Part 2

Kuitenkin olivat hänen silmänsä himmeät niinkuin sumun verhoamat tähdet ja hän katseli tyttöön melkein nöyrästi. Huomatessaan ettei kauhu poikennut hänen kasvoiltansa, alkoi hän puhua matalalla ja surullisella äänellä.

-- Älä pelkää, ruhtinatar.

-- Missä minä olen? kysyi neito, katsellen kasakkaan sormiensa lomitse.

-- Turvallisessa paikassa, kaukana sodasta. Älä pelkää, armas sielu, olen tuonut sinut tänne Barista, jotta eivät ihmiset eikä sota voisi sinua vahingoittaa. Siellä Barissa eivät kasakat jättäneet eloon ketään, sinä yksin pelastuit.

-- Mitä te täällä teette, miksi te minua ahdistatte?

-- Minäkö ahdistan sinua? Hyvä Jumala!

Ja kasakka hajoitti kätensä ja alkoi nyökytellä päätään niinkuin ihminen tekee, jota on kohdannut suuri vääryys.

-- Minä pelkään teitä kauheasti.

-- Ja mitä sinä pelkäät? Jos sinä käsket, niin en minä liiku tästä ovelta. Minä olen orjasi. Minä jään istumaan tänne kynnykselle ja vain katselen sinua silmiin. Minä en tahdo sinulle pahaa, miksi sinä siis minua vihaat? Sinä työnsit omalla kädelläsi Barissa veitsen ruumiiseesi, vaikka sinä jo kauvan olet tuntenut minut ja tiesit, että minä tulen sinua puolustamaan. Enhän minä ole sinulle vieras ihminen, vaan sydämellinen ystävä ja kuitenkin sinä työnsit veitsen ruumiiseesi, ruhtinatar!

Ruhtinattaren kalpeat kasvot punehtuivat.

-- Minä tahdoin mieluummin valita kuoleman kuin häpeän, sanoi hän. -- Ja minä vannon, että jollet sinä säästä minua, niin minä surmaan itseni, vaikkapa minun samalla täytyisi hukuttaa sieluni kadotukseen.

Tytön silmistä säkenöi tuli ja Bohun huomasi, että tuon Kurcewiczien ruhtinaallisesta verestä polveutuvan tytön kanssa ei ole leikkimistä, sillä epätoivon hetkellä hän toteuttaa mitä uhkaa ja asettaa puukkonsa tällä kertaa varmemmin.

Siksipä Bohun ei enään vastannut mitään, vaan astui pari askelta akkunaa kohden, istuutui kultakankaalla verhotulle penkille ja päästi päänsä vaipumaan.

Hiljaisuutta kesti hetken. -- Ole huoleti, sanoi nyt Bohun. -- Niinkauvan kuin minä olen selvänä ja niinkauvan kuin ei viina-kulta sytytä päätäni palamaan, niin kauvan olet sinä minulle kuin pyhimyskuva kirkossa. Siitä hetkestä asti kun sinut Barista löysin, olen ollut juomatta. Sitä ennen join juomistani ja huuhtelin alas onnettomuuttani viina-kullalla. Mitäpä minä muutakaan saatoin tehdä! Mutta nyt en ota suuhuni makeaa viiniä, en viiniä enkä paloviinaa.

Ruhtinatar vaikeni.

-- Minä katselen sinua, ilahutan silmiäni sinun kauniilla näölläsi ja sitten minä lähden.

-- Anna minulle takaisin vapauteni, sanoi tyttö.

-- Oletko sitten vankeudessa? Sinähän olet herratar. Ja minne sinä tahtoisit lähteä? Kurcewiczit ovat kuolleet, tuli on niellyt kylät ja linnat, ruhtinas ei ole Lubniessa, hän marssii Chmielnickiä vastaan ja Chmielnicki häntä vastaan. Kaikkialla riehuu sota, veri vuotaa, kaikkialla on vain kasakoita ja sotilaita. Kuka säästää sinua kuka säälii sinua, kuka puolustaa sinua, paitsi minä?

