Part 5

-- Niin, mitä me teemme! Veistämme itsellemme kepit ja asetumme niiden selkään. Tiedänkös minä mitä nyt tehdään. Sen vain tiedän, että piru on merrassa. Sanon kuin sanonkin neidille, että nyt on piru toden totta ottanut meidät haltuunsa eikä se kumma olekaan, sillä varmaan hän on Bohunin ystävä tai suorastaan sukulainen. Mitä kummaa me nyt teemme? Tulkoon minusta hevonen, jos minä sen tiedän! Silloin on ainakin armollisella neidillä kaakki, jonka selässä voi ratsastaa. Konna minä olen, jos joskus olen ollut tällaisessa pulassa!

-- Me kävelemme jalan.

-- Se on neidin helppo sanoa, neiti kun on kahdenkymmenen vuoden vanha, mutta toista on minun vaeltaa talonpojan malliin, minun, jolla on tällaiset ääriviivat. Vaikka väärinhän sanoin senkin, sillä mikä moukka hyvänsä saa käsiinsä hevoskaakin, koirat vain käyvät jalkaisin. Tässä joutuu ihan epätoivoon, jumaliste. Tietysti me emme jää tänne istumaan, vaan lähdemme liikkeelle, mutta milloin me tulemme perille Zolotonoszaan sitä minä en tiedä! Jos oli vaivaloista paeta hevosenkin selässä, niin jalkapatikka se vasta on maailmanlopun työtä. Meidän on totisesti käynyt niin hullusti kuin vain saattaa käydä. Satulat ovat nyt jätettävät tänne ja suuhunpantavan saamme kuljettaa omalla niskallamme.

-- Minä en suostu siihen, että te yksin kannatte mitä me tarvitsemme. Minä kannan minäkin.

Zagloba murahti hyväksyvästi, nähdessään tytön päättäväisyyden.

-- Armollinen neiti, sanoi hän, -- olisinhan minä toki turkkilainen tai pakana, jos suostuisin sellaiseen. Eiväthän nuo valkeat kätöset eivätkä nuo kapeat hartiat nyt ole luotu kantamista varten... Jumalan avulla koetan tulla toimeen omin neuvoin, mutta usein minun vain täytyy levätä. Olen näet aina ollut syömisessä ja juomisessa liian kohtuullinen, ja siitä olen saanut hengenahdistuksen. Minä otan matkaan satulavaipat öitä varten, sekä hiukan evästä, ja muu saa sitte jäädä neidin osalle. Ensi työksemme meidän kuitenkin heti täytyy kunnollisesti vahvistaa itseämme.

He ryhtyivät heti aterioimaan. Hyljäten ylistämänsä kohtuullisuuden, ahmi herra Zagloba minkä kerkesi. Puolenpäivän aikaan he tulivat kaalamolle, josta nähtävästi silloin tällöin oli kulkenut ihmisiä ja vankkureita, koska molemmilla rannoilla oli pyörien ja hevosenkavioiden jälkiä.

-- Ehkä tämä on Zolotonoszan tie, sanoi Helena.

-- Kun ei ole keneltä kysyä.

Tuskin oli Zagloba saanut tämän sanotuksi, kun heidän korviinsa jostakin kaukaa sattui ihmisääni.

-- Odottakaappa, hyvä neiti, piiloutukaamme, kuiskasi Zagloba.

Ääni läheni lähenemistään.

-- Näettekö jotakin? kysyi Helena.

-- Näen.

-- Kuka siellä tulee?

-- Sokea ukko harppuineen. Poika on häntä johtamassa. Nyt he riisuvat jalkineensa ja tulevat suoraan meitä kohti, joen poikki.

Hetken perästä ilmaisi veden loiskina, että he todella kahlaavat yli joen.

Zagloba ja Helena astuivat esiin piilostaan.

-- Hyvää päivää, sanoi Zagloba lujalla äänellä.

-- Jumal'antakoon, vastasi ukko. -- Kuka siellä on?

