Part 12

Herra Michalissa, vaikka hän olikin erinomainen sotilas ja upseeri, ei ollut sitä arvokkaisuutta, jonka onnettomuus ja kärsimykset olivat luoneet esimerkiksi Skrzetuskiin. Velvollisuutensa valtiota kohtaan Wolodyjowski ymmärsi niin, että hän löi sitä, jota käskettiin lyödä, muusta hän ei välittänyt, eikä ymmärtänyt yleisiä asioita. Sotajoukon tappiota hän aina oli valmis suremaan, mutta ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt ajatus, että tappeleminen ja juopottelu ovat yleiselle asialle yhtä vahingollisia kuin tappiot sodassa. Hän oli sanalla sanoen nuori tuulihattu, joka, jouduttuaan pääkaupungin humuun, upposi siihen korvia myöten ja liittyi Zaglobaan kuin takkiainen, sillä Zagloba oli vallattomuudessa hänen mestarinsa. Hän kulki hänen kanssaan aatelisten pidoissa, joissa Zagloba maljan ääressä kertoi olemattomiakin asioita, samalla voittaen prinssi Kaarlelle puoltajia, hän joi hänen kanssaan, tarpeen tullen suojellen häntä, hän oli kaikkialla hänen luopumattomana toverinaan, sekä vaalikentällä että kaupungilla, eikä ollut sitä loukkoa, johon he eivät olisi ryömineet. He kulkivat Nieporentissa ja Jablonnassa, he olivat kaikissa kesteissä, ylimysten päivällisillä ja viinituvissa, he olivat mukana kaikkialla, kaikissa mahdollisissa kemuissa. Herra Michalin nuoria sormia syhyi, hänen teki mieli esiintyä ja samalla osoittaa, että ukrainalainen aatelisto on parempi kuin muut sekä että ruhtinaan sotilaat ovat muiden yläpuolella. He kulkivat tahallaan hakemassa seikkailuja, lenczycalaisten joukossa, koska nämä olivat taitavimmat miekan käytössä ja varsinkin ruhtinas Dominik Zaslawskin puoluelaisten kesken, joita kohtaan molemmat tunsivat erityistä vihaa. He härnäilivät ainoastaan kuuluisimpia tappelupukareita, joilla oli vakiintunut maine.

-- Hakekaa te riitaa, sanoi herra Michal, -- minä astun sitten esiin.

Zagloba, joka oli taitava miekkailija eikä arkaillut ryhtyä kaksintaisteluun aatelisveljien kanssa, ei aina suostunut olemaan sekundanttina, varsinkin kun riideltiin zaslawskilaisten kanssa. Mutta kun hän todella oli joutumaisillaan tekemisiin jonkun lenczycalaisen karhun kanssa, niin herkesi hän hakemasta riitaa ja kun sitten lenczycalainen aatelismies jo tarttui sapeliin ja vaati häntä taisteluun, niin sanoi herra Zagloba tavallisesti:

-- Herraseni, minulla ei ole omaatuntoa panna teitä alttiiksi varmalle kuolemalle, ruveten itse tappelemaan teidän kanssanne. Koettakaappa pikemmin tuon minun poikani ja oppilaani kanssa, ties pidättekö puolianne häntäkään vastaan.

Tämän kuullessaan herra Wolodyjowski tavallisesti astui esiin, tyhmän näköisenä, viikset ja nenä pystyssä. Ja välittämättä siitä otettiinko hänen haasteensa vastaan vai ei, hän suinpäin ryhtyi leikkiin, ja koska hän todella oli mestarien mestari, niin hän jo muutamien temppujen jälkeen tavallisesti voitti vastustajansa. Sellaisia huvituksia keksivät he yhdessä Zagloban kanssa ja siinä kasvoi heidän maineensa, varsinkin herra Zagloban, kaikkien levottomien reuhaajien ja aatelisten keskuudessa. Sanottiin: jos oppilas on sellainen, niin minkälainen onkaan mestari. Vain herra Charlampia ei Wolodyjowski sattunut löytämään pitkään aikaan. Hän ajattelikin jo, että hänet ehkä on lähetetty asialle takaisin Liettuaan.

