Part 14

-- Lähde liikkeelle, sanon sinulle! huusi Zagloba uhkaavasti. -- Sillä jollet lähde, niin minä käsken talonpoikien toimittaa sinut Zaborowiin. Ja sano terveisiä Chmielnickille!

Eljaszenko kumarsi syvään ja lähti, mutta Zagloba virkkoi vielä Charlampille ja Sielickeille:

-- Minä lähetin pois tuon kasakan, sillä mitäpä hänellä enään oli täällä tekemistä. Ja jos hänet todella jossakin surmataan -- mikä helposti saattaa tapahtua --, niin silloin pannaan syy meidän niskoillemme. Zaslawskilaiset ja kanslerin rakit haukkuvat täyttä kurkkua, että ruhtinas-vojevodan miehet ovat vasten jumalallista oikeutta murhanneet kokonaisen kasakkalähetystön. Viisas pää keksii kuitenkin kaikkeen keinot. Mepä emme annakaan noiden maitopartojen, noiden lautasennuolijoiden ja hameidenpalvelijoiden tässä syödä valmista puuroa, vaan täytyy teidän, hyvät herrat, tarpeen tullen todistaa, kuinka kaikki tapahtui ja että hän itse haastoi meidät taisteluun. Minun taas täytyy antaa käsky täkäläiselle kruununvoudille, että hän toimittaisi miehen haudatuksi. Täällä ei tiedetä kuka hän on, ajatellaan että hän on aatelismies, ja hänet haudataan kunniallisesti. Mutta meidän on meidänkin jo lähdettävä matkalle, herra Michal, sillä meidän tulee tehdä ruhtinas-vojevodalle selko matkastamme.

Bohunin korahteleva hengitys keskeytti Zagloban puheen.

-- Ohhoh, sielu haeskelee jo tietänsä, sanoi aatelismies. -- Tulee myöskin jo pimeä. Hapuillen hän menee toiseen maailmaan. Koska hän kuitenkaan ei häpäissyt meidän onnetonta neito parkaamme, niin antakoon hänelle Jumala ikuisen levon. Amen. Lähtekäämme, herra Michal. Sydämestäni annan hänelle anteeksi kaikki hänen vikansa, vaikka toiselta puolen kyllä on totta, että minä enemmän tungin hänen tiellensä kuin hän minun; joka tapauksessa kaikki nyt on lopussa. Jääkää terveiksi, hyvät herrat! Mieluista oli tutustua niin rehellisiin ritareihin kuin arvoisat herrat. Muistakaa vain sitten tarpeen tullen todistaa.

KOLMASTOISTA LUKU.

Ruhtinas Jeremi vastaanotti tiedon Bohunin kuolemasta jotenkin välinpitämättömästi, varsinkin kun hän sai tietää, että miehet, jotka ovat valmiit minä hetkenä hyvänsä todistamaan Wolodyjowskin saaneen taisteluhaasteen, eivät palvelleet hänen lippunsa, alla. Jollei tapaus olisi sattunut juuri muutamia päiviä ennen Jan Kasimirin vaalin julistamista ja jos ehdokkaiden kilpailu vielä olisi ollut polttava, niin Jeremin vastustajat -- ja heidän etunenässään kansleri ja ruhtinas Dominik -- varmaan olisivat tästä tapauksesta takoneet aseen häntä vastaan, kaikista todistajista ja todistuksista huolimatta. Mutta Kaarlen luopumisen jälkeen olivat ajatukset muissa asioissa ja helppo oli arvata, että koko asia painuisi unohduksiin.