-- Kristityitä. Älä pelkää, ukko. Kas tuossa saat pikkurahan.

-- Antakoon pyhä Nikolai teille terveyttä ja onnea.

-- Mistäs te tulette, kuuleppas ukko?

-- Browarkista.

-- Ja minne tämä tie johtaa?

-- Taloihin, hyvä herra, kylään.

-- Pääseekö tästä Zolotonoszaan?

-- Pääsee, herra.

-- Milloin te lähditte Browarkista?

-- Eilen aamulla, herra.

-- Kävittekö Rozlogissa?

-- Kävin. Mutta sitte sinne kuului tulleen ritareja ja oli ollut tappelu.

-- Kukas sen kertoi?

-- Browarkissa kerrottiin. Sinne oli tullut yksi ruhtinattaren palvelijoista ja hän kertoi kauheita.

-- Ette te itse nähneet häntä?

-- Minä en näe, minä olen sokea, herra.

-- Entä tuo poika?

-- Hän näkee, mutta on taas mykkä, ja yksin minä ymmärrän häntä.

-- Onko tästä pitkäkin matka Rozlogiin? Me olemme nimittäin menossa sinne.

-- Oi, se on kaukana.

-- Mutta tehän sanotte käyneenne Rozlogissa.

-- Kävimme, herra.

-- Vai niin, sanoi herra Zagloba ja tarttui yhtäkkiä poikaa niskasta kiinni. -- Ahaa, te lurjukset, konnat ja pahantekijät, vai kuljette te vakoilemassa ja yllytätte talonpoikia kapinaan. Hei, Fedor, Olesza ja Maksim, ottakaa kiinni heidät, riisukaa alasti ja hirttäkää tai upottakaa veteen. Lyökää heitä, he ovat kapinoitsijoita, vakoilijoita, lyökää, lyökää kuoliaaksi.

Zagloba alkoi nyt höyhentää poikaa, kovasti ravistellen häntä ja huutaen yhä lujemmalla äänellä. Ukko heittäytyi polvilleen ja pyysi armoa, poika päästeli mykän vihlovia ääniä. Hämmästyksen vallassa katseli Helena tätä outoa hyökkäystä.

-- Mitä te teette? kysyi hän, voimatta uskoa omia silmiään.

Mutta herra Zagloba vain ärjyi ja kirosi, pannen liikkeelle kaikki manalan henget, kutsuen kulkijain kimppuun kaikkia mahdollisia onnettomuuksia, tuhoja ja tauteja ja uhkaillen heitä kaikilla piinan ja kuoleman eri lajeilla.

Nuori ruhtinatar luuli, että Zagloba oli kadottanut järkensä.

-- Mene kauvemma, huusi hän Helenalle, -- ei sinun sovi katsella mitä täällä tapahtuu, mene tiehesi siitä.

Yhtäkkiä kääntyi hän ukon puoleen:

-- Riisu vaatteesi, ukko, ja jollet tottele, niin minä lyön sinut kappaleiksi.

Kaadettuaan pojan maahan, alkoi hän riisua häntä omin käsin. Pelästyneenä heitti ukko luotaan sekä harppunsa että pussinsa ja viittansa.

-- Riisu kaikki, tai minä tapan sinut! ärjyi Zagloba.

Ukko alkoi vetää paitaa yltään.

Nuori ruhtinatar oli nopeasti loitonnut miehistä, jottei hänen ujoutensa loukkaantuisi. Zagloban kiroukset saattoivat häntä kaiken aikaa.

Päästyään jonkun matkan päähän Helena pysähtyi, tietämättä mitä tehdä. Lähellä oli tuulen kaatama puu, hän istuutui kannolle ja odotti. Mykän ähinä, ukon voihkina ja herra Zagloban sadatukset tulivat kaiken aikaa hänen korviinsa.

Vihdoin kaikki vaikeni. Kuului ainoastaan lintujen viserrys ja lehtien kahina. Hetken perästä saattoi eroittaa myöskin läähätystä ja raskaita miehen askelia. Herra Zagloba saapui paikalle.