Ruhtinatar kohotti silmänsä, sillä hän muisti, että maailmassa kuitenkin on joku, joka ottaisi hänet suojaansa, säälisi häntä ja puolustaisi. Hän ei tahtonut lausua hänen nimeänsä, jotta ei kiihoittaisi julmaa leijonaa. Ja samalla valtasi taasen syvä suru hänen sydämensä. Vieläkö hän elää, hän, jota hänen sielunsa on kaihonnut? Barissa ollessaan oli hän saanut tietää hänen elävän, sillä Zagloban lähdettyä oli hän kuullut ankaran ruhtinaan voittojen yhteydessä lausuttavan herra Skrzetuskin nimen. Mutta kuinka monta päivää ja yötä olikaan siitä jo kulunut, kuinka monta taistelua olikaan saattanut senjälkeen tapahtua ja kuinka moni onnettomuus olikaan saattanut senjälkeen kohdata Skrzetuskia! Vain Bohunilta hän nyt olisi voinut saada hänestä tietoja, mutta hän ei tahtonut eikä uskaltanut kysyä.

Ruhtinattaren pää vaipui tyynyille.

-- Täytyykö minun siis jäädä tänne vangiksi? kysyi hän valittaen. -- Mitä minä olen teille tehnyt, että te kuljette kintereilläni kuin onnettomuus?

Kasakka kohotti päätänsä ja alkoi puhua niin hiljaa, että hänen äänensä tuskin kuului.

-- Mitä sinä olet tehnyt minulle, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että jos minä olen sinulle onnettomuus, niin olet sinäkin onnettomuus minulle. Jos minä en olisi rakastunut sinuun, niin olisin vapaa kuin aron tuuli, vapaa sydämeltä ja sielulta, olisin kunniakas kuin itse Konasewicz Sahajdaczny. Sinun kasvosi ovat olleet minun onnettomuuteni, sinun silmäsi ovat olleet minun onnettomuuteni. Ei ole minulle rakas vapaus eikä kasakan kunnia. Mitä on minulle merkinnyt naisten kauneus, senjälkeen kun sinä lapsesta olit kasvanut neidoksi. Kerran minä valloitin galeerin, joka kuljetti sulttaanille mitä kauneimpia tyttöjä eikä yksikään niistä voittanut minun sydäntäni. Kasakkaveljet leikittelivät heillä ja sitten minä käskin sitoa jokaiselle kiven kaulaan ja oikopäätä veteen! Ennen en pelännyt ketään, en välittänyt mistään, kävin sotaa pakanoita vastaan, otin saalista ja olin arolla kuin ruhtinas linnassaan! Ja mitä olen tänään? Kas täällä istun nyt orjana, kerjään sinulta hyvää sanaa enkä vain saa, enkä ole koskaan kuullut sitä huuliltasi, en edes silloin, kun veljesi ja tätisi kosivat minun puolestani. Oi jospa sinä, tyttö, olisit minulle toisenlainen, jos sinä olisit toisenlainen, niin ei olisi tapahtunut, mikä on tapahtunut. En olisi surmannut sinun omaisiasi, en olisi ottanut osaa kapinaan enkä veljeillyt talonpoikien kanssa. Mutta sinun tähtesi olen minä kadottanut järkeni. Sinä olisit voinut johdattaa minut minne olisit tahtonut ja minä olisin sinun tähtesi antanut vereni ja henkeni. Mutta nyt olen minä kokonaan tahrattu aatelisverellä, ja ennen minä surmasin vain tatareja ja toin saalista sinulle, jotta sinä kävisit kullassa ja jalokivissä kuin Jumalan kerubi. Miksi et sinä silloin rakastanut minua? Oi raskas, raskas on ollakseni, sääli toki sydän-raukkaani, sääli sydän-raukkaani! En saa elää sinun kanssasi enkä voi elää ilman sinua, en saata olla kaukana sinusta enkä lähellä sinua, en mäellä enkä laaksossa, sinä minun kyyhkyläiseni, sinä minun sydänkäpyseni! Oi, anna minulle anteeksi, että tulin Rozlogiin hakemaan sinua kasakan tapaan sapelilla ja tulella. Mutta minä olin juovuksissa vihasta ruhtinaita kohtaan ja olin matkalla juonut viinaa, minä onneton ryöväri! Ja kun sinä sitten pakenit minulta, niin ulvoin sinun jälkeesi niinkuin koira, haavojani pakotti eikä ruoka maistunut ja minä rukoilin Kuolemaa, että hän ottaisi minut luokseen. Ja nyt sinä tahdot, että minä antaisin sinut pois ja kadottaisin sinut jälleen, sinä kyyhkyläiseni, sydänkäpyseni!

