Part 20

Herra Wolodyjowski sai siis lähteä yksin ja yksin taistella, kunnes hän eräältä retkeltään, jolle hän oli lähtenyt huhtikuun lopulla, palasi toukokuun puolivälissä niin uupuneena ja surullisena, että olisi luullut hänen kärsineen tappion ja turhaan hukanneen miehiä. Siltä tuntui kaikista, mutta se oli väärä luulo. Herra Wolodyjowski oli pitkällä ja rasittavalla retkellään tunkeutunut aina Ostrogin taakse Holowian luo ja tiellä tuhonnut erään joukkueen, jossa ei ollutkaan tavallista roskaväkeä, vaan muutama sata zaporogilaiskasakkaa. Nämä hän oli osaksi hakannut maahan, osaksi ottanut vangiksi. Sitä hämmästyttävämpi oli nyt hänen alakuloisuutensa, joka ikäänkuin sumuna peitti hänen luonnostaan iloiset kasvonsa. Monet olisivat heti tahtoneet tietää syyn tähän alakuloisuuteen, mutta Wolodyjowski ei virkkanut kenellekään sanaakaan. Heti astuttuaan satulasta, meni hän kahden tuntemattoman ritarin seurassa ruhtinaan luo, ja keskusteli hänen kanssaan pitkältä. Senjälkeen hän ritarien seurassa lähti herra Zagloban luo, antamatta uteliaiden, jotka tiellä tarttuivat hänen hihaansa, pidättää itseään.

Herra Zagloba katseli jonkinlaisella hämmästyksellä noita kahta jättiläiskokoista miestä, joita hän ei ollut eläissään nähnyt ja joiden univormu kultaisine olkanauhoineen osotti, että he palvelevat Liettuan sotajoukossa. Wolodyjowski sanoi:

-- Sulkekaa ovi älkääkä päästäkö ketään sisään, sillä meidän täytyy puhua tärkeistä asioista.

Zagloba antoi palvelijasotamiehelle käskyn, jonka jälkeen hän levottomana alkoi katsoa vieraita, huomaten heidän kasvoistaan, ettei heillä ole mitään hyvää kerrottavana.

-- He ovat, sanoi Wolodyjowski, osoittaen nuorukaisia, -- ruhtinaat Bylich-Kurcewicz, Jur ja Andrzej.

-- Helenan serkkuja! huudahti Zagloba. Ruhtinaat kumarsivat ja vastasivat yhtaikaa:

-- Helena vainajan serkkuja.

Zagloban punaiset kasvot kävivät hetkessä vaaleansinisiksi. Hän alkoi käsillään huitoa ilmaa ikäänkuin hän olisi saanut nuolen ruumiiseensa. Hän avasi suunsa, eikä saanut henkeään vedetyksi, silmät olivat selällään ja hän sanoi tai pikemmin huoahti:

-- Kuinka?

-- Kerrotaan, vastasi Wolodyjowski synkkänä, -- että ruhtinatar on Hyvän Nikolain luostarissa murhattu.

-- Roskaväki tukahutti kammiossa savuun kaksitoista neitoa ja kymmenkunnan nunnaa, heidän joukossaan oli myöskin meidän sisaremme, lisäsi ruhtinas Jur.

Zagloba ei tällä kertaa vastannut mitään, vain hänen kasvonsa, jotka tähän asti olivat olleet siniset, kävivät nyt niin punaisiksi, että läsnäolevat pelästyivät luullen hänen saaneen verenvuodon. Verkalleen putosivat hänen silmälautansa alas, sitten hän käsillään peitti silmänsä ja huulilta pääsi uusi valitus.

-- Hyvä Jumala!

Hän vaikeni, oli aivan hiljaista.

Vihdoin alkoivat ruhtinaat ja Wolodyjowskikin vuorostaan valitella.

-- Me sukulaiset ja ystävät, jotka tahdoimme lähteä pelastamaan sinua, jalo neito, olimme tulleet koolle, sanoi nuori ritari, tuontuostakin päästäen huokauksen, mutta nähtävästi ehti apumme liian myöhään. Meidän intomme, miekkamme ja rohkeutemme eivät enään auttaneet, sillä sinä asut jo toisessa paremmassa maailmassa taivaan kuningattaren hovissa.

