Part 7

Anton alkoi heti kysellä lauttamiehiltä, oliko heillä tietoja Dnieperin takaa. Tiedot olivat kuitenkin ristiriitaisia ja hämäriä. Sanottiin että Chmiel taistelee hetmanien kanssa. Toiset väittivät, että hän on lyöty, toiset taas, että hän on voittanut. Eräs talonpoika, joka oli paennut Demianowkan suunnalle, oli kertonut, että hetmanit ovat otetut vangiksi. Lauttamiehet olivat epäilleet, että juuri hän on tuo valepukuinen aatelismies. He eivät kuitenkaan olleet uskaltaneet häntä pidättää, sillä hekin olivat kuulleet, etteivät ruhtinaan joukot ole kaukana. Kauhu lisäsi kaikkialla ruhtinaan sotajoukkojen lukumäärää, tehden niistä joka paikassa läsnäolevia laumoja, eikä tällä hetkellä varmaankaan ollut ainoatakaan kylää Dnieperin takana, jossa ei olisi kerrottu, että ruhtinas on tulossa. Anton huomasi, että hänen miehiänsä kaikkialla pidetään ruhtinas Jeremin etujoukkona.

Pian hän kuitenkin sai lauttamiehet tyyntymään ja alkoi kysellä heiltä Demianowkan talonpoikia.

-- Kuinkas sitte, olivat kyllä ja me kuljetimme heidät toiselle puolelle, sanoi lauttamies.

-- Oliko eräs vaari heidän kanssansa?

-- Oli.

-- Ja mykkä vaarin kanssa, pieni poika?

-- Oli, ihan niin.

-- Minkä näköinen vaari oli?

-- Ei aivan vanha, roteva, silmät kuin kalalla, toisessa silmässä kaihi.

-- Hän se on, mutisi Anton ja kysyi edelleen: -- Entä poika?

-- Hän se vasta oli, atamani hyvä, kuin oikea keruubi. Emme ole sellaista nähneet.

Keskustelun aikana he olivat saapuneet toiselle rannalle.

Anton tiesi jo mitä hänen oli tehtävä.

-- Ehei, neitosen viemme kuin viemmekin atamanille! Sitte kääntyi hän kasakkainsa puoleen: -- Ratsun selkään!

He kiitivät eteenpäin kuin lauma pelästyneitä arokanoja, vaikka tie oli raskas kulkea, koska seutu oli täynnä rotkoja. He ajoivat erääseen suureen rotkoon, jonka pohjalla, lähteen lähettyvillä, kulki aivan kuin luonnon tekemä maantie. Tie ulottui aina Kawrajeciin asti ja niin saattoivat he levähtämättä ajaa hyvän matkaa eteenpäin, Anton kulkien etunenässä parhaimman hevosen selässä. Rotkon leveä suu jo näkyi, kun Anton yhtäkkiä pysäytti hevosensa niin että kipunat takakavioista lensivät kiviä vastaan.

-- Mikäs nyt on?

Joukko miehiä ja hevosia oli yhtäkkiä pimittänyt rotkon suun. Se näytti olevan ratsuväkeä, joka parittain ajaen järjestyi kuusi-miehisiksi osastoiksi. Kaikkiaan oli noin kolmesataa hevosta. Anton katsahti joukkoon ja vaikka hän oli vanha soturi ja kaikkinaisiin vaaroihin tottunut, niin hänen sydämensä vavahti ja kasvot kävivät kuolemankalpeiksi.

Hän huomasi heti miehet ruhtinas Jeremin rakuunoiksi.

Myöhäistä oli lähteä pakoon, tuskin kaksisataa askelta oli eroittamassa Antonin joukkoa rakuunoista eivätkä kasakkain väsyneet hevoset olisi ehtineet kauvaskaan takaa-ajajien tieltä. Rakuunat taas, huomatessaan kasakat, lähtivät ajamaan täyttä laukkaa. Hetken perästä he joka taholta ympäröivät kasakat.

-- Mitä väkeä te olette? kysyi luutnantti uhkaavasti.

-- Bohunin, sanoi Anton nähdessään, että täytyi puhua totta, koska itse väritkin jo ilmaisivat heidät.

Tuntiessaan luutnantin, jonka joskus oli nähnyt Perejaslawissa, Anton heti huusi iloa teeskennellen:

-- Herra luutnantti Kuszel, hyvää päivää!

