Part 19

Vielä voimakkaampana nousi puna Skrzetuskin kasvoille. Hän pelkäsi puhua ruhtinattaresta puolijuopuneen hetmanin läsnäollessa. Hän pelkäsi, että hänen ehkä täytyisi kuulla herjaavia sanoja Chmielnickin huulilta. Kisiel pelasti hänet pulasta.

-- Se on vakava asia, sanoi hän, -- kastellaani Brzozowski on siitä minulle kertonut. Bohun on, herra hetmani, ryöstänyt tältä kavaljeerilta morsiamen ja piiloittanut hänet jonnekin.

-- Etsi hänet siis, sanoi Chmielnicki.

-- Minä olen jo hakenut Dniesterin varrelta, sillä sinne hän kuuluu piiloittaneen ruhtinattaren, mutta en ole löytänyt. Olen kuitenkin saanut kuulla, että Bohunilla oli aikomus viedä ruhtinatar Kiovaan, ja että hän itsekin pyrki sinne vihittäväksi. Anna minulle, herra hetmani, oikeus lähteä Kiovaan hakemaan morsiantani sieltä. Muuta en pyydä.

-- Sinä olet minun ystäväni, sinä olet antanut Czaplinskia selkään. Minä en anna sinulle ainoastaan oikeutta kulkea häntä hakemassa kaikkialla missä vain tahdot, vaan annan myöskin käskyn, että sen, jonka luona neito on, täytyy luovuttaa hänet sinun käsiisi. Turvanuijan minä annan sinulle matkaa varten ja kirjeen metropoliitalle, että morsiantasi haettaisiin luostareista nunnien joukosta. Minun sanani ei ole savua.

Sen sanottuaan hän raoitti ovea ja kutsui Wychowskin kirjoittamaan käskyä ja kirjettä. Czarnotan täytyi, vaikka jo oli kello neljä yöllä, lähteä hakemaan sinettiä. Dziedziala toi turvanuijan ja Doniec sai käskyn kahdensadan ratsun suojassa saattaa Skrzetuski Kiovaan sekä sieltä edelleen aina puolalaisten etuvartioiden luo.

Seuraavana päivänä jätti Skrzetuski Perejaslawin.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Jos herra Zagloban oli ikävä Zbarazissa, niin ei ollut vähemmän ikävä Wolodyjowskinkaan, joka aina kaipasi sotaa ja seikkailuja. Silloin tällöin lähti kyllä Zbarazista lippukuntia ajamaan takaa mellastajajoukkoja, jotka polttivat ja murhasivat Zbruczin varrella, mutta se oli vain sissisotaa, etupäässä tiedustelua, joka talven ja pakkasten vallitessa kävi sangen vaivaloiseksi eikä tuottanut mainettakaan. Tämän tähden vaati herra Michal joka päivä, että Zaglobaa lähtisi auttamaan Skrzetuskia, josta ei pitkään aikaan ollut kuulunut mitään.

-- Varmaan hän siellä on joutunut joihinkin vaarallisiin seikkailuihin, ehkäpä jo on menettänyt henkensäkin. Meidän täytyy välttämättä lähteä liikkeelle, vaikkapa menettäisimme henkemme yhdessä hänen kanssaan.

Herra Zagloba ei pannut juuri nimeksikään vastaan, sillä täällä Zbarazissa hän, kuten hän väitti, ihan mädäntyy siihen paikkaan ja ihmettelee, ettei hänen päässään jo kasva sieniä. Kuitenkin hän viivytteli lähtöä siinä toivossa, että Skrzetuskilta minä hetkenä hyvänsä voi tulla viestejä.

-- Miehuullinen hän on ja myöskin varovainen, vastasi hän Wolodyjowskin kehoituksiin. -- Odottakaamme vielä pari päivää, sillä pian häneltä voi tulla kirje ja silloin käy koko meidän retkemme tarpeettomaksi.