Kasakka keskeytti, sillä hänen äänensä takertui kurkkuun ja hän seisoi siinä melkein valittaen, mutta Helenan kasvot vuoroin punehtuivat, vuoroin kalpenivat. Jota enemmän Bohunin sanoissa ilmeni hänen, suunnaton rakkautensa, sitä suurempi kuilu aukeni tytön ja hänen välilleen, kuilu pohjaton ja vailla pelastuksen toivoa.

Kasakka rauhoittui hetkeksi, tuli hiukan tajuihinsa ja puhui edelleen:

-- Pyydä mitä tahdot. Katso kuinka tämä tupa on koristettu, kaikki on minun tavaraani, saalista Barista. Minä toin sen kuudella hevosella sinua varten. Pyydä mitä tahdot, keltaista kultaa, loistavia pukuja, kalleuksia, nöyriä orjia. Minä olen rikas, minulla on omaanikin yllin kyllin, eivätkä Chmielnicki ja Krywonos kitsastele antaa minulle lisää. Sinä saat asua kuin ruhtinatar Wisniowiecki, minä hankin sinulle linnoja, minä lahjoitan sinulle puolen Ukrainaa, sillä vaikka minä olenkin kasakka-atamani enkä aatelismies, niin minun komennossani on kymmenen tuhatta sotilasta, siis enemmän kuin ruhtinas Jeremillä on johdettavana. Pyydä mitä tahdot kunhan vain et karkaa minun luotani, kunhan vain jäät olemaan kanssani, kyyhkyläiseni, ja kunhan vain rakastat minua.

Ruhtinatar kohottautui vuoteellaan. Hän oli hyvin kalpea, mutta hänen ihanat kasvonsa ilmaisivat niin murtumatonta tahtoa, ylpeyttä ja voimaa, että tämä kyyhkyläinen tällä hetkellä paremmin oli nuoren kotkan kaltainen.

-- Jos te odotatte minun vastaustani, sanoi hän, -- niin tietäkää, että vaikka minun täytyisi voihkia koko ikäni teidän vankeudessanne, niin en koskaan rakasta teitä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.

Bohun taisteli hetken itsensä kanssa.

-- Älä sano minulle sellaisia asioita, virkkoi hän käheällä äänellä.

-- Älkää puhuko minulle rakkaudestanne, sillä siitä tulee minulle häpeä, viha ja loukkaus. Minä en ole teitä varten.

Bohun nousi.

-- Ja ketä varten sinä sitten olet, ruhtinatar Kurcewicz? Ja kenen oma sinä olisit ollut Barissa, jollen minä...

-- Se, joka pelastaa minun henkeni antaakseen minulle häpeän ja vankeuden, on minun viholliseni eikä ystäväni.

-- Ja luuletko sinä, että talonpojat olisivat sinut tappaneet? Kauheaa on ajatella...

-- Puukko olisi minut tappanut, mutta sinä sen tempasit pois käsistäni.

-- Enkä minä anna sitä takaisin, sillä sinun täytyy tulla minun omakseni! huudahti kasakka.

-- En koskaan! Pikemmin tahdon kuolla!

-- Sinun täytyy, ja sinä tulet omakseni.

-- En koskaan.

-- No, tiedätkö, jollet sinä nyt olisi haavoitettu, niin minä senjälkeen, mitä olet minulle sanonut, lähettäisin kiireesti, vielä tänä päivänä, muutamia miehistäni Raszkowiin väkivallalla noutamaan tänne munkin ja huomenna minä olisin sinun miehesi. Niin, ja eikö ole kuin olekin niin, että on synti olla rakastamatta ja hyväilemättä miestään... Oo, sinä olet muka jalosukuinen neito, sinua loukkaa ja suututtaa kasakan rakkaus. Mutta mikä sinä itse asiassa olet että minun pitäisi olla sinun talonpoikaisorjasi? Missä ovat sinun linnasi, pajarisi ja sotamiehesi? Mitä sinä vihastut ja mikä sinua loukkaa? Minä olen valloittanut sinut sodassa, sinä olet minun vankini. Oo, jospa minä olisinkin talonpoika, niin ruoskanlyönti sinun valkeille olkapäillesi opettaisi sinulle järkeä. Minä kyllästyttäisin itseni sinun kauneudellasi ilman pappiakin, jos olisin, talonpoika enkä ritari.