-- Vai sinäkö, Anton, siellä olet, sanoi luutnantti, tarkasti katsellen esauliin. -- Mitä te täällä teette, missä teidän atamaninne on?

-- Herra luutnantti, suurhetmani lähetti meidän atamanimme ruhtinas-vojevodan luo pyytämään apua ja niin on atamani lähtenyt Lubnieen, mutta meidän hän käski kulkea pitkin kyliä ottamassa kiinni vakoilijoita.

Anton valehteli kuin palkattu, mutta hän teki sen luottaen siihen, että rakuunalippukunta joka tulee Dnieperin puolelta, ei voi vielä tietää mitään, ei hyökkäyksestä Rozlogia vastaan enempää kuin taistelusta Wasilowkan luona, tai muistakaan Bohunin kujeista.

Luutnantti sanoi kuitenkin:

-- Tekisipä mieli uskoa, että aiotte hiipiä kapinallisten luo.

-- Ei, herra luutnantti, sanoi Anton. -- Jos me tahtoisimme mennä Chmielin luo, niin emme olisi Dnieperin tällä puolella.

-- Se on totta se, sanoi Kuszel, -- aivan totta, sitä en voi kieltää. Mutta ei atamani tapaa ruhtinas-vojevodaa Lubniesta.

-- Eikö? Missäs ruhtinas on?

-- Hän on ollut Prilukissa, mutta ehkä hän eilen on marssinut Lubnieen päin.

-- Se on vahinko se. Atamanilla oli kirje hetmanilta ruhtinaalle. Mutta suokaa minun kysyä teidän armoltanne, tekö johdatte sotajoukkoa Zolotonoszasta?

-- En. Me olemme seisoneet Kalenkissa, nyt olemme saaneet käskyn, samoin kuin koko armeija, kokoontua Lubnieen, josta ruhtinas lähtee liikkeelle koko voimallaan. Vaan minnekkä te menette?

-- Prohorowkaan, sillä talonpojat kokoontuvat sinne.

-- Onko niitä paljonkin jo paennut sinne? -- Paljon, paljon.

-- No, menkää Jumalan nimessä.

-- Kiitämme nöyrästi teidän armoanne. Jumalan haltuun.

Rakuunat väistyivät ja Antonin miehet ratsastivat heidän keskitseen rotkon suulle päin.

Päästyään rotkosta Anton pysähtyi tarkasti kuuntelemaan ja kun rakuunat vihdoin olivat kadonneet hänen näkyvistään ja kun heidän viimeinenkin kavionkapseensa oli vaiennut, kääntyi hän kasakkainsa puoleen ja sanoi:

-- Tietäkää, hölmöt, että jollei minua nyt olisi ollut, niin te kolmen päivän päästä saisitte heittää henkenne Lubniessa. Ja nyt hevosen selkään ja liikkeelle niin lujaan kuin vain hevoset kavioistaan pääsevät.

He lähtivät ajamaan täyttä laukkaa.

-- Meillä oli hyvä onni, mietti Anton, -- kaksinkertainen onni! Ensinnäkin pelastimme nahkamme ja toiseksi eivät nuo rakuunat tulleet Zolotonoszasta eikä Zagloba ollut heitä kohdannut, sillä jos hän olisi heidät tavannut, niin hän nyt jo olisi turvassa takaa-ajajilta.

Onni oli todella herra Zagloballe vastainen, kun ei hän sattunut kohtaamaan herra Kuszelia ja hänen lippukuntaansa, sillä silloin hän yhtäkkiä olisi pelastunut ja päässyt kaikesta pelosta.

Prohorowkassa kohtasi häntä kuin salama selkeältä taivaalta sanoma Korsunin tappiosta. Jo matkalla Zolotonoszaan, kylissä ja yksinäisissä taloissa, oli kulkenut huhu jostakin suuresta taistelusta, vieläpä Chmielin voitosta, mutta herra Zagloba ei ottanut siihen uskoakseen, sillä hän tiesi kokemuksesta, että rahvaan keskuudessa jokainen sanoma kasvaa tavattomassa mittakaavassa ja että rahvas kertoo mielellään ihmeitä, varsinkin kasakkain urotöistä. Mutta Prohorowkassa ei enään saattanut epäillä. Kauhea ja pahaaennustava totuus iski Zaglobaa kuin kirveellä päähän. Chmiel vietti voittojuhlaa, kruunun armeija oli lyöty, hetmanit vangitut, koko Ukraina tulessa.