-- Sisko, huudahti jättiläiskokoinen Jur, jonka kaipaus uudelleen oli riistänyt valtoihinsa, -- anna meille anteeksi meidän vikamme, kostoksi jokaisesta sinun veripisarastasi vuodatamme me ämpärillisen verta.

-- Niin totta kuin Jumala meitä auttakoon, lisäsi Andrzej.

Ja molemmat miehet ojensivat taivasta kohden kätensä. Zagloba nousi nyt penkiltä, astui muutaman askelen puusohvaa kohden, pyörittelihe siinä kuin juopunut ja lankesi vihdoin polvilleen pyhimyskuvan eteen. Hetken perästä löi linnan kello, ilmoittaen puolenpäivän hetkeä. Sen lyönti kaikui synkkänä kuin hautakello.

-- Häntä ei enään ole, toisti Wolodyjowski, -- enkelit ovat ottaneet hänet taivaaseen, jättäen meille kyyneleet ja huokaukset.

Nyyhkytys puistatutti herra Zagloban paksua ruumista. Toiset valittivat hekin. Kellot soivat.

Vihdoin rauhoittui Zagloba. Olisi saattanut luulla, että hän tuskasta väsyneenä ehkä oli nukahtanut siihen polvilleen. Mutta hän nousi hetken perästä ja istuutui puusohvalle. Hän oli nyt kuitenkin kuin toinen ihminen, silmät olivat punaiset ja verettyneet, pää oli painunut rinnalle ja alahuuli riippui. Kasvot olivat hervottomat ja ikäänkuin homehtuneet, näytti todellakin siltä kuin entinen kopea, joviaalinen mielikuvituksen mies, Zagloba, olisi kuollut ja jäljelle jäänyt vain iän kokoonpainama, uupunut vanhus.

Samassa tunkeutui ovea vartioivan palvelijan vastalauseista huolimatta huoneeseen herra Podbipienta ja valittelut alkoivat uudestaan. Liettualainen muisteli Rozlogia ja ensimäistä kohtausta ruhtinattaren kanssa, hänen suloaan, nuoruuttaan ja ihanuuttaan. Myöskin hän muisti, että on eräs heitä kaikkia onnettomampi, nimittäin sulhanen, Skrzetuski, ja hän alkoi pieneltä ritarilta kysellä häntä.

-- Skrzetuski jäi ruhtinas Koreckin luo Koreciin, sieltä hän läksi Kiovaan ja makaa siellä sairaana, tajuttomassa tilassa, kertoi herra Wolodyjowski.

-- Eikö meidän pitäisi mennä hänen luoksensa kysyi liettualainen.

-- Sinne ei tarvitse mennä, vastasi Wolodyjowski. -- Ruhtinaan lääkäri kyllä takaa, että hän paranee. Herra Suchodolski, ruhtinas Dominikin eversti ja Skrzetuskin hyvä ystävä on siellä, siellä on myöskin meidän vanha Zacwilichowski. Molemmat he hoitavat häntä. Häneltä ei puutu mitään, hän kyllä alituisesti hourailee, mutta tajuttomuus ehkä onkin hänelle parempi.

-- Suuri Jumala, sanoi liettualainen, -- oletteko omin silmin nähnyt Skrzetuskin?

-- Olen. Mutta en olisi häntä tuntenut, jollei minulle olisi sanottu, että hän se on, niin ovat tuska ja tauti hänet runnelleet.

-- Tunsiko hän teidät?

-- Varmaan, vaikkei hän mitään sanonut, sillä hän hymyili ja nyökäytti päätään. Minut valtasi sellainen sääli, etten voinut siellä viipyä. Ruhtinas Korecki aikoo lippukuntineen tulla tänne Zbaraziin ja Zacwilichowski hänen kanssaan, mutta herra Suchodolski kiroilee tätä lähtöä, sillä hän on ruhtinas Dominikilta saanut päinvastaiset käskyt. Nämä herrat juuri tuovat tänne Skrzetuskin, jollei nyt sairaus käy ylivoimaiseksi.

