Part 11

Herra Zagloba alkoi kuiskutella nuoren ritarin korvaan ja räpytellä silmäänsä tavallista nopeammin. Lähdön hetki yllätti heidät kuitenkin. Ruhtinas asettui ruhtinattaren kanssa suljettuihin vaunuihin saadakseen pitkän eron jälkeen kerrankin keskustella kylläkseen. Neidit asettuivat avonaisiin vaunuihin, ritarit nousivat satulaan ja niin lähdettiin liikkeelle. Ensinnä ajoi hovikunta, sitten jonkun matkan päässä takana sotajoukko, koska seutu oli rauhallista ja lippukunnat täällä olivat tarpeelliset vain mielenosoitukseksi eivätkä vaaran vuoksi. Niin kuljettiin Siennicasta Minskiin ja sieltä Varsovaan. Hevosia syötettiin sangen usein, ajan tavan mukaan. Tie oli täynnä kulkijoita, niin että saattoi päästä eteenpäin vain käyttöä. Kaikki pyrkivät nimittäin kuninkaanvaaleihin, ollen matkalla sekä lähiseuduilta että kaukaisesta Liettuasta asti. Siellä täällä kohtasi silmä herrashoveja, jotka olivat lähteneet liikkeelle: kokonaisia jonoja kullattuja vaunuja, joita ympäröivät haidukit ja turkkilaiseen tapaan puetut pajukit. Näiden jäljessä seurasivat hovikomppaniat, milloin unkarilaista, milloin saksalaista, milloin janitshariväkeä, milloin kasakkaosastoja, milloin taas komean näköisiä lippukuntia verratonta puolalaista ratsuväkeä. Jokainen huomattavampi ylimys koetti näet esiintyä mahdollisimman komean ja runsaan saattueen seuraamana. Paitsi lukuisia suurylimysten ratsusaattueita, nähtiin kulussa myöskin piiri ja maakuntain pienempiä arvohenkilöitä. Vähän päästä tuli tomupilvestä esiin yksityisiä aatelisia karabonivaunuja, jotka olivat verhotut mustalla nahalla ja joita veti pari tai neljä hevosta. Näissä vaunuissa istui aatelismies kaulassaan silkkinen nauha, josta riippui krusifiksi tai pyhän neitsyen kuva. Kaikki olivat he aseistetut. Toisella puolella istuinta oli musketti, toisella sapeli ja virassa olevilla tai entisillä lippukuntaupseereilla törrötti lisäksi istuimen takana keihäs. Karabonien alla kulkivat ajokoirat, ei tosin siksi, että niitä olisi tarvittu, sillä eihän nyt menty metsästämään, vaan herrain huvitukseksi. Takana kuljettivat kuormarengit ohjaksista valtoimia hevosia. Niiden selkä oli peitetty verhoilla, joita tarpeen tullen käytettiin rikkaasti koristettujen istuinten suojaamiseksi sadetta tai tomua vastaan. Kauvempana takana tulivat vitisevät vankkurit, joiden pyörät olivat sidotut vitsoilla ja joissa kuljetettiin telttoja ja ruokavaroja sekä palvelijoille että herroille. Joskus, kun tuuli puhalsi pois tomun tieltä kentille päin, paljastui koko tie ja silloin välkkyi edessä kuin satavärinen käärme tai kuin kullasta ja silkistä mestarillisesti kudottu nauha. Siellä täällä kajahteli italialainen tai jääkäri- tai janitsharisoittokunta, varsinkin Puolan ja Liettuan lippukunnissa, jonon päässä. Sillä ei puuttunut täältä niitäkään, sotajoukkojen kun täytyi kulkea korkeiden arvohenkilöiden saattueina. Kaikkialta kuului huutoa, melua, kirkunaa, kysymyksiä ja torumista, koska toinen tietenkään ei tahtonut olla toistaan huonompi.

