Part 4

-- No, sanoi Zagloba, -- näkyy miehellä olevan takki piruja täynnä. Olen sitä minäkin ollut mukana yhdessä ja toisessa ja aina olen pelastanut nahkani. Mutta tällaisessa en minä vielä ole ollut. Edessä Chmielnicki, takana Bohun, niin että nyt minä en antaisi rikkinäistä äyriäkään en etupuolestani enempää kuin takapuolestanikaan enkä koko nahastani. Tyhmästi tein, etten armollisen neidin kanssa paennut Lubnieen, vaan eihän nyt ole aikaa puhua siitä. Totta totisesti ei ole koko järkeni saapasrasvan arvoinen. Mitäs nyt tehdään, minne nyt lähdetään? Koko valtakunnassa nähtävästi ei enään ole ainoaa kolkkaa, missä ihminen saisi lähteä tästä maailmasta luonnollisella kuolemalla. Kuolema tahdotaan hänelle nyt aina lahjoittamalla lahjoittaa, mutta kiitoksia paljon sellaisista lahjoista, ottakoot muut vastaan sellaiset.

-- Herra Zagloba, sanoi Helena, -- tiedän, että kaksi veljeäni, Juri ja Fedor ovat Zolotonoszassa. Ehkä he voisivat meidät pelastaa.

-- Zolotonoszassa? Odottakaappas, hyvä neiti. Tunsin minäkin Czehrynissä herra Unierzyckin, joka Zolotonoszan lähellä omistaa maatilat Kropiwnan ja Czernobojn. Mutta sinne on pitkä matka, pitempi kuin Czerkasyyn. No niin, mitäs tehdä, kun ei ole muutakaan neuvoa, niin paetaan sinne. Mutta meidän täytyy poiketa maantieltä, meidän on turvallisempaa kulkea aroa ja metsiä myöten. Voimme vaikkapa viikkokauden piiloitella jossakin, vaikkapa metsissä. Ehkä heti manit jo sinä aikana ovat ehtineet voittaa Chmielnickin ja Ukrainassa tulla rauhallisempaa.

-- Jumala ei ikinä ole pelastanut meitä Bohunin käsistä sitä varten että meidän pitäisi joutua kadotuksen omaksi, uskokaa pois vain.

-- Odottakaappas, hyvä neiti, tuntuupa siltä kuin saisin takaisin entisen henkeni. Olenhan minä, kuten sanottu, ollut mukana yhdessä ja toisessa. Jahka tästä tulee vapaampaa aikaa, niin kerron neidille mitä minulle tapahtui Galatassa. Siitä saatte nähdä, että vaarallisessa paikassa olin silloinkin ja kuitenkin minä kekseliäisyydelläni sieltä pelastuin ja pääsin ehein nahoin, vaikka partani, kuten huomaatte, tuli harmaaksi. Mutta meidän täytyy kuin täytyykin poiketa tieltä. Kääntäkääppäs nyt, armollinen neiti, no noin, tehän ohjaatte hevosta kuin tottunein kasakka. Ruoho on korkeaa, nyt ei meitä näe ainoakaan silmä.

Ja todella kävi ruoho yhä korkeammaksi, jota kauvemma arolle he tulivat, niin että he lopulta aivan upposivat ruohoon. Hevosille kuitenkin kävi raskaaksi kulkea näiden sekä ohuempien että paksumpien ja usein pistävien ja terävien korsien keskellä. Pian ne väsyivätkin niin että pysähtyivät.

-- Jos tahdomme hyötyä näistä hevoskaakeista pitemmän aikaa, sanoi Zagloba, -- niin täytyy astua alas selästä ja riisua satulat. Piehtaroikoot nyt ja syökööt hiukan, muuten ne eivät jaksa. Huomaan että olemme tulleet likelle Kahmalikia, hauska sinne olisikin päästä. Siellä on pelkkää kaislikkoa, kun kaislikkoon piiloutuu, niin ei itse pirukaan löydä. Ettemme vain eksyisi.