-- Mutta mistä te olette saaneet tiedot ruhtinattaren kuolemasta? jatkoi herra Longinus. -- Eiväthän nuo kavaljeerit ole niitä tuoneet, lisäsi hän, osoittaen ruhtinaita.

-- Eivät, nämä ruhtinaat saivat sattumalta tietää kaikki Korecissa, jonne Vilnon vojevoda oli lähettänyt heidät tuomaan apujoukkoja. Tänne he taas tulivat yhdessä minun kanssani, sillä heillä oli kirjeitä, myöskin meidän ruhtinaalle vojevodalta. Sota on varma asia eikä komissioonista enään tule mitään.

-- Sen me jo tiedämme, mutta sanokaa, kuka teille on kertonut ruhtinattaren kuolemasta.

-- Minulle sen kertoi Zacwilichowski ja hän oli saanut tiedon Skrzetuskilta. Skrzetuskille oli Chmielnicki antanut luvan hakea ruhtinatarta Kiovasta ja itse metropoliitan oli avustettava häntä. He hakivat siis pääasiassa luostareista, sillä eloon jääneet meikäläiset piiloittelivat niissä. He arvelivat, että Bohun varmaan oli sijoittanut ruhtinattaren johonkin luostariin. Niin he siis hakivat ja hakivat ja toivoivat parasta, vaikka he saivatkin tietää, että rahvas Hyvän Nikolain luostarissa oli tukahuttanut savuun kaksitoista neitoa. Itse metropoliitta vakuutti, ettei Bohunin morsiamelle toki ole voitu tehdä mitään pahaa, kunnes huomattiin, että oli aivan päinvastoin.

-- Oliko hän sitten Hyvän Nikolain luostarissa?

-- Oli.

-- Skrzetuski tapasi herra Joachim Jerliczin piiloutuneena erääseen luostariin ja niinkuin hän yleensä oli kaikilta kysellyt ruhtinatarta, niin kyseli hän häneltäkin. Herra Jerlicz kertoi hänelle silloin, että oli ollut joitakin neitoja, jotka kasakat olivat ryöstäneet ja joista kaksitoista oli jäänyt Hyvän Nikolan luostariin. Nämä olivat myöhemmin tukahutetut savuun ja heidän joukossaan oli ollut myöskin ruhtinatar Kurcewicz. Kun herra Jerlicz kuitenkin on luulosairas ja alituisesta pelosta puolihullu, niin ei Skrzetuski uskonut häntä ja käski vielä uudestaan ottaa asiasta selkoa Hyvän Nikolain luostarissa. Onnettomuudeksi eivät nunnat, joista heistäkin oli kolme tukahutettu samaan kammioon, muistaneet nimiä, mutta kuullessaan Skrzetuskin kuvauksen ruhtinattaresta, he sanoivat, että siellä oli ollut juuri sellainen. Silloin matkusti Skrzetuski pois Kiovasta ja sairastui heti senjälkeen.

-- Ihme, että hän vielä elää.

-- Hän olisikin varmaan kuollut, jollei se vanha kasakka, joka oli hoitanut häntä vankeuden aikana Siczissä ja sittemmin toi häneltä tänne kirjeen, palattuaan olisi jälleen auttanut häntä etsimistyössä. Kasakka vei Skrzetuskin Koreciin ja jätti hänet Zacwilichowskin huostaan.

-- Suojelkoon häntä Jumala, sillä hänelle varmaan ei missään enään ole lohdutusta, sanoi Longinus.

Herra Wolodyjowski vaikeni ja huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Ruhtinaat istuivat liikkumattomina, kyynärpäihinsä nojaten, kulmakarvat rypyssä. Podbipienta kohotti silmänsä taivasta kohden ja herra Zagloba tuijotti jähmettynein katsein seinään vastapäätä, ikäänkuin olisi vaipunut syvimpiin ajatuksiin.

