Part 6

-- Minulle vain sanottiin tuolla tiellä, jatkoi ukko, -- että täällä asuu hyviä ihmisiä, jotka ottavat vaarin hyvin vastaan, ruokkivat, juottavat, antavat yösijan ja rovon kouraan. Minä olen jo niin vanha, olen tullut pitkän matkan päästä eikä tuo poikakaan enään jaksa edemmäksi. Hän, mykkä poloinen, taluttaa minua vanhaa, sillä en näe, olen sokea raukka. Jumala teitä siunatkoon ja pyhä Nikolai ihmeitten-tekijä siunatkoon, pyhä Onufrij siunatkoon. Toiseen silmääni vielä jäi vähän Jumalan valoa, mutta toinen on aivan pimeä. Minä kävelen harppu selässä, laulan laulujani ja elän kuin linnut sillä, mikä putoaa hyvien ihmisten käsistä.

-- Ja mistäs kaukaa vaari on?

-- Oi kaukaa, kaukaa. Mutta suokaa minun levähtää, sillä eroitan, että tuolla pajan seinällä on penkki. Istu nyt sinäkin, raukka, jatkoi hän osoittaen Helenalle penkkiä. -- Me olemme tulleet aina Ladowasta asti, mutta kotoa me läksimme jo kauvan sitte ja viimeksi tulemme Browarkin markkinoilta.

-- Mitäs hyvää sieltä kuului? kysyi muuan vanha talonpoika, viikate kädessä.

-- Kuuluuhan sieltä paljonkin, mutta onko se hyvää, sitä emme tiedä. Paljon sinne oli tullut koolle kansaa. Puhuivat Chmielnickistä, että hän on voittanut hetmaninpojan ja hänen ritarinsa. Kuulimme myöskin, että talonpojat vähävenäläisellä rannalla nousevat herroja vastaan.

Joukko ympäröi heti Zagloban, joka, istuen nuoren ruhtinattaren rinnalla, vähän päästä kosketteli harppunsa kieliä.

-- Vaari siis kuuli, että siellä noustaan?

-- Kuinkas muuten. Onneton on meidän, talonpoikien kohtalo.

-- Mutta sanotaanhan, että siitä nyt tulee loppu?

-- Kiovassa on alttarilla löydetty Kristuksen kirje, jossa sanotaan, että syntyy hirveä ja julma sota ja suuri verenvuodatus koko Ukrainassa.

Kehä herra Zagloban ympärillä kävi yhä ahtaammaksi.

-- Sanotteko, että oli sellainen kirje?

-- Oli, niin totta kuin elän. Sodasta, verenvuodatuksesta... mutta minä en enään jaksa puhua, sillä vanhus raukan kurkku on jo ihan kuivunut.

-- Tässä on vaarille viinaryyppy. Kertokaa nyt mitä olette maailmalla kuullut. Mekin tiedämme, että vaarit käyvät kaikkialla ja tietävät paljon asioita. On niitä ollut täälläkin ja sanoneet ovat, että nyt, kun Chmiel ottaa vallan, koittaa herroille mustat päivät. Siksi mekin olemme teettäneet itsellemme keihäät ja viikatteet ettemme jäisi viimeisiksi. Mutta sitä vain emme tiedä, onko paras alkaa nyt jo vai odottaako kirjettä Chmieliltä.

Zagloba kallisti pikaria, maistoi, mietti hetken ja virkkoi:

-- Kukas sen on sanonut, että nyt olisi aika alkaa?

-- Me itse tahdomme.

-- Aljetaan, aljetaan! huusivat useat äänet. -- Kun kerran zaporogilaiset ovat voittaneet herrat, niin on aljettava.

Viikatteet ja peitset heiluivat pahaaennustavasti kilahdellen voimakkaissa käsissä.

Sitte seurasi hetken äänettömyys, ainoastaan vasarat pajassa kilkahtelivat. Miehet odottivat mitä vaari sanoisi. Vaari puolestaan mietti ja mietti ja kysyi lopuksi:

Kenenkäs väkeä te olette? Ruhtinas Jareman.

