Part 3

-- Varmaankin ovat jo ehtineet kellariin, mutisi Zagloba. -- Juokaa te kuin turilaat, että nukkuisitte makeasti. Minä valvon kuin valvonkin teidän kaikkien puolesta, vaikken tiedä tuletteko huomenna siitä iloitsemaan.

Sen sanottuaan hän nousi katsomaan, olivatko pojat todella jo tutustuneet ruhtinaalliseen viinikellariin, ja lähti ensinnä eteiseen. Siellä oli kauhean näköistä. Keskellä lattiaa viruivat jo kangistuneina Simeonin ja Mikolain ruumiit ja nurkassa näkyi ruhtinattaren ruumis istuvassa kumarassa asennossa, sellaisena kuin kasakat olivat sen jättäneet, puserrettuaan siitä hengen. Vanhan rouvan silmät olivat auki ja hampaat irvistivät. Takassa palava tuli täytti koko huoneen hiipuvalla valolla, joka värähteli verilätäköissä. Huoneen sisäosa jäi varjoon. Herra Zagloba lähestyi vanhaa ruhtinatarta katsoakseen, eikö hänessä vielä ole henkeä. Hän vei kätensä hänen kasvoilleen, mutta ne olivat jo kylmät. Zagloba lähti kiireesti asepihalle, sillä sisällä suorastaan kauhistutti olla. Pihalla olivat kasakat jo alkaneet mellastaa. Sinne tänne oli sytytetty nuotioita ja niiden valossa herra Zagloba näki sima-, viini- ja viinatynnyrejä, joiden yläpohjat olivat lyödyt auki. Kasakat ammensivat tynnyreistä kuin kaivoista ja joivat kuin hullut, juoman lämmittäminä ajoivat muutamat jo takaa palvelustyttöjä. Toiset näistä puolustivat itseään kauhun vallassa, toiset juoksivat umpimähkään pakoon, syöksyen päin tulta. Toiset tytöistä sallivat naurunrähäkkäin ja melun keskellä ottaa kiinni itsensä ja viedä tynnyrien ja nuotioiden ääreen, missä tanssittiin pikkuryssää. Kasakat reuhtoivat kyykkytanssissa kuin hullut, tytöt hyppivät pikkuaskelilla heidän edessään, milloin liikkuen nopeasti eteenpäin, milloin taas peräytyen tanssijain kiihkeiden liikkeiden edeltä. Katselijat rummuttivat lakkisia tuoppeja tai lauloivat. U-haa-huudot kiihtyivät kiihtymistään, koirain haukunnan, hevosten hirnunnan ja näitä pitoja varten teurastettavien härkien mylvinnän säestäessä. Kauvempana nuotioiden ympärillä saattoi nähdä talonpoikia Rozlogin naapuristosta, jotka laukaukset ja huudot kuullessaan olivat joukottain rientäneet paikalle katsomaan, mitä kartanossa tapahtuu. Heidän ei edes pälkähtänyt päähänsäkään puolustaa ruhtinaita, sillä he vihasivat Kurcewiczeja. Katsellen hurjistelevia kasakoita nykivät he toisiaan kyynärpäistä, kuiskuttelivat keskenään ja likenivät likenemistään viina- ja simatynnyrejä. Mellastus kävi yhä meluisemmaksi, juomingit yhä kiihtyivät, kasakat ammensivat tynnyreistä läkkituopeilla tai pistivät niihin päänsä kaulaa myöten. Tanssivien tyttöjen päälle valettiin viinaa ja simaa. Kasvot hehkuivat jo punaisina, päästä nousi höyry, muutamat miehistä tuskin enään pysyivät jaloillaan. Herra Zagloba tuli kuistille, katsahti juopottelijoihin ja tarkasti sitte taivasta.

-- Selkeä pouta, vaikka onkin pimeä, mutisi hän. -- Kunhan kuu nousee, niin sitte...

Sen sanottuaan kulki hän verkalleen tynnyrejä kohden, juopottelevien luo.

-- Jatkakaa te, pojat! huusi hän, -- älkääkä säälikö! Hei vain, eivät teidän hampaanne tästä vuoletu. Hölmö, joka tänään ei juo atamanin terveydeksi. Jatkakaa te vain juomistanne ja pitäkää hyvänä tyttöjä. U-haa!