Herra Wolodyjowski myönsi tämän todistelun oikeaksi ja varusti itselleen kärsivällisyyttä, vaikka odotuksen aika hänelle kävikin yhä sietämättömämmäksi. Joulukuun lopulla tekivät pakkaset lopun ryöstöretkistäkin. Ympäristö kävi rauhalliseksi. Ainoana huvina yksitoikkoisuudessa olivat nyt julkiset ilmoitukset, joita usein kiinnitettiin Zbarazin harmaihin muureihin.

Keskustelun aiheen muodostivat kruunaus, valtiopäivät ja kysymys siitä, annetaanko ruhtinas Jeremille hetmanin nuija, joka kuului hänelle ennen kaikkia muita sotilaita. Harmiteltiin niitä, jotka väittivät, että keskusteluissa Chmielnickin kanssa vain Kisiel voi saada aikaan suotuisan käänteen. Wolodyjowski taisteli tästä syystä muutaman kaksintaistelunkin ja herra Zagloba suoritti muutamia niin perinpohjaisia juominkeja, että oli syytä pelätä hänen hukkuvan juopottelemiseen. Hän ei ollut mukana ainoastaan upseerien ja aatelisten pidoissa, vaan meni häikäilemättä myöskin porvarien ristiäisiin ja häihin ja kiitteli heidän simaansa, josta: juomasta Zbaraz olikin kuuluisa.

Wolodyjowski nuhteli häntä, sanoen, ettei aatelismiehen sovi tuttavallisesti seurustella alempisäätyisten kanssa, koska se vähentää kunnioitusta koko säätyä kohtaan. Zagloba vain vastasi, että kaikkeen ovat vikapäänä lait, jotka sallivat porvarissäädyn kasvaa ulkonaisessa komeudessa ja kohota varallisuuteen, jonka tuli kuulua vain aatelistolle. Hän ennusti, että ylellisyyttä edistävistä etuoikeuksista alempiarvoisten ihmisten hyväksi ei voi koitua mitään onnea ja jatkoi entistä elämäänsä. Vaikea olikin häntä siitä moittia keskellä synkkiä talvipäiviä, keskellä epävarmuutta, yksitoikkoisuutta ja odotuksen harmautta.

Verkalleen alkoi kuitenkin ruhtinaallisia lippukuntia yhä lukuisammin kokoontua Zbaraziin, minkä johdosta arveltiin sodan keväällä alkavan. Elämä vilkastut hiukkasen. Muiden muassa saapui Skrzetuskin husaarilippukunnan mukana Zbaraziin herra Podbipienta. Hän toi tiedon, että ruhtinas oli hovissa joutunut epäsuosioon sekä että Kiovan vojevoda Janusz Tyszkiewicz oli kuollut ja että yleisen mielipiteen mukaan hänen seuraajakseen oli tuleva Kisiel. Niinikään hän kertoi herra Laszczin Krakovassa sairastuneen ankaraan tautiin. Mitä sotaan tulee, oli herra Podbipienta itse ruhtinaalta kuullut, että se tuskin tulee kysymykseen, koska komisaarit jo olivat lähteneet matkalle, mukanaan ohjeet, että kasakoille on tehtävä kaikki mahdolliset myönnytykset. Tämän herra Podbipientan tiedon ottivat Wisniowieckin upseerit vastaan suuttumuksella ja herra Zagloba ehdotti, että siihen oli pantava vastalause ja muodostettava konfederatsioni, koska, kuten hän sanoi, hän ei tahtonut antaa työnsä Konstantinowin luona mennä hukkaan.

Näitä uutisia seuloessa ja epävarmuuden yhä vallitessa kului koko helmikuu. Maaliskuu läheni jo puoliväliään, mutta Skrzetuskista vain ei kuulunut mitään.

Wolodyjowski alkoi yhä pontevammin vaatia, että lähdettäisiin matkaan.

-- Meidän täytyy tästä jo vähitellen alkaa hakea Skrzetuskia eikä enään ruhtinatarta, sanoi hän.