Hän kantoi olkapäillään ukolta ja pojalta riistettyjä pukuja ja käsissään kahta paria saappaita sekä harppua. Päästessään lähemmä alkoi hän räpytellä tervettä silmäänsä, hän hymyili ja läähätti.

Nähtävästi hän oli erinomaisella tuulella.

-- Ei yksikään oikeudenpalvelija räyhää niinkuin minä tänään olen räyhännyt, sanoi hän. -- Aivan tuli kurkkuni käheäksi. Mutta minä olenkin sitte saanut mitä halusin saada. Lähetin heidät matkaan ilkisen alastomina, sellaisina kuin äiti on heidät synnyttänyt. Jollei sulttaani nyt tee minua pashaksi, tai Valakian hospodariksi, niin hän on kiittämätön, sillä minä olen toimittanut hänelle kaksi turkkilaista pyhimystä lisää. Pyysivät, roistot, että jättäisin heille edes paidat, mutta minä sanoin että saavat olla sangen kiitollisia, kun jätän heidät henkiin. Ja katsokaas nyt, hyvä neiti, kaikki on uutta: viitta, saappaat ja paidat. Onkos tässä valtakunnassa enään järjestystä, kun moukat käyvät puettuina noin ylellisesti? He olivat tietysti olleet messumarkkinoilla Browarkissa, siellä kerjänneet kokoon melko rahat ja markkinoilta ostaneet itsellensä uudet vaatteet, alusta loppuun asti. Ei yksikään aatelismies tässä maassa käännä pellostansa kokoon niin paljon rahaa kuin tuollainen ukko kerjäämällä. Nyt minäkin jätän ritarinammatin ja rupean ryöstämään harppu-ukkoja maanteillä, sillä minä huomaan, ette _eo modo_ kaikista pikemmin pääsee varoihin.

-- Mutta mitä varten te tämän nyt teitte? kysyi Helena.

-- Mitäkö varten? Eikös neiti sitä ymmärrä. Odottakaappa nyt hiukan, niin minä näytän heti mitä varten.

Sen sanottuaan otti Zagloba toisen puolen ryöstetyistä vaatteista ja poistui rannalle pensaikkoon. -- Hetken perästä alkoi pensaikosta kuulua harpun säveliä ja heti senjälkeen ilmestyi näkyviin -- ei enään herra Zagloba, vaan todellinen ukrainalainen soittaja-ukko, harmaapartaisena ja toisessa silmässään kaihi. Soittajaukko läheni Helenaa, laulaen käheällä äänellä:

Harmaja haukka, armas kuin veli, ylhäällä lennät, kauvaksi katsot.

Ruhtinatar taputti käsiään ja ensimäisen kerran senjälkeen kun hän oli paennut Rozlogista, kirkasti hymy hänen ihania kasvojaan.

-- Jollen olisi tietänyt, että te se olette, niin en olisi teitä tuntenut.

-- Vai niin, sanoi herra Zagloba, -- neiti ei kai laskiaisenakaan ole nähnyt paremmanpuoleisia naamiaisia. Minä tuossa katselin kuvaani Kahamlikin vedessä ja jos eläessäni olen nähnyt komeamman soittaja-ukon, niin hirtettäköön minut oman pussini nauhoihin. Eikä minulla ole puutetta lauluistakaan. Mitäs armollinen neiti suvaitsee: ehkä kuulla Bohuslawin Marusiasta, Bondariwnasta, tai Sierpiahin kuolemasta. Osaan minä senkin. Lurjus olen, jollen ansaitse leipäpalasta suurimpienkin hulivilien joukossa!

-- Nyt ymmärrän jo tekonne, ymmärrän miksi ryöstitte puvun noilta raukoilta. Te voitte nyt valepuvussa kulkea turvallisemmin.