-- Herätkää, hyvä herra, sanoi hänelle vihdoin herra Wolodyjowski, ravistaen häntä olkapäistä. -- Mitä te nyt siinä mietitte, ette kuitenkaan voi keksiä mitään, koko oveluudestanne ei ole mitään apua.

-- Minä tiedän sen, vastasi Zagloba murtuneella äänellä, -- mietin vain sitä, että olen vanha ja ettei minulla enään ole mitään tekemistä tässä maailmassa.

KAHDESKYMMENES ENSIMÄINEN LUKU.

-- Ajatelkaappa, sanoi herra Wolodyjowski muutamia päiviä myöhemmin Longinukselle, -- että se mies on yhdessä tunnissa muuttunut ikäänkuin hän olisi vanhentunut kaksikymmentä vuotta. Hän, joka oli niin iloinen, niin puhelias, kekseliäs ja ovela, että siinä suhteessa vei voiton itse Odysseuksesta, ei enään päästä suustaan ainoaa ääntä, vaan uinailee kaiket päivät, valittaa vanhuuttaan ja puhuu kuin unissaan. Tiesinhän minä, että hän piti tytöstä, mutta en olisi uskonut, että hän piti hänestä siinä määrin.

-- Mitäs ihmeellistä se on, vastasi liettualainen huoaten. -- Hän kiintyi häneen, koska hän oli temmannut hänet Bohunin käsistä ja hänen tähtensä kokenut niin paljon vaaroja ja seikkailuja pakoretkellään hänen kanssaan. Niin kauvan kuin oli toivoa, niinkauvan sai hänen järkensä ponnistella keksiäkseen keinoja. Silloin hän itsekin pysyi pystyssä. Mutta nyt ei hänellä ole mitään tekemistä maailmassa, kun hän on yksinään eikä voi kiinnittää mieltään mihinkään.

-- Minä koetin hänen kanssansa jo juodakin, toivoin, että ryyppy antaisi hänelle takaisin hänen vanhan tuulensa, mutta sekään ei auttanut. Hän kyllä juo, mutta ei ajattele entiseen tapaansa, ei puhu omista urotöistään, vaan heltyy, antaa päänsä painua ja nukkuu. En enään tiedä elääkö herra Skrzetuskikaan sen suuremmassa epätoivossa.

-- Se on tavaton vahinko, sillä hän oli sentään suuri ritari. Lähtekäämme hänen luokseen, herra Michal. Hänen oli tapana tehdä minusta pilaa ja aina kiusoitella minua. Ehkäpä hän nytkin saisi halun siihen. Hyvä Jumala, kuinka ihmiset sentään muuttuvat! Hän oli niin iloinen mies.

-- Lähtekäämme, sanoi herra Wolodyjowski. -- Nyt on jo myöhäistä, mutta illat ovatkin hänelle vaikeimmat, sillä koko päivän uinailtuaan, ei hän saa unta yöllä.

Näin keskustellen he yhdessä lähtivät herra Zagloban kortteeriin. He tapasivat hänet istumassa avonaisen ikkunan ääressä, pää käsien varassa. Oli jo myöhäinen ilta. Linnassa oli liike laannut, vain vartiat huutelivat pitkäveteisin äänin ja pensaikossa, joka eroitti linnan kaupungista, vetelivät satakielet kilpaa öisiä liverryksiään, vihellellen, maiskutellen ja raksutellen, nopeaan ja tiheään niinkuin keväinen sade putoaa. Avonaisesta akkunasta tulvi huoneeseen lämmin toukokuunilma ja kuun kirkkaat säteet, jotka valaisivat herra Zagloban tuskan vääntämiä kasvoja ja rinnalle painunutta kaljua päätä.

-- Hyvää iltaa, herra Zagloba, lausuivat molemmat ritarit.

-- Hyvää iltaa, vastasi Zagloba.

-- Mitä te siinä akkunan ääressä mietiskelette ettekä mene maata.

Zagloba huoahti.