Osottautui kuitenkin, että herra Zagloba oli ollut oikeassa lykätessään lähtöpäivää tuonnemmaksi, sillä maaliskuun lopulla saapui kasakka Zachar, tuoden Wolodyjowskille kirjeen Kiovasta. Herra Michal kutsui heti luokseen Zagloban ja kun he lähetin kanssa olivat sulkeutuneet eri huoneeseen, mursi hän sinetin ja luki.

"Dniesterin varsilta aina Jahorlikiin asti en ole löytänyt mitään jälkiä. Otaksuen, että hän varmaan on piiloitettuna Kiovassa, liityin komisaareihin, joiden kanssa lähdin Perejaslawiin. Saatuani siellä vasten kaikkea luuloa Chmielnickiltä luvan, saavuin Kiovaan ja olen etsinyt kaikkialta, jossa työssä minua auttaa metropoliitta. Paljon täällä on meikäläisiä piilossa porvarien luona ja luostareissa. Mutta roskaväkeä peläten eivät he anna itsestään mitään tietoa, jonka tähden etsintä on vaikea. Jumala on johtanut minua eikä ainoastaan suojellut, vaan vieläpä saattanut Chmielnickinkin minulle suopeaksi. Sentähden toivon, että Hän auttaa ja armahtaa minua edelleenkin. Kirkkoherra Muchowieckiltä pyydän juhlallista messua, jonka aikana tekin rukoilkaa minun tarkoitusteni puolesta.

Skrzetuski."

-- Jumalan kaikkivaltiaan kiitos! huudahti Wolodyjowski.

-- Siellä on vielä jälkikirjoitus, virkkoi Zagloba, kurkistaen herra Michalin olkapään yli.

-- Aivan oikein, sanoi pikku ritari ja luki edelleen.

"Tämän kirjeen tuoja, Mirhorodin tupakunnan esauli on rehellisesti pitänyt minusta huolta ollessani vankeudessa Siczissä ja nyt Kiovassa käydessäni on hän minua auttanut. Henkensä uhalla hän on ottanut tuodakseen teille tämän kirjeen. Pidä huolta, Michal, ettei häneltä mitään puutu."

-- Kas kunnon kasakkaa, kas että on edes yksi sellainen! sanoi Zagloba, antaen Zacharille kättä.

Tämä painoi toverillisesti herra Zagloban kättä. -- Voit olla varma palkinnosta, huomautti pikku ritari.

-- Hän on miesten mies, vastasi kasakka. -- Minä pidän hänestä enkä ole tullut tänne rahan tähden.

-- Eikä sinulta, huomaan minä, myöskään ole puuttunut rohkeutta, moni aatelismies olisi sellaisesta rohkeudesta ylpeä, sanoi Zagloba. -- Ei näy teidän joukossanne olevan pelkkiä petoja, ei pelkkiä petoja. Mutta mitäs niistä. Herra Skrzetuski on siis Kiovassa?

-- Kyllä.

-- Ja turvassa, sillä siellä, kuulemma, mellastaa roskaväki.

-- Hän asuu kasakkapäällikkö Doniecin luona. Häntä ei kukaan ahdista, sillä meidän isämme Chmielnicki on käskenyt Doniecin kuoleman uhalla vartioida häntä kuin silmäteräänsä.

-- Oikeita ihmeitäpä tapahtuu. Mistä Chmielnicki on saanut sellaisen rakkauden Skrzetuskiin?

-- Hän on jo kauvan pitänyt hänestä.

-- Sanoiko herra Skrzetuski sinulle, mitä hän hakee Kiovasta?

-- Kuinka ei olisi sanonut, kun hän tietää, että minä olen hänen ystävänsä. Minä olen hakenut hänen kanssaan yhdessä ja myöskin erikseen. Täytyihän hänen silloin sanoa minulle mitä minun on haettava.

-- Ette ole tähän asti löytäneet?