-- Taivaan enkelit, pelastakaa minut! kuiskasi ruhtinatar.

Yhä hurjemmaksi kävi raivo kasakan kasvoilla ja vimmoissaan hän tarttui hiuksiinsa.

-- Minä tiedän, sanoi hän, -- minä tiedän, miksi minä loukkaan sinua ja miksi sinä vastustat minua. Sinä säilytät neitseellisen kauneutesi toista varten. Mutta se ei auta, niin totta kuin elän, niin totta kuin olen kasakka! Mokomakin aatelismiehen retkale, kirottu ljahiroisto, surma hänet periköön! Tuskin oli hän nähnyt sinut, tuskin ehtinyt tanssissa kieputtaa sinua, kun jo otti sinut kokonaan valtoihinsa, mutta kasakka, kärsiköön ja lyököön otsaansa. Vaan kyllä minä vielä saan hänet käsiini, annan nylkeä hänet ja lyödä naulat hänen lävitsensä. Tiedä sinä, että Chmielnicki ryntää ljaheja vastaan ja minä lähden hänen mukaansa ja etsin sinun kyyhkysesi vaikkapa maan alta, ja kun minä palaan, niin heitän hänen kirotun päänsä tielle sinun jalkojesi eteen.

Helena ei kuullut atamanin viimeisiä sanoja. Tuska, viha, haavat, mielenliikutus ja pelästys olivat riistäneet häneltä voimat ja tavaton lamaus levisi hänen jäseniinsä. Hänen silmänsä ja ajatuksensa sammuivat ja hän meni tainnoksiin.

Vihasta kalpeana seisoi Bohun hetken paikoillaan, vaahto huulilla. Sitten hän äkkiä huomasi tytön, hervottomasti taaksepäin retkahtaneen, kuolleen pään, ja hänen huuliltaan pääsi melkein eläimellinen ulvahdus.

-- Hän on kuollut! Horpyna, Horpyna, Horpyna! Ja Bohun heittäytyi maahan. Jättiläiskokoinen nainen juoksi kiireesti tupaan.

-- Mikä sinun on?

-- Pelasta, pelasta! huusi Bohun. -- Minä olen hänet tappanut, hänet, sieluni, valoni!

-- Mitä sinä hourailet?

-- Tappanut, tappanut! voihki Bohun ja väänteli käsiään.

Horpyna lähestyi nopeasti ruhtinatarta ja huomasi heti, ettei hän ollut kuollut, vaan ainoastaan tainnoksissa, ja toimitettuaan Bohunin oven taa, alkoi hän hoidella neitoa. Ruhtinatar avasi hetken päästä silmänsä.

-- No niin, lapseni, ei ole mitään hätää, sanoi noita. -- Sinä pelästyit häntä ja pyörryit, mutta pyörtymys menee ohi ja terveys palaa. Sinä olet terve kuin pähkinä, sinä saat vielä kauvan elää maailmassa ja nauttia onnea.

-- Kuka sinä olet? kysyi ruhtinatar heikolla äänellä.

-- Minäkö? Sinun palvelijasi, sillä niin on hän käskenyt.

-- Missä minä olen?

-- Pirun-Rotkossa. Tämä on oikeaa erämaata, täällä et näe ketään muuta kuin hänet.

-- Asutko sinäkin täällä?

-- Tämä on minun taloni. Minä olen Doncowna, minun veljeni on Bohunin alipäällikkö ja johtaa kelpo poikia, ja minä taas istun täällä ja hoidan sinua tässä kultaisessa huoneessa. Minun majastani on tullut komea sali niin että välkkyy ja hohtaa. Hän on tuonut tuon kaiken tänne sinua varten.

Helena katsahti tytön komeihin kasvoihin ja nuo kasvot näyttivät vilpittömiltä.

-- Tuletko sinä olemaan minulle hyvä?

Nuoren noidan valkeat hampaat välähtivät hymyssä.

-- Tulen. Kuinka en olisi hyvä, sanoi hän. -- Mutta ole sinäkin hyvä atamanille. Hän on haukka, hän on kuuluisa urho, hän sinulle...

Näin sanoessaan taipui noita Helenan korvan juureen ja alkoi kuiskia hänelle sekä purskahti lopuksi suureen nauruun.

