Part 8

Sotajoukko lähti liikkeelle samana päivänä, etunenässä herra Wolodyjowski rakuunoineen. Nämä, vaikka kaikki poikkeuksetta olivatkin vähävenäläisiä, olivat tottuneet sotakuriin ja sitä tietä vähitellen muuttuneet säännöllisiksi sotilaiksi. Uskollisuudessa voittivat ne miltei kaikki muut lippukunnat. Maa tuntui vielä varsin levolliselta. Siellä täällä kokoontui jo kuitenkin vallatonta väkeä ryöstämään sekä herrojen että talonpoikien taloja. Heitä ruhtinas läpimatkallaan ankarasti kuritti, antaen lyödä heidät paaluihin. Varsinaiset talonpojat eivät vielä olleet missään nousseet kapinaan. Mielet olivat kuitenkin kuohuksissa, tuli kyti talonpojan silmissä ja sielussa, asestauduttiin salaa ja paettiin Dnieperin taa. Pelko kuitenkin vielä voitti veren- ja murhanjanon. Pahana enteenä saattoi pitää sitä, että niissä kylissä, joista talonpojat eivät tähän asti vielä olleet lähteneet Chmielin luo, he nyt ruhtinaan sotajoukkojen lähetessä pakenivat ikäänkuin peläten, että kauhea ruhtinas heidän kasvoistaan lukisi mitä kyti heidän mielessään ja jo edeltäpäin rankaisisi heitä. Hän rankaisi kuitenkin vain siellä missä huomasi vähimmänkin kapinanvalmistuksen ilmiön. Ja kun ruhtinas oli hillitön sekä palkitessaan että rangaistessaan, niin rankaisi hän ilman määrää ja sääliä. Saattaa sanoa, että Dnieperin molemmilla rannoilla näihin aikoihin harhaili kaksi vamppyyria, toinen aatelin -- Chmielnicki, ja toinen kapinaan nousseen rahvaan tuhoksi -- ruhtinas Jeremi. Rahvaan kesken kuiskailtiin, että kun nämä kaksi kerran joutuvat vastatusten, niin silloin varmaan aurinko pimenee ja vedet joissa käyvät punaisiksi. Mutta heidän kohtaamisensa oli vielä kaukana, sillä Chmielnicki, Keltaisen Veden ja Korsunin taistelujen voittaja, tuo sama Chmielnicki, joka oli lyönyt hajalleen kruunun armeijat, ottanut vangiksi hetmanit ja nyt johti satoja tuhansia sotamiehiä, yksinkertaisesti pelkäsi Lubnien herraa, joka haki häntä Dnieperin takaa. Ruhtinaan joukot olivat juuri päässeet Sleporodin ohi, mutta itse oli ruhtinas pysähtynyt Filipowoon levähtämään, kun hänelle ilmoitettiin, että Chmielnickiltä on saapunut lähettiläitä, jotka tuovat muassaan kirjeen ja pyytävät päästä hänen puheilleen. Ruhtinas käski heti saattaa lähettiläät eteensä. Alastarostan taloon, jossa ruhtinas majaili, astui nyt kaksi zaporogilaista. He esiintyivät sangen kopeina, varsinkin vanhin heistä, atamani Sucha-ruka jonka päähän nähtävästi oli mennyt kasakkain voitto Korsunin luona ja äsken saatu everstinarvo. Kun miehet kuitenkin näkivät ruhtinaan kasvot, niin valtasi heidät sellainen kauhu, että he lankesivat hänen jalkainsa juureen eivätkä saaneet sanaa suustaan.

Ruhtinas istui etevimpien ritariensa ympäröimänä. Hän käski miesten nousta ja kysyi, missä asiassa he olivat tulleet.

-- Meillä on kirje hetmanilta, vastasi Sucha-ruka. Ruhtinas tuijotti kasakkaa suoraan silmiin ja sanoi rauhallisesti, mutta tähdentäen jokaista sanaansa:

-- Konnalta, lurjukselta ja ryöväriltä eikä atamanilta.