-- Emme. Ne puolalaiset, jotka vielä oleskelevat Kiovassa, piileilevät. Toinen ei tiedä toisestaan, niin että siellä on vaikea löytää. Te olette kuulleet, että roskaväki siellä murhaa, mutta minä olen sen omin silmin nähnyt. Siellä ei murhata ainoastaan ljaheja, vaan myöskin niitä, jotka heitä suojelevat luonaan, vieläpä munkkeja ja nunniakin. Hyvän Nikolain luostarissa oli nunnien luona kaksitoista ljahitarta. Kammiossa heidät yhdessä nunnien kanssa tukahutettiin savuun ja melkein joka toinen päivä kuuluu kaduilta huutoa, kun ihmisiä otetaan kiinni ja viedään Dnieper-jokeen. Oi, kuinka monta sinne onkaan upotettu!

-- Ehkäpä ruhtinatarkin jo on murhattu?

-- Ehkäpä hänkin...

-- Eipäs, keskeytti Wolodyjowski. -- Jos Bohun jo on tuonut hänet sinne, niin hän varmaan on toimittanut hänet turvaan.

-- Missä nyt on turvallisempaa kuin luostarissa, mutta sieltäkin heidät löydetään.

-- Uh, sanoi Zagloba. -- Luuletteko siis, Zachar, että hän on saattanut saada surmansa?

-- En tiedä.

-- Nähtävästi Skrzetuski kuitenkin on hyvällä mielellä, sanoi Zagloba. -- Jumala on häntä koetellut, mutta lohduttaa häntä myöskin. Onko siitä kauvankin, kun lähditte Kiovasta, Zachar?

-- Ah, kauvanhan siitä on. Minä lähdin silloin, kun komisaarit palasivat Kiovan ohi. Oli paljon ljaheja, jotka tahtoivat paeta heidän kanssansa ja ne raukat pakenivatkin minkä suinkin voivat hankia ja metsäteitä pitkin Bialogrodekiin, mutta kasakat ajoivat heitä takaa ja tappoivat. Paljon heitä pääsi pakoon, paljon tapettiin. Mutta muutamat osti herra Kisiel vapaiksi kaikilla rahoilla, mitä hänellä oli muassaan.

-- Senkin koiranheimolaiset! Te kuljitte siis komisaarien kanssa?

-- Niin, aina Huszczaan asti ja sieltä Ostrogiin. Siitä kuljin yksinäni.

-- Oletteko Skrzetuskin kanssa vanhojakin tuttuja?

-- Siczissä minä tulin tuntemaan hänet ja hoidin häntä, kun hän oli haavoitettuna. Siinä rupesin pitämään hänestä kuin omasta lapsestani. Minä olen vanha eikä minulla ole ketään, jota rakastaisin.

Zagloba kutsui palvelijapojan ja käski hänen tuoda pöytään simaa ja lihaa. Sitten istuttiin illalliselle. Zachar söi mielihyvällä, sillä hän oli nälkäinen ja väsynyt. Sitten hän ahnaasti upotti harmaat viiksensä tummaan juomaan, ryyppäsi, maistoi ja sanoi:

-- Mainiota simaa.

-- Parempaa kuin veri, jota te juotte, sanoi Zagloba. -- Mutta minäpä uskon, että te, joka olette kunnon mies ja pidätte herra Skrzetuskista, ette enään palaakaan kapinallisten luo, vaan jäätte tänne meidän joukkoomme. Täällä teidän tulee olemaan hyvä.

Zachar nosti päätään.

-- Minä olen antanut kirjeen ja lähden. Minä olen kasakka ja minun tulee veljeillä kasakoitten eikä ljahien kanssa.

-- Tuletteko taistelemaan meitä vastaan?

-- Kyllä. Minä olen Siczin kasakka. Me olemme valinneet isä Chmielnickin hetmaniksi ja nyt on kuningas lähettänyt hänelle nuijan ja lipun.