-- Minua ei nukuta, vastasi hän verkalleen. -- Vuosi sitten olin Kahamlikin tienoilla pakoretkellä hänen kanssaan, pois Bohunin kynsistä, ja aivan samalla tavalla livertelivät nuo linnut. Mutta missä hän nyt on?

-- Jumala on sen niin määrännyt, sanoi Wolodyjowski.

-- Kyyneleet ja suru ovat meidän osamme, herra Michal, -- minulle ei enään ole lohdutusta.

He vaikenivat, mutta avonaisesta akkunasta tulvivat satakielen liverrykset yhä voimakkaampina. Koko kirkas yö oli niitä täynnä.

-- Oi, hyvä Jumala, huokasi Zagloba, -- aivan niinkin Kahamlikin varrella.

Herra Longinus pyyhkäisi kyyneleen vaaleista viiksistään ja pieni ritari sanoi hetken perästä:

-- Hoi, kuulkaas, suru sikseen, juokaa meidän kanssamme simaa, sillä se on paras keino murhetta vastaan. Muistelkaamme maljan ääressä parempia aikoja.

-- Minä juon itseni juovuksiin, sanoi Zagloba alistuen. Wolodyjowski käski palvelijan tuoda kynttilän ja pullon. He istuutuivat ja pieni ritari, tietäen että muistot paremmin kuin mikään muu saattavat herra Zagloban virkoamaan, kysyi:

-- Vai on siitä jo vuosi, kun te Rozlogista lähditte vainajan kanssa Bohunia pakoon.

-- Toukokuussa se oli, toukokuussa, vastasi Zagloba. -- Me menimme Kahamlikin yli Zolotonoszaan päin. Oi, raskasta on elää tässä maailmassa!

-- Ja tyttö oli valepuvussa?

-- Hän oli puettu kasakkapojaksi. Minun täytyi siltä raukalta sapelillani leikata hiukset, ettei häntä tunnettaisi. Minä muistan sen paikankin, minne kätkin hiukset ja sapelin puun alle.

-- Hän oli suloinen neito, lisäsi huoaten Longinus.

-- Sen minä herroille sanon, että ensi päivästä asti rakastuin häneen ikäänkuin pienestä pitäen olisin häntä holhonnut. Ja hän pani silmäini edessä kätösensä ristiin ja kiitti ja kiitti pelastuksesta ja turvasta. Jospa minut olisikin hakattu kappaleiksi, ettei minun olisi tarvinnut nähdä tätä päivää. Kun Jumala olisikin antama minun kuolla!

Taasen tuli hiljaisuus ja nuo kolme ritaria joivat kyynelillä sekoitettua simaa. Sitten alkoi Zagloba taasen puhella.

-- Minä ajattelin, että heidän luonaan saisin viettää tyyniä vanhuuden päiviä ja nyt...

Hänen kätensä vaipuivat hervottomina.

-- Ei ole missään lohtua, ei missään lohtua, paitsi haudassa...

Ennenkuin herra Zagloba ehti lausua loppuun viime sanansa, kuului eteisestä melua. Joku pyrki sisään, mutta palvelija ei päästänyt häntä. Syntyi äänekäs riita, jossa herra Wolodyjowski oli eroittavinaan jonkun tutun äänen. Hän huusi nyt palvelijalle, ettei tämä enään estäisi vierasta pääsemästä sisään.

Ovi avautui ja näkyviin tulivat Rzendzianin paksut pulleat kasvot. Hän loi läsnäoleviin pitkän katseen, kumarsi ja sanoi:

-- Ylistetty olkoon Jeesus Kristus...

-- Iankaikkisesta iankaikkiseen, vastasi Wolodyjowski, -- sehän on Rzendzian.

-- Minähän se olen, sanoi poika. -- Kumarran herroja. Mutta missä minun herrani on?

-- Sinun herrasi on Korecissa sairaana.

-- Jumalan tähden, mitä te sanotte! Onko hän pahastikin sairaana? Jumala varjelkoon!

-- Hän on ollut vaikeasti sairaana, nyt hän on parempi. Lääkäri sanoo, että hän paranee.

-- Sillä minä olen tullut tuomaan herralleni tietoja neidistä.