Näin kului lähes kuusi viikkoa, joiden aikana myöskin yleiset asia melkoisesti edistyivät. Jännitetty taistelu veljesehdokkaitten välillä, heidän puoluelaistensa ponnistukset ja puolueitten kiihko, kaikki tämä meni melkein jäljettömiin. Kaikille kävi jo selväksi, että Jan Kasimir tulee valituksi, sillä prinssi Kaarle oli vetäytynyt syrjään ja vapaaehtoisesti luopunut ehdokkuudesta. Merkillistä kyllä vaikutti Chmielnickin ääni tällä hetkellä ratkaisevasti, toivottiin nimittäin yleisesti, että hän alistuu kuninkaan arvovallan alle, varsinkin sellaisen kuninkaan, joka valittaisiin hänen mielensä mukaan. Sensijaan oli tällainen asiain käänne uusi isku Wisniowieckille, joka ei hetkeäkään, kuten muinoin Cato, herjennyt muistuttamasta, että zaporogilainen Kartago on hävitettävä. Nyt tuli pakostakin jo neuvottelujen vuoro. Ruhtinas tosin tiesi, että neuvottelut joko eivät heti vie mihinkään tulokseen, tai että ne pian asianhaarain pakosta katkeavat, hän näki selvästä edessään sodan. Mutta levottomuus valtasi hänet, kun hän ajatteli minkälainen tuon sodan kohtalo tulisi olemaan. Neuvottelujen päätyttyä, paisuu oikeuksiinsa autettu Chmielnicki vieläkin voimakkaammaksi ja Puolan valtakunta käy heikommaksi. Mutta kuka johtaa sen sotajoukkoja niin mainehikasta päällikköä vastaan kuin Chmielnicki? Eikö seuraa uusia tappioita, uusia tuhoja, jotka tyhjentävät Puolan voimat kokonaan? Ruhtinas ei kuitenkaan elänyt kuvitteluissa, hän tiesi, ettei hänelle, innokkaimmalle Kaarlen puoltajalle tietenkään anneta komentonuijaa. Kasimir oli tosin veljellensä luvannut, että hän tulee rakastamaan hänen puoluelaisiaan kuin omiansa. Kasimir oli kyllä jalomielinen, mutta hän oli myöskin kanslerin politiikan puolella. Kuka siis saa komentonuijan? Ei ainakaan hän, ruhtinas. Ja voi Puolaa, jollei sen joukkoja johda Chmielnickiä etevämpi päällikkö.

Näitä ajatellessa kalvoi kaksinkertainen tuska Jeremin sielua. Häntä kalvoi levottomuus isänmaan tulevaisuudesta ja se sietämätön tunne, joka ihmisellä on, kun hän näkee, että hänen ansionsa sivuutetaan, että hänelle ei tehdä oikeutta, vaan nostetaan toisia hänen päänsä yläpuolelle. Hän ei olisi ollut Jeremi Wisniowiecki, jollei hän olisi ollut ylpeä. Hän tunsi itsessään voimaa liikuttamaan komentonuijaa ja hän oli sen ansainnut -- sentähden kärsi hän kaksinkertaisesti.

Puhuttiinpa upseerien joukossa sellaistakin, ettei ruhtinas odota kuninkaanvaalin päättymistä, vaan lähtee Varsovasta. Mutta se ei ollut totta. Ruhtinas jäi Varsovaan, vieläpä hän kävi tervehtimässäkin prinssi Kasimiria Nieporentissa ja otettiin hänet erittäin ystävällisesti vastaan. Käynnin jälkeen hän palasi kaupunkiin pitemmäksi aikaa, koska sota-asiat sitä vaativat. Piti saada varoja sotajoukkoa varten ja sitä ruhtinas kaikin tavoin vaati. Kaarlen rahoilla muodostetuinkin uusia rakuuna- ja jalkaväkirykmenttejä, yksi oli lähetetty Vähä-Venäjälle, toista pantiin juuri kuntoon. Tässä tarkoituksessa lähetti ruhtinas joka taholle sotaväen järjestämiseen tottuneita upseereja, jotta nämä panisivat rykmentit tarpeelliseen kuntoon. Ensinnä lähetettiin matkaan Kuszel ja Wierszul ja vihdoin tuli myöskin Wolodyjowskin vuoro.