Herra Zagloba kävi ensi hetkessä aivan neuvottomaksi. Hän olikin kauheassa asemassa. Onni ei suosinut häntä edes matkan päämääräänkään päästyä, sillä Zolotonoszassa ei hän tavannut mitään garnisonia. Kaupunki kiehui täydessä vimmassa ljaheja vastaan ja vanha pieni linnoitus oli jätetty autioksi. Zagloba ei hetkeäkään epäillyt, että Bohun etsii häntä ja että hän ennemmin tai myöhemmin pääsee hänen jäljillensä. Hän koetti niinkuin ahdistettu jänis etsiä lymypaikkoja, mutta hän tunsi perinpohjin ajokoiran, joka häntä ahdisti ja tiesi, ettei tuo koira eksy polulta. Herra Zagloballa oli takanaan Bohun, edessään talonpoikaiskapinan kauhun meri, teurastukset, murhapoltot, tatarilaislaumat ja petomaiset rahvaan joukot.

Pakeneminen sellaisten asianhaarojen vallitessa oli melkein mahdotonta, varsinkin kun mukana oli tyttö, joka vaikkakin puettuna soittajavaarin saattopojaksi, tavattomalla kauneudellaan kaikkialla käänsi puoleensa huomion.

Ei siis ollut kummaa, jos Zagloba kävi neuvottomaksi.

Mutta herra Zagloba ei koskaan ollut pitkiä aikoja neuvottomana. Keskellä pahintakin mielenhämmennystä hän tiesi, tai pikemmin tunsi aivan selvästi, että hän pelkää Bohunia sata kertaa enemmän kuin tulta, vettä, kapinaa, murhaa, vieläpä itse Chmielnickiäkin. Pelkkä ajatus, että hän voisi joutua tuon hirveän hurjapään käsiin, pöyristytti häntä. "Hän se vasta saisi minusta saaliin", toisteli hän toistelemistaan, "ja edessä on kapinan meri".

Oli jäljellä yksi pelastuskeino: heittää Helena, jättää hänet oman onnensa nojaan. Mutta sitä herra Zagloba ei tahtonut tehdä.

-- Älköön se tapahtuko, sanoi hän Helenalle. -- Armollinen neiti on minulle antanut tehtävän, jonka seuraus on, että minun nahastani tehdään miekantuppi.

Mutta jättää häntä ei hän tahtonut. Hän ei päästänyt tätä ajatusta edes päähänsäkään. Mitä hänen siis oli tekeminen?

-- Niin, ajatteli hän, -- nyt ei ole aikaa ruveta etsimään ruhtinasta. Edessäni on meri -- minä sukellan siis siihen, pääsenhän siten ainakin piiloon ja ehkäpä Jumalan avulla uin toiselle rannallekin.