-- U-haa! ulvoivat riemuissaan kasakat. Zagloba katsahti ympärilleen joka puolelle.

-- Sellaisia lurjuksia, roistoja ja konnia! huusi hän yhtäkkiä. -- Siellä te vain juotte kuin hevoset, mutta noilla jotka vartioivat taloa ei ole mitään. Hei, vaihtakaa heti vahtia.

Käsky täytettiin empimättä ja silmänräpäyksessä riensi toistakymmentä juopunutta kasakkaa vartioiden sijalle, jotka eivät tähän asti vielä olleet ottaneet osaa mellastukseen. Nämä juoksivat paikalle helposti ymmärrettävällä kiireellä.

-- Hei tänne! huusi Zagloba, osoittaen heille tynnyrejä.

-- Kiitoksia, herra, vastasivat kasakat, upottaen läkkituopit tynnyriin.

-- Hetken perästä vaihdetaan taas nuokin miehet.

-- Tottelen, vastasi esauli.

Kasakoista tuntui aivan luonnolliselta, että Zagloba Bohunin sijaisena otti käsiinsä komennon. Niin oli jo tapahtunut useammankin kerran ja kasakat olivat siihen hyvin tyytyväiset, sillä Zagloba salli heidän tehdä mitä hyvänsä.

Äskeiset vartiat joivat nyt muiden mukana, mutta herra Zagloba rupesi keskustelemaan Rozlogin talonpoikien kanssa.

-- Olethan paikkakunnan talonpoikia? kysyi hän eräältä vanhalta mieheltä. -- Onko tästä pitkältäkin Lubnieen?

-- On, pitkältä on, vastasi talonpoika.

-- Ehtiikö aamuun sinne?

-- Ei ehdi, herra.

-- No entä puoleenpäivään?

-- Ehkä puoleenpäivään.

-- Ja mitä suuntaa tästä on mentävä?

-- Suoraan maantielle.

-- Onko maantiekin?

-- Ruhtinas Jarema käski tehdä ja nyt on.

Herra Zagloba puhui tahallaan hyvin lujaan, jotta kasakkajoukko huudoista ja hälystä huolimatta saattaisi kuulla hänen sanansa.

-- Antakaa noillekin viinaa, huomautti hän kasakoille, osoittaen talonpoikia. -- Mutta antakaappas ensinnä minullekin vähän simaa, sillä nyt on viileää.

Eräs kasakoista ammensi simatynnyristä tuopillisen ja antoi sen lakkinsa päältä herra Zagloballe.

Tämä otti tuopin varovaisesti, molemmin käsin, jottei vaahto hajoaisi, vei sitte tuopin viiksiensä alle, taivutti päänsä taaksepäin ja joi verkalleen, välillä hengittämättä. Hän joi juomistaan niin että kasakat jo alkoivat ihmetellä.

-- Näitkös, kuiskasivat he toinen toisillensa, -- hänellä on ollut kuume.

Herra Zagloban pää taipui taipumistaan verkalleen taaksepäin, kunnes hän vihdoin irroitti tuopin punaisiksi paisuneiden kasvojensa yhteydestä, pyyhkäisi huuliaan, kohotti kulmakarvojaan ja sanoi ikäänkuin itsekseen:

-- Ei ole hullumpaa simaa, tarpeeksi kauvan maannutta! Huomaahan sen heti, ettei se ole hullumpaa! Vahinko on kuin onkin kaataa tuollaista simaa moukkien kurkkuun, riittää niille tavallinen vierrekin. Väkevää simaa, väkevää! Tunnen, että se on tuottanut minulle lievennystä ja hiukan lohtua.

Herra Zagloba oli todella saanut lievennystä, hänen päänsä oli käynyt selväksi ja hänen rohkeutensa oli kasvanut. Saattoi selvästi huomata, että hänen verensä simalla sekoitettuna muodosti erinomaisen liköörin, juuri sellaisen, jommoisesta hän itse oli puhunut ja josta koko ruumiiseen leviää miehuutta ja urheutta.

Hän viittasi kädellään kasakoille, että he huoleti saavat jatkaa juomistaan. Käännyttyään heistä poispäin hän hitaasti kulki pihan poikki, tarkasteli visusti kaikkia nurkkia, kävi vallihaudan poikki johtavan sillan yli ja kääntyi siitä kulkemaan paaluaitaa pitkin, nähdäksensä, vahtivatko vartiat hyvin taloa.

