Part 9

-- Ei tarvitse suurtakaan kekseliäisyyttä arvaamaan, että jos ruhtinatar on paennut, niin hän ei ole tehnyt sitä naisen vaatteissa, vaan hävittääksensä jälkensä, valepuvussa, ja niin minä luulen, että tuo kasakkapoika on juuri ruhtinatar.

-- Totta totisesti, hän se juuri on, toistivat kaikki.

-- Mutta kuka on sitte tuo aatelismies?

-- Sitä minä en tiedä, vastasi vanha horonzi, -- voihan sitä tiedustella. Varmaankin talonpojat tietävät kuka täällä on ollut ja mitä on tapahtunut. Tuokaappas tänne vaikkapa tuon asumuksen isäntä.

Upseerit lähtivät ja toivat pian, niskasta taluttaen, naapurinisännän.

-- Talonpoika, sanoi Zacwilichowski, -- olitko sinä läsnä, kun kasakat Bohunin johdolla hyökkäsivät kartanoon?

Talonpoika alkoi talonpojan tapaan vannoen vakuutella, ettei hän ollut nähnyt mitään eikä tiedä mitään. Herra Zacwilichowski tiesi kuitenkin kenen kanssa hän on tekemisissä ja sanoi:

-- Vai olisit sinä, pakananpoika, tyynesti istunut tuolla tupasi seinustalla, kun kartanoa ryöstettiin. Kerro sinä sellaisia jollekulle muulle. Kas tuossa on kultainen dukaatti ja tuolla seinällä minun palvelijani miekka kädessä: valitse! Me poltamme kylän poroksi ja sinun tähtesi saavat vielä köyhät ihmiset kärsiä.

Nyt vasta alkoi naapurinisäntä kertoa, mitä hän oli nähnyt. Kun kasakat olivat alkaneet mellastaa asepihalla kartanon edustalla, oli hän yhdessä muiden kanssa lähtenyt katsomaan, mitä siellä oikein tapahtuu. Silloin saivat he kuulla, että vanha ruhtinatar ja nuoret ruhtinaat olivat surmatut ja että Mikolai oli haavoittanut atamania, joka makasi melkein hengettömänä. Mitä neidille oli tapahtunut, sitä he eivät saaneet tietää, mutta varhain seuraavana päivänä he kuulivat, että hän oli paennut erään aatelismiehen kanssa, joka oli saapunut Bohunin seurassa.

-- Siinä se nyt on, sanoi herra Zacwilichowski. -- Tuossa saat, mies, kultaisen dukaatin, ymmärräthän nyt, ettei sinulle tehdä vääryyttä. Mutta näitkö sinä tuota aatelismiestä? Oliko hän kotoisin näiltä seuduin?

-- Näin kyllä, herra, mutta ei hän ollut täkäläisiä.

-- No minkä näköinen hän oli?

-- Paksu, herra, aivan niinkuin uuni, ja harmaapartainen, ja kiroili kuin kerjäläinen. Ja toissilmäinen hän oli.

-- Jumaliste, sanoi herra Longinus, -- sehän on herra Zagloba, kukas muuten.

-- Zaglobako? Kunhan vain ei olisikin Zagloba! Kuka sitä olisi uskonut. Hän on tietysti Czehrynissä seurustellut Bohunin kanssa, juonut ja pelannut luupeliä. Hän se sittenkin varmaan on. Kaikki merkit sopivat häneen.

Herra Zacwilichowski kääntyi uudelleen talonpojan puoleen.

-- Ja juuri tuo aatelismieskö pakeni neidin kanssa?

-- Sama mies, niin me kuulimme puhuttavan.

-- Ja te tunnette hyvin Bohunin?

-- Kuinkas emme tuntisi, hänhän on oleskellut täällä kuukausikaupoilla.

-- Mutta ehkä tuo aatelismies Bohunin tahdosta vei pois neidin?