-- Ja kenenkäs te aiotte surmata? Talonpojat katsahtivat toisiinsa. -- Hänetkö? kysyi vaari.

-- Emme uskalla.

-- Ette uskalla, lapset, ette uskalla. Minä olen ollut Lubniessa ja omin silmin nähnyt ruhtinaan. Kauhea hän on. Kun hän huutaa, niin metsän puut tärisevät, ja kun hän polkee jalkansa maahan, niin syntyy rotko. Kuningaskin pelkää häntä ja hetmanit tottelevat häntä ja kaikki häntä pelkäävät. Ja sotaväkeä hänellä on enemmän kuin khanilla ja sulttaanilla. Älkää uskaltako, lapset, älkää uskaltako. Ette te hae häntä, vaan kyllä hän hakee teidät. Ja sittenkään te ette vielä tiedä sitä minkä minä tiedän, nimittäin, että kaikki ljahit kiirehtivät hänen avukseen. Ja tietäkää, että jokainen ljahi on sapeli.

Synkkä hiljaisuus vallitsi joukossa. Vaari kosketteli taasen harppuansa. Vihdoin hän, kasvot kääntyneinä kuuta kohden, sanoi:

-- Ruhtinas tulee, tulee. Ja hänen mukanaan on niin monta töyhtöä ja lippua kuin taivaalla on tähtiä ja arolla karhiaisia. Tuuli kiitää hänen edellään ja valittaa ja tiedättekö, lapset, mitä se valittaa? Teidän kohtaloanne se valittaa. Mutta sen edellä kulkee kuolemaemo viikatteineen ja soittaa. Ja tiedättekö miksikä se soittaa? Teidän kaulojanne ajatellen se soittaa.

-- Jumala armahda! lausuivat hiljaa muutamat kimeät äänet.

Ja taasen kuului ainoastaan vasaroiden kalke.

-- Kukas täällä on ruhtinaan komisariuksena? kysyi vaari.

-- Herra Gdeszynski.

-- Ja missä hän on?

-- Pakeni.

-- Miksikä hän pakeni?

-- Kun kuuli, että meille taotaan peitsiä ja viikatteita, niin hän pelästyi ja pakeni.

-- Sitä pahempi, sillä nyt kantelee hän teidän päällenne ruhtinaalle.

-- Mitäs sinä, vaari, siellä rääkyt kuin mikäkin korppi? sanoi vanha talonpoika. -- Mekin luulemme, että herroille koittaa mustat päivät. Eikä tule olemaan, ei vähävenäläisellä eikä tatarilaisella rannalla, herroja eikä ruhtinaita, vaan ainoastaan kasakoita, vapaita miehiä. Eikä tule olemaan veroa, ei tynnyristä eikä myllystä eikä lautasta, eikä tule olemaan juutalaisia, sillä niin sanotaan Kristuksen kirjeessä, josta itse meille puhuit. Ja Chmiel on yhtä mahtava kuin ruhtinas. Mitelkööt voimiansa.

-- Jumala häntä auttakoon, sanoi vaari. -- Raskas on meidän talonpoikien kohtalo, mutta ennen oli toisin.

-- Kenen on maa -- ruhtinaan, kenen on aro -- ruhtinaan, kenen on metsä, kenen ovat karjalaumat ruhtinaan. Mutta ennen oli Jumalan metsä ja Jumalan aro. Ken tuli ensimäisenä, se otti eikä ollut kenellekään velkapää. Nyt on kaikki herrojen ja ruhtinaan omaa.