Zaporogilaiset kalpenivat, tai pikemmin saattaa sanoa heidän kasvojensa käyneen sinisiksi. Pää painuneena rintaa vastaan jäivät he vaieten seisomaan ovensuuhun.

Ruhtinas käski herra Maszkiewiczin lukemaan kirjeen.

Kirje oli nöyrä. Huolimatta Korsunin voitosta, oli Chmielnickissä kettu saanut voiton leijonasta, käärme kotkasta, nähtävästi hän oli muistanut kirjoittavansa Wisniowieckille. Ehkäpä hän liehakoi lepyttääksensä ruhtinasta, voidakseen sitte helpommin purra häntä. Joka tapauksessa hän nyt liehakoi. Hän kirjoitti, että Czaplinski on ollut syynä siihen mikä on tapahtunut, ja että hetmanit ovat saaneet kokea vain onnen vaihtelevaisuutta. Se mikä on tapahtunut, ei siis ole ollut hänen, Chmielnickin syytä, vaan on se tapahtunut sen kovan kohtalon ja sorron vuoksi, mitä Ukrainan kasakat ovat saaneet kokea. Hän, Chmielnicki pyytää nyt, että ruhtinas ei suuttuisi hänelle, vaan antaisi anteeksi, jossa tapauksessa hän ainiaaksi jää ruhtinaan kuuliaiseksi ja nöyräksi palvelijaksi. Virittääkseen ruhtinaan mielen suosiolliseksi lähettejä kohtaan ja pelastaaksensa heidät hänen ankaruudestaan, hän ilmoittaa päästäjänsä husaariupseeri Skrzetuskin, jonka hän Siczissä otti vangiksi, terveenä vapauteen.

Sitte seurasi valituksia herra Skrzetuskin ylpeydestä: hän muunmuassa ei ollut suostunut ottamaan viedäkseen kirjettä Chmielnickiltä ruhtinaalle, jonka kautta hän suuresti loukkasi hänen, Chmielnickin, hetmaniarvoa ja koko zaporogilaissotajoukon kunniaa. Juuri tämä ylpeys ja ylenkatse, jota kasakat alituisesti saivat kokea ljahien puolelta, oli Chmielnickin mielestä syynä kaikkeen siihen mikä oli tapahtunut, aina Keltaisesta Vedestä alkaen Korsuniin asti. Lopuksi hän vakuutti suuresti pahoittelevansa sitä mikä oli tapahtunut ja alati jäävänsä uskolliseksi Puolan valtakunnalle sekä sulki itsensä ruhtinaan suosioon, tarjoten hänelle joka suhteessa palveluksiaan.

Tätä kirjettä kuunnellessaan olivat itse lähetitkin hämmästyksen vallassa, sillä he eivät edeltäpäin olleet tunteneet kirjeen sisältöä. He olivat otaksuneet, että se pikemmin sisältäisi soimauksia ja ylpeitä moitteita kuin pyyntejä. Nyt huomasivat he selvästi, ettei Chmielnicki tahtonut jättää kaikkea yhden kortin varaan, noustessaan niin kuuluisaa sotapäällikköä vastaan kuin ruhtinas. Sensijaan että olisi koko voimallaan marssinut häntä vastaan, hän viivytteli, teeskenteli nöyryyttä ja nähtävästi odotti, että ruhtinaan joukot murenisivat yksityisissä taisteluissa. Sanalla sanoen: hän ilmeisesti pelkäsi ruhtinasta. Lähetit tulivatkin kirjettä luettaessa entistä nöyremmiksi. He seurasivat tarkasti ruhtinaan kasvonilmeitä, niistä voidakseen päättää, mikä kohtalo heitä odotti, elämä vaiko kuolema. Ja vaikka he tullessansa olivat ottaneet lukuun senkin, että voi olla kysymys kuolemasta, niin valtasi heidät nyt kauhuntunne. Ruhtinas kuunteli kuitenkin tyynesti. Vain silloin tällöin painoi hän alas katseensa ikäänkuin pidättääkseen silmissään piileviä salamoja; ja selvästi saattoi nähdä, että hän hillitsee hirveää vihaa. Kun kirje oli luettu loppuun, ei hän läheteille lausunut sanaakaan, käski vain Wolodyjowskin saattaa heidät pois ja uskoa vartioiden haltuun, mutta everstien puoleen kääntyen lausui hän seuraavaa:

-- Suuri on totisesti tämän vihollisen viekkaus, sillä joko hän tuolla kirjeellään tahtoo nukuttaa minut, voidakseen sitten hyökätä nukkuvan kimppuun, tai marssii hän valtakunnan sisäosiin ja toimittaa myöntyväisiltä valtiopäiviltä ja kuninkaalta sovinnon sekä anteeksiannon. Ja silloin tuntee hän jalkainsa alla maaperän varmaksi, sillä jos minä vielä silloin tahtoisin käydä sotaa, niin ei enään hän menettelisi valtakunnan tahtoa vastaan, vaan minä ja minut katsottaisiin kapinoitsijaksi.

Wurcel kävi kiinni päähänsä:

-- _O vulpes astuta_, sitä viekasta kettua!

-- Mitä siis nyt on tehtävä, hyvät herrat? kysyi ruhtinas. -- Sanokaa rohkeasti, minä ilmaisen sitte puolestani oman tahtoni.

Vanha Zacwilichowski, joka jo kauvan sitte oli jättänyt Czehrynin ja yhtynyt ruhtinaaseen, lausui:

-- Tapahtukoon teidän ruhtinaallisen tahtonne mukaan, mutta jos minun on lupa lausua mielipiteeni, niin sanon: tavallisella kekseliäisyydellänne on teidän ruhtinaallinen armonne heti saanut selville Chmielnickin tarkoitukset. Sellaiset ne juuri ovat eivätkä mitään muuta. Olisin siis sitä mieltä, ettei hänen kirjeeseensä tule panna mitään huomiota, vaan sitte kun rouva ruhtinatar on saatettu turvalliseen paikkaan, on mentävä Dnieperin yli ja aljettava sota ennenkuin Chmielnicki ehtii ryhtyä sovintotoimiin. Sillä häpeä ja epäkunnia olisi toki valtakunnalle, jos tuollaiset kunnottomuudet rauhassa saisivat hiipiä eteenpäin. Muuten (ja siinä hän kääntyi everstien puoleen) odotan herrojen mielipidettä, tämä on oma horjumaton mielipiteeni.

Leirikapteeni herra Aleksander Zamojski kolisti nyt sapeliaan:

-- Arvoisa horonzi, vanhuus ja viisaus puhuu teidän suunne kautta. Tuon lohikäärmeen pää on muserrettava ennenkuin se kasvaa liian suureksi ja nielee meidätkin.

-- Amen, lausui kirkkoherra Muchowiecki. Toiset rykmentinpäälliköt eivät puhuneet, vaan alkoivat, noudattaen herra leirikapteenin esimerkkiä, helistellä sapelejaan, murista ja kiristellä hampaitaan. Herra Wurcel otti kuitenkin taasen sananvuoron ja lausui:

-- Armollinen ruhtinas, solvaavaa on teidän ruhtinaalliselle nimellenne, että tuo konna rohkenee kirjoittaa teidän armollenne, sillä onhan leiriatamaneilla korkea, valtakunnan vahvistama ja tunnustama arvo, jota eivät edes huonekunta-atamanit saata saada.

Mutta Chmielnicki on itse omavaltaisesti ruvennut hetmaniksi eikä häntä voida pitää muuna kuin pahantekijänä, kuten herra Skrzetuski, kiitettävästi kyllä, huomasikin, silloin kun ei hän ottanut viedäkseen hänen kirjettään teidän ruhtinaalliselle armollenne.

-- Samoin minäkin ajattelen, sanoi ruhtinas, -- mutta kun nyt en voi ulottaa kättäni häneen itseensä, niin saa hän rangaistuksensa lähettiensä persoonassa.