Eräänä päivänä sai viimemainittu kutsun saapua ruhtinaan luo, joka antoi hänelle seuraavan käskyn:

-- Lähtekää Babicen ja Lipkowin kautta Zaborowiin, jossa teitä odottavat rykmenttiä varten määrätyt hevoset. Tarkastakaa ne, valitkaa parhaimmat ja maksakaa ne Trzaskowskille sekä viekää ne sitten sotamiehille. Rahat saatte minun kuittiani vastaan täällä Varsovassa rahavartialtani.

Herra Wolodyjowski ryhtyi reippaasti työhön, nosti rahat ja lähti samana päivänä yhdessä Zagloban kanssa Zaborowiin, mukanaan yhdeksän miestä ja vankkurit, joissa rahat kuljetettiin. He kulkivat verkalleen, sillä koko seutu Varsovan tuolla puolen oli täynnä aatelisia, heidän palvelijoitaan, ajoneuvojaan ja hevosiaan. Kylät aina Babiceen asti olivat suorastaan ahdetut täyteen, sillä joka mökissä asui vieraita. Helposti saattoi täällä joutua vaikeaan asemaan noiden mitä erilaisinten ihmisten tungoksessa eivätkä myöskään molemmat ystävykset voineet välttää vastoinkäymisiä -- kaikista ponnistuksistaan ja kohteliaisuudestaan huolimatta.

Päästyänsä Babiceen näkivät he krouvin edessä kymmenkunnan aatelismiestä, jotka juuri nousivat hevosten selkään jatkaakseen matkaansa. Kaksi osastoa, jotka tervehtivät toinen toistaan, olivat jo ehtineet ohi, kun yhtäkkiä eräs ratsastajista huomasi herra Wolodyjowskin ja kiidätti, sanaakaan sanomatta, häntä kohden. -- Siinäpä sinä olet, veliseni! huudahti hän, -- oletkin ollut piilossa, mutta minäpä olen sinut löytänyt ja nyt et pääse käsistäni. Hei! hyvät herrat, huudahti hän tovereilleen, -- odottakaappa hiukkasen. Minulla on jotakin sanottavaa tälle pikku upseerille ja tahtoisin teitä sanojeni todistajaksi.

Herra Wolodyjowski hymähti tyytyväisenä, sillä hän oli tuntenut herra Charlampin.

-- Jumala on todistajani että en ole ollut piilossa, olenpa teitä hakenutkin kysyäkseni teiltä, vieläkö kannatte kaunaa vastaani, mutta mitenkä olikaan, niin emme ole saaneet tavata toisiamme.

-- Herra Michal, kuiskasi Zagloba, -- kuljette virka-asialla.

-- Muistan, mutisi Wolodyjowski.

-- Asetu oikeuden eteen, ärjyi Charlamp. -- Hyvät herrat, minä olen luvannut tuolle nulikalle, tuolle maitoparralle, että lyön häneltä korvat päästä. Ja minä lyönkin, niin totta kuin olen Charlamp! Molemmat korvat, niin totta kuin olen Charlamp! Olkaa todistajinani, hyvä herrat, ja sinä nulikka, asetu oikeuden eteen.

-- En voi, taivaan nimessä en voi, sanoi Wolodyjowski. -- Suokaa minulle edes pari päivää.

-- Kuinka et voi? Onko pelko karannut sinuun? Jollet tottele tällä hetkellä, niin lyön sinua miekanlappeella, niin että jäät siihen paikkaan. Senkin koppakuoriainen, myrkyllinen paarma, kyllä sinä osaat tulla tielleni, tehdä kiusaa ja purra kielelläsi, mutta sapelia käyttämään et kykene.

Herra Zagloba sekaantui nyt asiaan.