Ja hän päätti kuin päättikin lähteä Dnieperin oikealle rannalle. Mutta se ei Prohorowkasta käsin ollut mikään helppo asia. Herra Mikolai Potocki oli jo Krzeczowskia ja hänen mukanaan lähetettyjä sotajoukkoja varten koonnut kaikki veneet, proomut ja lautat pienimmästä isoimpaan asti, Perejaslawista alkaen aina Chzehryniin saakka. Prohorowkassa oli vain yksi ainoa rikkinäinen proomu ja tuhannet pakolaiset Dnieperin takaa odottivat pääsyä siihen. Koko kylästä oli vuokrattu kaikki asumukset, tallit, navetat ja ladot, ja kaikki oli äärettömän kallista. Herra Zagloban täytyi todella harpullaan ja laulullaan ansaita leipäpalasensa. He eivät olleet vielä päässeet lähtemään, sillä proomu oli kaksi kertaa mennyt rikki ja paraikaa sitä täytyi korjata. Yön vietti Zagloba istuen Helenan kanssa joen rannalla keskellä juopuneita talonpoikaisjoukkoja, nuotioiden ääressä, ja yö oli tuulinen ja kylmä. Ruhtinatar oli väsymyksestä ja tuskasta aivan uuvuksissaan, sillä talonpoikaissaappaat olivat hanganneet hänen jalkansa haavoille. Hän pelkäsi jo sairastuvansa. Hänen kasvonsa tummenivat ja kalpenivat, hänen ihanat silmänsä alkoivat sammua, joka hetki hänet valtasi pelko, että hänet valepuvun alta tunnetaan, tai että Bohunin lähettämät takaa-ajajat äkkiarvaamatta saapuvat. Tänä yönä täytyi hänen lisäksi katsella kauheaa näkyä: talonpojat olivat Ros-joen suulta tuoneet mukanaan muutamia aatelisia, joiden tarkoitus oli ollut paeta tatarilaisten hyökkäystä Wisniowieckin alueelle, ja murhasivat heidät rannalla mitä kauheimmalla tavalla. Heiltä puhkaistiin kairoilla silmät ja heidän päänsä louhittiin kivien välissä. Prohorowkassa oli myöskin kaksi juutalaisperhettä. Nämä heitti raivoisa joukko Dnieperiin ja kun eivät onnettomat heti painuneet pohjaan, niin upotettiin heidät pitkien keksien avulla. Senjälkeen alkoi melu ja juopottelu. Humaltuneet kasakat mellastivat juopuneiden naisten kanssa, Kauheat naurunrehahdukset kaikuivat kaameina pitkin Dnieperin tummia rantoja. Tuuli heitti hajalleen nuotiotulet, punaiset kekäleet ja kipinät lentelivät vihurin tempaamina jokeen, hukkuakseen sen aaltoihin. Joskus syntyi rannalla äkkikauhu, silloin tällöin huusi nimittäin joku juopunut käheä ääni pimeydestä: pelastakaa itsenne, Jarema tulee! ja joukko heittäytyi hurjana eteenpäin, toinen tallaten toista ja tönien toinentoistaan veteen. Kerran olivat Zagloba ja ruhtinatarkin joutumaisillaan joukon jalkoihin. Yö oli suorastaan helvetillinen eikä se tuntunut loppuvankaan. Zagloba kerjäsi neljännesmitan viinaa, joi itse ja pakoitti ruhtinattarenkin juomaan, sillä muuten hän olisi menehtynyt, tai sairastunut kuumeeseen. Vihdoin viimein alkoi Dnieperin aalto valjeta ja loiskia. Aamu koitti. Päivä tuli pilvinen, synkkä, kalpea. Zagloba halusi mitä pikimmin päästä toiselle rannalle. Onneksi oli proomukin korjattu. Tungos oli kuitenkin kauhea.

-- Tilaa vaarille, tilaa vaarille! huusi Zagloba, pitäen edessään, ojennettujen käsiensä välissä, Helenaa ja suojaten häntä tungokselta. -- Tilaa vaarille! Minä lähden Chmielnickin ja Krywonosin luo. Tilaa vaarille, hyvät ihmiset, rakkaat kasakat, kuristakoon teidät musta kuolema, teidät ja teidän lapsenne! En näe hyvin, putoan veteen, upotatte poikani, väistykää nyt, lapset, ettei halpaus kangistuttaisi kaikkia jäseniäni -- surma teidät vieköön, menehtykää te paaluissa!

Näin ärjyen, kiroten, pyytäen ja mahtavilla kyynärpäillään tönien rahvaan joukkoa sysäsi hän Helenaa eteenpäin proomua kohti. Sitte hän, niin pian kuin oli kiivennyt kannelle, heti taasen alkoi ärjyä.

-- Teitä on täällä jo ihan tarpeeksi, mitä te noin tönitte, upotatte vielä proomun, kun teitä tulee tänne noin paljon. Tarpeeksi, tarpeeksi, tulee teidänkin vuoronne, ja jollei tule, niin vähät siitä.

-- Tarpeeksi, tarpeeksi! huusivat ne jotka olivat päässeet proomuun. -- Liikkeelle, liikkeelle!

Airot ojentuivat ja proomu alkoi loitota rannalta. Nopea aalto kantoi sitä heti joen juoksun mukana jonkun verran Demontowin suunnalle.

Oli jo päästy joen uoman puoliväliin, kun Prohorowkan rannalta alkoi kuulua huutoa ja kirkunaa. Kauhea hämminki syntyi niiden joukossa, jotka olivat jääneet rannalle, toiset juoksivat kuin hullut Demontowiin päin, toiset hyppäsivät veteen, toiset kirkuivat, heiluttivat käsiään tai heittäytyivät pitkäkseen maahan.