Vain Chmielnicki saattoi, osottaakseen mitä vääryyttä hänelle yhä tehdään, vielä vetää esiin asian. Ruhtinas toivoi kuitenkin aivan oikein, että prinssi, lähettäessään hänelle vastauksen, huomauttaisi tai käskisi puolestaan ilmoittamaan millä tavalla hänen lähettinsä oli saanut surmansa. Eikä Chmielnicki mitenkään rohkenisi epäillä kuninkaan sanojen todenmukaisuutta. Tärkeää oli ruhtinaalle, ettei nostettaisi valtiollista melua hänen sotilaittensa käytöksen johdosta. Toiselta puolen oli ruhtinas Skrzetuskin tähden miltei tyytyväinen siitä mitä oli tapahtunut, sillä nyt oli paljon todennäköisempää, että neiti Kurcewicz saataisiin takaisin. Saattoihan hänet nyt löytää, taistelulla vapauttaa, tai lunnailla ostaa vapaaksi, eikä ruhtinas varmaan olisi säästänyt suurimpiakaan kustannuksia päästääkseen suositun ritarinsa hänen tuskistaan ja antaakseen hänelle takaisin hänen onnensa.

Herra Wolodyjowski saapui suurella pelolla ruhtinaan luo, sillä vaikka hän yleensä ei ollutkaan arka, niin hän pelkäsi kuitenkin jokaista vojevodan kulmakarvain rypistystä kuin tulta. Kuinka suuri olikaan siis hänen hämmästyksensä ja ilonsa, kun ruhtinas, kuultuaan hänen selontekonsa ja hetkisen mietittyään tapahtumaa, otti kädestään kallisarvoisen sormuksen ja sanoi:

-- Kiitän teidän malttianne, sitä ettette ensimäisinä hyökänneet Bohunin kimppuun, sillä siitä olisi valtiopäivillä noussut suuri ja vahingollinen melu. Jos nyt ruhtinatar löydetään, niin jää Skrzetuski elinajakseen teille kiitollisuudenvelkaan. Minulle olivat huhut kertoneet teistä, herra Wolodyjowski, että yhtä vähän osaatte pidättää sapelin tupessa kuin muut kielen suussaan ja siitä olisi teitä voinut kohdata rangaistus. Mutta koska te sekä esiinnyitte ystävän asiassa että taistelussa sellaisen ammattitappelijan kanssa ylläpiditte meidän lippujemme mainetta, niin ottakaa tämä sormus muistoksi siitä päivästä. Olen saanut tietää, että olette hyvä sotilas ja hurja miekkailija, mutta samalla mestarien mestari.

-- Hänkö? sanoi Zagloba. -- Hän on kuin onkin sellainen, että hän kolmannella tempulla löisi pirulta sarvet poikki. Jos teidän ruhtinaallinen armonne joskus käskee lyödä minun kaulani poikki, niin pyydän ettei tätä tehtävää uskota kenellekään muulle, koska silloin ainakin heti pääsen toiseen maailmaan. Hän löi Bohuninkin rinnan kohdalta melkein poikki ja antoi vielä kaksi läjäystä järkikoppaan.

Ruhtinas piti ritarillisista teoista ja hyvistä sotilaista. Siksi hymähti hän tyytyväisenä ja kysyi:

-- Oletteko tavannut ketään kanssanne tasaväkistä sapelin käytössä?

-- Vain Skrzetuski on minua kerran hiukan läjähytellyt, mutta kyllä minäkin häntä -- silloin kun teidän ruhtinaallinen armonne pani meidät molemmat istumaan arestiin. Muista pitäisi ehkä herra Podbipienta puoliaan minua vastaan, sillä hänellä on yliluonnolliset voimat, ehkä mahdollisesti myöskin Kuszel, jos hänellä olisi paremmat silmät.

-- Uskokaa minua, teidän ruhtinaallinen armonne, sanoi Zagloba, -- ei kukaan pystyisi kilpailemaan hänen kanssaan.

-- No, puolustautuiko Bohun kauvankin?

-- Kyllä minulla oli raskas työ, sanoi herra Michal.

-- Hän osasi heittää sapelin vasempaankin käteensä.

-- Bohun on itse minulle kertonut, keskeytti Zagloba, -- että hän harjoituksekseen tappeli Kurcewiczien kanssa päiväkausia ja itse minä Czehrynissä näin, että hän teki sitä muidenkin kanssa.