Sen sanottuaan kääntyi hän tatarilaisen hovilippukunnan päällikön puoleen:

-- Herra Wierszul, käskekää tatarienne hakata maahan nuo kasakat, mutta heidän päällikköänsä varten on teroitettava paalu ja viipymättä on hän siihen istutettava.

Wierszul taivutti päätään, joka oli punainen kuin liekki, ja meni ulos. Kirkkoherra Muchowiecki taas, joka tavallisesti hillitsi ruhtinaan vihaa, pani kätensä ristiin kuin rukousta varten ja katsoi anovasti häntä silmiin, etsien sieltä armoa.

-- Minä tiedän, kirkkoherra, mitä te tarkoitatte, sanoi ruhtinas-vojevoda, -- mutta se ei nyt käy päinsä. Tämä on välttämätöntä niiden julmuuksien takia, joita he panevat toimeen tuolla Dnieperin toisella puolella, se on välttämätöntä meidän arvomme ja valtakunnan edun takia. On välttämätöntä järkähtämättä osoittaa, että vielä on joku, joka ei pelkää tuota hurjimusta, vaan kohtelee häntä pahantekijänä. Hän kyllä kirjoittaa nöyrästi, mutta hänen menettelynsä on röyhkeää ja hän toimii Ukrainassa kuin hallitseva ruhtinas. Hän saattaa valtakunnan niin suureen vaaraan, ettei se ole pitkään aikaan saanut kokea sellaista. -- Armollinen ruhtinas, hän on vapauttanut herra Skrzetuskin, kuten hän kirjoittaa, lausui kirkkoherra arasti.

-- Minä kiitän teitä Skrzetuskin puolesta, jonka te näin asetatte noiden kapinallisten tasolle.

Ruhtinas rypisti kulmakarvojaan.

-- Mutta riittääkö. Minä näen, jatkoi hän, kääntyen rykmentinpäällikköjen puoleen, -- että te kaikki äänestätte sodan puolesta. Se on minunkin tahtoni. Marssimme ensin Czernigowiin, ottaen matkan varrelta mukaamme aatelin. Brahimin kohdalla menemme joen yli ja senjälkeen tulee meidän marssia etelää kohti. Nyt lähdemme Lubnieen.

-- Jumala meitä auttakoon! lausuivat rykmentinpäälliköt.

Samassa hetkessä avautui ovi ja huoneeseen astui Rostworowski, rumenialaisen lippukunnan päällikkö, joka kaksi päivää sitte kolmensadan ratsumiehen kanssa oli lähetetty tiedustelumatkalle.

-- Herra ruhtinas, huudahti hän, -- kapina leviää, Rozlogi on poltettu ja lippukuntamme Wasilowkassa hakattu maahan viimeistä miestä myöten.

-- Kuinka? Mitä? Missä? kysyttiin joka suunnalta. Mutta ruhtinas viittasi kädellään vaitiolon merkiksi ja kysyi:

-- Kuka sen on tehnyt? Roistot vaiko jokin sotajoukko?

-- Sanotaan että Bohun.

-- Bohun?

-- Juuri hän.

-- Milloin se tapahtui?

-- Kolme päivää sitten.

-- Lähdittekö ajamaan heitä takaa? Saitteko kiinni? Saitteko ketään vangiksi?

-- Lähdin ajamaan takaa, mutta en saavuttanut, koska tulin kolme päivää liian myöhään. Matkalla keräsin tietoja. He pakenivat taasen Czehrynin suunnalle ja hajaantuivat sitte. Toinen puoli meni Czerkasyyn päin, toinen Zolotonoszaan ja Prohorowkaan.

Tähän lisäsi herra Kuszel:

-- Minähän kohtasin sen osaston, joka oli menossa Prohorowkaan, kuten ruhtinaalliselle armolle ilmoitin. He sanoivat olevansa Bohunin lähettämiä ja menevänsä estämään talonpoikia pakenemasta Dnieperin yli. Siksi minä päästin heidät menemään.

-- Tyhmästi teitte, mutta minä en teitä syytä. Vaikea on olla erehtymättä, kun petos väijyy joka askeleella ja maa polttaa jalkain alla, sanoi ruhtinas.