-- Se on teidän omaanne, lapset, vakuutti vaari. -- Mutta nyt minä sanon teille yhden asian: itse te tiedätte, ettette täällä uskalla nousta ruhtinasta vastaan, ja kas sentähden sanon teille: joka tahtoo surmata herrat, älköön jääkö tänne niinkauvan kuin Chmiel ei vielä ole mitellyt voimiaan ruhtinaan kanssa, vaan paetkoon Chmielin luo ja tehköön sen heti, huomispäivänä, sillä ruhtinas on jo matkalla. Jos nyt hänen komisariuksensa herra Gdeszynski kantelee Demianowkan päälle, niin silloin ei ruhtinas tule pitämään teitä täällä hengissä, vaan surmaa kaikki viimeiseen mieheen asti. Niin että paetkaa te Chmielin luo. Jota enempi teitä siellä on, sitä helpommin Chmiel voittaa. Oi, hänellä on edessään raskas työ! Hetmanit ovat häntä vastassa ja kruunun sotajoukkoja on lukematon määrä ja sitte on ruhtinas, joka on hetmanejakin mahtavampi. Rientäkää te, lapset, auttamaan Chmieliä ja zaporogilaisia, sillä ne raukat eivät yksinään tule aikaan. Ja hehän taistelevat teidän vapautenne ja teidän omaisuutenne puolesta herroja vastaan. Rientäkää te, niin pelastutte ruhtinaan käsistä ja autatte Chmieliä.

-- Hän puhuu totta, huusivat useat äänet joukosta.

-- Oikein hän puhuu.

-- Viisas vaari.

-- Sinä olet siis nähnyt ruhtinaan tiellä?

-- No en juuri nähnytkään, mutta Browarkissa kuulin, että hän jo on lähtenyt liikkeelle Lubniesta. Polttaa ja hakkaa maahan missä löytää yhdenkin peitsen, jättää vain maan ja taivaan.

-- Jumala armahda!

-- Ja mistä meidän tulee hakea Chmieliä?

-- Sitävartenhan minä tulinkin, lapset, että kertoisin mistä hakisitte Chmieliä. Menkää te, lapset, Zolotonoszaan ja sitte Trechtymirowiin. Siellä Chmiel jo on teitä odottamassa, sinne kokoontuu väkeä kaikista kylistä ja taloista, sinne tataritkin tulevat, lähtekää te, sillä muuten ei ruhtinas anna teidän kaikkien kulkea pitkin tätä maaemoa.

-- Lähdettekö te, isä, meidän kanssamme?

-- Minun lähtemiseni on vähän huonoa, sillä maa vetää vanhoja jalkoja puoleensa. Mutta jos valjastatte hevosen rattaiden eteen, niin kyllä lähden kanssanne. Ja ennenkuin tullaan Zolotonoszaan, niin käyn edeltäpäin katsomassa, onko siellä herroja ja sotamiehiä. Jos on, niin vältämme sitä paikkaa ja lähdemme suoraan Trachtymirowiin: Se on jo kasakkamaata. Mutta antakaa minulle nyt syömistä ja juomista, sillä minun, vanhan, on nälkä ja poikani on hänkin nälissään. Huomenaamuna lähdemme liikkeelle ja matkalla minä laulan teille herra Potockista ja ruhtinas Jaremasta. Ne ovat kauheita leijonia. Suuri verenvuodatus tulee tapahtumaan Ukrainassa. Taivas käy punaiseksi ja julman näköiseksi ja kuu ui veressä. Rukoilkaa te, lapset, Jumalalta armoa, sillä ei yksikään teistä saa enään kauvankaan käyskennellä Jumalan maailmassa. Myöskin olen kuullut, että vamppyyrit nousevat haudoista ja ulvovat.

Kauhu valtasi kokoontuneet talonpojat. Vasten tahtoansa alkoivat he katsella ympärilleen, ristitä silmiään ja kuiskutella keskenään. Vihdoin yksi heistä huudahti:

-- Zolotonoszaan!

-- Zolotonoszaan! toistivat kaikki, ikäänkuin siellä olisi tyyssija ja pelastus.

-- Trechtymirowiin!

-- Surma ljaheille ja herroille!

Yhtäkkiä astui eräs nuori kasakka esiin, heilautti peistänsä ja huusi:

-- Miehet, jos huomenna mennään Zolotonoszaan, niin tänään lähdetään komisariuksen talolle!