-- Pois! huudahti ruhtinatar.

KOLMAS LUKU.

Varhain kolmannen päivän aamuna istui Doncowna yhdessä Bohunin kanssa raidan alla likellä myllynpyörää ja katseli kuohuvaan veteen.

-- Hoidathan häntä hyvin, pidäthän huolta hänestä etkä käännä pois silmääsi hänestä, vartioithan, ettei hän milloinkaan pääse rotkon ulkopuolelle?

-- Rotkostahan on joelle vain kapea ala, mutta siinä on tilaa tarpeeksi. Anna täyttää tämä ala kivillä, silloin me olemme täällä pohjalla kuin padassa, ja jos taas minulle tulee tarve, niin kyllä keksin keinon päästäkseni ulos täältä.

-- Milläs te täällä elätte?

-- Czeremis istuttaa kallioiden alle maissia ja villiä viiniä ja pyydystää ansalla lintuja. Sinähän olet sitäpaitsi tuonut niin paljon muassasi, ettei häneltä puutu muuta kuin linnun maitoa. Älä pelkää, ei hän pääse pois rotkosta, eikä kukaan saa tietää hänen olinpaikastaan, jolleivät vain sinun miehesi mene ilmaisemaan, että hän on täällä.

-- Minä olen ottanut heiltä valan. He ovat uskollisia poikia eivätkä mene ilmaisemaan salaisuutta, vaikka heille mitä tehtäisiin. Mutta sinähän olet itse sanonut, että tänne tulen luoksesi ihmisiä pyytämään sinua povaamaan.

-- Tuleehan niitä välistä Raszkowista ja välistä Jumala ties mistä, mutta he pysähtyvät aina joen luotukaan ei tule sisälle rotkoon, sillä he pelkäävät. Sinä olet nähnyt täällä luita, ne ovat niiden luita, jotka ovat aikoneet tulla sisäpuolelle.

-- Oletko sinä murhannut heidät?

-- Murhasi kuka murhasi. Jos joku tahtoo povausta, niin hän odottaa rotkon suulla, minä menen pyörän luo ja käyn sitten sanomassa mitä näen vedessä. Pian minä povaan sinullekin, mutta en vain tiedä, näkyykö mitään, sillä ei aina näy.

-- Kun et vain näkisi mitään pahaa?

-- Jos näkyy jotakin pahaa, niin et saakaan ratsastaa pois. Ja muutenkin sinun olisi paras olla lähtemättä.

-- Minun täytyy. Chmielnicki on lähettänyt minulle kirjeen Bariin ja sanonut että palaisin, ja Krywonos on hänkin käskenyt tulemaan. Nyt käyvät ljahit meitä vastaan suurella voimalla, siis täytyy meidänkin yhtyä.

-- Ja milloin palaat?

-- En tiedä. Syntyy suuri taistelu, jollaista vielä ei ole ollut. Jos meidän tai ljahien täytyy kuolla. Jos meidät lyödään, niin piiloittaudun tänne ja jos me lyömme heidät, niin palaan noutamaan käköstäni ja vien hänet Kiovaan.

-- Mutta jos saat surmasi?

-- Senhän sinä voit povata, jotta saisin sen tietää.

-- Mutta jos saat surmasi?

-- Voin saada, koska äiti kerran on synnyttänytkin.

-- No mutta mitäs minä silloin teen tytön? Väännänkö häneltä niskat nurin, vai kuinka?

-- Koskeppas sinä häneen kädelläsikin, niin minä käsken härjillä raastaa sinut paaluun!

Bohun vaipui synkkiin ajatuksiin. -- Jos minä saan surmani, niin sano hänelle, että hän antaa minulle anteeksi.

Ohhoh, kiittämätön ljahitar se on, kun ei anna vastarakkautta sellaiselle rakkaudelle. Jos minusta riippuisi, niin minä ainakaan en panisi sinua vastaan.

Näin sanoessaan tönäisi Horpyna pari kertaa Bohunia kylkeen ja hymyili, niin että kaikki hampaat paljastuivat.

-- Mene sinä hiiteen, sanoi kasakka.

-- No, no, tiedänhän minä, ettet sinä ole minua varten. Bohun katsahti vaahtoavaan veteen myllynpyörässä, ikäänkuin olisi itse tahtonut povata.