-- Mikä on, mitä on tapahtunut? kysyttiin proomussa.

-- Jarema, Jarema! paetkaamme! huusivat muut.

Airot putoelivat kuumeentapaisesti veteen. Proomu kiiti kuin kasakan vene aaltoa pitkin.

Äkkiä ilmestyi joitakin ratsumiehiä Prohorowkan rannalle.

-- Jareman sotaväkeä! huudettiin proomussa. Ratsumiehet laukkasivat pitkin rantaa, kääntyilivät, kyselivät ihmisiltä jotakin ja vihdoin alkoivat huutaa proomussa olijoille:

-- Seis, seis!

Zagloba katsahti rannalle ja kylmä hiki valui hänen ruumiistaan, kiireestä kantapäähän asti: hän oli tuntenut Bohunin kasakat.

Siellä oli todella Anton miehineen.

Mutta, kuten sanottu, herra Zagloba ei milloinkaan ollut kauvan neuvottomana. Hän varjosti nytkin kädellään silmiään, niinkuin hänen huonosti näkevänä olisi täytynyt katsella jonkun aikaa ennenkuin uskoi silmiään. Vihdoin hän alkoi huutaa ikäänkuin häntä olisi nyljetty:

-- Lapset, ne ovat Wisniowieckin kasakoita! jumalan ja Pyhän Neitsyen tähden, pian rannalle! Sääli niitä jotka jäivät, mutta lyödään proomu rikki, sillä muuten me kaikki olemme tuhon omia.

-- Pian, pian, proomu rikki! huusivat toiset. Nousi kirkuna, jonka seasta oli mahdoton eroittaa huutoja Prohorowkan rannalta. Samassa hetkessä risahti proomu rantasoraa vastaan. Talonpojat alkoivat heti nopeasti hyppiä alas rannalle, mutta toiset eivät vielä olleet ehtineet päästä maihin, kun toiset jo repivät irti proomun laitoja ja hakkasivat kirveellä pohjaan läpiä. Laudat ja lastut alkoivat lennellä ilmassa, onneton haaksi hävitettiin raivolla. Se revittiin palasiksi, kauhu lisäsi hävittäjien voimaa. Kaiken aikaa herra Zagloba ärjyi.

-- Lyökää, repikää, irroittakaa, polttakaa, pelastakaa itsenne! Jarema tulee!

Näin huutaessaan hän terveellä silmällään tuijotti Helenaan ja teki hänelle merkitseviä eleitä.

Sillä välin olivat huudot toisella rannalla kasvamistaan kasvaneet, siellä olijat kun näkivät proomua hävitettävän. Välimatka oli kuitenkin liian pitkä, mahdoton oli eroittaa mitä huudettiin. Käsienhuitomiset ja viittomiset näyttivät suorastaan uhkauksilta ja ne vain lisäsivät hävittäjäin kiirettä. Haaksi oli hetken perästä mennyttä kalua, mutta yhtäkkiä pääsi kaikkien rinnasta pelon ja kauhistuksen huuto.

-- He ratsastavat veteen, uivat meidän luoksemme, voihkivat talonpojat.

Todella kannusti yksi ratsumies, ja hänen jäljessään muutama kymmen muuta, hevosensa veteen, lähtien tulemaan toista rantaa kohti. Se oli hurjan rohkeuden teko, sillä kevään paisuttama aalto vyöryi mahtavampana kuin tavallisesti, muodostaen siellä täällä pyörteitä.

Hevoset, jotka virran vauhti oli temmannut mukaansa, eivät jaksaneet uida suoraan, aalto kantoi niitä tavattomalla nopeudella.

-- Eivät jaksa uida perille! huusivat talonpojat.

-- Ne uppoavat!

-- Jumalan kiitos! Jo... jo... yksi hevonen upposi.

-- Surma heidät vieköön!