Tämän sanottuaan Zagloba astui hevosen selästä ja auttoi Helenankin maahan. Hän irroitti nyt satulat ja haki esiin eväät, jotka hän varovaisuudessaan oli Rozlogista pannut mukaan.

-- Täytyy tässä vahvistaa itseään, sanoi Zagloba, -- sillä matka on pitkä. Rukoilkaa te, hyvä neiti, pyhää Rafaelia ja luvatkaa hänelle jotakin, että onnellisesti pääsisimme tien päähän. Zolotonoszassa on vanha linnoitus ja ehkäpä me siellä tapaamme turvajoukonkin. Plesniewski sanoi, että talonpojat Dnieperin takana nousevat kapinaan. Hm! he ovat kyllä nopeat kapinoimaan, mutta Dnieperin takaisia maita hallitsee ruhtinasvojevodan käsi ja se käsi on saakelin painava. Bohunilla kyllä on luja niska, mutta jos tuo käsi laukeaa hänen niskaansa, niin kyllä se taipuu maahan asti, jonka Jumala suokoon tapahtuvan, amen. Syökääppä nyt, hyvä neiti.

Herra Zagloba veti saapasvarrestaan esiin veitsen ja tarjosi sen Helenalle. Sitte hän pani satulaverholle neidon eteen häränpaistia ja leipää.

-- Syökää, neitiseni, sanoi hän. -- Kun vatsa on tyhjä, niin on pää täynnä herneitä ja kaalia. Jollet tahdo tehdä hullutuksia, niin syö häränpaistia. Me olemme mekin nyt tehneet hullutuksen, sillä parempihan olisi ollut paeta Lubnieen Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ruhtinas marssii varmaan hänkin Dnieperille hetmanien avuksi. Kauheita ovat ajat, kun on sisällinen sota, pahin kaikesta pahasta. Ei ole enään tyyssijaa rauhallisille ihmisille. Parempi olisi ollut ruveta papiksi, minulla kun lisäksi oli siihen kutsumus, sillä olen rauhallinen ja kohtuullinen mies. Mutta toisin järjesti kohtalo. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, minä olisin ehkä nyt Krakovan kaniikkina ja laulaisin tuntirukouksia kuorituolissa, sillä minulla on hyvin kaunis ääni. Mutta mitäs niistä. Nuorena minä pidin naisista, ei neiti uskoisi mikä keikari minä olin! Kun katsahdinkin johonkin naiseen, niin oli kuin ukkonen olisi häneen iskenyt. Jos minä olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi, niin taitaisinpa käydä vaaralliseksi itse herra Skrzetuskillekin. Armollinen neiti on aika soma kasakka, onko ihme, että nuoret miehet juoksevat teidän perässänne ja halkovat toistensa kalloja teidän takianne. Kyllä se herra Skrzetuskikin on aika taitava tappelija, olinhan minä näkemässä, kun herra Czaplinski suututti hänet ja hän -- huomattava kyllä on, että Czaplinski oli päissään -- kävi häneen kiinni -- ei tosin nyt juuri kallosta ottaen, mutta luvalla sanoen housuista, ja paiskaa hänet ovesta niin että -- sen vakuutan kuin vakuutankin neidille -- siltä mieheltä lähtivät luut saranoiltaan. Vanha Zacwilichowski kertoi minulle hänkin neidin sulhasesta, että hän on suuri ritari, ruhtinasvojevodan suosikki; ja olenhan minä itsekin kerran nähnyt, ettei hän ole sotamies mitään tavallista sorttia. Ja suuri hänellä on kokemus... Hohhoh, kuuma on. Vaikka erittäin mielelläni olen neidin seurassa, niin antaisin, totta vie, en tiedä mitä, jos jo oltaisiin Zolotonoszassa. Huomaan, että meidän päivät täytyy istua täällä ruohossa ja öisin ratsastaa. En vain tiedä kestääkö neiti sellaisen ponnistuksen.