-- Siinä nyt näette, herra Michal, sanoi Zagloba, -- enkös minä sanonut, että täytyy panna vastalause.

-- Mistä kasakkayhdyskunnasta te olette?

-- Mirhorodin, mutta sitä ei enään ole olemassa.

-- Mitenkä sen sitten on käynyt?

-- Herra Czarnieckin husaarit tuhosivat sen Keltaisen Veden luona. Minä ja ne jotka säilyivät, olemme nyt Doniecin komennossa. Herra Czarniecki on oivallinen sotilas, hän on meillä vankina. Häntä pyysivät komisaarit vapaaksi.

-- Meilläkin on teikäläisiä vankeja.

-- Niin varmaan onkin. Kiovassa sanottiin, että paras kasakka on ljahien vankina, vaikka toiset väittivät hänen saaneen surmansa.

-- Kuka hän sitten on?

-- Oi, kuuluisa atamani Bohun.

-- Bohun on surmattu kaksintaistelussa.

-- Kuka hänet surmasi?

-- Tuo kavaljeeri tuossa, vastasi Zagloba, osottaen Wolodyjowskia.

Zachar tyhjensi parhaillaan toista neljännestä simaa, mutta kun hän tämän kuuli, jäivät hänen silmänsä tuijottamaan ja kasvot kävivät punaisiksi. Vihdoin pärskähti sima hänen sieraimistaan ja hän purskahti nauruun. --

-- Tuo ritariko tuossa on tappanut Bohunin? kysyi hän ja nauroi niin, että meni kaksin kerroin.

-- Mitä hittoa tämä on? huudahti kulmiaan rypistäen Wolodyjowski. -- Tuo lähetti ottaa itselleen totisesti liian suuria vapauksia.

-- Älkää suuttuko, herra Michal, keskeytti Zagloba. -- Hän on nähtävästi kunnon mies, mutta kasakkana hän ei ymmärrä politiikkaa. Toiselta puolen on teille tietysti sitä suurempi kunnia, että eläessänne olette suorittanut niin suuria tekoja, vaikka olettekin noin heikon näköinen. Teillä on mitätön ruumis, mutta suuri sielu. Muistatteko kuinka minäkin tuijotin teihin taistelun jälkeen, vaikka olin nähnyt taistelunne omin silmin. Sillä minä en mitenkään tahtonut uskoa, että te olette sellainen mato.

-- Jättäkää minut rauhaan, ärähti Wolodyjowski.

-- Enhän minä ole teidän isänne, älkää siis minuun suuttuko, mutta sen sanon, että mielelläni omistaisin sellaisen pojan ja jos tahdotte, niin julistan teidät ottopojakseni ja testamenttaan teille koko omaisuuteni. Ei ole häpeä olla suuri, vaikka omistaa pienen ruumiin. Ei ruhtinaskaan ole teitä paljon isompi, mutta silti ei Aleksanteri Makedonialainen olisi kelvollinen edes hänen asepojakseen.

-- Se mikä minua suututtaa, sanoi jo hiukan leppyneenä Wolodyjowski on, että Skrzetuskilla tuosta kirjeestä päättäen ei ole ollut menestystä. Kiitän Jumalaa, ettei hän siellä Dniesterin varrella ole menettänyt päätään. Ruhtinatarta hän kuitenkaan ei ole löytänyt ja kuka takaa, että hän löytää hänet.

-- Se on totta, mutta kun Jumala meidän kättemme kautta on vapauttanut hänet Bohunista, johdattanut häntä niin monista vaaroista ja pauloista ja kun Hän on liikuttanut Chmielnickin kivettyneen sydämen ihmeelliseen myötätuntoon häntä kohtaan, niin eihän tämä ole voinut tapahtua vain sitä varten, että Skrzetuski tuskasta ja kaihosta laihtuisi luurangoksi. Jollette, herra Michal, tässä kaikessa näe Kaitselmuksen kättä, niin on teillä tylsempi järki kuin sapeli, vaikka tietysti muuten onkin kohtuudenmukaista, ettei ihminen yhtaikaa omista kaikkia hyveitä.