-- Mitä kanssa, hän oli sitonut Bohunin ja kietonut vaipan hänen ympärillensä. Mutta neidin, niin kumminkin kerrotaan, hän oli ryöstänyt kenenkään aavistamatta. Atamani oli ulvonut ja itkenyt kuin orpolapsi. Päivän tullessa hän oli käskenyt sitoa itsensä hevosten väliin ja ratsastanut Lubnieen. Ei kuitenkaan saanut kiinni karkulaisia ja lähti sitte toiselle suunnalle.

-- Jumalan kiitos, sanoi Migurski, -- ruhtinatar saattaa olla Lubniessa, sillä se ei merkitse mitään että he ratsastivat Czerkasyynkin päin. Kun eivät löytäneet häntä sieltä, niin yrittivät täältäkin.

Herra Skrzetuski lankesi polvilleen ja vaipui hartaaseen rukoukseen.

-- No, no, mutisi vanha horonzi, -- enpäs minä olisi luullut Zaglobassa olevan sitä sisua, että hän uskaltaisi tappelemaan sellaisen reippaan miehen kanssa kuin Bohun, vaikka kyllä muistankin, että Zagloba oli herra Skrzetuskille hyvin suosiollinen, kun oli tältä saanut vanhaa Lubnien simaa, jota me yhdessä joimme Czehrynissä. Hän puhui Skrzetuskista useammankin kerran ja kutsui häntä kunnon kavaljeeriksi... No niin, no niin, ei tämä sittenkään mahdu minun päähäni, sillä hän joi aika useasti Bohunin rahoilla. Mutta että hän olisi sitonut Bohunin ja ryöstänyt mukaansa neidon, sellaista tekoa minä en olisi häneltä odottanut, sillä minä olen pitänyt häntä suorastaan kerskailijana ja pelkurina. Sukkela hän on suustaan, mutta aika valehtelija ja sellaisilla miehillä on tavallisesti koko rohkeutensa huulillaan.

-- Olkoon millainen hyvänsä, pääasia on, että hän on riistänyt nuoren ruhtinattaren rosvojen käsistä, sanoi herra Wolodyjowski. Ja koska Zaglobalta ei puutu viekkaita keinoja, niin varmaan hän pääsee pakoon ruhtinattaren kanssa ja toimittaa hänet turvallisuuteen.

-- Siitähän hänen omakin henkensä riippuu, huomautti Migurski.

Sitte he kaikki kääntyivät herra Skrzetuskin puoleen:

-- Rauhoitu nyt, rakas toveri!

-- Vielä me kaikki saamme olla sinun sulhaspoikinasikin!

-- Ja juoda häitäsi! Zacwilichowski lisäsi:

-- Jos hän on paennut Dnieperin taa ja saanut tiedon Korsunin tappiosta, niin hän varmaan on kääntynyt Czernigowiin päin ja siinä tapauksessa me saavutamme hänet matkalla.

-- Ystävämme murheitten ja tuskien onnelliseksi lopuksi! huudahti herra Sleszynski.

Kaikki alkoivat kohottaa eläköönhuutoja herra Skrzetuskille, ruhtinatar Helenalle, heidän tuleville jälkeläisilleen ja herra Zagloballe.

Niin kului yö. Aamun koittaessa ilmoitettiin torvien toitotuksella, että oli noustava ratsun selkään. Sotajoukot lähtivät liikkeelle Lubniea kohti.

Marssi kävi nopeasti, sillä ruhtinaan joukot kulkivat muodostamatta pysähdyspaikoilla vaunu-leiriä. Herra Skrzetuski oli tahtonut tatarilaisen lippukunnan kanssa karauttaa edelle, mutta hän oli liian heikko ja sitäpaitsi halusi ruhtinas pidättää hänet omaan läheisyyteensä. Hän halusi näet kuulla kertomuksen luutnantin lähettimatkasta Sicziin. Ritarin täytyi siis ratsun selästä tehdä tiliä matkastansa. Hän kertoi kuinka Hortytsassa oli hyökätty hänen kimppuunsa ja miten hänet oli viety Sicziin. Kiistelyistään Chmielnickin kanssa hän jätti kertomatta, ettei tuntuisi siltä kuin hän tahtoisi kehua itseään. Pahimmin suututti ruhtinasta tieto siitä, ettei Grodzickilla ollut ruutia ja ettei hän siitä syystä voinut luvata pitää puoliaan.