Välistä kiidätti ratsusotilaita ja palvelijoita myöskin ruhtinaan saattueen luo, vaatien sitä tekemään tietä sille tai sille korkealle herralle, tai kysyen kuka tässä kulkee. Mutta heti kun heidän korviinsa tuli: Vähävenäjän vojevoda! he heti ilmoittivat sen herroillensa, ja jättivät nämä silloin heti tien vapaaksi, tai jos sattuivat ajamaan edellä, väistivät, nähdäkseen ohi menevän saattueen. Syöttöpaikoissa kokoontuivat aatelisto ja sotamiehet ruhtinaan saattueen ympärille tyydyttääkseen uteliaisuuttaan ja saadakseen nähdä valtakunnan kuuluisimman sotilaan. Myöskin kohotettiin silloin tällöin _vivat_ (eläköön) huutoja, joihin ruhtinas ystävällisesti vastasi. Hän oli luonnostaan kohtelias ja lisäksi tahtoi hän nyt kohteliaisuudella voittaa puoluelaisia prinssi Kaarlelle. Ja todella hän pelkällä esiintymisellään voittikin monen puolelleen.

Yhtä suurella uteliaisuudella katseltiin ruhtinaan lippukuntia, "rusiineja", joiksi hänen sotilaitaan nimitettiin. He eivät enään olleet niin repaleisen ja kurjan näköisiä kuin Konstantinowin taistelun jälkeen, sillä ruhtinas oli Zamoscissa antanut heille uudet univormut, mutta aina heitä sittenkin katseltiin kuin mitäkin merentakaisia ihmeitä, koska he pääkaupungin läheisten seutujen asukkaiden mielestä tulivat maailman äärestä. Kummia kerrottiin myöskin noista salaperäisistä aroista, joilla syntyy sellaisia sankareita ja ihmeteltiin heidän ahavoittunutta ihoansa, jonka Mustanmeren vihurit olivat polttaneet, heidän katseensa karskeutta ja koko heidän esiintymisensä milteipä viileyttä, jonka he olivat saaneet villeiltä naapureiltaan.

Enimmin katseltiin kuitenkin ruhtinasta ja myöskin herra Zaglobaa, joka huomatessaan mikä ihailu häntä ympäröi, katseli eteensä tuimasti ja ylpeästi ja niin kauheasti tuijottaen, että joukossa silloin tällöin kuiskailtiin: tuo varmaan on etevin ritari heistä kaikista. Toiset sanoivat: hän varmaan on karkoittanut monta sielua ruumiista, tuo kiukkuisen näköinen lohikäärme! Kun herra Zagloba kuuli nämä puheet, koetti hän vielä entistä kiukkuisemman näköisenä peittää sisällistä tyydytystään.

Milloin hän ärjyi joukolle, milloin taas haukkui sitä. Enimmäkseen hän teki pilkkaa liettualaisista saattolippukunnista, joista raskasaseisilla oli kultainen ja kevytaseisilla hopeinen nauha olkapäällä. Aika retkale tuo herra Nauha! sanoi heidät nähdessään herra Zagloba. Useat upseereista puhisivat vihasta, purivat hammasta ja kalistelivat sapeliaan, mutta huomattuaan että röyhkeä mies oli Vähävenäjän vojevodan lippukunnan sotilas, he lopuksi sylkäisivät ja jättivät asian silleen. Likempänä Varsovaa kävivät joukot niin taajoiksi, että saattoi liikkua eteenpäin vain askel askelelta. Osanotto kuninkaanvaaleihin näytti tulevan tavallista runsaammaksi, sillä kaukaisista vähävenäläisistä ja liettualaisista maakylistäkin tulvi nyt aatelistoa -- joka pitkän matkan takia ei olisi tullut pelkästään kuninkaanvaalia varten -- Varsovaan turvaa hakemaan. Vaalipäivä, oli kyllä vielä kaukana, valtiopäivien ensi istunnot kun tuskin vielä olivat alkaneet, mutta aateli saapui kuukautta tai kahta aikaisemmin saadakseen asunnon kaupungissa, käydäkseen tervehtimässä sitä ja sitä tuttavaa ja turvautuakseen mahtavien suojelukseen, sekä syödäkseen ja juodakseen ylimyshoveissa ja vihdoin hankkiakseen itselleen pääkaupungin nautintoja näin elonkorjuun jälkeen.