-- Komisariuksen talolle! toisti heti paikalla muutama kymmen ääni.

-- Poltetaan se ja pannaan puhtaaksi!

Mutta vaari, joka siihen asti oli istunut pää painuneena rintaa vastaan, kohotti nyt päänsä ja sanoi:

-- Ei, lapset, älkää te lähtekö komisariuksen talolle älkääkä polttako sitä, sillä silloin käy teille huonosti. Ruhtinas joukkoineen kuljeskelee täällä jossakin likellä. Hän huomaa tulipalon loimun, saapuu paikalle ja silloin te olette kiikissä. Antakaa pikemmin minulle jotakin syötävää ja osoittakaa yösija. Ei, pojat, pysykää te hiljaa älkääkä ryhtykö hurjiin tekoihin herrojen kartanoissa.

-- Hän on oikeassa, huusivat muutamat.

-- Hän on oikeassa, ja sinä, Maksim, olet hullu.

-- Tulkaa te, isä, minun luokseni saamaan leipää, suolaa ja simaa, ja sitte lähdette maata heinälatoon, sanoi muuan vanha talonpoika, kääntyen ukon puoleen.

Zagloba nousi ja vetäisi Helenaa hihasta. Ruhtinatar oli nukkunut.

-- Poika parka on niin väsynyt, ettei herää, vaikka vasarat kalkuttelevat vieressä, huomautti herra Zagloba.

Mutta mielessään hän mietti:

-- Oi suloinen viattomuus, joka voit nukkua keihäiden ja veitsenterien keskellä! Varmaan vartioivat sinua taivaan enkelit ja sinun ohellasi vartioivat minuakin.

Hän herätti Helenan ja he lähtivät astelemaan kylää kohti, joka oli hiukan loitommalla.

Yö oli lauha ja hiljainen. Takovien vasaroiden kaiku seurasi heitä pitkin matkaa. Vanha talonpoika kulki edellä, näyttäen tietä, ja herra Zagloba seurasi, mutisten yksitoikkoisella äänellä jotakin, joka oli olevinaan rukousta:

-- Herra Jumala, armahda meitä syntisiä... Näkeekös armollinen neiti!... Pyhä neitsyt... mitä me nyt tekisimme, jollei meillä olisi talonpoikaispukua?... Joka jo maan päällä ja nyt taivaassa... Nyt saamme syödäksemme ja huomenna ajamme hevosella Zolotonoszaa kohti sensijaan että kulkisimme jalan... Amen, amen, amen... On syytä luulla, että Bohun seuraa meidän jälkiämme, sillä meidän viekkautemme ei ikinä saa häntä petetyksi... Amen, amen, amen... Mutta se on kuin onkin nyt myöhäistä, sillä Prohorowkassa kuljemme Dnieperin yli ja sieltä alkaa jo hetmanien valta... Perkele ei ole hurskaalle kauhistuttava. Amen... Täällä on parin päivän perästä koko maa tulessa. Kunpa vain tulisikin ruhtinas Dnieperin yli. Amen... Tukahuttakoon teidät musta kuolema, pyöveli teidät ottakoon... Kuuletteko, hyvä neiti, kuinka siellä pajan lähellä ulvotaan? Amen... Raskaat ajat ovat kuin ovatkin käsissä, mutta hölmö minä olen, jollen nyt sittenkin pelasta armollista neitiä hädästä, vaikka meidän täytyisi paeta aina Varsovaan asti.

-- Mitä te, vaari, siellä mutisette? kysyi talonpoika.

-- Rukoilen vain teidän terveytenne puolesta. Amen, amen...

-- Ja kas tuossa onkin minun mökkini.

-- Jumalalle kiitos ja ylistys.

-- Iankaikkisesta iankaikkiseen. Pyydän sisään nauttimaan leipää ja suolaa.

-- Jumala teitä palkitkoon.