-- Se on tavaton vahinko, sanoi ruhtinas, -- sillä tämä linnoitus pystyisi ehkäisemään monta kapinaa ja kauvan tekemään vastarintaa. Todella suuri mies on herra Grodzicki, oikea valtakunnan _decus et praesidium_, kaunistus ja turva. Mutta miksei hän ole lähettänyt minulta hakemaan ruutia? Olisinhan minä Lubnien kellareista antanut hänelle.

-- Hän nähtävästi arveli, että suurhetmanin virkansa puolesta tulee muistaa sellainen asia, sanoi herra Skrzetuski.

-- Mutta minä puolestani uskon..., sanoi ruhtinas ja vaikeni samassa.

Hetken perästä hän kuitenkin jatkoi:

-- Suurhetmani on kyllä vanha ja kokenut sotilas, mutta hän on liiaksi luottanut itseensä ja se on kääntynyt hänelle pahaksi. Hänhän ei vähääkään välittänyt koko kapinasta ja kun minä kiiruhdin häntä auttamaan, niin ei hän ollut siitä ensinkään hyvillään. Hän ei tahtonut kenenkään kanssa jakaa kunniaa ja hän pelkäsi, että voitto luettaisiin minun ansiokseni...

-- Niin minäkin luulen, sanoi kunnioittavasti herra Skrzetuski.

-- Hän arveli voivansa ruoskalla rauhoittaa zaporogilaiset ja nyt näemme miten on käynyt. Jumala on rangaissut ylpeyden. Ja ylpeyden tähden, jota ei Jumalakaan suvaitse, sortuu myöskin tämä valtakunta eikä nähtävästi kukaan täällä ole syytön...

Ruhtinas oli oikeassa: hän ei itsekään ollut syytön. Äskettäin, kun hänellä oli ollut oikeusjuttu herra Aleksander Koniecpolskin kanssa Hadziaczista, oli ruhtinas marssittanut neljätuhatta miestä Varsovaan ja antanut näille käskyn, että jos hänet pakoitetaan valantekoon senaatin edessä, niin on noiden neljäntuhannen hyökkääminen senaattorien istuntosaliin ja hakattava kaikki maahan. Ja tämän hän teki pelkästä ylpeydestä, kun ei ylpeys sallinut hänen käydä valalle siinä tapauksessa ettei hänen pelkkään sanaansa uskottaisi.

Ehkäpä hän tällä hetkellä muisti tuon oikeusjutun, sillä hän vaipui ajatuksiinsa ja ratsasti eteenpäin vaiti, silmät harhaellen pitkin laajoja aroja tien kahden puolen. Tai ehkäpä hän ajatteli sen valtakunnan kohtaloa, jota hän rakasti koko palavan sielunsa kaikilla voimilla ja jota nyt näytti lähestyvän _dies irae et calamitatis_, vihan ja tuhon päivä.