Surumielisenä katseli ruhtinas vaunujensa verhojen läpi kaikkia näitä ritariston, sotamiesten ja aatelisten joukkoja, noita rikkauksia ja upeita pukuja. Hän ajatteli, minkä voiman tuosta voisikaan muodostaa kuinka suuren sotajoukon saattaisi panna pystyyn. Miksikä on Puolan valtakunta, joka on niin voimakas, väkirikas ja varakas, joka on täynnä uljasta ritaristoa, samalla niin heikko, ettei se voi tulla toimeen edes Chmielnickin ja villin tatarilaisjoukon kanssa? Chmielnickin kymmentuhansiin voisi Puola vastata kymmentuhansilla, jos vain tuo aateli, nuo sotamiehet, nuo rikkaudet ja varat, nuo rykmentit ja lippukunnat tahtoisivat palvella yleistä asiaa, niinkuin ne nyt palvelevat yksityistä etuaan. Kunto katoaa Puolasta, ajatteli ruhtinas, ja iso ruumis alkaa mädätä. Entinen miehuus katoaa ja sotajoukko ja aatelisto rakastavat hempeää joutilaisuutta eivätkä sodan vaivoja!

Ruhtinas oli kyllä osaltaan oikeassa, mutta hän arvosteli valtakunnan puutteita vain soturin ja päällikön kannalta, päällikön, joka tahtoisi tehdä kaikki miehet sotilaiksi ja johtaa heidät vihollista vastaan. Miehuuttakin saattoi vielä löytyä ja olipa sitä löytynytkin, kun äskettäin suuremmat sodat olivat uhanneet valtakuntaa. Puolalta puuttui jotakin enempää, jotakin, jota ruhtinassoturi ei tällä hetkellä huomannut, mutta jonka huomasi hänen vihamiehensä, valtakunnan kansleri, Jeremia taitavampi valtiomies.

Tuolla sinertävässä kaukaisuudessa häämöittivät jo Varsovan suippeat tornit ja ruhtinaan äskeiset ajatukset haihtuivat. Hän jakeli nyt käskyjä, jotka palvelusta toimittava upseeri heti vei Wolodyjowskille, saattojoukon päällikölle. Käskyt saatuaan kiidätti herra Michal Anusian vaunujen luota, missä hän siihen asti oli ratsastanut, melkoista kauempana takanapäin tulevien lippukuntien luo pannakseen rivit järjestykseen. Tuskin hän kuitenkaan oli ehtinyt ratsastaa kymmenkuntaa askelta, kun hän kuuli, että joku ajaa hänen takanansa. Hän kääntyi: siellä tuli herra Charlamp, Vilnon vojevodan kevytaseisen lippukunnan ratsumestari ja Anusian palvoja.

Wolodyjowski pysäytti hevosensa, sillä hän huomasi heti, että tästä varmaan tulee jokin välikohtaus ja herra Michal piti sellaisista. Herra Charlamp taas lasketti hänen kohdalleen eikä aluksi puhunut mitään, puhisi vain ja käänteli julmasti viiksiänsä, nähtävästi hakien sanoja. Vihdoin hän lausui:

-- Nöyrin palvelijanne, herra rakuuna.

-- Palvelijanne, herra ratsurenki.

-- Kuinka te, hyvä herra, uskallatte sanoa minua ratsurengiksi? kysyi hampaitaan purren herra Charlamp, -- minua, joka olen upseeri ja ratsumestari, häh?

Herra Wolodyjowski alkoi heitellä tapparaansa, joka oli hänen kädessään ja näytti kiinnittävän koko huomionsa vain siihen, että joka kiepahduksen jälkeen saisi sen kiinni varresta. Sitten hän ikäänkuin vastenmielisesti sanoi:

-- Koska en nauhastanne saata tuntea arvoanne.

-- Te loukkaatte koko upseerikuntaa, jonka arvoinen te ette ole.

-- Kuinka niin? kysyi ymmällä keikari Wolodyjowski.

-- Koska te palvelette ulkonaisessa värväyksessä.

-- Olkaa huoleti, hyvä herra, vastasi herra Michal, -- vaikka minä palvelenkin rakuunoissa, olen kuitenkin puolalainen upseeri enkä edes kevyestä, vaan herra vojevodan ylhäisestä lippukunnasta. Te voitte siis huoleti puhua kanssani, kuten samanarvoisen tai paremman kanssa puhutaan. [Ylhäiseen lippukuntaan kuuluva upseeri ei voinut mennä muukalaisen värvätyn joukon upseerin, ei edes kenraalin komennettavaksi, päinvastoin oli tällaisen muukalaislippukunnan kenraali usein tavallisen upseerin alainen. Välttääksensä tätä koettivat muukalaisrykmenttien kenraalit ja upseerit olla samalla myöskin puolalaisia upseereja. Tällainen upseeri oli herra Wolodyjowski.]