-- Minä huomaan, että teillä on kiire, sanoi hän Charlampille, -- ja katsokaa ettei tuo kiiliäinen pure teitä, sillä silloin eivät auta mitkään plaastarit. Hitto vieköön, ettekö näe, että tuo upseeri on virkamatkalla. Katsokaa tuota rahakuormaa, jota me kuljetamme rykmenttiin ja ymmärtäkää, piru vieköön, että tuo upseeri ollessaan rahaston vartiana ei ole oman persoonansa herra eikä voi ryhtyä kanssanne taisteluun. Joka ei ymmärrä sitä, on hölmö eikä sotilas. Me olemme Vähävenäjän vojevodan palveluksessa ja olemme taistelleet toisempienkin miesten kanssa kuin te olette, mutta tänään emme voi. Se mikä lykkääntyy tuonnemmaksi, ei karkaa käsistä.

-- Onhan selvää, että he eivät voi taistella kuljettaessaan rahakuormaa, sanoi eräs Charlampin tovereista.

-- Mitä heidän rahansa minuun kuuluvat! huusi herra Charlamp hillittömästi. -- Käyköön taistelemaan kanssani, tai muuten lyön häntä.

-- Taisteluun minä en ryhdy tänä päivänä, sanoi herra Michal, -- mutta annan ritarisanani, että saavun kolmen tai neljän päivän perästä minne tahdotte, heti kun olen toimittanut virka-asiani. Jollette tyydy tähän lupaukseen, niin minä käsken liikuttaa liipasinta. Sillä nyt jo huomaan, etten olekaan tekemisissä aatelismiesten ja sotilaiden, vaan ryöväreiden kanssa. Määrätkää siis, piru vie, milloin minun on saapuminen.

Tämän kuullessaan käänsivät saattojoukon rakuunat heti musketinpiippunsa hyökkääjiä kohden, ja tämä liike, samoin kuin herra Michalin päättäväiset sanat, tekivät nähtävästi herra Charlampin tovereihin vaikutuksen.

-- Myönny nyt, sanoivat he, -- olethan itsekin sotilas, tiedät mitä merkitsee virkapalvelus ja varmaa on, että saat hyvityksen, sillä tuo on rohkea veitikka, niinkuin kaikki vähävenäläisten lippukuntien miehet. Hillitse nyt itsesi, kun pyydämme.

Herra Charlamp riuhtoi vielä hetkisen, mutta huomasi lopuksi, että hän joko suututtaa toverinsa tai saattaa heidät epävarmaan taisteluun rakuunain kanssa, ja kääntyi sentähden Wolodyjowskin puoleen, sanoen:

-- Annatte siis sananne, että saavutte.

-- Itse etsin teidät, koska niin tahdotte sitä minulta tietää. Saavun neljän päivän perästä. Tänään on keskiviikko, sanokaamme siis lauvantaina jälkeen puolenpäivän, kello kaksi. Määrätkää paikka.

-- Täällä Babicessa on niin paljon vieraita, sanoi Charlamp -- voisi sattua esteitä. Ottakaamme Lipkow, siellä on rauhallisempaa eikä minulla ole sinne pitkä matka, siellä meidän kortteerimme ovat Babicessa.

-- Tuleeko teitä yhtä lukuisa seura kuin tänäpäivänä? kysyi varovainen Zagloba.

-- Ei ole tarpeen, sanoi Charlamp, -- minä saavun yksin, mukanani herrat Sielicki, sukulaiseni. Te, hyvät herrat, saavutte toivottavasti ilman rakuunoja.

-- Ehkä teillä on tapana mennä kaksintaisteluun sotaväen läsnäollessa -- meillä ei ole sellaista tapaa.

-- Siis neljän päivän perästä, lauvantaina, Lipkowissa, sanoi Charlamp, -- krouvin edustalla. Ja nyt Jumalan haltuun.