Puolenpäivän jälkeen alkoivat vihdoin Sulan korkealta rannalta näkyä Lubnien kreikanuskoisten kirkkojen täyteläiset kupoolit sekä pyhän Mikaelin välkkyvä katto ja suippeat tornit. Verkalleen marssivat sotajoukot kaupunkiin. Ilta oli jo tulossa. Itse lähti ruhtinas heti linnaan, jossa edeltäpäin lähetettyjen määräysten mukaan kaiken tuli olla valmiina matkaa varten. Lippukunnat taas asettuivat yösijalle kaupunkiin eikä suinkaan ollut helppoa sijoittaa niitä kaikkia, sillä joukkoja oli suuria määriä. Saatuaan kuulla sisällisen sodan vaiheista Dnieperin oikealla rannalla ja peläten talonpoikaiskapinaa täälläkin, oli koko Dnieperin takainen aatelisto kiiruhtanut Lubineen. Sinne oli tullut aatelisia kaukaisilta maaseuduilta, mukanaan vaimot, lapset, palvelijat, hevoset, kamelit ja kokonaiset karjalaumat. Niinikään olivat Lubnieen kokoontuneet ruhtinaan komisariukset ja ala-starostat, kaikenlaiset aatelissäätyiset virkamiehet, vuokralaiset ja juutalaiset, sanalla sanoen kaikki, joita vastaan kapina saattoi kääntää puukkonsa terän. Näytti aivan siltä kuin Lubniessa olisi ollut suuret jokavuotiset markkinat, sillä sieltä ei puuttunut edes moskovalaisia kauppiaita tai Astrakanin tatareja. Nämäkin, ollen kauppamatkoilla Ukrainassa, olivat nimittäin pysähtyneet tänne sodan takia. Torilla nähtiin tuhansittain mitä erimuotoisimpia vankkureja, sekä sellaisia, joiden pyörät olivat sidotut pajunvitsoilla että sellaisia, joissa pyörät olivat ilman puoloja ja veistetyt yhdestä ainoasta puusta. Siellä oli kasakkain rattaita ja aatelisten char à bancs'eja. Vihaisemmat vieraat asuivat linnassa ja majataloissa ja alhaisemmat sekä palvelusväki teltoissa kirkkojen läheisyydessä. Kaduille oli sytytetty nuotioita, joiden ääressä keitettiin ruokaa. Kaikkialla vallitsi tungos, häärinä ja hälinä kuin mehiläispesässä, kaikkialla vilisi mitä erilaisimpia pukuja ja värejä. Siellä oli ruhtinaan sotamiehiä eri lippukunnista: haidukkeja ja pajukkeja, sitte juutalaisia mustissa viitoissa, talonpoikia, armeenialaisia sinipunertavine lakkeineen ja tatareja lampaannahkaturkeissaan. Puhuttiin mitä erilaisimpia kieliä, kuului huutoja, kirouksia, lasten itkua, koirien haukuntaa ja karjan mylvinää. Saapuvia lippukuntia tervehtivät kansanjoukot riemuhuudoilla, sillä ne näkivät niissä turvansa ja pelastuksensa. Mentiin linnan luo korottamaan eläköönhuutoja ruhtinaalle ja ruhtinattarelle. Kansanjoukossa kierteli mitä erilaisimpia huhuja, muutamat olivat tietävinään, että ruhtinas jää Lubnieen, toiset taas väittivät hänen lähtevän Liettuaan, jonne siis täytyi kulkea hänen perässänsä. Olipa niitäkin, jotka kertoivat hänen jo lyöneen Chmielnickin. Mutta ruhtinas katseli, kun oli tervehtinyt puolisoansa ja ilmoittanut huomisesta lähdöstään, huolestuneena kaikkia noita kuorma- ja ihmisjoukkoja, jotka aikoivat lähteä kulkemaan sotaväen perässä ja jotka siten tulisivat vaikeuttamaan ja hidastuttamaan hänen marssiaan. Häntä lohdutti kuitenkin ajatus, että kun päästäisiin Brahimin tuolle puolen, rauhallisemmille seuduille, nuo joukot hajaantuisivat kukin omalle kulmalleen ja lakkaisivat olemasta sotajoukon taakkana. Ruhtinatar, hovi ja hovinaiset päätettiin lähettää Wisniowieciin, jotta ruhtinas rauhallisena ja esteettä voisi rynnätä tuleen koko voimallaan. Valmistukset linnassa olivat jo suoritetut, tavarat ja kalleudet kuormitetut vankkureihin, ruokavarat koottuina. Koko hovi oli valmiina vaikkapa heti asettumaan vaunuihin ja hevosten selkään. Nämä valmistukset oli järjestänyt ja suorittanut ruhtinatar Griselda, jonka mieli onnettomuudessa oli yhtä suuri kuin ruhtinaankin. Tarmossaan ja luonteensa horjumattomuudessa hän miltei oli miehensä vertainen. Rakasta oli ruhtinaalle nähdä kotoiset seudut, vaikka häneen samalla kovasti koskikin, että hänen nyt täytyy jättää oma pesänsä Lubniessa, jossa hän on kokenut niin paljon onnea ja saavuttanut niin paljon mainetta. Kaikki muutkin olivat surun vallassa, sotajoukko palvelusväki ja hovi. Sillä kaikki olivat varmoja siitä, että ruhtinaan taistellessa kaukaisilla seuduilla, vihollinen ei tule jättämään Lubniea rauhaan, vaan kostaa näillä rakastetuilla muureilla kaikki ne kolaukset, jotka sitä kohtaavat ruhtinaan kädestä. Siksipä nyt itkettiin ja valitettiin, varsinkin surivat naiset ja ne, jotka olivat täällä syntyneet ja jotka tänne jättivät vanhempiensa haudat.