-- Tiedättekö mitä, herra Wolodyjowski, sanoi ruhtinas teeskennellyn vakavana, -- lähtekää Zamoscin edustalle, vaatikaa Chmielnicki kaksintaisteluun ja vapauttakaa yhdellä lyönnillä valtakunta kaikista tappioista ja huolista.

-- Teidän ruhtinaallisen armonne käskystä lähden, jos vain Chmielnicki ottaa ryhtyäkseen kanssani taisteluun, vastasi Wolodyjowski.

Siihen sanoi ruhtinas:

-- Me laskemme leikkiä maailman ollessa hukkumaisillaan, mutta Zamosciin täytyy teidän todellakin lähteä. Minulla on kasakkaleiristä tietoja, että heti prinssi Kasimirin vaalin tultua julkaistuksi, Chmielnicki luopuu piirityksestä ja perääntyy Vähävenäjälle. Yhtä mahdollista kuin että hän tekee tämän todellisesta tai teeskennellystä rakkaudesta hänen majesteettiaan kuningasta, kohtaan on, että hänen voimansa Zamoscin luona helposti saattaisi murtua. Teidän täytyy siis lähteä kertomaan Skrzetuskille mitä on tapahtunut, jotta hän kiirehtisi etsimään ruhtinatarta. Sanokaa hänelle, että hän valitsee minun lippujeni alta niin monta sotamiestä kuin hän tarvitsee retkeänsä varten. Samalla lähetän hänelle teidän kauttanne lomaluvan ja annan kirjeen häntä varten. Hänen onnensa on nimittäin minun sydämelläni.

-- Teidän ruhtinaallinen armonne on meidän kaikkien isä, sanoi Wolodyjowski, -- siksi tahdomme elämämme iän pysyä uskollisina palveluksessanne.

-- En tiedä vaikka palvelus minun luonani piankin tulisi leivättömäksi, sanoi ruhtinas, -- jos nimittäin minulta menee koko Dnieperin takainen omaisuuteni. Mutta niin kauvan kuin varojani riittää, on se minkä minä omistan myöskin teidän omaanne.

-- Oi, huudahti herra Michal, -- meidän omaisuuspahaisemme tulee aina kuulumaan teidän ruhtinaalliselle armollenne.

-- Minun muiden muassa! sanoi Zagloba.

-- Vielä ei sitä tarvita, vastasi ruhtinas ystävällisesti. -- Minä kyllä toivon, että jos menetän kaikki, niin Puolan valtakunta tulee muistamaan ainakin lapsiani.

Ruhtinas aavisti nähtävästi näin puhuessaan oikein, sillä valtakunta antoi todella kymmenkunta vuotta myöhemmin hänen ainoalle pojalleen sen mitä sillä oli parasta -- Puolan kruunun. Mutta sitä ennen Jeremin jättiläisomaisuutta kyllä todenteolla järkytettiin.

-- Me suoriuduimme hyvin, sanoi Zagloba, kun he yhdessä Wolodyjowskin kanssa olivat lähteneet ruhtinaan luota. -- Nyt voitte olla varma ylennyksestänne. Näyttäkääppä nyt sitä sormusta. Se on totta tosiaan sadan dukaatin arvoinen, sillä siinä on sangen kaunis kivi. Kysykääppä huomenna joltakin armenialaiselta basaarissa. Sillä summalla saattaisi uida syönnissä ja juonnissa ja muissa ihanuuksissa -- vai mitä arvelette, herra Michal? Sotamiehen elämänsääntö on: tänään elän, huomenna lahoan. Josta seuraa, että huomista varten ei kannata säästää. Lyhyt on ihmisen elämä, lyhyt, herra Michal. Tärkeintä on, että ruhtinas tästä lähin pitää teitä rakkaassa muistossa. Vaikka hän Skrzetuskille olisi antanut kymmenen kertaa niin paljon senjohdosta, että Bohun saatiin häviämään, niin te kuitenkin olette suorittanut päätyön! Te saatatte toivoa suuria suosionosoituksia! Vähänkös ruhtinas on ritareilleen luovuttanut maatiloja elinajaksi tai kokonaan lahjoittanutkin. Mitä tuosta tuollaisesta sormuksesta! Varmaan teitä vielä odottaa jokin runsas tulo ja lopuksi ruhtinas naittaa teidät jollekulle sukulaiselleen.