Herra Charlamp lauhtui hiukan huomatessaan, ettei ollut tekemisissä niin kevyen henkilön kanssa kuin hän oli luullut, mutta hän ei sittenkään lakannut kiristelemästä hampaitaan, sillä herra Michalin kylmäverisyys raivostutti häntä vielä enemmän. Hän sanoi:

-- Kuinka te uskallatte tulla minun tielleni?

-- Ahaa, minä huomaan että te haette riitaa.

-- Ehkäpä haenkin ja sen sanon teille (herra Charlamp taipui tässä Michalin korvan juureen ja lopetti hiljaisella äänellä), että lyön teiltä pois korvat, jos te suljette minulta tien neiti Annan luo!

Herra Wolodyjowski alkoi taasen hyvin taajaan heitellä tapparaansa, ikäänkuin nyt olisi ollut erittäin sopiva aika tälle huvittelulle, ja lausui vakuuttavalla äänellä:

-- Hyvä herra, jättäkää minut rauhaan.

-- Siitä ei tule mitään, ette pääse käsistäni, sanoi herra Charlamp, tarttuen nuoren ritarin hihaan.

-- En minä mihinkään karkaakaan, sanoi rauhallisesti herra Michal, -- mutta tällä hetkellä minä olen virantoimituksessa ja kuljetan paraikaa ruhtinaan, herrani käskyjä. Päästäkää irti hihani, päästäkää, pyydän teitä, sillä muuten täytyy minun tässä ryhtyä johonkin: täytyy ehkä läjäyttää teitä otsaan tuolla tapparalla ja keikauttaa teidät hevosen selästä.

Tätä sanoessa Wolodyjowskin alussa niin kohtelias ääni aivan sihisi myrkyllisyyttä. Herra Charlampin täytyi tahtomattaankin hämmästyneenä katsoa nuoreen ritariin ja päästää irti hiha.

-- No, sama se, Varsovassa saatte ryhtyä kanssani taisteluun, siitä kyllä pidän huolen.

-- En mitenkään aio mennä piiloon, mutta tahtoisin mielelläni tietää, kuinka me Varsovassa tappelemme. Olkaa hyvä ja neuvokaa minua, en ole siellä vielä eläessäni ollut. Olen yksinkertainen sotilas, mutta olen kuullut puhuttavan marsalkkaoikeuksista, jotka pään menetyksellä rankaisevat, jos joku vetää esiin sapelinsa kuninkaan tai väliaikaisen hallitsijan läheisyydessä.

-- Kyllä näkyy, että ette ole ollut Varsovassa ja että olette yksinkertainen mies, koska pelkäätte marsalkkaoikeuksia, ettekä tiedä, että interregnumin aikana tuomitsee väliaikainen tuomioistuin, jonka kanssa on helpompi tulla toimeen. Olkaa varma siitä, ettei minulta katkaista kaulaa teidän korvienne takia.

-- Kiitän opetuksesta ja tulen usein pyytämään teiltä neuvoja, koska näen, että olette kokenut ja oppinut mies. Minä joka olen käynyt vain alimman luokan, osaan tuskin taivuttaa adjektiivin yhdessä substantiivin kanssa. Jos esimerkiksi tahtoisin -- josta Jumala minua varjelkoon -- sanoa teitä tyhmäksi, niin tiedän juuri ja juuri niin paljon, että sanoisin latinaksi _stultus_ enkä _stulta_ tai _stultum_.

Sen sanottuaan alkoi herra Wolodyjowski taasen heitellä tapparaansa niin että herra Charlamp oli aivan ällistyksissään, mutta sitten syöksyi veri hänen kasvoihinsa ja hän veti sapelin ulos tupesta. Samassa silmänräpäyksessä kuitenkin oli pieni ritari pannut pois tapparansa ja väläytti sapeliaan. Hetken he katselivat toisiaan kuin kaksi villisikaa, sieraimet levällään ja silmät palaen, mutta ensinnä huomasi sitten herra Charlamp, että hän joutuisi tekemisiin itse vojevodan kanssa, jos hyökkäisi hänen upseerinsa kimppuun tämän viedessä hänen käskyänsä. Siksi hän myöskin ensimäisenä pisti miekkansa takaisin tuppeen.