-- Minä olen terve ja kestän kaikki vaivat. Voimme vaikkapa heti lähteä ratsastamaan.

-- Neidissä näkyykin olevan urheutta enemmän kuin naisväessä tavallisesti. Nyt ovat hevoset piehtaroineet, minä satuloin ne heti, jotta olisivat valmiina kaiken varalta, en nimittäin tunne oloani oikein turvalliseksi ennenkuin näen edessäni Kahamlikin kaislikot. Jollemme olisi poikenneet maantieltä niin olisimme likempänä Czehryniä päässeet joelle, mutta tällä kohdalla on sinne maantieltä noin penikulman verran, niin ainakin arvelisin. Lähdemme heti toiselle puolen jokea. Mutta minun täytyy kuin täytyykin sanoa armolliselle neidille, että minua kauheasti nukuttaa. Koko toissayö pidettiin peliä Czehrynissä ja ennen Rozlogiin tuloa minulla oli aika työ tuon kasakan takia, tänä yönä taas oli tuo Rozlogin juttu. Minua nukuttaa niin ettei haluta edes puhella, vaikka tapanani yleensä ei ole vaieta. Filosofitkin sanovat, että kissan pitää olla hyvän pyydystämään ja talonpojan soittamaan suutaan. Mutta nyt minä huomaan, että kieleni on käynyt laiskaksi, pyydän neitiä antamaan anteeksi, jos nukahdan.

-- Ei tee mitään, vastasi Helena.

Herra Zagloba syytti tarpeettomasti kieltään laiskuudesta, sillä aamunkoitosta asti oli hän puhua jauhanut lakkaamatta ja nyt hänen todella oli uni. Kun he siis uudestaan asettuivat hevosten selkään, alkoi herra Zagloba heti nukkua ja nuokkua satulassa ja vihdoin hän meni kokonaan uneen. Päivän vaivat ja ruoho, se kun kahisi hevosten halkoellessa sitä rinnoillaan, nukuttivat häntä. Helena vaipui mietteisiin, ajatukset kiertelivät hänen päässään kuin lintuparvet. Tähän asti olivat tapaukset seuranneet toisiaan niin nopeasti, että tyttö tuskin oli voinut selvitellä itselleen mikä häntä oikeastaan oli kohdannut. Hyökkäys, yölliset murhat, kauhu, odottamaton pelastus ja pako, tämä kaikki oli vyörynyt hänen ylitseen kuin myrsky, yhden ainoan yön kuluessa. Ja sitte oli tapahtunut niin paljon käsittämättömiä asioita. Kuka oli tuo mies, joka oli hänet pelastanut? Tosin hän oli sanonut nimensä, mutta nimi ei mitenkään selittänyt aihetta hänen menettelyynsä. Mistä hän oli tullut Rozlogiin? Hän sanoi tulleensa yhdessä Bohunin kanssa, nähtävästi hän siis oli hänen seuralaisiaan, hänen tuttavansa ja ystävänsä. Mutta miksi hän siinä tapauksessa oli pelastanut hänet, Helenan, syöksyen mitä suurimpaan vaaraan ja saattaen itsensä kasakan kostonhimon alaiseksi? Ymmärtääksensä tämän kaiken olisi Helenan täytynyt perinpohjin tuntea herra Zagloban, hänen rauhattoman mielensä ja hyvän sydämensä. Mutta hän oli tuntenut hänet vasta kuusi tuntia. Ja tuo outo mies otsattomine kasvoineen, tuo tappelijan ja juopon näköinen mies, hän on kuin onkin nyt hänen pelastajansa! Jos Helena olisi tavannut Zagloban kolme päivää sitte, niin hän olisi herättänyt hänessä inhoa ja pelkoa. Nyt pitää hän häntä hyvänä enkelinään ja pakenee hänen kanssaan -- minne? Zolotonoszaan, tai jonnekin muualle, hän ei itsekään vielä tarkoin tiedä, minne. Mikä kohtalon muutos! Eilen Helena vielä pani maata kodin rauhallisen katon alla, tänään hän on arolla, hevosen selässä, yllään miehen vaatteet, kodittomana ja ilman tyyssijaa. Hänen takanansa on kauhea hurjapää, joka tavoittelee hänen kunniaansa ja rakkauttansa, hänen edessään on talonpoikaiskapinan tulipalo, sisällinen sota, kaikki mahdolliset väijytykset, hälytykset ja kauhut. Ja tuo mieskö on hänen turvansa? Ei, vielä on joku muukin, mahtavampi kuin väkivallantekijät, voimakkaampi kuin sota, murhat ja tulipalot.