Herra Michal hypähti pystyyn.

-- Mistä te tiedätte, että...?

-- Että mitä?

-- Aioin vain sanoa: mitä te tarkoitatte? Kuinka sellainen olisi mahdollista.

-- Miksei se olisi mahdollista? Ettekö ole aatelismies? Eivätkö sitten kaikki aateliset ole tasa-arvoiset? Eikö jokaisella suurylimyksellä ole etäisiä mies- ja naissukulaisia, jotka naissukulaiset tällainen suurylimys myöhemmin naittaa arvokkaimmille hovilaisilleen. Niinhän esimerkiksi Sienczin Suffczynskin puoliso on joku Wisniowieckien etäinen sukulainen. Kaikki olemme veljiä, herra Michal, kaikki olemme veljiä, vaikka toinen palvelee toistaan, koska me kaikki polveudumme Jafetista. Koko eron tekevät omaisuus ja virat, joihin jokainen voi päästä. Siellä täällä vallitsee kyllä huomattavia eroavaisuuksia aatelisten välillä, mutta rupisenakin on aatelismies sentään aatelia. Minä tarkoitan sellaisia eroavaisuuksia jommoisia esimerkiksi on koirien välillä. Onhan ajokoiria, hienoja vinttikoria tai äänellään ajavia vainukoiria. Huomatkaa kuitenkin, herra Michal, ettemme ollessamme koiramaisia voi olla aatelisia, jollaista häpeää älköön tälle säädylle Herra Jumala salliko tapahtua.

-- Te puhutte aivan oikein, sanoi Wolodyjowski, -- mutta ovathan Wisniowieckit melkein kuninkaallista sukua.

-- No ettekö sitten te, herra Michal, voi tulla valituksi kuninkaaksi? Minä antaisin ensimäisenä, jos sille päälle tulisin, ääneni teille, herra Zygmunt Skarszewskin tapaan, joka vannoo, että hän tulee äänestämään itseänsä, jollei vain unohdu luupelin ääreen. Kaikki meillä, Jumalan kiitos, perustuu vapaaseen äänestykseen. Muuta estettä meillä ei ole kuin köyhyytemme -- syntyperämme ei ole mikään este.

-- Siinäpä se juuri on! huoahti herra Michal.

-- Mitä tehdä? Meidät on ryöstetty putipuhtaiksi ja me joudumme puille paljaille, jollei valtio toimita meille joitakin tuloja. Puille paljaille! Onko sitten kummaa, että ihminen, vaikka onkin luonnostaan kohtuullinen, mielenmasennuksessaan juo itsensä humalaan. Emmekös lähdekin, herra Michal, ottamaan lasin olutta, että saamme edes hiukan lohtua suruumme.

Näin sanoen he lähtivät vanhaankaupunkiin ja kävivät viinitupaan, jonka ulkopuolella kymmenkunta poikasta seisoi, pidellen tuvassa juovien aatelismiesten turkkeja ja viittoja. He istuutuivat pöytään, käskivät tuoda pullon viiniä ja alkoivat neuvotella, mitä nyt tehtäisiin, kun Bohun on lyöty.

-- Jos nyt osoittautuu todeksi, että Chmielnicki luopuu Zamoscin piirityksestä ja että tulee rauha, niin ruhtinatar on meidän.

-- Pitäisi kiireen kautta päästä Skrzetuskin luo. Emme me enään lähde hänen rinnaltaan, ennenkuin hän on löytänyt tytön.

-- Aivan niin. Lähdemme yhdessä. Mutta nyt ei mitenkään pääse Zamosciin.

-- Yhdentekevää, ehkä Jumala myöhemmin auttaa. Zagloba tyhjensi lasin.