Muutamaa hetkeä myöhemmin vahvisti vaari itseään lampaanlihalla ja joi särpimäksi runsaasti simaa. Seuraavana aamuna aikaisin lähti hän, poika seurassaan, mukavilla rattailla Zolotonoszaa kohden. Heidän mukanaan tuli muutama kymmen ratsastavaa ja keihäillä ja viikatteilla asestettua talonpoikaa.

Ajettiin Kawrajecin, Czarnobajn ja Kropiwnon kautta. Tiellä saattoi huomata, että joka paikassa jo kiehui. Kaikkialla varustautuivat talonpojat, pajat rotkojen syrjillä tekivät työtä varhaisesta aamusta yöhön asti ja vain ruhtinas Jeremin peloittava mahti ja kauhea nimi pidättivät veristä kapinaa vielä puhkeamasta.

Mutta Dnieperin takana raivosi myrsky jo koko vimmassaan. Sanoma Korsunin tappiosta oli salaman nopeudella levinnyt yli koko Vähävenäjän. Jossa henki oli, se lähti liikkeelle.

VIIDES LUKU.

Seuraavana aamuna Zagloban paon jälkeen tapasivat kasakat Bohunin puolitukehtuneena viitassa, johon herra Zagloba oli hänet käärinyt. Kun hänen haavansa kuitenkaan eivät olleet vaaralliset, tuli hän pian tajuihinsa. Muistaessaan kaiken mikä oli tapahtunut, raivostui hän, ulvoi kuin villipeto ja tahri kätensä vereen, joka oli vuotanut hänen omasta päästänsä. Hän heitteli veitsellä ihmisiä niin etteivät kasakat uskaltaneet lähestyä häntä. Vihdoin, kun ei hän vielä pysynyt satulassa, sidotti hän kahden hevosen väliin paarit, asettui niille ja kiiti kuin hullu Lubniea kohti, arvellen pakolaisten lähteneen sinne päin. Maaten paareilla, untuvavuoteella ja omassa veressään hän lentämällä lensi pitkin aroa kuin vamppyyri, joka ennen aamuhämärää pakenee takaisin hautaan. Hänen edellään kiidättivät uskolliset kasakat, ollen varmat siitä, että he kaikki rientävät selvään kuolemaan. Tätä menoa ratsastettiin aina Wasilowkaan asti, jossa oli garnisoni, sata unkarilaista ratsumiestä ruhtinaan väkeä. Ikäänkuin inhoten omaa elämäänsä ryntäsi villi hurjapää häikäilemättä tämän ratsuväen kimppuun. Ensimäisenä heittäytyi hän tuleen ja hakkasi ratsuväen muutaman tunnin kestäneessä taistelussa maahan. Vain muutaman sotamiehen hän säästi, kiduttamalla paikoittaakseen heiltä esiin tunnustuksen. Niin saatuaan tietää, ettei aatelismies neitosen seurassa ollut paennut sille suunnalle, ei hän ymmärtänyt mihin ryhtyä ja repi raivoissaan siteet haavoistaan. Oli turhaa jatkaa kauvemma, tietysti kaikkialla, täältä Lubnieen päin, oli ruhtinaan rykmenttejä, ja niitä olivat varmaan taistelun aikana Wasilowkasta paenneet asukkaat jo varoittaneet hyökkäyksestä. Uskolliset kasakat ottivat siis mukaansa raivoamisesta heikontuneen atamaninsa ja veivät hänet Rozlogiin. Palatessaan eivät he kuitenkaan enään tavanneet jälkiäkään kartanosta, sillä paikkakunnan talonpojat olivat ryöstäneet ja polttaneet sen ynnä ruhtinas Wasilin, arvellen voivansa työntää syyn kasakoiden ja Bohunin niskaan, jos ruhtinaat tai ruhtinas Jeremi aikoisivat kostaa heille. Siten olivat kaikki rakennukset poltetut, kirsikkatarha hakattu maahan, koko palvelusväki surmattu. Talonpojat kostivat, kuten näkyy, säälittä Kurcewiczeille heidän ankaran isännyytensä ja sortonsa. Rozlogista lähdettyä joutui Bohunin käsiin Plesniewski, joka oli Czehrynistä tuonut tiedon Keltaisen Veden tappiosta. Kun Plesniewskiltä oli kyselty, minne hän kulkee ja mitä varten hän on liikkeellä, niin oli hän sekaantunut eikä voinut antaa selviä vastauksia. Silloin oli hän tietenkin joutunut epäluulon alaiseksi. Kun häntä sitten polttamalla kidutettiin, tunnusti hän kaikki mitä oli nähnyt ja kuullut, ilmaisten sekä tappion että herra Zagloban tapaamisen edellisenä päivänä. Bohun ilostui ja päästi helpoituksen huokauksen. Hirtätettyään Plesniewskin kiiruhti hän eteenpäin, ollen jo melkein varma siitä, ettei Zagloba nyt pääse häneltä pakoon. Lisäksi antoivat hevospaimenet uusia tietoja, mutta sensijaan hukkuivat kaalamopaikan takana kaikki jäljet kuin veteen. Herra Zagloban paljaaksi ryöstämää ukkoa ei atamani voinut tavata, sillä tämä oli jo kulkenut alemma Kahamlikin vartta myöten, ja lisäksi oli vanhus niin pelästynyt, että piiloili kuin kettu kaislikossa.