Tyttö kohotti silmänsä taivasta kohden:

-- Pelasta minut, sinä suuri ja armollinen Jumala, pelasta orpo, pelasta onneton, pelasta eksynyt! Tapahtukoon sinun tahtosi, mutta tulkoon kuitenkin sinun laupeutesi.

Ja olihan laupeus jo tullutkin, sillä käsittämättömän Jumalan ihmeen kautta oli hänet temmattu irti julmista käsistä. Vaara ei ollut vielä ohi, mutta ehkäpä pelastuskaan ei ollut kaukana. Kuka tietää, missä on se, jonka hänen sydämensä on valinnut? Varmaan hän jo on palannut Siczistä, ehkäpä hän on jossakin täällä, tällä samalla arolla. Hän hakee Helenaa ja löytää hänet! Ja silloin astuu ilo kyynelten sijalle, silloin seuraa häät, ja suru, uhka ja levottomuus katoavat ainiaaksi. Seuraa rauha ja onni. Toivo täytti tytön rehellisen, yksinkertaisen sydämen. Aro kahisi ystävällisesti hänen ympärillään. Ja tuulahdus, joka liikutteli ruohoja, leyhytteli samalla hänen mieleensä suloisia ajatuksia. Eipä hän olekaan onneton orpo tässä maailmassa, koska hänen luonansa on ihmeellinen tuntematon holhooja ja koska toinen, tuttu ja rakastettu pitää hänestä huolta, ei jätä häntä, vaan aina vaalii. Hän on rautainen mies, mahtavampi ja voimakkaampi niitä, jotka tällä hetkellä ahdistavat häntä.

Yhä kahisi aro ystävällisesti, kukista tulvi väkevää, juovuttavaa tuoksua. Aron kukkaset taivuttelivat lempeästi häntä kohden paitansa, ikäänkuin olisivat tunteneet sisarekseen tuon pitkätukkaisen, valepukuisen kasakkapojan, jolla oli niin maidonvalkoiset kasvot ja punaiset huulet. Ne taipuivat häntä kohden ikäänkuin sanoakseen: älä itke, kaunis tyttö, mekin olemme Jumalan holhokkeja. Aro henki Helenan mieleen yhä enemmän rauhaa. Murhan ja vainon kuvat häipyivät vähitellen ja sijaan tuli suloinen herpaantuminen. Uni alkoi vähitellen painaa hänen silmäluomiaan, hevoset astelivat verkalleen, liike tuuditti häntä. Hän nukkui.

NELJÄS LUKU.

Koirien haukuntaan Helena heräsi. Avattuaan silmänsä näki hän etäällä edessään suuren varjoisan tammen, aitauksen ja kaivon vintan. Hän herätti nopeasti toverinsa.

-- Herätkää, hyvä herra.

Zagloba avasi silmänsä.

-- Mitäs tämä on? Minnekkäs me olemme tulleet?

-- En tiedä.

-- Odottakaa, hyvä neiti. Se on kasakkain talvimajoja.

-- Siltä se minustakin näyttää.

-- Siellä asuu varmaan paimenia. Ne eivät ole mitään hauskaa seuraa. Mitä nuo koirat tuossa niin räykyttävät. Repikööt teidät sudet. Tuollapa näkyy olevan hevosia ja miehiä, tuolla aitauksen luona. On kai parasta poiketa sinne, muuten saattaisivat ruveta ajamaan meitä takaa, jos meidän pitää kulkea heidän sivutseen. Varmaan neitikin nukahti?