-- Hyvästi, sanoivat Wolodyjowski ja Zagloba. Riitapuolet ajoivat tyyninä kukin taholleen. Herra Michal oli tyytyväinen huvista, joka häntä odotti ja päätteli itsekseen tuoda herra Longinukselle lahjaksi petyhorilaisen irti leikatut viikset. Niin ajoi hän hyvillä mielin Zaborowiin, jossa hän tapasi prinssi Kasimirin, joka oli tullut sinne metsästämään. Herra Michal sai kuitenkin vain kaukaa nähdä vastaisen hallitsijan, hänellä oli nimittäin kiire. Kahdessa päivässä hän toimittikin asiansa, tarkasti hevoset, maksoi rahat herra Trzaskowskille, palasi Varsovaan ja saapui määräaikana, vieläpä tunnilleen Lipkowiin yhdessä herra Zagloban ja herra Kuszelin kanssa, jonka viimemainitun hän oli pyytänyt todistajaksi.

Tultuaan juutalaisen krouvin eteen astuivat he tupaan, hiukan huuhtoakseen kurkkujaan simalla ja huvittelivat keskustelemalla maljan ääressä.

-- Rupikonna, kuules, onko herra kotona? kysyi Zagloba kapakan isännältä.

-- Herra on kaupungissa.

-- Onko teillä täällä Lipkowissa majailemassa paljonkin aatelisia?

-- Meillä on aivan tyhjää. Ainoastaan yksi herra on pysähtynyt tänne meille, hän on tuolla sivuhuoneessa. Rikas herra, jolla on mukanaan palvelijoita ja hevosia.

-- Miksi hän ei asettunut kartanon herran luo?

-- Nähtävästi hän ei tunne meidän herraa. Kartano on sitäpaitsi ollut suljettuna kuukauden päivät.

-- Ehkä se on Charlamp, sanoi Zagloba.

-- Ei, sanoi Wolodyjowski.

-- Mutta, herra Michal, minusta tuntuu, että se on hän.

-- Eipä ole.

-- Minä lähden katsomaan, kuka hän on. Juutalainen, onko se herra ollut täällä kauvankin?

-- Tuli tänään, tuskin kaksi tuntia sitten.

-- Etkö tiedä mistä hän on.

-- En tiedä, mutta varmaan hän on kaukaa, sillä hänen hevosensa olivat käyneet huonoiksi. Ihmiset kuuluivat sanoneen hänen olevan Veikselin takaa.

-- Miksi hän sitten pysähtyi tänne Lipkowiin?

-- Kuka hänet tietää.

-- Minä menen katsomaan, toisti Zagloba, -- ehkä hän on tuttavakin.

Ja lähestyen sivuhuoneen suljettua ovea, hän oven haalla koputti siihen ja lausui:

-- Hyvä herra, saako astua sisään?

-- Kuka siellä on? vastasi ääni sisältä.

-- Omaa väkeä, sanoi Zagloba, raoittaen ovea. -- Teidän luvallanne... mutta ehkä tulen sopimattomaan aikaan? lisäsi hän, pistäen päänsä ovesta sisään.

Samassa hän vetäytyi takaisin ja paiskasi oven kiinni, ikäänkuin hän olisi katsonut kuolemaa silmiin. Hänen kasvoillaan kuvastui pelästys ja mitä suurin hämmästys. Hän avasi suunsa ja katseli harhailevin silmin Wolodyjowskiin ja Kuszeliin.

-- Mikä teidän on? kysyi Wolodyjowski.

-- Kristuksen haavain nimessä hiljaa! Tuolla... on Bohun.

-- Kuka? Mitä teille on tapahtunut?

-- Siellä... on Bohun. Molemmat upseerit nousivat pystyyn.

-- Oletteko menettänyt järkenne? Sanokaa: kuka?

-- Bohun... Bohun.

-- Se ei ole mahdollista.

-- Niin totta kuin tässä seison. Minä vannon Jumalan ja kaikkien pyhien nimessä.

-- Miksi te niin kauhistuitte? sanoi Wolodyjowski, -- jos hän on siellä, niin on Jumala antanut hänet meidän käsiimme. Rauhoittukaa. Oletteko varma?

-- Aivan yhtä varma kuin että puhun teidän kanssanne. Minä näin hänen pukeutuvan.