Yhtäkkiä hän tarttui päähänsä:

-- Kaikkivaltias Jumala! huudahti hän, -- nyt minä muistan Skrzetuskin kertoneen, että Bohun väijyi neiti Kurcewiczia. Nyt ymmärrän miksi Rozlogi on poltettu. Varmaan ovat ryöstäneet tytön. Hei, Wolodyjowski, tulkaappa tänne, ottakaa viisisataa ratsua ja lähtekää vielä kerran Czerkasyyn. Bychowiec ottakoon viisisataa rumenialaista ja lähteköön Zolotonoszan suunnalle Prohorowkaan asti. Älkää säästäkö hevosia. Joka pelastaa neidon ja tuo hänet tänne, hän saa haltuunsa koko elinajakseen Jeremiowkan. Lähtekää kiireesti matkaan.

Sitte hän sanoi rykmenttien päälliköille:

-- Ja me, hyvät herrat, lähdemme Rozlogin kautta Lubnieen.

Rykmentinpäälliköt jättivät starostan talon ja menivät kukin lippukuntansa luo. Kädenlyönnillä vakuuttaen toisilleen uskollisuutta nousivat he ratsunsa selkään. Ruhtinaalle tuotiin kastanjanruskea arapialaishevonen, jota hän aina käytti sotaretkillä. Hetken perästä marssivat lippukunnat, kulkien pitkänä värillisenä käärmeenä, Filipowin tietä.

Kun tie kääntyi, kohtasi sotamiesten silmiä verinen näky. Aidanseipäissä viidakossa törrötti viisi poikkihakattua kasakanpäätä, jotka avonaisten silmiensä kuolleilla terillä katselivat ohikulkevia sotajoukkoja. Kauvempana, viheriällä mäenrinteellä tienkäänteen takana heittelehti ja hytki vielä paaluun istutettu atamani Sucha-ruka. Paalun terävä pää oli jo mennyt puoleen ruumiiseen asti, mutta vielä oli onnettomalla atamanilla edessään pitkä kuolinkamppailu, sillä iltaan asti saattoi hän noin hytkiä ennenkuin kuolema tuli häntä tyynnyttämään. Nyt ei hän ollut ainoastaan, elossa, vaan hän käänteli kauheita silmiään lippukuntain perässäkin, senmukaan kuin ne kulkivat sivu. Nuo silmät tuntuivat puhuvan: "rangaiskoon teitä Jumala, teitä, lapsianne ja lapsenlapsianne aina kymmenenteen polveen asti, rangaiskoon verestä, haavoista, kidutuksista. Hävitkää, te ja teidän heimonne, teidän sukukuntanne. Suokoon Jumala, että kaikki onnettomuudet iskisivät teihin. Suokoon Jumala, että kituisitte kauvan, saamatta kuolla ja saamatta elää." Ja vaikka hän oli yksinkertainen kasakka ja vaikkei hän kuollut purppurassa eikä brokaadissa, vaan karkeassa sinisessä viitassa, ei linnan suojassa, vaan paalussa paljaan taivaan alla, niin varjostivat hänen kärsimyksensä ja hänen päänsä päällä kiertelevä kuolema hänet sellaisella mahtavuudella, ja pannen hänen katseeseensa sellaisen voiman ja sellaisen pohjattoman vihan, että kaikki täysin ymmärsivät, mitä hän halusi sanoa. Ja lippukunnat ratsastivat vaieten hänen ohitsensa ja puolenpäivän kultaisessa välkkeessä riippui hän korkealla heidän yläpuolellaan, valaisten äsken veistetyssä paalussaan kuin soihtu...