-- Niin tein.

-- Yks, kaks, kolme, neljä satuloitua hevosta ja neljä miestä aitauksen ääressä... No, se ei ole mikään suuri joukko. Aivan oikein, paimenia ne ovat, näyttävät vilkkaasti keskustelevan. Hei miehet siellä, kuuletteko!

Neljä kasakkaa alkoi lähestyä. Ne olivat todella noita hevospaimenia, jotka kesän aikaan aroilla vartioivat hevoslaumoja. Herra Zagloba pani heti merkille, että vain yhdellä heistä oli aseina sapeli ja pyssy. Kolmella toisella oli vain kepinpäähän sidottu hevosen leukaluu. Zagloba tiesi kuitenkin samalla, että tuollaiset hevospaimenet ovat villiä väkeä ja että ne usein saattavat olla vaarallisia matkustajille.

Miehet lähestyivät, kulmainsa alta katsellen vieraihin. Heidän pronssinvärisillä kasvoillaan ei saattanut nähdä vähintäkään kohteliaisuutta.

-- Mitä te tahdotte? kysyivät he lakkiaan nostamatta.

-- Hyvää päivää, sanoi herra Zagloba.

-- Jumal'antakoon, mitä te tahdotte?

-- Onko tästä pitkältäkin Syrowataan?

-- Emme tunne mitään Syrowataa.

-- Mikäs tämän talvimajan nimi on?

-- Husla.

-- Antakaahan meidän hevosillemme vettä.

-- Ei ole vettä, kaikki on kuivunut. Mutta mistä te tulettekaan?

-- Kriwa-Rudasta.

-- Ja minnekkä on matka?

-- Czehryniin. Hevospaimenet katselivat toisiinsa.

Yksi heistä, musta kuin sontiainen ja vinosilmäinen, alkoi tuijottaa herra Zaglobaan ja sanoi vihdoin:

-- Mutta miksi te olette poikenneet maantieltä?

-- Kun on niin kova helle.

Vinosilmäinen laski nyt kätensä herra Zagloban hevosen suitsille.

-- Astukaa alas hevosen selästä, hyväherra. Ei kannata ajaa Czehryniin.

-- Miksei? kysyi herra Zagloba levollisesti.

-- Näettekö tuon kasakan tuossa? sanoi vinosilmä, osoittaen yhtä hevospaimenista.

-- Näen.

-- Hän on tullut Chzehrynistä. Siellä tapetaan ljaheja.

-- Tiedätkös sinä, mies, kuka tulee Czehryniin heti meidän jälessämme?

-- Kukas sitte?

-- Ruhtinas Jarema.

Paimenien röyhkeät kasvot nöyrtyivät yhtäkkiä. Kaikki he ikäänkuin komennosta paljastivat päänsä.

-- Mutta tiedättekös te, moukat, puhui herra Zagloba edelleen, -- mitä ljahit tekevät niille, jotka tappavat? He hirttävät ne. Ja tiedättekö te kuinka paljon ruhtinas Jarema tuo sotaväkeä muassaan? Tiedättekö, että hän on täältä vain puolen penikulman päässä? Häh, te koirat, senkin säkkipillit, kuinka te olette ottaneet vastaan meidät? Kaivonne on kuivunut, teillä ei ole vettä hevosille, te lurjukset, tammanvarsat, kyllä minä teille näytän!

-- Älkää suuttuko, herra, kaivo on kuivunut. Käymme itsekin juottamassa Kahamlikilla ja noudamme sieltä juomaveden.

-- Perhanan sikiöt!

-- Suokaa anteeksi, herra, kaivo on kuivunut, mutta jos te käskette, niin noudamme vettä.

-- Kyllä minä tulen toimeen ilman teitäkin. Lähden joelle palvelijapoikani kanssa. Missä se Kahamlik täällä on? kysyi hän julman näköisenä.