-- Äh, kyllä minä sinut vielä löydän, senkin vietävä...

-- Löydät, löydät, kaalinpää, sanoi pieni ritari.

Ja he ajoivat kumpikin eri taholle, toinen ratsusaattueeseensa, toinen lippukuntien luo, jotka sillävälin olivat ehtineet melkoista lähemmäksi, niin että tomupilvien joukosta jo selvästi kuului kavioiden kapse kovalla maantiellä. Herra Michal järjesti nyt heti ratsuja jalkaväen säännölliseen marssiin ja asettui itse ratsastamaan etunenässä. Hetken perästä karautti hänen luoksensa herra Zagloba.

-- Mitä tuo merihirviö tahtoi sinusta? kysyi hän Wolodyjowskilta.

-- Herra Charlampko? Ei mitään. Vaati minua vain taisteluun.

-- No siinä sitä ollaan, sanoi Zagloba. -- Lennossahan hän noukkaisee teidät nokallansa. Katsokaa, herra Michal, kun tappelette hänen kanssaan, ettette lyö poikki Puolan valtakunnan suurinta nenää, sillä sitä varten täytyisi luoda erityinen kumpu. Onnellinen Vilnon vojevoda! Toisten täytyy lähettää tiedustelujoukkoja vihollista kohden, mutta hänelle nuuskii tuo upseeri vihollisen jo kaukaa. Miksikä hän sitten vaati teidät taisteluun?

-- Siksi että minä ratsastin neiti Anna Borzobohatan vaunujen kohdalla.

-- Ah, hänelle olisi pitänyt sanoa, että hän lähtisi herra Longinuksen puheille Zamosciin. Hän kyllä olisi kestittänyt häntä pippurilla ja inkiväärällä. Huonosti kävi tuolle kaalinpäälle, hänen onnensa on nähtävästi pienempi kuin hänen nenänsä.

-- En puhunut hänelle mitään herra Podbipientasta, sanoi Wolodyjowski, -- sillä tuskinpa hän silti olisi jättänyt minut rauhaan. Nyt minä kiusallakin tulen mielittelemään Anusiaa, mielittelemään kahdenkertaisella innolla. Täytyyhän minullakin olla jokin lohdutus, ja onko meillä tuolla Varsovassa sitten parempaakaan työtä.

-- Saadaan nähdä, saadaan nähdä, sanoi silmiään räpyttäen herra Zagloba. -- Kun minä nuorella iälläni olin keräämässä veroja sitä lippukuntaa varten, jossa palvelin, niin kuljin ympäri koko maan, mutta sellaista elämää kuin Varsovassa en tavannut missään.

-- Se on kai toisenlaista kuin meillä Dnieperin takana?

-- Ei kannata verratakaan.

-- Olen hyvin utelias, sanoi herra Michal ja hetken perästä hän lisäsi: -- Kyllä minä siltä hölmöltä vielä viikset katkon, sillä ne ovat hänellä liian pitkät.

YHDESTOISTA LUKU.

Kului muutamia viikkoja. Aatelisia kokoontui yhä enemmän kuninkaanvaaleihin. Kaupungin väkiluku nousi kymmenkertaiseksi, sillä yhdessä aatelisjoukkojen kanssa tulvi sinne kansaa kaikilta maailman tahoilta, alkaen kaukaisesta Persiasta aina merentakaiseen Englantiin asti. Wolaan rakennettiin lautasuoja senaattia varten ja sen ympärillä väikkyi tuhansia telttoja, jotka kokonaan peittivät laajan kentän. Kukaan ei vielä voinut sanoa, kumpiko ehdokkaista, prinssi Kasimir, kardinaali, vaiko Kaarle Ferdinand, Plockin piispa, tulee valituksi. Molemmin puolin tehtiin suuria ponnistuksia. Laskettiin liikkeelle tuhansia lentokirjasia, joissa kuvattiin kilpailijain hyvät ja huonot puolet. Kummallakin oli lukuisia ja mahtavia puoltajia. Kaarlen puolella oli, kuten tunnettu, ruhtinas Jeremi, joka oli sitä vaarallisempi vastustajille, kun oli todennäköistä, että hän vetäisi muassansa myöskin häntä ihailevan aateliston, josta lopulta kaikki riippui. Mutta ei Kasimiriltakaan puuttunut kannatusta. Hänen puolestansa puhui se, että hän oli vanhempi poika, hänen puolellansa olivat kanslerin vaikutusvaltaiset piirit, hänen puolelleen tuntui kallistuvan primas-piispa, häntä kannatti suurempi osa suurylimyksiä, joista jokaisella oli lukuisia turvatteja. Ja näiden suurylimysten joukkoon kuului myöskin ruhtinas Dominik Zaslawski-Ostrogski, Sandomirin vojevoda, jonka maine tosin oli kärsinyt Pilawcen tappiosta ja jota uhkasi tuomiokin, mutta joka kuitenkin oli mahtavin ylimys koko valtakunnassa, ehkäpä koko Europassa, mies, joka saattoi minä hetkenä hyvänsä heittää ehdokkaansa vaakakuppiin rikkauksiensa äärettömän painon.