-- Auttaa, auttaa, sanoi hän. -- Tiedättekös, herra Michal, mitä nyt sanon teille.

-- Mitä sitten?

-- Bohun on saanut surmansa.

Wolodyjowski katsahti hämmästyneenä Zaglobaan.

-- No, kukas sen paremmin tietäisi kuin minä.

-- Olkoot kätenne siunatut, herra Michal. -- Te tiedätte ja minä tiedän: minä katselin kuinka te taistelitte, katselen teitä nyt ja sittenkin minun täytyy sitä yhä toistaa itselleni. Sillä minusta tuntuu joskus, että vain olen nähnyt sellaista unta. Mikä huoli menikään hartioiltamme, minkä solmun teidän sapelinne aukaisikaan. Kuulat teidät tappakoot, sillä jumalavita, sitä ei voi sanoin lausua, ei, en saata hillitä itseäni: antakaappa, kun vielä kerran painan teidät syliini, herra Michal! Uskotteko, kun teihin tutustuin, niin ajattelin itsekseni: mikä pojanvätkä! Kaunis pojanvätkä todella, kun läjähytti sillä lailla Bohunia. Bohunia ei ole enään olemassa, ei jälkeä, ei tomua hänestä, hän on lyöty kuoliaaksi, iankaikkisesta iankaikkiseen, amen.

Zagloba alkoi halata ja suudella Wolodyjowskia ja herra Michal heltyi aivan kuin hän olisi surrut Bohunia ja lopuksi hän, irtaantuen Zagloban syleilyistä, sanoi:

-- Emme olleet läsnä hänen kuollessaan ja siinä miehessä on sitkeä henki. Ajatelkaas, jos se virkoaa.

-- Herran nimessä, mitä te puhutte? sanoi Zagloba. -- Olen valmis huomenna lähtemään Lipkowiin ja toimitan hänelle mitä kauneimmat maahanpaniaiset, jos hän vain on kuollut.

-- Mitä varten te sinne lähtisitte? Ettehän kuitenkaan voi häntä tappaa, jos hän on haavoitettu. Sapelitaistelussa käy useimmiten niin, että joka ei siinä heti heitä henkeänsä, se nuolee haavansa terveiksi. Sapeli ei ole luoti.

-- Ei, ei se ole mahdollista. Vaikka kyllähän hän meidän lähtiessämme alkoi kuorsata. Ei, ei se ole mahdollista. Itse minä hoidin hänen haavojansa. Hänen rintansahan oli auki kuin veräjä. Jättäkäämme hänet rauhaan, sillä te halkaisitte hänet kuin jäniksen. Meidän täytyy niin pian kuin suinkin päästä Skrzetuskin luo, auttaa häntä ja lohduttaa häntä, sillä hän aivan menehtyy murheeseen.

-- Tai rupeaa munkiksi, sen hän itse sanoi minulle.

-- Onkos kumma. Sen minäkin tekisin hänen sijassaan. En tunne rehellisempää ritaria, enkä myöskään tunne onnettomampaa. Oi, kovasti Jumala häntä koettelee, kovasti.

-- Herjetkää nyt jo, sanoi Wolodyjowski hiukan humalaisena, -- sillä minä en voi pidättää kyyneliäni.

-- Voinko minä sitten! vastasi Zagloba. -- Sellainen kunnon ritari, sellainen sotilas! Ja entä sitten tyttö -- te ette tunne häntä. Sellainen herttainen elävä.

Herra Zagloba lausui viime sanat itkien bassoäänellä, sillä hän rakasti todella vilpittömästi ruhtinatarta. Herra Michal säesti häntä hiukan korkeammalla äänellä. He joivat kyyneltensekaista viiniä, sitten he, päät painuneina rinnalle, jonkun aikaa istua murjottivat, kunnes Zagloba vihdoin löi nyrkkinsä pöytään:

-- Mitäs me itkemme, herra Michal, Bohun on saanut surmansa!