Ruhtinas ajoi sivutse päätään kääntämättä, mutta kirkkoherra Muchowiecki siunasi ristin merkillä onnettoman. Kaikki olivat jo päässeet ohitse, kun eräs nuorukainen husaarilippukunnasta, keneltäkään pyytämättä lupaa, kannusti hevosensa mäelle ja, tähdäten pistolinsa uhrin korvan juureen, yhdellä laukauksella lopetti hänen tuskansa. Kaikki vapisivat ajatellessaan mitä seuraisi tällaisesta omavaltaisesta ja sotakurin vastaisesta teosta. Tuntien ruhtinaan ankaruuden, pitivät he jo nuorukaista tuhon omana. Mutta ruhtinas ei puhunut mitään. Joko ei hän tahallaan ollut kuulevinaan mitään, tai ratsasti hän todella niin mietteisiinsä vaipuneena. Tyynenä ajoi hän eteenpäin ja vasta illalla käski hän kutsua nuorukaisen luokseen.

Poika ilmestyi henki kurkussa herransa kasvojen eteen, luullen että maa halkeaa hänen jalkainsa alta. Mutta ruhtinas kysyi:

-- Mikä on nimesi?

-- Zelenski.

-- Sinäkö ammuit kasakkaa?

-- Minä, änkötti poika, kalpeana kuin palttina.

-- Miksi sen teit?

-- Kun en voinut katsella hänen kidutustaan. Ruhtinas ei vihastunut vaan sanoi:

-- Sinä tulet vielä näkemään niin paljon heidän hirmutöitään, että säälisi katoaa niinkuin enkeli lentäisi luotasi. Mutta koska armeliaisuutesi takia olet pannut alttiiksi henkesi, niin maksaa minun rahavartiani Lubniessa sinulle kymmenen kultadukaattia ja minä otan sinut persoonalliseen palvelukseeni.

Kaikki ihmettelivät että asia päättyi sillä tavalla. Samassa ilmoitettiin kuitenkin, että tiedustelujoukko oli saapunut likeisestä Zolotonoszasta, ja kaikkien mielet kääntyivät toisaalle.

SEITSEMÄS LUKU.

Myöhään illalla, kuutamossa pääsivät sotajoukot Rozlogiin. Siellä tapasivat ne herra Skrzetuskin verisen kärsimyksensä paikalla. Ritari oli, kuten jo tiedämme, kivusta ja tuskasta kokonaan menettänyt tajuntansa ja vasta kun kirkkoherra Muchowiecki oli palauttanut hänet tuntoihinsa, ottivat upseerit hänet keskelleen, tervehtivät häntä ja lohduttivat parhaimman taitonsa mukaan, varsinkin herra Longinus Podbipienta, joka jo neljännesvuoden oli ollut lippukunnassa Skrzetuskin vakinaisena upseerina. Toverina oli hän niinikään valmis ottamaan osaa Skrzetuskin huokauksiin ja kyyneliin ja heti teki hän sen uuden lupauksen, että paastoaa kaikki tiistait kuolemaansa asti, jos Jumala vain jollakin tavalla lähettää luutnantille lohdutuksen. Herra Skrzetuski vietiin ruhtinaan luo, joka majaili talonpoikaistuvassa. Kun tämä näki suosikkinsa, niin ei hän sanonut sanaakaan, levitti vain käsivartensa häntä vastaan ja odotti. Jan herra heittäytyi heti itkien tuohon syliin ja ruhtinas pusersi häntä rintaansa vastaan ja suuteli häntä päähän, jolloin läsnäolevat upseerit näkivät kyyneleet ruhtinaan vakavissa silmissä. Hetken perästä hän alkoi puhua:

Tervehdin sinua kuin omaa poikaani. Pelkäsin jo, etten sinua enään näe. Kanna miehuullisesti taakkasi ja muista, että sinulla tulee olemaan tuhansia onnettomuustovereja, jotka kadottavat vaimonsa, lapsensa, vanhempansa, sukulaisensa ja ystävänsä. Ja niinkuin pisara hukkuu valtamereen, niin hukkukoon sinun tuskasi yleisen tuskan mereen. Kun näin hirveät ajat ovat kohdanneet rakasta isänmaata, niin ei yksikään mies joka kantaa kupeellaan miekkaa, saa antautua itkemään omaa menetystään, vaan kiiruhtaa pelastamaan yhteistä äitiä. Ja hän on saava tunnonrauhan, tai kaatuu hän kunniakkaaseen kuolemaan ja saa taivaallisen kruunun ja sen mukana ikuisen autuuden.