KAHDEKSAS LUKU.

Herra Skrzetuski oli kulkenut lippukuntain etunenässä ja heti Lubnieen saavuttua kiiruhtanut linnaan tiedustelemaan ruhtinatarta ja Zaglobaa. Hän ei kuitenkaan löytänyt heitä täältä. Kukaan ei ollut heitä nähnyt eikä kuullut heistä, tiedettiin vain, että Rozlogiin oli tehty hyökkäys ja että Wasilowkan suojajoukko oli hakattu maahan. Ritari sulkeutui silloin pettyneine toiveineen asuntoonsa aserakennuksessa, ja murhe, pelko ja levottomuus karkasivat uudelleen hänen kimppuunsa. Hän koetti kyllä taistella niitä vastaan aivan niinkuin haavoitettu sotamies taistelutantereella torjuu luotaan korppeja ja naakkoja, jotka kokoontuvat hänen ympärilleen juomaan lämmintä verta ja repimään hänestä irti verestä lihaa. Hän koetti löytää lohdutusta siitä ajatuksesta, että Zogloba, jolla on käytettävänään sellainen määrä viekkaita keinoja, sittenkin pelastuu ja saatuaan tiedon hetmanien tappiosta pääsee pakoon Czernigowiin. Mutta samassa hänen mieleensä johtui tuo ukko, jonka hän oli kohdannut ratsastaessaan Rozlogiin: häneltä kuten pojaltakin oli, ukon omien sanojen mukaan, jokin paholainen riistänyt vaatteet, ja kolme päivää oli ukko istunut Kahamlikin kaislikossa uskaltamatta tulla näkyviin. Yhtäkkiä herra Skrzetuskin päähän pälkähti ajatus, että juuri Zagloba oli ryöstänyt ukon hankkiaksensa itselleen ja Helenalle valepuvun. Niin on asia varmaan ollut, toisteli luutnantti itsekseen ja tunsi suurta huojennusta tätä ajatellessaan. Tuollainen valepukuhan helpoitti pakoa. Niinikään pani hän toivonsa siihen, että Jumala, joka vartioi viattomia, ei hylkää Helenaa. Ansaitaksensa rakastetulleen yhä enemmän Jumalan armoa, päätti hän itse puolestaankin puhdistautua synneistä. Hän lähti sentähden aserakennuksesta ja alkoi etsiä kirkkoherra Muchowieckia. Tavattuaan hänet lohduttamassa naisia, hän pyysi päästä ripille. Kirkkoherra vei hänet kappeliin, asettui rippituoliin ja alkoi kuunnella. Kuultuaan hänen tunnustuksensa, hän antoi opetuksia, lausui vakuuttavia sanoja, vahvisti ritaria uskossa, lohdutti ja myöskin nuhteli häntä. Nuhde tapahtui kuitenkin vain siinä mielessä, että kristitty ei saa epäillä Jumalan voimaa ja että kansalaisen ei tule itkeä omaa onnettomuuttaan enemmän kuin isänmaan onnettomuutta. Sillä itsekkäisyyttä tavallaan on uhrata itsellensä enemmän kyyneleitä kuin yhteiselle asialle ja surra omaa rakkauttaan enemmän kuin yleisiä vastoinkäymisiä. Sitte puhui kirkkoherra niin ylevin ja murheellisin sanoin isänmaan vastoinkäymisistä, sen lankeemuksesta ja häpeästä, että hän heti sytytti ritarin sydämeen suuren rakkauden tätä maata kohtaan. Ja siitä pienenivät hänen omat onnettomuutensa hänen silmissään niin pieniksi, että hän tuskin saattoi niitä eroittaa. Kirkkoherra puhdisti hänet nyt myöskin siitä vihasta ja kiukusta, mitä hän oli huomannut hänessä kytevän kasakoita vastaan. "Sinä lyöt heidät", sanoi hän, "uskon ja isänmaan vihollisina ja pakanoiden liittolaisina, mutta jos annat sydämestäsi anteeksi noille samoille vihollisille jotka ovat tehneet sinulle väärin, niin et harjoita koston työtä. Ja kun sinä tämän kaiken osoitat, niin silloin on varma, että Jumala sinua lohduttaa, että hän antaa sinulle takaisin rakastettusi ja lähettää sinulle rauhan..."