-- Kas tuolla, parin sadan sylen päässä tästä.

-- Pitääkö sieltä kääntyä maantielle, vai pääseekö rantaa pitkin?

-- Pääsee, herra. Penikulman päässä täältä tulee joki aivan likelle maantietä.

-- Poika, ratsastappa edellä, sanoi herra Zagloba, kääntyen Helenan puoleen.

Valepukuinen poika käänsi paikalla hevosensa ja läksi karauttamaan.

-- Kuulkaa, sanoi Zagloba, kääntyen miesten puoleen, -- jos tänne meidän perässämme tulee jokin joukko, niin sanokaa, että olen ratsastanut rantaa pitkin maantielle.

-- Sanotaan, herra.

Neljännes tuntia myöhemmin ratsasti Zagloba taasen Helenan rinnalla.

-- Oikeaan aikaanpa minä keksin ruveta puhumaan heille ruhtinas-vojevodasta! sanoi hän räpyttäen kaihen peittämää silmäänsä. -- Nyt he koko päivän istuvat ja odottavat tuota joukkoa. Vapisemaan he rupesivat, kun kuulivat ruhtinaan nimen.

-- Huomaan teidän olevan niin kekseliään, että kykenette pelastumaan mistä hädästä hyvänsä, sanoi Helena, -- ja kiitän Jumalaa, että, hän on lähettänyt minulle sellaisen holhoojan.

Nämä sanat miellyttivät Zaglobaa. Hän hymähti, silitti partaansa ja sanoi:

-- Onkos Zagloballa sitte järki niskassa? Tietenkin niinä olen viekas kuin Odysseus, ja täytyy minun se sanoa neidille, että jollei minussa olisi ollut tätä viekkautta, niin korpit jo aikoja sitte olisivat minua nokkineet. Mikäs auttaa -- täytyy pelastaa nahkansa. Heitä oli varsin helppo saada uskomaan, että ruhtinas oli lähellä ja varmaa onkin, että hän tänään tai huomenna ilmestyy näille seuduille, kädessä tulinen miekka kuin milläkin arkkienkelillä. Ja jos hän vain jossakin matkan varrella lyö kappaleiksi Bohunin, niin minä lähden kuin lähdenkin paljain jaloin pyhiinvaellukselle Czenstochowaan. Vaikkapa nuo paimenet eivät olisi uskoneetkaan sanoihini, niin jo pelkästään ruhtinaan mainitseminen riitti pidättämään heitä hyökkäämästä meidän kimppuumme. Sen teille kuitenkin sanon, että heidän röyhkeytensä on paha merkki, sillä se tietää, että talonpojat jo täälläkin ovat kuulleet Chmielnickin voitoista ja käyvät yhä röyhkeämmiksi. Meidän täytyy nyt koettaa pysytellä autioilla paikoilla emmekä paljoa saa kurkistella kyliin, sillä se on vaarallista. Kunpa nyt ruhtinas-vojevoda pian tulisi, sillä me olemme joutuneet sellaiseen rysänperään, ettei voi pahempaa ajatella.

Levottomuus valtasi uudelleen Helenan. Tahtoen kuulla herra Zagloban huulilta jonkin toivon sanan, hän virkkoi:

-- Nyt minä jo uskon, että te pelastatte sekä itsenne että minut.

-- Se on selvää, vastasi vanha kerskaaja. -- Päähän on olemassa sitä varten, että se hoitaisi nahan. Ja minä olen kuin olenkin jo oppinut pitämään armollisesta neidistä niin paljon, että tulen puolustamaan teitä kuin omaa tytärtäni. Pahinta vain on, totta puhuen, ettemme tiedä minne pakenemme. Sillä ei se Zolotonoszakaan ole aivan varma turvapaikka.

-- Minä tiedän varmaan, että veljeni ovat Zolotonoszassa.