-- Amen, sanoi kirkkoherra Muchowiecki.

-- Oi herra ruhtinas, mieluummin tahtoisin nähdä Helenan kuolleena, vaikeroi ritari.

-- Itke, sillä suuri on menetyksesi ja me itkemme kaikki sinun kanssasi, sillä ethän ole tullut pakanoiden etkä villien skytain tai tatarien joukkoon, vaan veljien ja toverien luokse, jotka sinua rakastavat. Mutta sano itsellesi näin: tänään itken kohtaloani, huomispäivä ei ole enää omani. Sillä tiedä, että huomenna marssimme taisteluun.

-- Minä lähden teidän ruhtinaallisen armonne kanssa vaikkapa maailman ääriin, mutta lohdutusta en mistään saa, sillä minun on ilman häntä niin raskas olla, etten voi, en voi...

Ja sotilas-parka milloin tarttui päähänsä, milloin pani sormet hampaidensa väliin ja puri niitä, tukahuttaakseen valitukset, kun epätoivon puuska uudestaan puistatti ne esiin.

-- Sanoithan: tapahtukoon sinun tahtosi, puhui kirkkoherra ankaralla äänellä.

-- Amen, amen. Alistun hänen tahtoonsa, mutta... tuskalleni... en voi mitään... vastasi katkonaisesti ritari.

Ja selvästi saattoi nähdä kuinka hän taisteli tuskiansa vastaan. Näky oli niin liikuttava, että kyyneleet tulivat kaikkien silmiin. Hellätuntoisimmat, kuten herra Wolodyjowski ja herra Podbipienta, vuodattivat todellisia kyynelvirtoja. Jälkimäinen väänteli käsiään ja toisti murheellisena:

-- Veliseni, veliseni, hillitse itseäsi!

-- Kuules, sanoi yhtäkkiä ruhtinas, -- minä olen saanut tiedon, että Bohun täältä on lähtenyt Lubnieen päin, sillä hän on Wasilowkassa tuhonnut väkeni. Älä ennen aikojasi vaivu epätoivoon. Luultavasti hän ei ole saanut käsiinsä Helenaa. Miksikäs hän muuten olisi kiiruhtanut Lubnieen päin.

-- Toden totta, varmaankin on niin! huudahtivat upseerit. -- Jumala saattaa sinulle vielä lohdutuksen.

Herra Skrzetuski avasi silmänsä ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt mitä hänelle sanotaan. Toivo välähti yhtäkkiä hänen mielessään ja hän heittäytyi pitkin pituuttaan ruhtinaan jalkojen juureen.

-- Ruhtinas, elämää... verta...! huusi hän. Eikä hän voinut sanoa enempää. Hän oli käynyt niin heikoksi, että herra Longinuksen täytyi nostaa hänet maasta ja asettaa penkille istumaan. Hänen kasvoistansa saattoi kuitenkin jo nähdä, että hän oli tarttunut kiinni toivoon niinkuin hukkuva laudanpalaseen, ja että tuska oli hellittänyt otteensa. Toverit puolestaan puhaltelivat hekin tuohon toivon kipinään, toistellen, että Skrzetuski ehkä Lubniessa löytää ruhtinattarensa. Senjälkeen saatettiin Jan herra toiseen tupaan ja hänelle tuotiin simaa ja viiniä. Luutnantti koetti juoda, mutta kurkkua ahdisti niin, ettei hän voinut. Sensijaan joivat hänen uskolliset toverinsa ja juotuaan alkoivat syleillä ja suudella häntä sekä ihmetellä hänen laihtumistaan ja taudin jälkiä, jotka näkyivät hänen kasvoillaan.

-- Senhän sinä olet näköinen kuin jos olisit haudasta noussut, sanoi paksu herra Dzik.

-- Varmaan sinua Siczissä on kohdeltu huonosti, luultavasti ei ole annettu syömistä eikä juomista.

-- Sano mitä sinulle on tapahtunut.