-- Se on totta, sanoi Wolodyjowski.

-- Iloita meidän pikemmin tulisi. Me olemme hölmöjä, jollemme nyt löydä tyttöä.

-- Lähtekäämme, sanoi herra Michal nousten pystyyn.

-- Juokaamme itsemme juovuksiin! toimitti Zagloba. -- Jos Jumala suo, niin pitelemme vielä ristiäisissä heidän lapsiansakin. Siksi että tapoimme Bohunin.

Se oli hänelle onneksi, lisäsi Wolodyjowski, huomaamatta, että Zagloba jo jakoi hänen kanssaan ansion Bohunin tappamisesta.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Vihdoin kaikui Varsovan tuomiokirkossa _Te deum laudamus_, ja kuningas nousi valtaistuimelle. Tykit jyrisivät, kellot soivat ja toivo alkoi kohota kaikkiin sydämiin. Kuninkaattomuuden ja levottomuuksien aika oli nyt ohi, aika, joka valtiolle oli ollut sitä kauheampi, kun se sattui yhteen yleisen vastoinkäymisen ajan kanssa. Ne, jotka olivat vavisseet ajatellessaan uhkaavia vaaroja, hengittivät helpommin, kun vaali lisäksi oli tapahtunut hämmästyttävän sovinnollisesti. Monista tuntui jo, että ennen kuulumaton kansalaissota oli ainiaaksi loppunut ja että vasta valitun kuninkaan tehtäväksi vain jää pitää tuomiota syyllisistä. Tätä toivoa elähytti itse Chmielnickin käytös. Ilmaisivathan kasakat, jotka Zamoscin luona olivat vimmatusti hyökkäilleet linnaa vastaan, selvästi olevansa Jan Kasimirin puolella. Chmielnicki lähetteli kirkkoherra Huncel Mokrzskin välityksellä hallitukselle alamaisen uskollisuutta uhkuvia kirjeitä ja toisten lähettien kautta kirjeitä, joissa hän nöyrästi pyysi armoa itselleen ja zaporogilaiselle sotajoukolle. Niinikään tiedettiin, että kuningas, kansleri Ossolinskin politiikan mukaisesti haluaa tehdä kasakoille melkoisia myönnytyksiä. Kuten kerran Pilawcen tappion edellä oli kaikkien huulilla ollut _sota_, niin oli niillä nyt _rauha_. Toivottiin, että valtakunta monien tappioidensa jälkeen vihdoin saa levähtää ja uuden valtiaan hallituksen turvissa parantua kaikista haavoistaan.

Vihdoin lähti Sniarowski viemään Chmielnickille kuninkaan kirjettä ja pian levisi se iloinen uutinen, että kasakat perääntyvät Zamoscin luota, perääntyvät aina Ukrainaan asti, missä he tulevat rauhallisesti odottamaan kuninkaan käskyjä ja komissionia, joka saa tehtäväkseen tutkia heitä kehdanneet vääryydet. Tuntui siltä kuin myrskyn jälkeen seitsenvärinen taivaankaari olisi rakentunut maan ylle ennustamaan tyyntä ja lepoa. Tosin ei myöskään puuttunut pahoja ennustuksia, mutta näin myötäkäymisen vallitessa ei niihin kiinnitetty mitään huomiota. Kuningas matkusti Czenstochowaan kiittääkseen vaalistansa ennen kaikkea Jumalan kaitselmusta ja uskoakseen itsensä edeskinpäin Jumalan huomaan. Senjälkeen lähti hän Krakowaan kruunattavaksi. Häntä seurasivat korkeat arvohenkilöt, joten Varsova tyhjentyi. Sinne jäivät ainoastaan pakolaiset Vähävenäjältä, jotka eivät vielä uskaltaneet palata hävitetyille maatiloilleen, tai joilla ei ollut paikkaa minne mennä.