-- Mutta näkikö hän teidät?

-- En tiedä, mutta luullakseni ei. Wolodyjowskin silmät kipinöivät kuin kekäleet.

-- Juutalainen, sanoi hän hiljaa, viitaten kiihkeästi kädellään, -- tule tänne. Viekö ulkoa sivuhuoneeseen ovi?

-- Ei vie, täytyy käydä tämän tuvan kautta.

Kuszel akkunan alle! kuiskasi Wolodyjowski. -- Nyt ei hän pääse meiltä pakoon.

Kuszel lähti tuvasta sanaa sanomatta.

-- Rauhoittukaa, sanoi Wolodyjowski. -- Ei teidän kaulanne, vaan hänen on vaarassa. Mitä hän voi teille tehdä? Ei mitään.

-- Minä vain en pääse tointumaan hämmästyksestäni, vastasi Zagloba ja mietti itsekseen: aivan totta, mitä minun tarvitsee pelätä. Onhan herra Michal luonani. Bohun pelätköön.

Ja ottaen julman muodon, hän tarttui sapelinsa kahvaan.

-- Herra Michal, hän ei saa päästä meiltä karkuun.

-- Mutta onko se sittenkään hän? Minä en vieläkään tahdo sitä uskoa. Mitä hänellä olisi täällä tekemistä.

-- Chmielnicki on lähettänyt hänet vakoilemaan, se on aivan varma asia. Odottakaappa, herra Michal, me otamme hänet kiinni ja panemme hänelle ehdon: joko hän luovuttaa ruhtinattaren, tai me uhkaamme antaa hänet oikeuden käsiin.

-- Kun hän vain luovuttaisi ruhtinattaren, niin hän saisi mennä vaikkapa hiiteen.

-- Mutta jos meitä on liian vähän, me kaksi ja Kuszel kolmantena. Hän tulee puolustautumaan vimmatusti ja hänellä on myöskin muutamia miehiä.

-- Charlamp tuo mukanaan kaksi, meitä tulee kuusi, siinä on aivan tarpeeksi.

Samassa avautui ovi ja Bohun astui huoneeseen.

Hän ei varmaankaan ollut huomannut sivuhuoneeseen katsahtavaa Zaglobaa, koska hän nyt hänet nähdessään äkkiä vavahti ja koska ikäänkuin liekki lensi hänen kasvojensa yli ja käsi tarttui salaman nopeudella sapelin kahvaan. Tuo kaikki oli kestänyt vain silmänräpäyksen. Äkkiä sammui leimaus hänen kasvoillaan, ja ne vain hiukan kalpenivat.

Zagloba katsoi häneen eikä puhunut mitään. Myöskin atamani seisoi vaieten. Tuvassa olisi saattanut kuulla kärpäsen lentävän. Ja nuo kaksi miestä, joiden kohtalot olivat niin merkillisellä tavalla kietoutuneet yhteen, eivät olleet tällä hetkellä tuntevinaan toisiaan.

Hiljaisuutta kesti jotenkin kauvan. Herra Michalista tuntui siltä kuin kokonaiset vuosisadat olisivat ehtineet vieriä.

-- Juutalainen, kysyi yhtäkkiä Bohun, -- onko täältä pitkäkin matka Zaborowiin?

-- Ei ole, vastasi juutalainen. -- Lähteekö herra heti?

-- Lähden, sanoi Bohun ja kääntyi eteiseen johtavaa ovea kohden.

-- Sallikaa minun... kajahti herra Zagloban ääni. Bohun pysähtyi äkkiä, ikäänkuin hän olisi kasvanut kiinni maahan ja kääntyen Zaglobaa kohden, tuijotti häneen mustilla, kauheilla silmillään.

-- Mitä te tahdotte? kysyi hän lyhyesti.

-- Minusta vain tuntuu, että me olemme jossakin tutustuneet. Emmeköhän vain nähneet toisiamme häissä siellä talonpoikaistalossa Vähävenäjällä?