Senjälkeen siunasi kirkkoherra ritarin, lähti ulos ja käski hänen aamuun asti maata ristiinnaulitun Kristuksen jalkain juuressa.

Kappeli oli tyhjä ja pimeä, ainoastaan kaksi kynttilää tuikki alttarin edessä, levittäen ruusuista ja kultaista välkettä Kristuksen kasvoille. Krusifiksi oli veistetty alabasterista, se oli täynnä suloa ja kärsimystä. Kokonaisia tunteja kului ja yhä makasi luutnantti liikkumattomana kuin kuollut. Samalla hän kuitenkin yhä selvemmin tunsi, että katkeruus, epätoivo, viha, tuska, levottomuus ja kärsimys väistyivät hänen sydämestään, hiipien hänen rinnastaan kuin käärmeet ja kätkeytyen jonnekin pimeyteen. Hän tunsi, että hän jo hengittää helpommin, että häneen vuotaa ikäänkuin uusi terveys ja uudet voimat, että hänen päässään selvenee sekä että jonkinlainen autuus valtaa hänet. Sanalla sanoen, tuon alttarin ja Kristuksen kuvan edessä hän löysi kaikki mitä sen aikainen ihminen saattoi löytää: horjumattoman uskon, uskon, jossa ei ollut jälkeäkään eikä varjoa epäilyksestä.