-- Sen minä ainakin huomaan, virkkoi viiksiään väännellen Wolodyjowski, -- ettei meillä ole siellä mitään tekemistä ja että meidän pitää istua täällä kunnes aivan nahistumme.

-- Pikemmin minä nahistun kuin te, sillä minä olen vanha ja tiedättehän, että vanhuuttaan nauriskin nahistuu ja silava eltaantuu. Kiittäkäämme pikemmin Jumalaa siitä, että hän lupaa kaikille meidän vastuksillemme onnellisen lopun. Vähänkös minäkin olen nähnyt vaivaa ruhtinattaresta, enemmän totta tosiaan kuin te ja tuskin vähemmän kuin Skrzetuski. Sillä se neito on kuin oma tyttäreni ja tuskin voisin omaista rakastaa niin suuresti. Sanotaan, että me olemme toistemme näköisetkin niinkuin kaksi marjaa. Mutta rakastaisin minä häntä muutenkin ettekä te minua näe iloisena ettekä tyytyväisenä ennenkuin saan varmuuden, että tyttö raukan kova kohtalo pian loppuu. Huomisesta lähtien rupean sepittämään häärunoa. Minä kirjoitan näet sangen kauniita säkeitä, vaikka viime aikoina olen Marsin takia hiukan laiminlyönyt Apollon.

-- Kannattaako täällä nyt Marsista edes puhuakaan, virkkoi Wolodyjowski. -- Piru vieköön Kisielin, senkin petturin, kaikki komisaarit ja heidän sopimuksensa. Kevääksi he tekevät rauhan, se on yhtä varma kuin että kaksi ja kaksi on neljä. Herra Podbipienta, joka on tavannut ruhtinaan, sanoo samaa.

-- Herra Podbipienta tietää valtiollisista asioista yhtä vähän kuin pukki pippurista. Ollessaan ruhtinaan hovissa välitti hän eräästä tyttö-mokomasta enemmän kuin kaikesta muusta ja kierteli häntä kuin koira peltokanaa. Suokoon Jumala, että joku muu ampuisi häneltä peltokanan. Mutta vähät niistä. En kiellä, että Kisiel on petturi, sen tietää koko valtakunta, mutta sopimuksen aikaansaamisesta on vielä liian aikaista ruveta ennustelemaan.

Zagloba kääntyi kasakan puoleen.

-- Vai mitä siellä teidän keskuudessanne sanotaan, Zachar, tuleeko rauha vaiko sota?

-- Ensi ruohoon asti on rauha, mutta keväällä olemme surman suussa, joko me tai ljahit.

-- Olkaa huoleti, herra Michal, minäkin olen kuullut, että rahvas kaikkialla aseistautuu.

-- Tulee sellainen sota, ettei sellaista ole ollut, sanoi Zachar. -- Meillä kerrotaan, että Turkin sulttaani ja khani kaikkine ordineen liittyvät meihin, ja meidän ystävämme Tuhaj-bej on aivan läheisyydessä leirillä eikä ole ensinkään lähtenyt kotiin.

-- Ole huoleti, herra Michal, toisti Zagloba. -- Uudesta kuninkaasta on muun muassa ennustettu, että koko hänen hallituksensa aika kuluu aseissa. Todennäköistä on, ettemme vielä pitkään aikaan saa panna miekkaa tuppeen. Ihminen kuluu alituisesta sodasta niinkuin luuta alituisesta lakaisemisesta, mutta se nyt kerta kaikkiaan on meidän sotilaiden kohtalo. Ja kun nyt kerran pitää tapella, niin pysykää minun lähelläni, herra Michal, niin saatte nähdä kauniita asioita ja tulette huomaamaan kuinka entisinä hyvinä aikoina taisteltiin. Hyvä Jumala, ei nyt enään ole sellaisia miehiä kuin entisinä aikoina, ettekä tekään, herra Michal, enään ole sellainen, vaikka olettekin kiukkuinen sotilas ja vaikka tapoittekin Bohunin.