Pieni ritari alkoi alakuloisesti nyökytellä päätään.

-- Turhaan kiiruhdit, sillä herra Skrzetuski tietää jo hänen kuolemansa ja mekin täällä vuodatamme katkeria kyyneliä.

Rzendzianin silmät menivät pystyyn.

-- Auttakaa, mitä minä kuulenkaan, onko neiti kuollut?

-- Ei kuollut, vaan Kiovassa murhattu.

-- Missä Kiovassa, mitä herra nyt puhuu?

-- Missäkö Kiovassa -- etkö sinä tiedä Kiovaa.

-- Jumalan tähden, eihän herra laske leikkiä. Mitä neidillä oli tekemistä Kiovassa? Kun hän on piiloitettuna Waladynkan varrella olevassa rotkossa likellä Raszkowia. Ja noita-akka oli saanut käskyn, ettei hän liikkuisi sieltä askeltakaan ennen Bohunin tuloa. Jumal'avita, täytyykö tässä tulla hulluksi!

-- Mikä noita-akka se on? Mitä sinä puhut?

-- No, Horpyna, kyllä minä sen paasiviulun tunnen.

Herra Zagloba nousi äkkiä penkiltä ja alkoi heilutella käsiään aivan kuin ihminen, joka on pudonnut syvyyteen ja koettaa pelastua hukkumasta.

-- Jumalan nimessä, pitäkää suunne kiinni, sanoi hän Wolodyjowskille, -- antakaa minun kysyä.

Läsnäolevat aivan vavahtivat, niin kalpea oli Zagloba ja hiki kihosi hänen kaljulle päälaelleen. Hän hyppäsi kuitenkin tasajalkaa penkin yli Rzendzianin luo ja tarttuen poikaa olkapäähän, kysyi hän käheällä äänellä:

-- Kuka sinulle on sen sanonut, että neiti on piiloitettuna Raszkowin tienoilla?

-- Kukako sen on sanonut? Bohun.

-- Poika, oletko tullut hulluksi, ärjäisi herra Zagloba, ravistaen poikaa kuin päärynäpuuta, -- mikä Bohun?

-- Jumalan tähden, huusi Rzendzian, -- miksi minua noin ravistatte? Antakaa minun olla rauhassa, että voin koota ajatukseni, sillä olen aivan hämmennyksissä. Tehän panette minun pääni sekaisin. Mikäkö Bohun, ettekö te sitten häntä tunne?

-- Älä siinä lörpöttele, taikka minä isken sinuun puukon! ärjyi Zagloba. -- Missä sinä olet nähnyt Bohunin?

-- Wlodawassa. Mitä te minusta tahdotte? huusi poika pelästyneenä. -- Olenko minä mikä ryöväri?

Zagloban ajatukset menivät sekaisin. Hänen henkeään ahdisti ja hän putosi läähättäen penkille istumaan. Herra Michal riensi hänen avukseen.

-- Milloin sinä näit Bohunin? kysyi hän Rzendzianilta.

-- Kolme viikkoa sitten.

-- Elääkö hän sitten?

-- Kuinkas ei eläisi. Itse hän minulle kertoi kuinka te häntä peittositte, mutta hän nuoleskeli itsensä terveeksi.

-- Ja hänkö sinulle sanoi, että neiti on Raszkowin luona?

-- Kukas sitten.

-- Kuule, Rzendzian, tässä on kysymys sinun herrasi ja neidin hengestä. Sanoiko itse Bohun sinulle, ettei neiti ollut Kiovassa?

-- Hyvä herra, kuinka neiti olisi voinut olla Kiovassa, kun Bohun piiloitti hänet Raszkowin luo ja kielsi Horpynaa kuoleman uhalla päästämästä häntä pois. Nyt hän on antanut minulle turvanuijan ja sormuksensa, jotta minä menisin neidin luo. Sillä hänen haavansa ovat auenneet ja hänen täytyy maata, ties kuinka kauvan.