Ensimäinen vartia nukkui, toinen, kolmas ja neljäs samoin. He olivat matkasta väsyneitä, sitäpaitsi he jo valmiiksi juopuneina olivat tulleet asemilleen ja nukkuneet heti.

-- Voisinpa vaikka salaa viedä jonkun niistä mukaanikin, jotta minulla olisi palvelijapoika käskettävänäni, mutisi herra Zagloba.

Sen sanottuaan hän palasi kartanoon ja meni jälleen tuohon kohtalokkaaseen eteiseen. Sieltä hän katsahti Bohuniin ja, nähdessään ettei hänessä tunnu mitään elämän merkkiä, palasi hän Helenan ovelle, avasi sen hiljaa ja astui huoneeseen, josta kuului ikäänkuin rukouksen hyminää.

Tässä huoneessa asui oikeastaan ruhtinas Wasili, mutta Helena oli ruhtinaan luona, koska hänen läheisyydessään tuntui turvallisemmalta. Sokea Wasili oli polvillaan pyhän neitsyen kuvan edessä, jota valaisi, lamppu, ja Helena hänen rinnallaan. Molemmat rukoilivat ääneen. Huomattuaan Zagloban käänsi Helena häneen pelästyneen katseen. Zagloba laski sormen huulilleen.

-- Armollinen neiti, sanoi hän, -- minä olen herra Skrzetuskin ystävä.

-- Pelastakaa! vastasi Helena.

-- Sitä vartenhan minä olen tullut tänne. Luottakaa minuun.

-- Mitä minun on tehtävä?

-- Teidän on paettava sillaikaa kuin tuo piru makaa tuolla tajuttomana.

-- Mitä minun on tehtävä?

-- Pukekaa yllenne miehen vaatteet ja tulkaa ulos, kun minä koputan oveen.

Helena epäröi.

Päättämättömyys kuvastui hänen kasvoillaan.

-- Voinko minä luottaa teihin?

-- Mikäs teille tässä muutenkaan tulee neuvoksi?

-- Se on totta, se on totta. Mutta vannokaa, ettette petä minua.

-- Te olette nyt aivan sekaisin, hyvä neiti, mutta jos tahdotte, niin minä vannon. Niin totta kuin Jumala ja pyhä Risti minua auttakoon... Täällä teidät tuhotaan, voitte pelastua vain pakenemalla.

-- Aivan niin, aivan niin.

-- Pukeutukaa mitä pikimmin miehen vaatteihin ja odottakaa.

-- Entä Wasili?

-- Mikä Wasili?

-- Minun mielisairas veljeni.

-- Teitä uhkaa tuho eikä häntä, huomautti Zagloba. -- Koska hän on mielipuoli, niin on hän kasakoiden silmissä pyhä. Näinhän minä, että he pitävät häntä profeettana.

-- Aivan niin. Eikä Bohun voi syyttää häntä mistään.

-- Meidän täytyy hänet jättää, muuten olemme kadotuksen omat -- ja herra Skrzetuski meidän mukanamme. Kiiruhtakaa, hyvä neiti.

Näin sanoen herra Zagloba jätti huoneen ja lähti suoraan Bohunin luo. Hurjapää makasi kalpeana ja heikkona, mutta hänen silmänsä olivat auki.

-- Onko sinun nyt parempi olla? kysyi Zagloba. Bohun olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta hän ei voinut.

-- Etkö voi puhua?

Bohun liikautti päätään merkiksi siitä ettei voi ja samassa hetkessä kärsimys piirtäytyi hänen kasvoilleen. Liikahtaessa oli haavoihin tuskallisesti koskenut.

-- Etkö voisi huutaakaan?

Bohun ilmaisi vain silmillään ettei voi.

-- Etkä liikkuakaan? Sama merkki.