Aamulla luutnantti olikin kuin uudestasyntynyt. Nyt alkoi työ, liike ja kiire, sillä tänään oli lähdettävä Lubniesta. Upseerien tuli jo varhain tarkastaa lippukunnat, ottaa selvä, olivatko ratsut ja miehet asianomaisessa kunnossa. Sitte olivat joukot komennettavat kentälle ja asetettavat marssijärjestykseen. Ruhtinas kuunteli ensin pyhän messun Mikaelin kirkossa, palasi sitte linnaan ja otti vastaan kreikanuskoisen papiston ja Lubnien sekä Chorolin porvarien lähetystöt. Senjälkeen asettui hän valtaistuimelle Helm'in maalaamassa salissa, ympärillään etevimmät ritarinsa ja täällä häntä Lubnien pormestari Hruby hyvästeli vähävenäjän kielellä kaikkien Dnieperin takaiseen alueeseen kuuluvien kaupunkien puolesta. Ensinnä rukoili hän ruhtinasta, ettei tämä lähtisi ja jättäisi heitä kuin lampaita ilman paimenta. Tämän kuultuansa toiset lähettiläät, pannen kätensä ristiin rinnalleen, toistivat: älä lähde, älä lähde. Ja kun ruhtinas vastasi, että hänen täytyy lähteä, niin lankesivat he hänen jalkainsa juureen, surren hyvää isäntää ja herraa, tai olivat he vain surevinaan, sillä kerrottiin, että useat heistä, huolimatta kaikesta ruhtinaan ystävällisyydestä, kallistuivat kasakkain ja Chmielnickin puolelle. Varakkaammat kuitenkin myös pelkäsivät roskajoukkoa, sillä he arvelivat sen heti ruhtinaan ja sotajoukkojen poistuttua nousevan kapinaan. Ruhtinas vastasi, että hän on koettanut olla heille isänä eikä herrana ja vannotti ja pyysi heitä pysymään uskollisina majesteetille ja valtakunnalle, kaikkien yhteiselle äidille, jonka siipien suojassa he eivät kärsineet vääryyttä, vaan elivät rauhassa ja saivat vaurastua varallisuudessa, tuntematta iestä, jota naapurivalta kyllä oli tahtonut laskea heidän hartioilleen. Samanlaisin sanoin jätti hän hyvästi kreikanuskoisen papiston ja sitten tuli lähdön hetki. Palvelusväen itkua ja valitusta kuului kaikkialla linnassa. Hovinaisia pyörtyeli, Anna Borzobohata tuskin saatiin virkoamaankaan. Ainoastaan ruhtinatar istuutui vaunuihin silmät kuivina, pää pystyssä, sillä ylpeä rouva häpesi näyttää ihmisille kärsimyksiänsä. Kansanjoukkoja seisoi linnan läheisyydessä. Kaikissa Lubnien kirkoissa soitettiin kelloja, kreikanuskoiset papit siunailivat risteillä lähteviä, vaunujen, char à bancs'ien ja kuormien jono tuskin mahtui kulkemaan linnan portista.

Vihdoin istuutui itse ruhtinaskin ratsun selkään. Rykmenttien liput laskeutuivat hänen edessään, valleilta ammuttiin tykeillä. Itku, väen hälinä ja huudot sekaantuivat kellonsoittoon, kanuunanlaukauksiin, sotatorvien toitotukseen ja rumpujen pärinään. Marssi alkoi.

Etumaisina kulki kaksi Rostworowskin ja Wierszulin tatarilaista lippukuntaa, sitte tuli herra Wurcelin tykistö ja eversti Machnickin jalkamiehet, niiden jäljessä ajoi ruhtinatar seurueineen sekä koko hovi ja kuormavankkurit, nyt seurasi herra Bychowiecin rumenialainen lippukunta ja vihdoin sotaväen pääjoukot, raskaan ratsuväen rykmentit, kyrassieri- ja husaarilippukunnat sekä viimeisinä rakuunat ja kasakat.

Sotajoukon jäljessä tuli loppumaton, kirjava jono aatelismiesten vaunuja, kuljettaen niiden perheitä, jotka ruhtinaan lähdettyä eivät tahtoneet jäädä Dnieperin taakse. Rykmenttien torvet kyllä soivat, mutta sydämissä vallitsi ahdistus. Jokainen ajatteli, kun katseli kaupungin muureja: sinä rakas koti, näenkö sinut vielä? Helppoa on lähteä, mutta vaikeaa palata. Olihan jokainen tuohon paikkaan jättänyt osan sielustansa ja suloiset muistot. Siksipä kääntyivätkin kaikkien silmät vielä viimeistä kertaa katsomaan linnaa, kaupunkia, katolisten kirkkojen torneja, kreikkalaisten kirkkojen kupooleja ja asuintalojen kattoja. Jokainen tiesi mitä hän tänne jätti, mutta kukaan ei tietänyt mikä häntä odotti siinä siintävässä etäisyydessä, jota kohden jono pyrki...