-- Oikein puhutte, herra, sanoi Zachar, -- ei ole enään sellaisia miehiä kuin oli ennen...

Sitten katseli hän Wolodyjowskiin ja pudisteli päätänsä.

-- Mutta että tuo ritari olisi tappanut Bohunin... no, no!

KAHDESKYMMENES LUKU.

Vanha Zachar lähti, levättyään muutamia päiviä takaisin Kiovaan ja pian tuli tieto, että komisaarit olivat palanneet ilman suurtakaan rauhan toivoa, vieläpä täydellisessä epätoivossa. He olivat saaneet aikaan vain aselevon venäläiseen helluntaihin asti, senjälkeen oli uuden komissioonin määrä alkaa rauhanneuvottelut. Chmielnickin vaatimukset ja ehdot olivat kuitenkin niin kovat, ettei kukaan uskonut valtakunnan voivan niihin suostua. Kummaltakin puolelta alkoi sentähden kiireellinen varustautuminen. Chmielnicki lähetti sananviejän toisensa perästä khanin luo, pyytäen, että hän kaikkia sotavoimiensa etunenässä rientäisi kasakkain avuksi. Myöskin lähetti hän sanan Stambuliin, jossa kuninkaan valtuuttamana jo pitemmän aikaa oli ollut herra Bieczynski. Puolassa odotettiin joka hetki merkkiä yleiseen kutsuntaan. Kerrottiin, että oli nimitetty uudet päälliköt, nimittäin kuninkaan juomanlaskija Ostrorog, Lanckoronski ja Firlej. Mainittiin, että Jeremi Wisniowiecki nyt oli täydellisesti syrjäytetty sota-asioista, vain omien joukkojensa johtajana saattoi hän tämän jälkeen suojella isänmaata. Eivät ainoastaan ruhtinaan sotilaat ja vähävenäläinen aateli olleet suutuksissaan tästä vaalista, vaan vieläpä entisten ylipäällikköjenkin puoltajat. Hekin huomauttivat, että jos vielä oli mahdollista uhrata Wisniowiecki niin kauvan kuin oli toivoa sovinnosta, niin hänen syrjäyttämisensä sodan syttyessä oli suuri, anteeksiantamaton virhe, koska hän yksin saattoi mitellä voimiaan Chmielnickin kanssa ja voittaa tuon kuuluisan kapinallisten päällikön. Vihdoin saapui Zbaraziin itse ruhtinaskin, kokoamaan niin paljon väkeä kuin mahdollista ja ollakseen valmiina heti sodan syttyessä. Aselepohan kyllä oli solmittu, mutta se osottautui joka hetki mitättömäksi. Chmielnicki oli tosin käskenyt kuolemalla rangaista muutamia päällikköjään, jotka omin luvin ja vasten sopimusta olivat hyökkäelleet linnoja ja eri tahoille leireihin hajoitettuja lippukuntia vastaan. Mutta hänen oli mahdoton pitää ohjissa rahvaanjoukkoja ja niitä lukuisia irrallisia parvia, jotka eivät tietäneet aselevosta tai välittäneet siitä, tai jotka eivät edes ymmärtäneet tämän sanan merkitystä. Nämä joukot ryntäilivät yhtämittaa sopimuksen kautta turvatuille rajapaikoille, tehden samalla tyhjäksi kaikki Chmielnickin lupaukset. Toiselta puolen myöskin sekä yksityisten ylimysten joukot että värvätyt, ajaessaan takaa rosvoja, usein Kiovan maassa menivät Pripetin ja Horynin yli, tunkeutuen aina Braclawin vojevodakuntaan asti. Ja kun kasakat siellä hyökkäsivät heidän päälleen, ryhtyivät he näiden kanssa taisteluihin, jotka usein olivat sangen verisiä ja kiivaita. Tästä johtui sekä puolalaisten että kasakkain puolelta alituisia valituksia sopimuksen rikkomisesta, sopimuksen, jota todellisuudessa ei kukaan kyennyt pitämään voimassa. Aselepo oli siis olemassa sikäli kuin Chmielnicki toiselta puolen tai kuningas ja hetmanit toiselta puolen eivät ryhtyneet taisteluun. Sota oli siis jo itse asiassa syttynyt, ennenkuin päävoimat lähtivät taisteluun ja ennenkuin kevään ensimäiset lämpimät säteet, niinkuin ennenkin, valaisivat palavia kyliä, kaupunkeja ja linnoja, joukkomurhia ja ihmisten onnettomuutta.