-- Aivan niin, sanoi Bohun ylpeästi, laskien uudelleen kätensä sapelinsa kahvalle.

-- No mitenkä te jaksatte? kysyi Zagloba. -- Tehän lähditte niin äkkiä silloin, etten ehtinyt edes sanoa teille hyvästi.

-- Ja olette kai sitä pahoitellut?

-- Tietysti olen pahoitellut. Olisimme tanssineet yhdessä Seurani on nyt suurentunut. (Herra Zagloba osoitti Wolodyjowskia.) Juuri tämä herra tässä on tullut lisää ja hän tahtoisi mielellään tutustua teihin lähemmin.

-- Riittää jo, huusi herra Michal, äkkiä nousten. Petturi, minä vangitsen teidät.

-- Ja millä oikeudella? kysyi atamani ylpeästi kohottaen päätään.

-- Sillä, että sinä olet kapinoitsija, valtakunnan vihollinen ja saapunut tänne vakoilemaan.

-- No, mikäs mies te olette?

-- Minä en rupea sinun edessäsi tekemään tiliä oikeutuksistani, sen sanon vain, että käsistäni et pääse.

-- Saammepa nähdä, sanoi Bohun. -- En minäkään tekisi tiliä teille siitä kuka olen, jollette sotilaana olisi vaatinut minua kaksintaisteluun. Mutta koska uhkaatte minua vangitsemisella, niin osoitan mitä minulla on asiaa: kas tuossa kirje, jota vien hetmanilta prinssi Kasimirille. Ja kun en tavannut häntä Nieporentista, lähden häntä hakemaan Zaborowista. Vieläkö nytkin aiotte vangita minut?

Sen sanottuaan katsahti Bohun ylpeästi ja ivallisesti Wolodyjowskiin. Mutta herra Michal tuli hämilleen kuin ajokoira, joka tuntee, että riista menee hänen käsistään ja näin ymmällä ollen suuntasi hän kysyvän katseen Zaglobaan. Seurasi hetken vaitiolo.

-- Jahah, sanoi Zagloba. -- Asia on mutkikas. Koska olette lähettiläs, niin emme voi teitä vangita, mutta teidän tulee saapua kaksintaisteluun tuon ritarin kanssa, sillä te olette kerran jo hänen edestään paennut, niin että maa tömisi.

Bohunin kasvot kävivät purppuranpunaisiksi, sillä hän tunsi samassa hetkessä Wolodyjowskin. Häpeä ja haavoitettu ylpeys taistelivat pelottomassa kasakassa. Tuon paon muisto poltti häntä kuin tuli, se oli ainoa poispyyhkimätön tahra hänen sotilaskunniassaan, jota hän rakasti enemmän kuin elämää, enemmän kuin kaikkea muuta.

Leppymätön Zagloba touhusi kuitenkin yhä kylmäverisesti.

-- Olisit kadottanut housusi, jollei tuo ritari olisi säälinyt sinua ja lahjoittanut sinulle henkeä. Hyi, herra kasakka, naisen kasvot sinulla on ja myöskin naisen sydän. Kyllä olit rohkea käydessäsi vanhaa ruhtinatarta ja lapsimaista ruhtinasta vastaan, mutta ritaria vastaan seistessäsi olet pelkuri. Kirjeitä kuljettamaan ja tyttöjä ryöstämään kyllä kykenet, mutta et sotaan. Niin totta kuin elän, näin omin silmin kuinka housusi liehuivat. Hyi, hyi, hyvä on nyt puhua sapelista, kun kuljetat kirjettä. Mitenkäs me voimme taistella sinun kanssasi, kun suojelet itseäsi tuolla kirjeellä! Tomua silmiin, tomua silmiin, herra kasakka. Chmiel on hyvä sotilas, Krywonos myöskin, mutta paljon on kasakkain joukossa roistoja.

Bohun syöksähti yhtäkkiä Zaglobaa kohden, mutta herra Zagloba vetäytyi herra Wolodyjowskin taakse niin että nuo molemmat nuoret sotilaat seisoivat silmä silmää vastaan.