Hevoset olivat jo uineet kolmannen osan joen leveyttä, mutta yhä voimakkaammin kantoi vesi niitä alaspäin. Nähtävästi niiden voimat alkoivat loppua, vähitellen ne painuivat yhä syvemmälle, hetken päästä olivat niiden selässä istuvat kasakat jo vyötäisiään myöten vedessä. Kului vähän aikaa. Szelepuchan talonpojat juoksivat ulos katsomaan mitä on tekeillä. Nyt näkyivät veden yläpuolella enään vain hevosten otsat, ja vesi ulottui kasakkain rintaan asti. Mutta he olivatkin jo päässeet puoliväliin jokea. Yhtäkkiä taas yhden hevosen otsa ja yksi kasakka katosi veden alle. Hänen jäljessään toinen, kolmas, neljäs ja viides. Uivien joukko yhä väheni. Molemmissa joukoissa joen kahden puolen vallitsi äänettömyys, mutta kaikki liikkuivat pitkin jokivartta, nähdäkseen miten käy. Jo oli kaksi kolmatta osaa joen leveyttä jäänyt taaksepäin, uivien lukumäärä oli suuresti vähentynyt, saattoi kuulla hevosten raskaan korskunan ja kehottavien kasakkain äänet. -- Saattoi jo päätellä, että muutamat heistä tulevat ehtimään rannalle. Yhtäkkiä kuului hiljaisuuden keskeltä Zagloban ääni:

-- Hei pojat, ampukaa pyssyillänne ruhtinaan väki!

Samassa tuprahti savu, laukaukset paukahtivat ja joelta kaikui epätoivoinen huuto. Hetken päästä olivat hevoset, kasakat, kaikki häipyneet näkymättömiin. Joki virtasi tyhjänä, vain jossakin kauvempana, aaltojen pyörteessä, häämöitti silloin tällöin näkyviin hevosen vatsa tai kasakan punainen lakki. Zagloba katsahti Helenaan, iskien hänelle silmää.

KUUDES LUKU.

Jo ennenkuin Vähävenäjän ruhtinas-vojevoda tapasi herra Skrzetuskin istumassa Rozlogin raunioilla, oli hän saanut tietää Korsunin tappiosta. Herra Polanowski, ruhtinaan husaaritoveri, oli Sahotynissä hänelle siitä ilmoittanut. Ruhtinas asettui ensin Prilukiin ja lähetti sieltä herra Boguslaw Maszkiewiczin mukana hetmaneille kirjeen, kysyen minne he käskisivät hänen koko sotavoimansa kanssa tulla. Kun herra Maszkiewiczia ja hetmanien vastausta kuitenkaan ei pitkään aikaan kuulunut, marssi ruhtinas Perejaslawia kohden, lähettäen etujoukkoja kaikille suunnille ja antaen käskyn, että ne rykmentit, jotka vielä olivat hajallaan Dnieperin takana ja muualla, kiireimmiten kokoontuisivat Lubnieen.

Nyt sai ruhtinas kuitenkin tietää, että toistakymmentä kasakkalippukuntaa, jotka olivat seisoneet rajaseuduilla tatarilaisalueen suunnalla, oli hajaantunut tai mahdollisesti liittynyt kapinaan. Hän huomasi siis voimiensa yhtäkkiä suuresti supistuneen ja kovasti häneen koski tuo odottamaton tieto, että miehet joita hän niin monta kertaa oli johtanut voittoihin, saattoivat hänet pettää. Tavattuaan herra Polanowskin ja saatuaan häneltä tiedon tuosta kuulumattomasta tappiosta, hän kuitenkin armeijalta salasi tämän sanoman ja jatkoi marssiaan Dnieperiä kohden. Hän tahtoi mennä umpimähkään keskelle myrskyä ja kapinaa, kostamaan puolalaisten tappiota, pyyhkimään pois sotajoukkojen häpeää, tai sitte itse vuodattamaan vertansa. Sitäpaitsi hän päätteli, että jonkin osan, tai ehkäpä paljonkin kruunun armeijasta oli täytynyt pelastua perikadosta. Nämä ja hänen kuusituhantinen osastonsa yhdessä saattaisivat vielä voitollisestikin mitellä voimiaan Chmielnickin kanssa.

Perejaslawista, missä ruhtinas silloin majaili, käski hän pienen herra Wolodyjowskin ja herra Kuszelin lähettää rakuuniaan tiedustelulle kaikkiin suuntiin, kuten Czerkasyyn, Mantowiin, Siekiernaan, Buczacziin, Stajkiin, Trehtymirowiin, Rzyszczowiin, ja koota kaikki veneet ja proomut, mitä vain ympäristöstä saattoi löytää. Sotajoukon oli kuljettava vasenta rantaa Rzyszczowiin.