Taasen oli ehtinyt kulua päivä ja yö. Kun takaa-ajo Wasilowkan suuntaan niinikään oli vienyt kaksi päivää, niin Zagloballa oli takanansa melkoinen aika. Mutta mitä siis nyt oli tehtävä?

Tässä vaikeassa tilassa ehätti Bohunin avuksi esauli, vanha aron susi, joka nuoruudestaan asti oli tottunut Villeillä Kentillä ajamaan takaa tatareja.

-- Isä, sanoi hän, -- he ovat olleet pakomatkalla Czehryniin, ja viisaat aikeet heillä olikin, sillä he voittivat aikaa, mutta kun he Plesniewskiltä saivat tietää Chmielistä ja Keltaisen Veden tappiosta, niin he muuttivat suuntaa. Itsehän näit, isä, että he olivat poikenneet maantieltä ja kääntyneet syrjään.

-- Mutta arolleko?

-- Arolta, jatkoi vanha esauli, -- minä heidät kyllä löytäisin, mutta varmaan he ovat menneet Dnieperille päin, päästäkseen hetmanien turviin. He ovat suunnanneet kulkunsa joko Czerkasya kohden tai Zolotonoszaan ja Prohorowkaan. Ja vaikkapa he olisivat menneet Perejaslawiin päin, jota minä en usko, niin löytäisimme heidät sittenkin. Mutta meistä täytyy toisen lähteä Czerkasyyn, toisen Zolotonoszaan, ja pian, sillä jos he pääsevät Dnieperin yli, niin he yrittävät hetmanien luo, tai saavat Chmielnickin tatarit heidät käsiinsä.

-- Ratsasta sinä Zolotonoszaan, minä lähden Czerkasyyn.

-- Hyvä on, isä.

-- Ja pidä silmäsi auki, sillä hän on viekas kettu.

-- Ohoo, viekas olen minäkin.

Näin suunniteltuaan takaa-ajon, kääntyi toinen heti Czerkasya ja toinen Zolotonoszaa kohden. Saman päivän iltana saapui vanha esauli Anton Demianowkaan.

Kylä oli tyhjänä. Vain naiset olivat jääneet kotiin. Kaikki miehet olivat lähteneet Dnieperin taakse Chmielnickin luo. Nähdessään aseelliset miehet ja tietämättä keitä he olivat, piiloittautuivat naiset nopeasti latoihin. Antonin täytyi kauvan hakea ennenkuin hän löysi yhden vanhan eukon, joka ei peljännyt ketään, ei edes tatareja.