Rzendzian ei ehtinyt puhua pitemmältä, sillä herra Zagloba hypähti nyt uudelleen penkiltä ja, molemmin käsin tarttuen hiustensa rippeihin päälaella, alkoi hän huutaa kuin hullu:

-- Minun tyttöseni elää, Jumalan nimessä, elää! Häntä ei olekaan Kiovassa surmattu, vaan hän elää, elää, rakkaimpani!

Ja vanhus tömisteli siinä jalkojaan, nauroi, nyyhki ja tarttui lopuksi Rzendzianin päähän, painaen sitä rintaansa vastaan. Sitten hän alkoi suudella poikaa niin että tämä lopulta oli aivan sekaisin.

-- Jättäkää minut nyt vähänkin rauhaan, sillä minä tukahdun. Neitihän on elossa! Jos Jumala suo, niin lähdemme yhdessä häntä noutamaan. No, herra!

-- Päästäkää hänet nyt irti. Antakaa hänen kertoa, sillä emmehän vielä ymmärrä mitään, sanoi Wolodyjowski.

-- Puhu, puhu! huusi Zagloba.

-- Kerro alusta asti, veliseni, sanoi herra Longinus, jonka viiksillekin oli istahtanut suuri kastehelmi.

-- Suokaa, hyvät herrat, minun niistää nenäni, sanoi Rzendzian, -- ja sulkea akkuna. Sillä nuo juuttaan satakielethän pitävät pensaissa sellaista melua, ettei saa suunvuoroa.

-- Simaa! huusi Wolodyjowski palvelijalle. Rzendzian sulki tavallisella hitaudellaan akkunan.

Sitten hän kääntyi läsnäolevien puoleen ja sanoi:

-- Suokaa, hyvät herrat, minun istua, sillä minä olen väsyksissä.

-- Istu, sanoi Wolodyjowski, kaataen hänelle kannusta simaa. -- Juo meidän kanssamme, sinä olet sen ansainnut, kun kerroit uutisen niin pian.

-- Hyvää simaa, vastasi poika, nostaen lasin valoa vastaan.

-- Me hakkautamme sinut, Jumal'avita palasiksi, jollet jo kerro, ärjyi Zagloba.

-- Mitä herra nyt taas kiukuttelee. Kerronhan minä, kun herrat tahtovat, sillä teidän asianne on käskeä ja minun totella, koska olen palvelija. Mutta huomaan, että minun täytyy kertoa kaikki perinpohjin.

-- Kerro vain alusta asti.

-- Herrat muistavat, että kun tuli tieto Barin valloituksesta, niin me luulimme että nyt on neiti hukassa. Minä palasin silloin Rzendzianiin vanhempieni ja isoisän luo, joka jo on yhdeksänkymmentä vuotta vanha, ei -- nyt muistan: yhdeksänkymmentä yksi vuotta!

-- Olkoonpa vaikka yhdeksänsataa, murahti Zagloba.

-- Suokoon Herra Jumala hänelle ikää niin pitkältä kuin mahdollista, kiitän teitä hyvästä sanastanne, sanoi Rzendzian. -- Niin, minä palasin siis silloin kotia viedäkseni vanhemmilleni sen vähän, minkä Jumalan avulla olin ryövärien joukossa koonnut. Sillä niinkuin herrat tietävät, ottivat kasakat minut viime vuonna Czehrynissä kiinni ja pitivät minua omanaan. Minä hoidin siellä haavoitettua Bohunia ja saavutin hänen suuren luottamuksensa. Siinä sivussa minä sitten noilta varkailta ostelin hiukan hopeaa ja aarteita...

-- Tiedämme, tiedämme, sanoi Wolodyjowski.

-- Kas niin minä sitten tulin vanhempieni luo. He iloitsivat suuresti, kun näkivät minut eivätkä tahtoneet uskoa silmiään, kun näytin heille kaiken minkä olin koonnut. Minun täytyi vaarille vannoa, että olin rehellisillä keinoilla hankkinut tavarat. Vasta sitten he tulivat oikein iloisiksi. Teidän tulee nimittäin tietää, että he käyvät Jaworskien kanssa käräjiä eräästä päärynäpuusta, joka kasvaa juuri maiden rajalla. Se kasvaa puoleksi jaworskien tiluksilla, mutta oksat ovat meidän puolella. Ja nyt kun Jaworskit sitä ravistavat, niin meidänkin päärynät putoavat ja paljon menee rajalle. He sanovat silloin, että ne päärynät jotka ovat rajalinjalla, kuuluvat heille, mutta me...