-- Ovat tai ei -- ovathan he saattaneet sieltä lähteäkin. Mutta Rozlogiin he varmaan eivät palaa sitä tietä, jota me nyt kuljemme. Minä panen enemmän toivoa Zolotonoszan vartiojoukkoon. Jospa siellä linnoituksessa olisikin vaikkapa vain puoli lippukuntaa tai puoli rykmenttiä. Mutta kas tuossahan Kahamlik jo onkin. Me kuljemme kuitenkin ensinnä kaislikon laitaa pitkin, menemme sitte joen yli ja lähdemme, peittääksemme jälkemme, jokea ylöspäin emmekä sen juoksua pitkin maantietä kohden. Me kyllä siten lähenemme Rozlogia, mutta emme sentään kovin pahasti...

-- Me lähenemme Browarkia, sanoi Helena, -- jonka kautta kuljetaan Zolotonoszaan.

-- Niin onkin parempi. Pysäyttäkääppä nyt, neiti.

He juottivat hevosensa. Sitte herra Zagloba, jätettyään Helenan piiloon korkean ruohiston peittoon, lähti hakemaan kaalamopaikkaa. Hän löysikin sen helposti, sillä se oli vain muutaman kymmenen askeleen päässä siitä minne he olivat pysähtyneet. Juuri siitä olivat paimenet ajaneet hevosensa toiselle puolelle. Muuten oli joki melko matala, vain rannoilla oli vaikea kulkea, ne kun olivat letot ja kaislikon peitossa. Päästyään joen toiselle puolelle lähtivät Zagloba ja Helena nopeasti ratsastamaan joen juoksua vastaan. He kulkivat levähtämättä yöhön asti. Tie oli raskas kulkea, Kahamlikiin laski nimittäin monta lisäjokea, jotka, ollen suultaan leveämpiä, siellä täällä muodostivat soita. Täytyi joka hetki etsiä kaalamoja, tai tunkeutua kaislikkojen läpi, joissa ratsastajain oli vaikea kulkea. Hevoset väsyivät kovin, ne tuskin enään jaksoivat laahata jalkoja perässään. Joskus uupuivat ne siinä määrin, että Zagloba luuli niiden jäävän siihen paikkaan. Vihdoin saavuttiin korkealle kuivalle rannalle, joka kasvoi tammimetsää, silloin oli yökin jo käsissä, jopa sangen pimeänä. Oli mahdoton enään kulkea edemmä, sillä pimeässä olisi voinut joutua upottaviin soihin. Siksi päätti herra Zagloba odottaa aamua.

Riisuttuaan satulat, köytti hän hevoset etujaloistaan kiinni ja päästi ne syömään. Sitte hän keräsi lehtiä, levitti ne vuoteeksi, peitti lehdet satulavaipoilla, pani näiden päälle viittansa ja lausui Helenalle:

-- Pankaa nyt maata, hyvä neiti, ja nukkukaa, sillä ette tällä hetkellä voi tehdä muutakaan. Kaste pesee puhtaaksi teidän silmänne eikä teillä ole mitään hätää. Minä puolestani painan pääni satulaa vastaan, sillä en enään tunne omia luitani. Tulta emme sytytä, valo houkuttelisi tänne paimenia. Yö on lyhyt ja aamun koittaessa lähdemme eteenpäin. Nukkukaa rauhallisesti, hyvä neiti. Olemme hypelleet kuin jänikset ja, totta puhuen, kulkeneet aika matkan. Mutta niin olemmekin hävittäneet jälkemme, että sen pitää olla pirua ovelamman, joka meidät löytää. Hyvää yötä, armollinen neiti.

-- Hyvää yötä, hyvä herra.

Solakka kasakkapoika laski polvilleen ja rukoili kauvan, silmät nostettuina tähtiä kohti. Herra Zagloba taas otti olkapäilleen satulan ja vei sen jonkun matkan päähän, valmistaen siellä itselleen yösijan. Ranta oli onnellisesti valittu makuupaikka, korkea ja kuiva, joten ei siellä ollut sääskiäkään. Tammien tuuhea lehdistö saattoi olla hyvänä suojana sadetta vastaan.

