden.

-- Mainio asia. Mutta kyllä teidän kuitenkin pitäisi käyttää mahtianne, sillä on aina parempi turvata itsensä kaiken varalta.

-- Minä luotan hyvään asiaamme ja Jumalan kaitselmukseen, sanoi Wolodyjowski. -- Varjelkoot vain paholaiset Horpynaa ja Bohunia, meidän kanssamme ovat taivaan enkelit ja heitä vastaan eivät kestä parhaatkaan helvetin varustukset. Kaikkien tapausten varalta uhraan minä pyhälle arkkienkeli Mikaelille seitsemän valkeasta vahasta tehtyä kynttilää.

-- Kyllä minäkin kustannan yhden kynttilän, sanoi Rzendzian, -- ettei herra Zagloba aina saisi uhata minua kadotuksella.

-- Lähetän sinut heti paikalla helvettiin, sanoi Zagloba, -- jos näemme, ettet sinä hyvin tunne ruhtinattaren piilopaikkaa.

-- Kuinka en tuntisi? Kun vain olemme päässeet Waladynkalle, niin minä jo osaan tien vaikkapa sidotuin silmin. Me ajamme rantaa myöten Dniesteriä pitkin ja rotko tulee sitten vasemmalla kädellä. Me tunnemme sen siitä, että sisäänkäytävän edessä on kallio. Ensi silmäykseltä näyttää siltä kuin ei rotkoon ensinkään pääsisi mutta kalliossa onkin repeämä, jonka läpi voi kulkea vaikkapa kaksi hevosta rinnakkain. Ja kun kerran olemme siellä, niin ei enään kukaan pääse käsistämme sillä tuosta repeämästä käy ainoa pääsy rotkoon. Ympärillä taas on joka taholla niin korkeat kallioseinät että tuskin lintukaan lentää niiden yli. Noitanainen murhaa jokikisen ihmisen, joka luvatta yrittää sinne, siellä onkin näkyvissä paljon luurankoja, mutta Bohun sanoi, että siitä ei tarvitse välittää, pitää vain ratsastaa eteenpäin ja huutaa: Bohun, Bohun... Vasta silloin noita ystävällisesti ottaa meidät vastaan. Paitsi Horpynaa on siellä vielä Czeremys, joka julman taitavasti ampuu pistolilla. Molemmat meidän täytyy tappaa.

-- Tuota Czeremysiä en sääli, mutta riittää jos akka pannaan köysiin.

-- Luuletteko saavanne hänet köysiin? Hän on niin väkevä, että repii panssarin kuin paidan ja hevosenkenkä vain ritisee, kun hän sen murskaa käsissään. Herra Podbipienta ehkä kykenisi taistelemaan hänen kanssaan, mutta emme me. Odottakaappa vain, minä ammun häneen siunatun luotini, niin koittaa kerrankin tuon paholaisnaisen viimeinen hetki. Muuten se varmaan juoksisi perässämme kuin naarassusi ja ulvoisi kasakoita avukseen. Ja varmaan emme saisi sieltä eheänä neitiä enempää kuin omia päitämme.