-- Poika, älä saata minua vihaan äläkä puhu asiaankuulumattomia.

-- Ensinnä, teidän luvallanne, minä en ole mikään poika, vaan aatelinen. Vaikka olenkin köyhä, niin minulla on vaakuna, kuten herra Wolodyjowski ja herra Podbipienta herra Skrzetuskin tuttavina tietävät. Ja -- toiseksi on tuo juttu kestänyt jo viisikymmentä vuotta.

Zagloba puri hampaansa yhteen ja vannoi itsekseen, ettei hän enään virka mitään.

-- Hyvä on, senkin pikkuinen kala, sanoi herra Longinus makeasti, -- mutta kerroppa meille Bohunista äläkä päärynäpuista.

-- Bohunistako? sanoi Rzendzian. -- Olkoon menneeksi Bohunista. No niin, Bohun luulee, ettei hänellä ole uskollisempaa palvelijaa ja ystävää kuin minä, vaikka hän siellä Chzehrynissä aika lailla kyni minua. Sillä minähän, totta puhuen, minähän häntä hoidin silloin kun ruhtinas Kurcewiczit olivat häntä löylyttäneet. Valehtelin hänelle silloin, etten enään mene herrojen palvelukseen, vaan liityn kasakoihin, heistä muka hyödyn enemmän. Ja hän uskoi. Kuinkas ei hän olisi uskonut, kun olin auttanut hänet terveeksi. Sentähden hän myöskin kauheasti mielistyi minuun ja, totta puhuen, palkitsi minut runsaasti. Hän ei tietänyt, että minä mielessäni olin vannonut kovasti kostavani hänelle sen vääryyden, jonka hän Czehrynissä oli minulle tehnyt. Ja jollen vielä ole pistänyt häntä kuoliaaksi, niin on syynä siihen vain se, ettei aatelismiehen sovi pistää vuoteessa makaavaa vihollista veitsellä kylkeen, niinkuin mitäkin sikaa.

-- Hyvä, hyvä, sanoi Wolodyjowski. -- Sen me myöskin tiedämme. Mutta millä lailla sinä nyt sitten löysit Bohunin?

-- No nähkääs, se kävi tällä tapaa: kun me jo olimme voittaneet Jaworskit -- he tulevat vielä kerran kulkemaan kerjäläisreppu selässä, se on ihan varma! -- niin minä ajattelin itsekseni: nyt lienee kai minunkin aikani jo vähitellen hakea Bohun ja kostaa hänelle hänen tekemänsä vääryys. Ilmaisin nyt salaisuuteni vanhemmille ja isoisälle ja kun isoisä on rohkeutta rakastava mies, niin hän sanoo: koska kerran olet vannonut, niin mene, sillä muuten sinusta tulee lurjus. Lähden siis, sillä olin vielä ajatellut sitäkin, että jos löydän Bohunin, niin ehkä saan tietää jotakin neidistä, jos hän vielä on hengissä, ja kun olen ampunut hänet ja tuon uutisen herralleni, niin varmaan en jää vaille palkintoa.

-- Varmaan et jääkään ja mekin palkitsemme sinut, sanoi Wolodyjowski.

-- Minun luonanihan sinulla, veliseni, jo on hevonen ratsastustamineineen, lisäsi Longinus.

-- Kiitän nöyrimmästi herroja, sanoi poika iloissaan. Onhan oikein, että hyvästä viestistä annetaan lahja eikä tarvitse pelätä minun juovan mitä saan...

-- Hiisi minut vieköön, mutisi Zagloba.

-- Sinä siis lähdit kotoa, auttoi Wolodyjowski taasen juttua kulkuun.