-- Se on selvää, sanoi herra Zagloba. -- Mitäs neiti ajattelee... Kas täällä Dnieperin takana on rahvas pahempaa kuin missään muualla ja vain ruhtinaan käsi pidättää ilkimykset väkivallanteosta. Mutta nyt, kun he saavat tietää sodasta zaporogilaisia vastaan ja Chmielnickin voitoista, niin ei mikään mahti pidätä heitä kapinasta. Huomasitteko noita hevospaimenia, jotka jo tahtoivat käydä kimppuumme? Jolleivät hetmanit nyt pian lyö Chmielnickiä, niin koko maa päivän tai kahden perästä on tulessa. Kuinkas minä silloin kuljetan neidin kapinoitsevien talonpoikaisjoukkojen lävitse? Ja jos meidän pitää joutua niiden käsiin, niin olisimme yksintein voineet jäädä Bohunin kynsiin.

-- Ei mitenkään, ei mitenkään, pikemmin minä tahdon kuolla! keskeytti ruhtinatar.

-- Mutta minä tahdon pikemmin elää, sillä kuolema on kuin onkin sellainen temppu, ettei sitä vältä millään sukkeluudella. Vaan minäpä luulen, että Jumala suorastaan lähetti nuo soittajat tiellemme. Peloitin heitä samoin kuin noita hevospaimeniakin sillä, että ruhtinas koko armeijoineen on likenemässä. Kauhuissaan tulevat he nyt istumaan kolme päivää kaislikossa ja valepuvuissamme pääsemme me sillaikaa ehkäpä Zolotonoszaan asti, tapaamme siellä teidän veljenne ja saamme apua. Jollei, niin menemme kauvemma, aina hetmanien luokse, tai odotamme ruhtinasta. Ja tämän kaiken teemme turvallisesti, sillä soittaja-ukkoja ei uhkaa mikään, ei talonpoikien enempää kuin kasakkainkaan puolelta. Me voisimme huoleti pistää päämme vaikkapa Chmielnickin leiriin. Vain tatareja meidän tulee välttää, sillä he voisivat ottaa armollisen neidin nuorena poikana vankeuteensa.

-- Silloin täytyy minunkin vaihtaa pukua!

-- Aivan oikein, neiti saa luopua tuosta asetakista, teidän täytyy pukeutua talonpoikaisnuorukaiseksi. Tietysti te olette vähän liian hieno talonpojanlapseksi ja myöskin minä soittaja-äijäksi, mutta minkäs sille mahtaa. Tuuli kyllä pian ahavoittaa teidän kasvonne ja kävelemisestä laskeutuu minun möhömahani. Minä hikoilen pois kaiken lihavuuden! Kun aikoinaan rumenialaiset polttivat toisen silmäni, niin pidin sitä kauheana onnettomuutena, mutta nyt huomaan, että tämä tuleekin hyvään tarpeeseen, sillä soittaja-äijä joka ei ole sokea, olisi kaikin puolin epäilyttävä. Neidin täytyy nyt kuljettaa minua kädestä ja kutsua minua Onutrijksi, sillä se on minun isoisäni nimi. Pankaa pian yllenne toinen puku, sillä meidän täytyy lähteä matkalle. Jalkaneuvojen varassa matka piteneekin aikalailla.

Herra Zagloba meni syrjään ja Helena alkoi heti pukea ylleen ukkoa seuranneen pojan vaatteita. Kylvettyään joessa heitti hän yltään asepuvun ja veti päälleen talonpoikaisviitan. Sitte pani hän päähänsä olkihatun ja heitti repun hartioilleen. Onneksi oli Zagloban ryöstämä poika ollut solakka ja hento, niin että hänen pukunsa sopi Helenalle. Zagloba palasi ja tarkasteli häntä joka puolelta.

-- Herranen aika! sanoi hän, -- moni ritari luopuisi mielellään säädystään, jos hän saisi taluttajakseen tuollaisen pojan. Minä tunnenkin erään husaarin, joka varmaan sen tekisi. Noille hiuksille vain täytyy välttämättä keksiä jokin keino. Näinhän minä Stambulissa kauniita poikia, mutta en minä vielä tuollaista ole nähnyt.