-- No, se on parempikin, ettet puhu etkä huuda etkä liiku, niin minä rauhassa saan lähteä nuoren ruhtinattaren kanssa Lubnieen. Jollen minä koppaa häntä pois sinulta, niin jauhakoon minut vanha noita tomuksi ja nuuskaksi. Vai niin, lurjus, luuletko sinä, etten minä jo ole saanut tarpeekseni sinun seurastasi, tai että minä vielä kauvemmin haluaisin veljestellä moukan kanssa! Luuletko sinä, kunnoton mies, että minä sinun viinisi, luupelisi ja talonpoikaisten rakkausseikkailujesi takia tekisin miestapon ja liittyisin kanssasi kapinaan? Siitä ei tule mitään, poikaseni.

Herra Zagloban pitäessä tätä puhetta avautuivat Bohunin silmät avautumistaan. Näkikö hän unta vai oliko hän valveilla? Vai oliko tämä herra Zagloban puolalta pelkkää pilaa? Herra Zagloba puhui edelleen:

-- Mitä sinä siinä mulkoilet aivan niinkuin kissa lihapalan ääressä? Vai luuletko etten minä tee mitä lupaan? Ehkä sinä haluat lähettää terveisiä jollekulle Lubniessa? Vai pitääkö minun ehkä toimittaa sinulle sieltä välskäri? Tai mahdollisesti tilata ruhtinaalta tohtori?

Bohunin valkeat kasvot kävivät kauhean näköisiksi. Hän oli ymmärtänyt, että Zagloba tarkoitti täyttä totta ja hänen silmistänsä välähtivät epätoivon ja vimman salamat. Hänen kasvonsa hehkuivat, hän teki yli-inhimillisen ponnistuksen, nousi ja päästi suustaan huudon:

-- Hoi, kasak...

Mutta hän ei päässyt lopettamaan käskyään, sillä herra Zagloba heitti salaman nopeudella oman viittansa hänen päänsä yli ja kääri sitte vaatteen kokonaan hänen päänsä ympäri.

Senjälkeen hän painoi hänet takaisin pitkälleen.

-- Älä huuda, sillä se vahingoittaa sinua, sanoi hän hiljaa ja läähättäen -- Saattaisi pääsi aamulla olla kipeä. Ja koska olet hyvä ystäväni, niin ajattelen parastasi. Kas noin. Nyt sinun tulee lämmin, nukut makeasti etkä huutamalla vahingoita kurkkuasi. Minäpä varmuuden vuoksi sidon kätesi, ettet pääse repimään tukkojasi, ja tämän kaiken teen _per amicitiam_, ystävyyttäni, jotta muistelisit minua kiitollisena.

Tämän sanottuaan Zagloba kietoi kasakan vyön hänen käsiensä ympäri ja veti sen solmuun. Omalla vyöllänsä hän kytki kiinni Bohunin jalat. Kasakka ei enään tuntenut mitään, hän oli pyörtynyt.

-- Sairaan pitää maata hiljaa, sanoi Zagloba, -- etteivät pahat nesteet löisi hänen päähänsä, sillä siitä tulee _delirium_. No, jää terveeksi nyt. Voisinhan minä pistää sinuun puukonkin ja se olisi minulle varmaan edullisinta. Mutta en minä kehtaa talonpojan tavalla ruveta murhaamaan. Toinen asia on sitte, jos tukahdut omaan kuolaasi, sillä sellaista on tapahtunut useammallekin sialle. Jää hyvästi vain. _Vale, et me amantem redama_ -- osoita minulle vastarakkautta. Ehkä joskus vielä tapaamme, mutta jos minä tahallani rupean tällaiseen kohtaamiseen pyrkimään, niin nyljettäköön minusta nahka ja tehtäköön siitä hevosen häntähihna.

Sen sanottuaan meni herra Zagloba porstuaan, sammutti takasta tulen ja koputti Wasilin huoneen ovelle. Solakka olento pujahti esiin huoneesta.

-- Tekö olette armollinen neiti? kysyi Zagloba.

-- Minä juuri.

-- Tulkaa, että ehdimme hevosten luo. Tuolla he kaikki makaavat juopuneina. Yö on pimeä, ennenkuin he heräävät, olemme 'me' kaukana. Varovasti, tuossa makaavat ruhtinaat.

-- Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kuiskasi Helena.

KOLMAS LUKU.