Niin oli suru kaikkien mielissä. Kaupunki ikäänkuin huusi kellojensa soitolla lähtevien jälkeen, se ikäänkuin pyysi ja rukoili, ettei sitä hyljättäisi eikä jätettäisi turvattomuuden ja vastaisten kovien kohtalojen alaiseksi. Se huusi ikäänkuin se kellojen murheellisin sävelin olisi tahtonut sanoa asukkaillensa hyvästi ja pysyväisesti painua heidän muistoonsa...

Ja vaikka lähtevien jono etenikin, niin olivat kaikkien päät kääntyneet kaupunkia kohti ja kaikkien kasvoilla saattoi nähdä kysymyksen:

-- Eihän tämä vain ole viimeinen kerta?

Onpa kyllä. Koko siitä sotaväestä ja rahvaan joukosta, kaikista niistä tuhansista, jotka tänä hetkenä kulkivat yhdessä ruhtinas Wisniowieckin kanssa, ei hän itse eikä kukaan muukaan ollut enään näkevä tätä kaupunkia eikä tätä seutua.

Torvet törähtivät. Jono kulki eteenpäin verkalleen, mutta lakkaamatta ja jonkun hetken perästä alkoi kaupunki jo verhoutua sinertävään autereeseen. Talot ja katot sulautuivat massaksi, joka väkevästi loisti auringonvalossa. Ruhtinas kannusti hevosensa eteenpäin, ajoi lähellä olevalle korkealle kunnaalle, pysähtyi siihen ja katseli kauvan liikkumattomana eteensä. Tuo nyt auringossa loistava linna ja koko se maa joka näkyi tältä kukkulalta oli hänen isiensä ja hänen työtään. Wisniowieckit olivat muuttaneet entiset villit erämaat asutuksi seuduksi. He olivat avanneet ne ihmiselämälle ja saattaa sanoa heidän luoneen Dnieperin taustan. Ja suurimman osan tästä työstä oli suorittanut itse ruhtinas Jeremi. Hän se oli rakennuttanut ne katoliset kirkot, joiden tornit nyt häämöittivät tuolla kaupungin yläpuolella, hän se oli vaurastuttanut kaupungin ja teillä yhdistänyt sen Ukrainaan. Hän se oli raivannut metsät, kuivattanut suot, nostattanut ilmoille linnat, perustanut kylät, tuottanut tänne asukkaat, pitänyt aisoissa pahantekijät, suojellut asukkaita tatarien hyökkäyksiltä, ylläpitänyt maanmiehen ja kauppiaan turvallisuutta, saattanut kunniaan lain ja oikeuden. Hänen toimestaan tämä maa oli elänyt, kehittynyt ja kukoistanut. Hän oli ollut sen sieluna ja sydämenä ja nyt täytyi jättää kaikki.

Kuitenkaan ei ruhtinas surrut tämän jättiläisomaisuuden menetystä, omaisuuden, joka oli verrattava kokonaisiin saksalaisiin ruhtinaskuntiin. Hän oli ainoastaan kiintynyt omien käsiensä työhön. Hän tiesi, että kun ei hän enään ole täällä, niin on puute kaikesta, että kokonaisten vuosien työ yhtäkkiä tulee hävitetyksi, että hänen vaivannäkönsä käy turhaksi, että viileys pääsee irti ohjistaan, tulipalot syleilevät kyliä ja kaupunkeja, että tatari tulee juottamaan hevosiansa noissa joissa, havumetsä kasvaa palaneille raunioille ja jos Jumala kerran suo palata tänne takaisin, niin on kaikki, kaikki aljettava uudestaan. Ja silloin ehkei enään ole samoja voimia, ei ehkä ole aikaa eikä samaa itseluottamusta kuin ennen. Täällä olivat kuluneet parhaat vuodet, vuodet jotka olivat hänelle ihmisten silmissä kunniaksi ja Jumalan edessä ansioksi, ja nyt olivat sekä kunnia että ansio häipyvät savun mukana...

Siksipä vienkin hänen poskilleen hiljaa kaksi kyyneltä.

Mutta ne olivatkin viimeiset kyyneleet. Niiden jälkeen jäi hänen silmiinsä vain salamoja.