Ruhtinas Jeremin täytyi valtakunnan senaattorina seurata kuningasta, mutta Wolodyjowski ja Zagloba ratsastivat kiireen kautta rakuunalippukunnan etunenässä Zamosciin viemään Skrzetuskille iloista uutista Bohunin kohtalosta, sitten yhdessä hänen kanssaan etsiäkseen ruhtinatarta.

Herra Zagloba ei suinkaan kaipauksetta jättänyt Varsovaa, sillä tuossa suunnattomassa aatelismiesten kokouksessa, kuninkaanvaalin humussa, alituisissa juomingeissa ja mellastuksissa, joita hän yhdessä Wolodyjowskin kanssa oli pannut toimeen, oli hän viihtynyt kuin kala meressä. Kuitenkin lohdutti häntä ajatus, että hän nyt palaa toimivaan elämään, että häntä odottavat etsimiset, seikkailut ja ovelat tempunteot, joita hän jo etukäteen joukottain keksi. Muuten hänellä oli omat mielipiteensä pääkaupungin vaaroista ja hän kuvaili niitä Wolodyjowskille seuraavaan tapaan:

-- Totisesti, herra Michal, sanoi hän, -- me olemme Varsovassa suorittaneet suuria. Mutta Jumala varjelkoon viipymästä siellä kauvemmin. Me olisimme, sen sanon teille, tässä pääkaupungissa käyneet yhtä naismaisiksi kuin tuo kuuluisa kartagolainen, jonka ilmanalan leppeys Kapuassa kokonaan pehmensi. Kaiken pahan alku ja juuri ovat naiset. He vievät joka miehen turmioon, sillä huomatkaa tarkoin, ettei löydy mitään petollisempaa olentoa kuin nainen. Vaikka mies vanheneekin, niin vetävät he häntä yhä puoleensa...

-- No, rauhoittukaa nyt, keskeytti Wolodyjowski.

-- Olen sen jo usein toistanut teille, aika olisi jo talttua, mutta minulla on vielä liian kuuma veri. Tässä on enempi flegmaa, minä olen itse koleerisuus. Vaan mitäs niistä, nyt alamme uutta elämää. Tuo kaikki on jo ollutta ja mennyttä, elämä ilman sotaa on minua jo monasti kyllästyttänyt. Meidän pieni lippukuntamme on hyvin varustettu ja Zamoscin luona mellastelee vielä omavaltaisia joukkoja; niiden kanssa pidetään hauskaa, kun mennään etsimään ruhtinatarta. Samalla nähdään Skrzetuskikin ja tuo jättiläinen, tuo liettualainen kurki ja humalariuku herra Longinus, sillä häntä emme ole nähneet pitkiin aikoihin.

-- Teidän taitaa olla häntä ikävä. Mutta kun näette hänet, niin ette anna hänelle rauhaa.

-- Sentähden että kun hän vain jotakin lausuu, niin muistuu mieleeni teidän hevosenne, kun se liikuttelee häntäänsä. Hän venyttelee joka sanaa niinkuin suutari nahkaa. Kaikki on hänessä tullut voimaksi, järjelle ei ole jäänyt sijaa. Kun hän käy jotakuta kiinni olkapäähän, niin hän pusertaa hänestä ulos kylkiluut. Ja toiselta puolen ei ole koko Puolan valtakunnassa lasta, joka ei voisi panna häntä pulaan. Onko nyt kuultu, että niin varakas mies olisi niin hölmö!

-- Onko hän todellakin niin varakas?

-- Hänkö? Kun minä tutustuin häneen, niin oli hänellä niin täyteen sullottu kukkaro, ettei hän voinut pitää sitä pistettynä vyöhönsä, vaan kantoi sitä killumassa kuin savustettua makkaraa. Sitä saattoi vaikkapa kepillä lyödä eikä se taipunut ensinkään. Itse hän minulle on kertonut kuinka monta maakartanoa hänellä on: Myszykiszki, Psikiszki, Pigwiszki, Syruciany, Ciapuciany, Kapusciany, Baltupie -- kuka ne kaikki muistaakaan nuo pakanalliset nimet. Puoli piirikuntaahan hänelle kuuluu. Mahdoton hölmökunta vain on tuo Podbipientojen suku.