-- Kunhan vain ei tämä minun hienouteni kääntyisi pahaksi, sanoi Helena.

Mutta samalla hän hymyili, sillä herra Zagloban ihailu oli hivellyt naisen korvia.

-- Hienous ei koskaan käänny pahaksi ja itse olen siitä esimerkkinä, sillä kun turkkilaiset Galatassa polttivat minulta silmän, niin he olisivat polttaneet toisenkin, jollei sikäläisen pashan vaimo olisi minua pelastanut. Ja hän teki sen yksinomaan minun tavattoman kauneuteni takia. Neiti voi vieläkin huomata tämän kauneuden jäljet.

-- Mutta tehän sanoitte, että rumenialaiset polttivat teiltä silmän.

-- Niin, kas rumeneja ne olivatkin, vaikka turkkilaistuneita. Ne olivat Galatassa pashan palvelijoina.

-- Mutta eiväthän ne tuota yhtäkään saaneet poltetuksi.

-- Niin, kas raudan kuumuudesta jäi vain kaihi. Mutta vähät niistä! Mitä neiti nyt aikoo tehdä tuolle tukallensa?

-- Mitäs muuta kuin se täytyy leikata poikki.

-- Niin täytyy, mutta millä?

-- Teidän sapelillanne.

-- Päitä kyllä voi leikata sapelilla, mutta en tiedä miten lie hiusten! _Quo modo?_

-- Tiedättekös mitä -- minä asetun istumaan tuolle kaatuneelle puulle ja annan hiusten valua kannolle. Ja te saatte siinä lyödä ne poikki. Mutta älkää vain lyökö minun päätäni.

-- Sitä ei neidin tarvitse peljätä. Juovuksissa ollessa minä monasti olen leikannut sapelilla kynttilän sydämen, koskettamatta itse kynttilää. Enkä minä nyt teillekään tee mitään pahaa, vaikka tämä onkin ensimäinen tilaisuus tätä laatua.

Helena asettui kannon juurelle, heitti sen poikki tavattoman isot mustat hiuksensa ja nosti silmänsä herra Zaglobaa kohti.

-- Olen valmis, sanoi hän, -- lyökää. Ja hän hymyili hiukan surullisesti, sillä hänen kävi sääli hiuksiansa, jotka tuskin sai mahtumaan kahteen kouraan. Vaikealta tuntui herra Zaglobastakin. Hän kierteli kantoa, voidakseen paremmin tähdätä iskunsa, ja murahteli:

-- Hyi olkoon! Mieluummin minä rupeaisin kasakkain tukanleikkaajaksi. Melkeinpä tuntuu siltä kuin ryhtyisin pyövelintyöhön -- pyövelithän, niinkuin neiti tietää, leikkaavat noita-akoilta hiukset päästä, jotta piru ei voisi kätkeytyä hiuksiin ja sieltä voimallansa estää kidutuksen vaikutusta. Mutta neiti ei ole mikään noita ja siksi tuntuu minun toimeni niin inhoittavalta, että jos herra Skrzetuski ei sen takia leikkaa minulta korvia päästä, niin sanon, että hän on huono mies. Oikein nousevat käteni kananlihalle. Ummistakaa nyt edes silmänne, hyvä neiti.

-- Olen valmis, sanoi Helena.

Herra Zagloba nousi pystyyn ikäänkuin olisi kohottautunut jalustimissaan. Ohut teräs suhahti ilmassa ja heti valuivat pitkät mustat suortuvat sileää kannonkuorta myöten maahan.

-- Olen valmis, sanoi vuorostaan Zagloba. Helena nousi vikkelästi ja samassa lehahtivat hänen lyhyeksi leikatut hiuksensa mustana kehänä kasvoja vastaan. Hänen poskilleen nousi kaino puna, sillä tähän aikaan pidettiin tytön hiusten leikkaamista suurena häpeänä. Helenan puolelta todella oli ollut kysymys uhrista, jonka hän saattoi tehdä vain välttämättömyyden pakosta.

Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä eikä herra Zagloba, joka itsekin oli tyytymätön tekoonsa, yrittänytkään häntä lohduttaa.

-- Minusta tuntuu, että nyt olen juljennut tehdä jotakin suorastaan kunniatonta, sanoi Zagloba. -- Ja minä toistan, että herra Srzetuskin, jos hän on kunnon kavaljeeri, tekoni takia täytyy leikata minulta korvat. Mutta ei ollut muuta keinoa, sillä armollisen neidin _sexus_ olisi heti arvattu. Nyt voimme ainakin kulkea turvallisesti. Tiestä otin ukolta selvän panemalla tikarin hänen kaulalleen. Sen mukaan mitä hän kertoi, tulemme arolla, näkemään kolme tammea ja niiden likellä on susirotko. Rotkon viereltä tie taasen kulkee Demianowkaan Zolotonoszan suunnalle. Ukko sanoi kuormankuljettajienkin ajavan sitä tietä, niin että ehkä joskus pääsemme istumaan jonkun vankkureille. Raskaita aikoja nämä ovat, hyvä neiti, sellaisia että aina tulemme ne muistamaan. Mutta nyt täytyy luopua sapelistakin, sillä ei soittajaäijän eikä hänen poikansa sovi käyttää aatelismiehen merkkejä. Minä pistän ne tämän kannon alle, ehkäpä Jumala suo minun ne kerran kaivaa sieltä esiin. Monella retkellä on tuo sapeli ollut mukana. Ja moneen seikkailuun se on ollut syynä. Uskokaa pois, hyvä neiti, olisin jo rykmentin päällikkö, jollei olisi ollut ihmisten kateutta ja ilkeyttä. He ovat aina syyttäneet minua siitä, että himoitsen väkeviä juomia. Mutta sellainen se on tämä maailma. Ei ole missään oikeutta. Kun minä nyt en ole syössyt itseäni perikatoon niinkuin mikäkin tyhmyri, vaan kuin mikäkin _Cunctator_ yhdistänyt miehen rohkeuteen varovaisuuden, niin herra Zacwilichowski esimerkiksi sanoi, että pelkuri aina kulkee seurassani. Hyvä mies, mutta ilkeä kieli! Vielä tässä hiljan hän hämmästeli minua siitä, että olen veljestellyt kasakoitten kanssa. Mutta ilman tuota veljestelyä armollinen neiti varmaan ei olisi eheänä päässyt Bohunin kynsistä.

Näin puhuen piiloitti herra Zagloba sapelit kannon alle ja peitti ne ruoholla. Sitte ripusti hän olkapäilleen repun ja harpun, otti käteensä sauvan johon oli pistetty muutamia piikiviä, heilautti sitä ja sanoi:

-- No, eipä se olekaan hullumpi, voihan sillä iskeä tulta jonkin koiran tai suden silmien edessä ja lukea montako hammasta sillä on. Pahinta vain on, että täytyy käydä jalan. Mutta mikäs tässä auttaa, lähdetään pois liikkeelle.

He lähtivät. Mustatukkainen poika kulki edellä ja ukko seurasi häntä. Ukko murahteli ja kiroeli, sillä vaikka arolla puhaltelikin tuulenhenki, niin oli hänen kuuma kulkea jalan. Samainen arotuuli ahavoitti ja rusketutti pian kauniin pojan kasvot. Ennen pitkää he tulivat rotkolle. Sen pohjalla pulppusi lähde, jonka läpikuultava vesi vuosi Kahamlikiin. Rotkon luona, vähän matkan päässä joesta, kasvoi kummulla kolme mahtavaa tammea. Niitä kohden ohjasivat matkustajamme askeleensa. Pian tapasivat he myöskin tien jäljet. Tie oli keltaisenaan kukkia, jotka olivat kasvaneet esiin siinä kulkeneiden eläinten lannasta. Tällä hetkellä ei näkynyt ainoatakaan kuormankuljettajaa, ei tuntunut kärrynrasvan hajua eikä näkynyt verkalleen astuvia harmaita härkiä. Siellä täällä vain oli susien kuljettamia ja auringon valkaisemia eläinten luita. Matkamiehemme kulkivat pysähtymättä, leväten vain jonkun kerran, varjoisissa tammilehdoissa. Mustatukkainen poika pani silloin nukkumaan viheriälle nurmelle ja ukko vartioi häntä. Tuontuostakin piti kulkea purojenkin poikki ja missä ei ollut kaalamoa, siellä he hakivat kunnes löysivät sellaisen, käyden pitkät matkat rantaa myöden. Tällöin ukko välistä nosti pojan käsilleen, osoittaen kerjäläiselle harvinaista voimaa. Mutta hän olikin tanakka ukko. Ja niin he käydä laahustivat iltaan asti, kunnes vihdoin poika istuutui tien oheen tammimetsässä ja sanoi:

-- Nyt en enään jaksa, voimani ovat kuin ovatkin lopussa. En jaksa kauvemma, panen tuohon maata ja kuolen.

Ukko hätääntyi.

-- Näitä kirottuja erämaita! Ei taloa, ei asumusta tien varrella, ei ainoatakaan elävää sielua! Mutta emme me voi tännekään jäädä yöksi, nyt on jo myöhäinen ilta, tunnin päästä tulee pimeä. Kuulkaas sentään, hyvä neiti...

Ukko vaikeni ja hetken vallitsi syvä hiljaisuus. Yhtäkkiä sen keskeytti jokin kaukainen synkkä ääni, joka tuntui tulevan miltei maan sisästä. Todellisuudessa se kuitenkin tuli rotkosta likellä tietä.

-- Siellä on susia, sanoi herra Zagloba. -- Viime yönä meillä oli hevoset ja sudet söivät ne meiltä. Nyt ne kai aikovat ottaa meidät itsemme. Kyllähän minulla on pistoli viitan alla, mutta riittäneekö ruutia kahteen laukaukseen enkä mielelläni tahtoisi joutua tortuksi susien häissä. Kuuletteko: taas!

Ulvonta kuului jälleen. Se tuntui lähenevän.

-- Nouse, lapseni, sanoi ukko, -- jollet jaksa käydä, niin kannan sinut. Mikäs tässä auttaa. Huomaan, että liian paljon pidän armollisesta neidistä. Varmaan teen sen siksi, ettei minulla, vanhainpoikain säädyssä kun olen elänyt, ole omia oikeita jälkeläisiä. Ja jos onkin laittomia, niin ne ovat muhamettilaisia, sillä minähän olen niin kauvan ollut Turkissa. Minuun loppuukin Zaglobain suku Wczelen vaakunaa. Neidistä tulee minun vanhuuteni holhooja. Mutta nyt teidän täytyy nousta, tai istua minun olkapäilleni.

-- Jalkani ovat käyneet niin raskaiksi, etten voi niitä liikuttaa.

-- Ja neiti kehui minulle voimiaan! Mutta hiljaa, hiljaa! Jumaliste, kuulen koirien haukuntaa. Niin juuri, koiria ne ovat eivätkä susia. Silloin on varmaan Demianowka, josta ukko minulle puhui, lähellä. Luojan kiitos! Luulin jo, että täytyisi sytyttää tuli turvaksi susia vastaan, mutta varmaan olisimme molemmat nukahtaneet, sillä molemmat olemme uuvuksissa. Aivan oikein, koirat siellä haukkuvat, kuuletteko?

-- Lähdetään, sanoi Helena, joka yhtäkkiä oli saanut takaisin voimia.

Tuskin olivat he päässeet metsän piiristä, kun lukuisista asumuksista muutaman sadan askeleen päässä tuikki valoja heitä vastaan. Niinikään näkivät he kreikanuskoisen kirkon kolme kupolia, jotka aivan äskettäin olivat katetut uusilla päreillä. Iltaruskon viimeiset välkkeet heijastuivat niihin.