-- Horpyna, sanoi hän hetken perästä.

-- Mikäs on?

-- Kun minä lähden, niin tuleeko hän ikävöimään minua?

-- Koska et sinä tahdo häntä orjuuttaa kasakan tapaan, niin ehkä on parempi, että lähdet tiehesi.

-- En tahdo, en voi, en rohkene. Minä tiedän, että hän kuolisi.

-- Niin ollen on ehkä parempi, että sinä lähdet. Niinkauvan kuin hän näkee sinut, ei hän tahdo edes tuntea sinua, mutta kun hän istuu kuukauden täällä minun ja Czeremisin kanssa, niin sinä ehkä jo käyt hänelle rakkaammaksi.

-- Jos hän vain olisi terve, niin kyllä minä silloin tietäisin mitä tekisin. Minä tuottaisin papin Raszkowista ja käskisin vihkiä itseni. Mutta nyt minä pelkään, että hän kuolee, jos hän pelästyy. Olethan itsekin nähnyt hänen tilansa.

-- Anna hänen aluksi olla rauhassa ja mitäs sinä sitten teet papilla ja vihkimisellä? Et sinä ole oikea kasakka, et. Minä vain en tänne tahdo pippiä enkä pappia. Raszkowissa on Dobruczan tatarilaisia. Saisit vielä heidät sieltä niskaamme. Ja jos he tulisivat, niin vähänpä sinä enään saisit nähdä ruhtinatarta. Mikä sinun päähäsi on pistänytkin? Ratsasta sinä pois vain ja palaa sitten takaisin.

-- Mutta katso sinä puolestasi veteen ja sano mitä näet. Sano totuus äläkä valehtele, vaikka siihen paikkaan kuolisin.

Doncowna läheni myllynruuhta ja nosti ylös toisen sulun, joka pidätti koskesta tulevaa vettä. Yhtäkkiä tulvahti vuolas virta kaksinkertaisella voimalla ruuhen läpi. Pyörä alkoi kieppua yhä nopeammin ja nopeammin, kunnes se lopulta oli kokonaan pärskeen peitossa. Rikkilyöty vaahto kuohui pyörän alla kuin kiehuva vesi.

Noita tuijotti mustilla silmillään kuohuun ja, tarttuen kiinni palmikkoonsa korvan kohdalta, alkoi huutaa:

-- Huku-huku, näytä itses tammisessa pyörässä, valkeassa vaahdossa, selvässä sumussa. Olit paha tai hyvä, niin näytä itses!

Bohun likeni häntä ja istuutui hänen läheisyyteensä. Hänen kasvonsa ilmaisivat pelkoa ja kiihkeää uteliaisuutta.

-- Jo näen, huusi noita.

-- Mitä sinä näet?

-- Veljeni kuoleman. Kaksi härkää vetää Doniecia paaluun.

-- Mene hiiteen veljinesi, mutisi Bohun, joka tahtoi tietää aivan toista.

Hetken perästä kuului vain pyörän kolina, se kun kieppui kuin hullu.

-- Sinisenä on veljeni pää, aivan sinisenä, korpit sitä nokkivat, jatkoi noita.

-- Mitä sinä vielä näet?

-- En mitään -- oi kuinka sinisenä! Huku-huku, tammisessa pyörässä, valkeassa vaahdossa, selvässä sumussa, näytä itses -- nyt näen!

-- No mitä?

-- On taistelu: ljahit pakenevat urhoollisten poikain edestä ja minä ajan takaa... Minä näen sinutkin. Sinä kohtaat erään pienen ritarin, hu-hur-hur-... Varo sinä pientä ritaria!

-- Entä ruhtinatar?

-- Häntä ei näy. Taas minä näen, että joku on sinun luonasi, joku joka pettää sinut, sinun vilpillinen ystäväsi.

Bohun seurasi silmillään milloin vaahtoa, milloin Horpynaa ja samalla oli hänen päänsä kiihkeässä työssä edistääkseen povausta.

-- Mikä ystävä?

-- En näe, en tiedä onko se vanha vai nuori.

-- Vanha, varmaan vanha.

-- Ehkäpä se on vanha.

-- Minä tiedän kuka hän on! Hän on jo kerran minut pettänyt. Vanha aatelismies, jolla on harmaa parta ja valkea silmä. Turma hänet periköön. Mutta ei hän ole minun ystäväni.