-- Eukko, missä miehet ovat? kysyi Anton.

-- Mistäs minä tiedän, vastasi eukko, paljastaen keltaiset hampaansa.

-- Me olemme kasakoita, muori kulta. Älkää peljätkö, emme me ole ljaheja.

-- Ljahejako? Paha heidät periköön.

-- Autattehan te meitä?

-- Teitäkö?

Eukko keskeytti hetkeksi lauseensa.

-- Hiisi teidät vieköön.

Anton ei tietänyt mihin ryhtyä, kun yhtäkkiä erään mökin ovi narahti ja nuori, kaunis nainen astui ulos.

-- Hei miehet, minä tässä kuulin, että te ette ole ljaheja.

-- Emmekä ole.

-- Oletteko sitte Chmielin väkeä?

-- Olemme.

-- Varmasti siis ette ljaheja?

-- Emme.

-- Entä mitäs te tiedustelitte talonpojista?

-- Kysyimme, joko he ovat lähteneet.

-- Ovat, ovat.

-- Jumalan kiitos. Mutta sanoppa, nuorikko, eikö tänne ole paennut eräs aatelismies, kirottu ljahi, tyttärineen?

-- Aatelismieskö? Ljahi? En minä ole huomannut.

-- Eikö täällä ole käynyt ketään?

-- Oli eräs vaari. Hän kehoitti talonpoikia lähtemään Chmielin luo Zolotonoszaan, koska sanoi ruhtinas Jareman tulevan tänne.

-- Minne?

-- No tänne. Ja sitte hän lähtee Zolotonoszaan, niin sanoi vaari.

-- Ja vaariko kehoitti talonpoikia kapinaan?

-- Vaari.

-- Oliko hän yksin?

-- Ei, mykän kanssa.

-- No minkä näköinen hän oli?

-- Kuka?

-- Vaari.

-- Vanha, soitti harppua ja valitti herrojen menoa. Mutta en minä häntä nähnyt.

-- Ja kehoittiko talonpoikia kapinaan? kysyi vielä kerran Anton.

-- Kehoitti.

-- Hm, jääkää Jumalan haltuun, nuorikko.

-- Jumalan nimeen.

Anton vaipui ajatuksiinsa. Jos tuo ukko oli valepukuinen Zagloba, niin minkä hiton tähden hän kehoitti talonpoikia liittymään Chmielnickiin? Ja mistä hän olisi saanut valepuvun? Ja mistä hän olisi saanut hevosen? Hän on varmaan paennut ratsain. Mutta ennen kaikkea: miksi hän kehoitti talonpoikia kapinaan ja varoitti heitä ruhtinaan tulosta? Aatelismies ei ikinä olisi varoittanut heitä. Hän olisi ennen kaikkea itse piiloittautunut ruhtinaan turviin. Mutta jos ruhtinas tulee Zolotonoszaan, mikä ei ole mahdotonta, niin hän epäilemättä vaatii kostoa Wasilowkasta. Yhtäkkiä Anton säpsähti, sillä uusi portinpieli, jonka hän sattui näkemään edessään, näytti hänestä suorastaan surmapaalulta.

-- Ei, tuo vaari on ollut tavallinen vaari eikä mitään muuta. Ei kannata lähteä Zolotonoszaan, vaan toiselle suunnalle.

Mitäs siis nyt on tehtävä? Jos odottaa, niin voi ruhtinas äkkiarvaamatta saapua. Jos taas lähtee Prohorowkaan ja Dnieperin taakse, niin voi joutua hetmanien käsiin.

Vanhasta arosudesta tuntui aavoilla aroilla melkein ahtaalta. Hän tunsi, että vaikka hän itse oli susi, niin hän tuossa herra Zaglobassa oli kohdannut ketun.

Yhtäkkiä hän iski käden otsaansa.

Ja miksikäs tuo vaari yllytti talonpoikia lähtemään Zolotonoszaan, jonka takana oli Prohorowka ja sen takana taas, Dnieperin toisella puolella, hetmanit ja koko kruunun armeijan leiri?