-- Minä en paennut teitä pelosta, vaan pelastaakseni toisten hengen, sanoi Bohun.

-- En tiedä mistä syystä pakenit, sen vain tiedän, että pakenit, sanoi herra Michal.

-- Ryhdyn kaikkialla kanssanne taisteluun, vaikkapa heti.

-- Haastatko siis minut taisteluun? kysyi kulmiaan rypistäen Wolodyjowski.

-- Sinä ryöstit minulta kasakan kunnian, sinä olet häpäissyt minua, minä tahdon sinun vertasi!

-- Asia on siis sovittu, vastasi Wolodyjowski.

-- _Volenti non fit iniuria_, tahtovalle ei tapahdu vääryyttä, lisäsi Zagloba, -- mutta kuka toimittaa kirjeen prinssille?

-- Sillä ei teidän tarvitse vaivata päätänne, se on minun asiani.

-- Tapelkaa siis, jollei asiaa muuten voi ratkaista, sanoi Zagloba. -- Jos onni suosisi teitä, herra kasakka, taistelussa tätä kavaljeeria vastaan, niin huomatkaa, että minä tulen jatkamaan. Mutta nyt, herra Michal, lähtekää tuonne porstuan ulkopuolelle, sillä minulla on jotakin tärkeää teille sanottavana.

Ystävykset menivät ulos ja kutsuivat Kuszelin sivuhuoneen akkunan alta, jonka jälkeen Zagloba sanoi:

-- Hyvät herrat, meidän asiamme on huonosti. Hänellä on todella kirje prinssille. Jos me tapamme hänet, niin siitä tulee kriminaaliasia. Teidän tulee muistaa, että väliaikaisella oikeudella, _propter securitatem loci'_lla, on tuomiovalta kahden penikulman alalla vaalikentältä lukien. Ja onhan tuo sentään jonkinlainen edusmies. Ikävä asia. Meidän täytyy taistelun jälkeen piiloutua jonnekin, jollei mahdollisesti ruhtinas ota meitä suojaansa. Muuten käy hullusti. Mutta vielä pahempi on toiselta puolen päästää hänet vapaaksi. Meillä on nyt ainokainen tilaisuus vapauttaa tuo tyttö-raukka. Kun ei Bohunia enään ole maailmassa, etsimme helpommin esiin neidon. Jumala itse tahtoo nähtävästi nyt antaa neitosen Skrzetuskilie. Niin se nyt on, keksitäänpäs nyt jokin neuvo, hyvät herrat.

-- Ehkäpä te keksitte jonkun viekkaan keinon, sanoi Kuszel.

-- Johan minä toimitin niin viekkaasti, että hän itse vaati meidät taisteluun. Mutta me tarvitsemme todistajia, vieraitamiehiä. Minun mielestäni meidän täytyy odottaa Charlampia. Olen varma siitä, että hän luopuu etuoikeudestaan ja tarpeen tullen todistaa, että me olemme saaneet haasteen taisteluun ja että meidän on täytynyt puolustaa itseämme. Bohunilta täytyy niinikään ottaa paremmin selko, minne hän on piiloittanut tytön. Jos hänen pitää kuolla, niin ei hän enään pidä kiinni tytöstä, ehkäpä hän ilmaisee tytön olinpaikan, kun me häntä vannotamme. Jollei hän taas sitä sanoisikaan, niin on joka tapauksessa parempi, ettei hän jää eloon. Täytyy valmistaa kaikki varovasti ja huolellisesti. Ihan päätä pakottaa, hyvät herrat.

-- Kuka ryhtyy hänen kanssaan tappelemaan?

-- Herra Michal ensimäisenä ja minä toisena, sanoi Zagloba.

-- Ja minä kolmantena.

-- Se ei käy päinsä, keskeytti herra Michal, -- minä taistelen yksin, siitä ei pääse mihinkään. Jos hän surmaa minut, niin se on hänen onnensa, ajakoon sitten terveenä matkaansa.

-- No, minähän jo olen sen luvannut hänelle, sanoi Zagloba, -- mutta jos te toisin päätätte, niin minä myönnyn.