-- Hän hiipii sinun kimppuusi. Taas näen: odotappa, nyt näkyy jo ruhtinatarkin. Hänellä on ruususeppele päässä, yllään valkea puku ja hänen yläpuolellaan on haukka.

-- Se olen minä.

-- Ehkäpä sinäkin. Haukka tai jotakin sellaista... niin, haukka.

-- Se olen minä.

-- Odotappas... Nyt ei enään näy... Tammipyörässä, valkeassa vaahdossa... Ohhoh, paljon sotaväkeä, paljon kasakoita, oi paljon, niinkuin metsässä puita, niinkuin ohdakkeita arolla. Ja sinä olet kaikkien yläpuolella, sinun edessäsi kannetaan kolmea hevoshäntälippua...

-- Onko ruhtinatar minun luonani?

-- Ei ole, sinä olet leirissä.

Taas syntyi hetken vaitiolo, pyörä humisi niin että koko mylly vapisi.

-- Hohhoh, kuinka paljon täällä on verta, kuinka paljon ruumiita ja susia niiden kimpussa. Ja korppeja. Ja rutto liikkuu niiden yläpuolella. Pelkkiä ruumiita, pelkkiä ruumiita, yhä vain pelkkiä ruumiita. Ei näy mitään muuta kuin verta.

Yhtäkkiä puhalsi tuulenhengähdys sumun pyörän ympärille ja samassa ilmestyi ylemmälle paikalle myllyn taakse ruma Czeremis, puukimppu hartioillaan.

-- Czeremis, pane kiinni sulku, huusi tyttö.

Sen sanottuaan lähti hän pesemään käsiänsä ja kasvojansa purossa. Sillaikaa pidätti kääpiö veden ryöpyn.

Bohun jäi istumaan mietteisiinsä. Vihdoin hän heräsi Horpynan tuloon.

-- Etkö sinä nähnyt mitään muuta? kysyi hän.

-- Sen näin, mikä tuli esille, mutta en mitään muuta.

-- Ethän vain valehtele?

-- Veljeni pään kautta: minä olen puhunut totta. Hänet pannaan paaluun ja härjillä vedetään häntä jaloista. Minun on häntä sääli, mutta oi, ei yksin hänelle ole määrätty kuolema. Kuinka paljon ruumiita tuli näkyviin, en ole koskaan nähnyt niin paljon. Maailmassa syttyy suuri sota.

-- Ja sinä näit haukan hänen päänsä yläpuolella?

-- Niin näin.

-- Ja hänellä oli seppele päässä?

-- Seppele päässä ja valkea puku yllä.

-- Mutta mistä sinä tiedät, että minä olen tuo haukka? Minähän kerroin sinulle tuosta nuoresta ljahista, aatelismiehestä. Ehkäpä se on hän?

Tyttö rypisti kulmakarvojansa ja vaipui ajatuksiinsa.

-- Ei, sanoi hän hetken perästä, pudistaen päätänsä, -- jos, se olisi ollut ljahi, niin se olisi ollut kotka.

-- Jumalan kiitos, Jumalan kiitos. Minä riennän nyt poikien luo ja käsken heidän valmistaa ratsut lähtöön. Yöllä lähdemme.

-- Sinä siis todella lähdet?

-- Chmiel on käskenyt ja Krywonos on käskenyt. Varmaan sinä näit oikein, että tulee suuri sota, sillä saman asian minä olen lukenut Barissa Chmielin kirjeestä.

Bohun tosin ei osannut lukea, mutta hän häpesi sitä sanoa, sillä hän ei tahtonut käydä oppimattomasta miehestä.

-- Lähde siis, sanoi noita. -- Sinä olet onnellinen, sinusta tulee hetmani, minähän näin kolme hevoshäntälippua sinun yläpuolellasi, näin yhtä selvästi kuin näen nuo sormeni.

-- Niin, minusta tulee hetmani ja minä otan ruhtinattaren vaimokseni enkä naikaan mitään talonpoikaistyttöä.

-- Talonpoikaistytön kanssa sinä olisitkin puhunut toisin, mutta tuota sinä ujostelet. Sinun pitäisi olla ljahi.

-- Enhän minä ole huonompikaan.

Sen sanottuaan meni Bohun talliin kasakoitten luo ja Horpyna lähti keittämään ruokaa.