Kohtaamiltaan pakolaisilta saivat lähetit siellä täällä kuulla tappiosta, mutta kaikissa noissa paikoissa missä he kävivät, eivät he löytäneet ainoatakaan venettä, koska, kuten jo on mainittu, kruunun suurhetmani aikaisemmin oli ottanut puolet näistä kulkuneuvoista herra Krzeczowskia ja herra Barabaszia varten ja loput taas oli oikeanpuolisen rannan kapinaan noussut rahvas, ruhtinasta peläten, hävittänyt. Kuitenkin pääsi herra Wolodyjowski oikeanpuoleiselle rannalle sillä tavalla, että hän kiireessä käski lyödä kokoon lautan. Täällä otti hän kiinni kymmenkunnan kasakkaa, jotka hän vei ruhtinaan eteen. Heiltä sai ruhtinas kuulla, missä määrin kapina nyt oli levinnyt, sekä Korsunin tappion kauheista seurauksista. Koko Ukraina oli noussut yhtenä miehenä. Kapina oli vyörynyt kuin tulvavesi, joka päästen tasangolle silmänräpäyksessä valtaa yhä suurempia ja suurempia aloja. Aateli puolusti itseänsä linnoissa ja varustetuissa paikoissa, mutta monet näistä paikoista olivat jo valloitetut.

Chmielnickin voimat kasvoivat joka hetki. Kiinni joutuneet kasakat ilmaisivat hänen sotaväkensä lukumäärän kahdeksi sadaksi tuhanneksi ja parissa päivässä saattoivat nämä voimat helposti kasvaa kaksinkertaisiksi. Sentähden hän nyt taistelun jälkeen yhä viipyi Korsunissa, käyttäen samalla hyväkseen levon hetkeä ja järjestäen lukemattomia laumojaan. Rahvaan oli hän jakanut rykmentteihin ja valinnut everstit atamanien ja kokeneempien zaporogilais-esaulien joukosta. Sitte hän oli lähettänyt etujoukkoja, vieläpä kokonaisia divisioneja valloittamaan läheisiä linnoja. Ottaen tämän kaiken huomioon tuli Jeremi seuraavaan johtopäätökseen: kun ei ollut veneitä, joiden valmistaminen kuusituhantista sotajoukkoa varten veisi muutamia viikkoja ja kun vihollisten voima oli kasvanut näin odottamattoman suureksi, niin ei ollut mahdollista päästä Dnieperin yli siltä kohdalta missä hän paraillaan majaili. Sotaneuvottelussa olivat herra Polanowski, eversti Baranowski, kapteeni herra Aleksander Baranowski ja herra Wolodyjowski sitä mieltä, että olisi marssittava pohjoiseen päin Tshernigowia kohden, joka oli mahtavien metsien takana, sieltä olisi mentävä Lubecziin ja vasta sieltä kuljettava joen yli Brahimowia kohden. Tämä oli kyllä pitkä ja vaikea tie, sillä Czernigowin metsien takana oli, juuri Brahimowin suunnalla, äärettömiä soita, joiden yli ei jalkaväenkään ollut helppo kulkea, saatikka sitte raskaan ratsuväen, kuormaston ja tykistön. Ruhtinasta tämä neuvo kuitenkin miellytti. Joka tapauksessa hän vielä kerran, ennenkuin lähtisi tuolle marssille, jolta ei tuntunut olevan mitään palaamisen mahdollisuutta, halusi näyttäytyä omalla Dnieperin-takaisella alueellaan. Hän toivoi käynnillään voivansa estää kapinaa heti puhkeamasta siellä ja ottaa sikäläisen aatelin siipiensä suojaan. Vielä tahtoi hän tällä käynnillään jättää rahvaan keskuuteen kauhean muiston, jotta ne jotka eivät voineet lähteä sotajoukon mukana, turvallisesti saattaisivat jäädä paikoilleen. Olivathan sitäpaitsi ruhtinatar Griselda, neidit Zbaraski, hovinaiset, koko henkilökunta ja muutamat kokonaiset rykmentit, kuten jalkaväki, vielä Lubniessa. Siksi päätti ruhtinas vielä käydä siellä viimeisellä hyvästijätöllä.