Kuitenkin oli Kasimirin puolueella katkeria epäilyksenkin hetkiä, sillä kuten sanottu, riippui kaikki siitä aatelistosta, joka lokakuun neljännestä päivästä lähtien oli leiriytynyt likelle Varsovaa ja jota yhä saapui paikalle tuhansittain, kaikilta valtakunnan suunnilta. Tämän aatelin suunnaton enemmistö piti ruhtinas Kaarlen puolta, sillä sitä viehätti Wisniowieckin nimi ja prinssin yleisiin tarkoituksiin harjoittama anteliaisuus. Prinssi, joka oli säästeliäs ja varakas herra ei epäillyt tällä hetkellä uhrata melkoisia summia uusiin rykmentteihin, jotka rykmentit olivat alistettavat Wisniowieckin komennettaviksi. Kasimir olisi mielellään seurannut hänen esimerkkiään eikä häntä varmaan pidättänyt itaruus, vaan päinvastoin liiallinen anteliaisuus, jonka välittömänä seurauksena oli varattomuus ja alituinen rahanpuute hänen aarreaitassansa. Molemmat veljet pitivät vilkkaita neuvotteluja. Joka päivä kiiti lähettejä edestakaisin Nieporentin ja Jablonnan välillä. Kasimir pyysi, vanhemman veljen oikeuden ja veljesrakkauden nimessä hartaasti Kaarlelta, että tämä luopuisi kuninkaanehdokkuudesta, mutta Kaarle oli itsepintainen ja vastasi, että hänen ei sovi ylenkatsoa onnea, joka mahdollisesti häntä kohtaa, "koska se on Puolan valtakunnan vapaista äänestyksistä riippuva onni ja kuuluu sille, jolle Herra Jumala on sen luvannut". Aika kului kuitenkin, kuusiviikkoinen määräjakso läheni loppuaan ja samalla läheni myöskin kasakkain uhka. Viestit tiesivät nimittäin, että Chmielnicki oli, jätettyään kesken Lembergin piirityksen, koska kaupunki muutamien rynnäkköjen jälkeen oli ostanut itsensä vapaaksi, Zamoscin edustalla ja hyökkäili yöt päivät tätä Puolan viimeistä suojaa vastaan.

Kerrottiin myöskin, että paitsi lähettejä, jotka Chmielnicki oli toimittanut Varsovaan tuomaan kirjeen ja vakuutuksen, että hän puolalaisena aatelismiehenä äänestää Kasimiria, aatelismiesten joukossa ja itse kaupungissa piileskeli paljon valepukuisia kasakkaupseereja, joita ei kukaan saattanut tuntea, koska he esiintyivät aivan kuin oikeutettu aatelisto eivätkä missään suhteessa eronneet muista valitsijoista, varsinkaan vähävenäläisistä maista tulleista, ei edes puheensa puolesta. Muutamat heistä oleskelivat täällä pelkkää uteliaisuuttaan, katsellaksensa kuninkaanvaalia Varsovassa, toiset olivat tulleet vakoilemaan, saadakseen selville mitä puhutaan tulevasta sodasta, kuinka paljon sotaväkeä valtakunta aikoo asettaa ja minkälaisia varoja aiotaan määrätä tähän tarkoitukseen. Mahdollisesti oli näissä puheissa paljon totta, sillä kasakkaupseerien joukossa oli paljon kasakoituneita puolalaisia aatelismiehiä, jotka hiukan sotkivat latinaakin, mutta joiden oikeaa karvaa ei saanut selville minkään tuntomerkin perustalla. Muuten ei latinantaito kukoistanut kaukaisilla aroilla, eivätkä ruhtinas Kurcewiczit ja heidän kaltaisensa osanneet sitä sen paremmin kuin Bohun ja muutkaan atamanit.