-- Joskus toiste kerron, sanoi Skrzetuski heikolla äänellä. -- Minut haavoitettiin ja minä sairastuin.

-- Häntä on haavoitettu! huusi herra Dzik.

-- Haavoitettu, vaikka oli lähettiläs, sanoi herra Sleszynski.

Ja molemmat katselivat hämmästyneinä toisiinsa, ihmetellen kasakkain röyhkeyttä. Sitte syleilivät he toisiansa suuren myötätuntonsa merkiksi herra Skrzetuskia kohtaan.

-- Näitkö Chmielnickin?

-- Näin kyllä.

-- Tulkoonkin vain yksinään meidän luoksemme, huusi Migurski, -- niin kyllä me teemme hänestä silppua.

Näistä keskustellessa kului yö. Aamulla ilmoitettiin toisenkin tiedustelujoukon, joka oli lähetetty kauvemma Czerkasyyn päin, palanneen. Tämä tiedustelujoukko ei ollut tavannut Bohunia, mutta se toi merkillisiä tietoja. Se toi muassaan useita tiellä tapaamiaan henkilöitä, jotka kaksi päivää sitte olivat nähneet Bohunin. Nämä lausuivat olettamuksen, että tuo hurjapää nähtävästi ajoi jotakuta takaa, sillä hän kyseli kaikilta, eivätkö he olleet nähneet erästä lihavaa aatelismiestä, joka pakeni yhdessä kasakkapojan kanssa. Hänellä oli ollut hyvin kiire ja hän oli kiitänyt eteenpäin kuin hullu. Samat henkilöt vakuuttivat niinikään, etteivät he olleet nähneet Bohunin kuljettavan muassaan mitään neitoa. He olivat hänet kyllä nähneet, sillä Bohunilla ei ollut mukanaan montakaan kasakkaa. Uusi lohdutus, mutta myöskin uusi huoli versoi nyt herra Skrzetuskin sydämeen, sillä kertomukset olivat hänelle suorastaan käsittämättömät.

Hän ei ymmärtänyt miksikä Bohun ensinnä oli ratsastanut Lubnieen päin, hyökännyt Wasilowkan suojaväen kimppuun ja sitte yhtäkkiä kääntynyt Czerkasyn suunnalle. Tuntui kyllä varmalta, ettei hän ollut saanut Helenaa ryöstetyksi, sillä herra Kuszel oli kohdannut Antonin osaston ja siinä Helenaa ei ollut, ne henkilöt taas jotka nyt olivat tuodut Czerkasysta päin, eivät hekään olleet nähneet häntä Bohunin seurassa. Missä hän siis saattoi olla? Minne hän oli piiloittautunut? Oliko hän paennut ja jos, niin mille suunnalle? Minkätähden hän ei paennut Lubnieen, vaan Czerkasyyn ja Zolotonoszaan päin? Bohunin osastothan toimittivat takaa-ajoaan juuri Czerkasyn ja Prohorowkan tienoilla. Mutta miksi he kyselivät aatelismiestä ja kasakkapoikaa? Kaikkiin näihin kysymyksiin luutnantti ei osannut keksiä vastausta.

-- Neuvokaa, sanokaa, selittäkää mitä tämä merkitsee! sanoi Skrzetuski upseereille, -- sillä minun järkeni ei ymmärrä.

-- Minä luulen sittenkin, että neiti on Lubniessa, sanoi herra Migurski.

-- Se ei ole mahdollista, virkkoi horonzi Zacwilichowski. -- Sillä jos ruhtinatar olisi Lubniessa, niin Bohun kiireimmän kautta olisi piiloutunut Czehryniin eikä työntynyt aivan hetmanien nenän eteen, sillä heidän tappiostaan ei hän silloin vielä ole voinut tietää. Mutta jos hän on jakanut kasakkansa ja ajaa takaa kahdella suunnalla, niin hän tekee sen -- siitä saatte olla varmat -- juuri ruhtinattaren takia.

-- Mutta miksi hän on kysellyt vanhaa aatelismiestä ja kasakkapoikaa?