Helena ei pitkään aikaan voinut nukkua. Edellisen yön tapaukset tulivat taasen elävinä hänen eteensä. Pimeässä ikäänkuin kallistuivat murhatun tädin ja veljien kasvot hänen puoleensa. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi yhdessä heidän ruumiidensa kanssa, suljettuna samaan huoneeseen. Heti tulee sinne Bohun. Hän näki Bohunin kalpeat kasvot ja mustat, tuskan rypistämät kulmakarvat, hänen silmänsä tuijottavat Helenaan... Tyttö joutui sanomattoman levottomuuden valtaan. Ja nyt hän yhtäkkiä, ympäröivässä pimeydessä todella näkeekin kaksi välkkyvää silmää...

Kuu katsahti hetkeksi pilvien raosta, valaisten muutamalla säteellä tammikon ja antaen kannoille ja oksille satumaiset muodot. Ruisrääkät kaihersivat niityillä, viiriäiset ääntelivät arolla. Silloin tällöin kuului kaukaa joitakin kummallisia lintujen tai yöeläinten ääniä. Lähempänä päristelivät hevoset. Pureskellen ruohoa ja hypiskellen kytkyimissään loittonivat ne loittonemistaan nukkujista. Kaikki nämä äänet olivat kuitenkin vain omiaan rauhoittamaan Helenaa, sillä ne karkoittivat haaveelliset näyt ja siirsivät hänet todellisuuteen. Ne sanoivat hänelle, että hirveä huone joka alati oli hänen silmissään, sukulaisten ruumiit ja kalpea Bohun kostonhimoisine katseineen, ovat harhanäkyjä, kauhun tuotteita eikä mitään muuta. Joitakuita päiviä sitten olisi pelkkä ajatus tällaisesta yönvietosta paljaan taivaan alla erämaassa kipeästi loukannut häntä. Nyt täytyi hänen tyynnyttääkseen itseään johdattaa mieleensä, että hän todella on Kahamlikin rannalla, kaukana neitsytkammiostaan.

Ruisrääkät ja viiriäiset ääntelivät häntä uneen. Tähdet tuikkivat ja kun tuulenhenki liikutti oksia, niin pörähtelivät turilaat tammien lehdillä. Vihdoin vaipui Helena uneen. Erämaan yöt tarjoavat kuitenkin myöskin yllätyksensä. Oli jo alkanut valjeta, kun hänen korviinsa sattui joitakin kauheita ääniä: loksahtelua, ulvontaa, kuorsausta ja kesken kaiken vingahdus niin tuskallinen ja vihlova, että veri hänen suonissaan jähmettyi. Hän hypähti pystyyn, hän oli kylmässä hiessä, kauhistuksissaan ei hän ymmärtänyt mitä tehdä. Yhtäkkiä ilmestyi hänen silmiensä eteen Zagloba, joka lakitta päin oli maannut sillä suunnalla mistä melu kuului. Hänellä oli pistoli kädessä. Hetken perästä kajautti hän äänensä kuuluville: "u-haa! u-haa! Voi teitä raukkoja!" Samassa pamahti laukaus ja kaikki vaikeni. Helenasta tuntui siltä kuin odotusta olisi kestänyt vuosisatoja. Vihdoin alkoi Zagloban ääni kuulua alempaa rannalta:

-- Sudet teidät syökööt ja rakkari nylkeköön, että juutalaiset saisivat pitää teitä kauluksinaan!

Zagloban äänessä tuntui todellinen epätoivo.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi tyttö.

-- Sudet ovat raadelleet hevoset. -- Jeesus Maaria, molemmatko?

-- Toisen ovat tappaneet ja toinen on niin revitty, ettei se kulje sataakaan askelta eteenpäin. Eivät ne yöllä ole loitonneet kuin korkeintain kolmensadan askeleen päähän, mutta mennyttä ne ovat kuin ovatkin.

-- Mitä me nyt teemme?