Murhaten, ryöstäen ja polttaen tuli Barista, Chmielnickistä ja Machnowkasta rosvolaumoja Zbarazia kohti. Jeremi antoi päälliköittensä tuhota ne, sillä itse ei hän ottanut osaa sissisotaan. Hän aikoi koko divisionineen lähteä liikkeelle vasta, kun jo hetmanitkin marssivat sotaan.

Sentähden hän lähetti eri tahoille pienempiä osastoja, antaen niille käskyn, että maksavat veren verellä ja rankaisevat paalulla ryöstön ja murhan. Muiden mukana oli herra Longinus Podbipienta mukana tässä työssä. Hän puhdisti Czarny-Ostrowin tienoot, mutta oikeastaan hän oli peloittava ritari vain taistelussa, sillä ase kädessä otettuja vankeja hän kohteli liian lempeästi. Siksi ei häntä enään lähetettykään muualle. Erityisesti kunnostautui näillä retkillä herra Wolodyjowski, jonka kanssa sissipäällikkönä saattoi kilpailla vain Wierszul. Ei kukaan suorittanut niin salamannopeita marsseja, ei kukaan voinut niin äkkiarvaamatta käydä vihollisen päälle, lyödä häntä hurjalla hyökkäyksellä, hajoittaa kaikkiin ilmansuuntiin, hakata maahan ja tuhota. Pian ympäröikin Wolodyjowskin nimeä kauhu. Hän oli myöskin erikoisesti ruhtinaan suosiossa. Maaliskuun lopusta toukokuun puoliväliin tuhosi herra Wolodyjowski seitsemän irrallista joukkuetta, joista jokainen oli kolme kertaa voimakkaampi hänen osastoaan. Hän ei väsynyt tässä työssä ja osoitti yhä kasvavaa toimintahalua, ikäänkuin hän vuodatetusta verestä olisi ammentanut voimaa.

Pieni ritari -- tai pikemmin "pieni paholainen" -- koetti innostuttaa Zaglobaa tulemaan toverikseen näille retkille, hän kun piti hänen seurastaan. Mutta kookas aatelismies ei välittänyt kehoituksista ja selitti toimettomuutensa seuraavalla tavalla.

-- Minulla on liian suuri vatsa, herra Michal, -- kestämään sellaisia täristyksiä ja järkytyksiä. Ja sitäpaitsi sopii joku muu siihen yhtä hyvin. Se tehtävä, johon Jumala on minut luonut ja kyvyillä varustanut, on hyökkääminen. Minä hyökkään keskellä selvää päivää husaarien etunenässä taajimpaan vihollisjoukkoon, hävitän heidän vankkurileirinsä ja valloitan lippuja. Mutta roistoväen takaa-ajo yöllä pensaissa -- sen jätän teille, joka olette laiha kuin neula ja helpommin mahdutte joka loveen. Minä olen vanhanajan ritari ja haluan mieluummin leijonan tapaan repiä kuin ajokoirana vaania tiheikössä. Sitäpaitsi täytyy minun iltalypsyn jälkeen päästä maata, sillä se on minun paras aikani.