Tuollaiset jutut, joita usein kuuli sekä vaalikentällä että kaupungissa ynnä viestit Chmielnickin etenemisestä ja kasakkain ja tatarien etujoukkohyökkäyksistä, jotka hyökkäykset muka ulottuivat Veikselille asti, täyttivät ihmisten mielet levottomuudella ja hämmingillä ja antoivat usein aihetta mellakoihin. Ei tarvittu muuta kuin että joku kokoontuneen aatelin keskuudessa loi johonkuhun sen epäilyksen varjon, että hän on valepukuinen zaporogilainen, niin hän samassa hetkessä, jo ennenkuin hän ehti puhdistautua, riippui riekaleina sapelien nenässä. Siten menehtyi monta viatonta ihmistä ja neuvotteluista hävisi arvokkaisuus, varsinkin kun ajan tapojen mukaan ei paljoa välitetty raittiudesta. Väliaikainen tuomioistuin, joka oli asetettu _propter securitatem loci_, vaalipaikan turvallisuuden vuoksi, ei voinut suoriutua alituisista riitajutuista ja tappeluista, jotka olivat syntyneet aivan mitättömistä aiheista. Jos nuo mellakat, tappelut ja juomingit surettivat kunnon miehiä, joita elähytti yhteishyvän ja rauhan rakkaus sekä tunto isänmaata uhkaavasta vaarasta, niin sensijaan kaikki hurjistelijat, kortinpelaajat ja tappelijat olivat kuin elementissään: nyt oli heidän aikansa, tämä oli heidän elovainiotansa, jolla he katsoivat olevansa oikeutetut harjoittamaan mitä vallattomuuksia tahansa.

Tuskin lienee tarpeellista mainita, että johtajana tällaisten ainesten joukossa esiintyi herra Zagloba, jolle johtavan aseman takasi sekä hänen suuri ritarimaineensa että hänen halujensa tyydyttämättömyys ja jolle elvykettä antoi rajaton tilaisuus juomiseen sekä niin sujuva kielenkäyttö, ettei kukaan pystynyt siinä kilpailemaan hänen kanssaan, ynnä niin horjuttamaton itsevarmuus, ettei mikään pystynyt sitä horjuttamaan. Välistä hänelle kuitenkin tuli alakuloisuuden puuskia, jolloin hän sulkeutui huoneeseen tai telttaan eikä suostunut lähtemään sieltä ulos. Kun hän sitten vihdoin lähti, oli hän ärtyisällä tuulella, valmis riitelemään, jopa tappelemaankin. Sattuipa sellaistakin, että hän sillä päällä ollen esimerkiksi pahasti löi herra Dunczewskia Rawasta vain siksi, että tämä ohi mennessään oli koskettanut hänen sapeliaan. Sillä tuulella sieti Zagloba vain herra Michalin läsnäoloa, valittaen tälle, että häntä vaivaa levottomuus herra Skrzetuskin ja tuon naisparan tähden.

-- Me jätimme, herra Michal, tytön pulaan, me kavalsimme hänet kuin mitkäkin juuttaat jumalattomien käsiin. Älkää ensinkään puolustautukokaan aatelisarvollanne. Sanokaappa, herra Michal, miten tytön käy?

Turhaan selitti hänelle herra Michal, että jollei Pilawcen tappiota olisi tullut, niin tyttöparka olisi kuin olisikin etsitty. Nyt se on mahdotonta, heidäthän erottaa hänestä koko Chmielnickin sotavoima. Zagloba ei kuitenkaan ottanut lohduttautuakseen, vaan vaipui vieläkin suurempaan ikävään ja kiroili kaikkea.

Nuo alakuloisuuden hetket eivät kuitenkaan kestäneet kauvan. Tavallisesti herra Zagloba niiden jälkeen, ikäänkuin korvatakseen menetetyn ajan, riehui ja joi entistä hurjemmin. Hän vietti aikansa viinituvissa suurimpien juomarien tai pääkaupungin ilotyttöjen seurassa, ja herra Michal piti hänelle uskollisesti seuraa.