Anton päätti kuin päättikin joka tapauksessa lähteä Prohorowkaan.

Jos hän nyt, tultuansa rannalle saa tietää, että hetmanin joukot ovat toisella puolella, niin hän ei lähde yli, vaan kulkee alas jokea ja yhtyy vastapäätä Czerkasya Bohuniin. Sitäpaitsi hän varmaan matkalla saa lisää tietoja Chmielnickistä. Tiesihän Anton jo Plesniewskin tunnustuksesta, että Chmielnicki oli valloittanut Czehrynin, että hän oli lähettänyt Krywonosin hetmaneja vastaan ja että hän itse Tuhaj-bejn kanssa paraikaa marssi heidän jäljessään. Kokeneena sotilaana ja perinpohjin tuntien paikat katsoi Anton nimittäin varmaksi, että taistelu jo oli tapahtunut. Siinä tapauksessa piti vain saada tieto, kumpiko oli voittanut. Jos Chmielnicki oli lyöty, niin hetmanin joukot hajaantuivat ajaakseen niitä takaa koko Dnieperin tämänpuoleiselle alueelle eikä Zaglobaa siinä tapauksessa kannattanut hakea. Mutta jos Chmielnicki oli voittanut?... Tosin Anton ei siihen paljoakaan uskonut, olihan helpompi lyödä hetmanin poika kuin itse hetmani, helpompi voittaa etujoukko kuin koko armeija.

-- Äh, arveli vanha kasakka, -- meidän atamanimme tekisi viisaammin, jos hän pitäisi huolta omasta nahastaan eikä tytöstä. Czehrynin luona sopisi mennä Dnieperin yli ja sitte rientää Sicziin niin kauvan kuin aikaa vielä on. Täällä ruhtinas Jareman ja hetmanien välissä käy hänen vaikeaksi istua.

Näin miettien hän kasakkoineen nopeasti lasketti Sulajoen suunnalle. Heti Demianowkan takana oli hänen mentävä yli joen, kulkeaksensa Prohorowkaa kohden. He tulivat Mohilnaan saman joen varrella. Täällä oli kohtalo Antonille erittäin suosiollinen, sillä vaikka Mohilna, samoin kuin Demianowkakin, oli tyhjänä, tapasi hän heti lautan ja kuljettajat, jotka olivat vieneet Dnieperille pyrkivät talonpojat joen yli. Dnieperin tausta, sijaiten aivan ruhtinaan käden ulottuvilla, ei ollut uskaltanut nousta, mutta sensijaan olivat talonpojat kaikista kylistä, kartanoista ja kauppaloista paenneet, liittyäksensä Chmielnickiin ja asettuakseen hänen lippujensa alle. Sanoma zaporogilaisten voitosta Keltaisen Veden luona oli lentänyt kuin lintu läpi koko Dnieperin takaisen seudun, villi rahvas ei enään voinut pysyä levollisesti kotona, vaikkei se juuri täällä ollutkaan saanut kokea sanottavaa kovuutta, ruhtinas, joka kuten sanottu kapinallisia kohteli aivan säälimättömästi, oli todellinen isä rauhallisille asukkaille eivätkä hänen komisariuksensa uskaltaneet tehdä vääryyttä alaisellen rahvaalle. Täkäläinen rahvas, joka vasta äskettäin oli ryöväreistä muuttunut maanviljelijöiksi, ei kuitenkaan sietänyt mitään lakia, hallitusta ja järjestystä, vaan oli tilaisuuden tullen valmis pakenemaan sinne missä sen edessä väikkyi villin vapauden toivo. Monesta kylästä pakenivat nyt naisetkin Chmielnickin luo. Czabanowkasta ja Wysokosta lähti koko väestö, polttaen takaansa asumukset, jottei enään olisi minne palata. Niissä kylissä, minne vielä oli jäänyt vähän väkeä, varustauduttiin minkä kerittiin aseilla.