-- Aivan niin, se on Demianowka, se ei voi olla mikään muu, sanoi herra Zagloba. -- Laulaja-ukot ovat kaikkialle tervetulleita, ehkäpä, jos hyvin sattuu, jossakin saamme illallisen ja yösijan ja ehkäpä hyvät ihmiset saattavat meitä hevosella eteenpäinkin. Odottakaappas, hyvä neiti, tämähän on ruhtinaan kylä. Varmaan täällä asuu ala-starosta. Nyt saamme sekä lepoa että uutisia. Varmaan ruhtinas jo on matkalla, ehkäpä pelastuksemme on lähempänä kuin neiti luuleekaan. Mutta muistakaa, että olette mykkä. Minun täytyy jo peruuttaa sanojani, sillä äskenhän käskin sanoa itseäni Onufrijksi, mutta jos kerran olette mykkä, niin ettehän te voi nimittää minua siksi. Minä kyllä sitte puhun sekä omasta puolestani että teidän puolestanne, ja minä puhunkin talonpoikaiskieltä yhtä hyvin kuin latinaa. Eteenpäin! Kas tuossahan ensimäiset asumukset jo ovatkin. Hyvä Jumala, milloin tämä meidän harhailumme loppuu! Jos saisimme edes lämmitettyä olutta, minä kiittäisin Jumalaa siitäkin.

Herra Zagloba vaikeni ja hetken ajan he hiljaa astelivat rinnan. Sitten Zagloba taasen alkoi:

-- Mutta muistakaakin nyt, neiti, että olette mykkä. Jos joku teiltä kysyy jotakin, niin osoittakaa heti minua ja sanokaa: hm, hm, hm. Kyllähän minä olen huomannut, että te yleensäkin olette varovainen, ja nyt on henkemme kysymyksessä. Jos sattumalta tapaisimme hetmanien tai ruhtinaan lippukuntia, niin silloin heti ilmaisemme keitä olemme, varsinkin jos joukossa olisi jokin kohtelias upseeri ja herra Skrzetuskin tuttu. Aivan oikein, neitihän onkin ruhtinaan holhokki, niin että teidän ei hänen sotamiestensäkään puolelta tarvitse peljätä mitään. Mutta mikäs tuli tuolla leimuaa, noin alhaalla? Ahaa, siellä on sepän paja, näkyypä ympärillä olevan paljon ihmisiäkin. Mennäänpäs sinne.

Matalalla paikalla rotkon suulla oli todella paja, tulisijasta lenteli kimputtain kultaisia kipeniä ja ovesta ja seinien monista raoista loimusi kirkas valo, jonka sisällä hääräävät tummat haamut silloin tällöin kaihtoivat. Ulkona pajan edessä näkyi yön hämärässä muutaman kymmenen hengen suuruinen ihmisjoukko. Vasarat kalskuivat tahdissa, kalke kuului yltympäri. Tähän ääneen sekaantuivat laulut pajan edustalla, keskustelevien hälinä ja koirien haukunta. Pantuaan merkille kaikki mitä näki, suuntasi herra Zagloba kulkunsa rotkoa kohden, heläytti harppunsa kieltä ja alkoi laulaa:

Hei kummun rintehellä nyt viljaa leikataan, mut ohi kummun rinteen, tuon rinteen vihreän kasakka ratsastaa.

Näin laulaen läheni hän joukkoa pajan edustalla. Nyt saattoi jo eroittaa yksityisiä ihmisiä, he olivat talonpoikia ja melkein kaikki juovuksissa. Useimmilla oli käsissä seiväs, muutamien seipäänpäissä näkyi viikatteenterä tai keihäänkärki. Sepät pajassa valmistivat paraillaan noita kärkiä ja taivuttivat viikatteita.

-- Kas vaari, vaari! huudahdettiin joukosta. -- Hyvää päivää, sanoi herra Zagloba.

-- Jumal' antakoon.

-- Sanokaahan, lapset, onko tämä jo Demianowka?

-- On. Kuinka niin?