-- Ettehän nyt pane omianne mitä noihin maatiloihin tulee?

-- En pane omiani, minä vain toistan mitä olen kuullut häneltä itseltään eikä hän ole elämässään valehdellut, sillä siihen hän on liian tyhmä.

-- No, Anusiasta paisuu sitten aika rouva. Mutta siihen väitteeseenne, että hän olisi tyhmä, minä en voi mitenkään yhtyä. Hän on uljas mies ja niin viisas, ettei hädässä esimerkiksi kukaan voi antaa parempaa neuvoa. Veitikkaa hänessä kyllä ei ole vähääkään. Ei Jumala toki jokaiselle ole antanut niin liukasta kieltä kuin teille. Varmaa on, että hän on oikea ritari ja kunnon mies. Sitäpä todistaa sekin, että te hänestä pidätte ja mielellänne näette häntä.

-- Jumalan rangaistus hän meille on, mutisi Zagloba. -- Siksi minä hänen kanssaan seurustelen, että saan tehdä hänelle kiusaa neiti Annasta.

-- Neuvoisin, ettette tekisi sitä, sillä se on vaarallista. Häneen saa vaikkapa iskeä haavan, mutta tässä kysymyksessä hän varmaan menettäisi kärsivällisyytensä.

-- Menettäköön vain, minä olisin valmis leikkaamaan häneltä korvat, niinkuin herra Dunczewskilta.

-- Jättäkää te hänet rauhaan. Minä en mitenkään soisi teidän tulevan hänen vihamiehekseen.

-- No, no, kunhan minä nyt ensin hänet näenkin. Tämä herra Zagloban toivomus täyttyi pikemmin kuin hän oli uskonutkaan. Oli tultu Konskowolaan, Wolodyjowski päätti, että levähdettäisiin, koska hevoset jo olivat sangen väsyneet. Kuka saattaakaan kuvata molempien ystävien hämmästystä, kun he astuessaan majatalon pimeään porstuaan, tunsivat ensimäisen vastaantulevan aatelismiehen herra Podbipientaksi.

-- Mitä kuuluu? -- Siitä onkin jo pitkä aika kun tavattiin! huudahti Zagloba. -- Eivätpä kasakat vielä ole Zamoscissa lyöneet teitä kuoliaaksi.

Herra Podbipienta syleili vuoronperään molempia sekä suuteli heitä poskille.

-- Olipa hauskaa, että tapasimme, toisteli hän iloisena.

-- Minne olette matkalla? kysyi Wolodyjowski.

-- Varsovaan herra ruhtinaan luo.

-- Ruhtinas ei ole Varsovassa. Hän on kuninkaan seurassa lähtenyt Krakovaan, hänen tulee kruunajaisissa kantaa omenaa hänen edessään.

-- Ja minut lähetti herra Weyher Varsovaan viemään kirjettä ja kysymään, minne ruhtinaan rykmenttien on mentävä, niitä kun ei enään, Jumalan kiitos, tarvita Zamoscissa.

-- Teidän ei tarvitse mennä mihinkään, sillä me olemme mekin juuri kuljettamassa käskykirjeitä.

Herra Longinus synkistyi, sillähän halusi sydämensä pohjasta päästä ruhtinaan luo nähdäkseen hovin ja erittäinkin erään pienen neitosen samaisessa hovissa.

Zagloba alkoi iskeä silmää Wolodyjowskille.

-- Niin ollen lähden minä Krakovaan, sanoi liettualainen hetken mietittyään. -- Minä olen saanut käskyn viedä perille kirjeen ja minä vien sen.

-- Käykäämme tupaan, niin käskemme lämmittää itsellemme olutta.

-- Mutta minne te sitten olettekaan matkalla? kysyi Longinus.

-- Zamosciin Skrzetuskin luo.

-- Hän ei ole Zamoscissa.

-- Se nyt vielä puuttui. Missä hän sitten on?