Ääneti ja verkalleen kulki kaksi ratsastajaa metsäisessä rotkossa lähellä Rozlogin kartanoa. Yö oli käynyt sangen pimeäksi, sillä kuu oli aikoja sitten laskenut ja lisäksi peittivät pilvet taivaanrannan. Rotkossa ei saattanut nähdä kolmea askelta hevosten eteen, nekin kompastuivat vähänpäästä tien poikki kulkeviin puunjuuriin. He kulkivat hyvän aikaa mitä suurimmalla varovaisuudella, vasta silloin, kun jo näkyi rotkon aukko ja avonainen aro, jota pilvien harmaa heijastus heikosti valaisi, kuiskasi toinen ratsastajista:

-- Hevosen selkään!

He lähtivät kiitämään kuin kaksi tatarilaisten jousista ammuttua nuolta ja vain kavioiden kopse kuului heidän takanaan. Pimeä aro näytti pakenevan hevosten jalkain alta. Yksinäiset tammet siellä täällä tienvarrella väikkyivät heidän ohi kiitäessään kuin aaveet, ja niin he kiitivät kauvan, kauvan, levähtämättä. Vihdoin alkoivat hevoset vetää korviaan taapäin ja läähättää väsymyksestä, niiden juoksu kävi yhä raskaammaksi ja hiljaisemmaksi.

-- Ei auta, täytyy antaa hevosten hiljentää vauhtia, virkkoi tanakampi ratsastajista.

Mutta samassa alkoi aamunkoittokin karkoittaa yötä arolta. Yhä suuremmat alat avaruutta tulivat esiin varjosta ja aropensaat, kaukaiset puut ja kummut piirtyivät vähitellen näkyviin. Ilmaan vuosi yhä enemmän valoa, valkeat välkkeet valaisivat jo myöskin ratsastajien kasvoja.

Ne olivat herra Zagloba ja Helena.

-- Ei auta, täytyy hiljentää vauhtia, toisti herra Zagloba. -- Eilen ne levähtämättä tulivat Czehrynistä Rozlogiin. Kauvan eivät ne jaksa sitä menoa, pelkään että ne kokonaan uupuvat. Kuinkas armollisen neidin on olla?

Herra Zagloba katsahti toveriinsa ja huudahti vastausta odottamatta:

-- Suokaappa minun päivänvalossa katsoa teitä. Ohhoh, onkos tuo veljenne puku? Eipä voi moittia, hyvinpä takki sopiikin armolliselle neidille. Eipäs minulla vielä eläessäni ole ollutkaan tuollaista palvelijapoikaa. Pelkään vain että herra Skrzetuski vie hänet minulta. Mutta mitäs tuo on -- korjatkaappa Jumalan tähden pois nuo hiukset, ettei kukaan erehtyisi teidän sukupuolestanne!

Helenan olkapäille oli todella valunut tulva mustia hiuksia, jotka heidän nopeasti ratsastaessaan yön kosteudessa olivat päässeet siteistään.

-- Minne me ratsastamme? kysyi neito, molemmin käsin sitoen hiuksiaan ja koettaen saada niitä pysymään lakin alla.

-- Niin pitkälle kuin silmät kantavat.

-- Eihän vain Lubnieen?

Helenan kasvoilla kuvastui levottomuus. Nopeasta katseesta, jonka hän loi herra Zaglobaan, välkähti uudelleen esiin herännyt turvattomuuden tunne.

-- Nähkääs, armollinen neiti, minulla on kuin onkin oma järkeni ja uskokaa pois: minä olen laskenut kaikki tarkasti. Ja minun laskuni perustuu seuraavaan viisaaseen ajatukseen: älä pakene sinnepäin mistä sinua tullaan ajamaan takaa. Katsokaas, jos meitä tällä hetkellä aljetaan ajaa takaa, niin tulee se tapahtumaan juuri Lubnien taholla, sillä eilen minä lujalla äänellä kyselin tietä sinne. Ja Bohunille sanoin niinikään lähteissä, että pakenemme sinne, _ergo_: me pakenemme Czerkasyyn. Jos meitä aljetaan ajaa takaa toisaalta, niin ei siihen ryhdytä aivan pian, vaan vasta sitte, kun ollaan vakuutettuja siitä, ettei meitä löydetä Lubnien tieltä, ja se vie heiltä aikaa noin kaksi päivää. Sillävälin me jo olemme tulleet Czerkasyyn, jossa herra Piwnickin, ja Rudominan puolalaiset lippukunnat paraikaa majailevat. Korsunissa taas on koko hetmanin armeija. Ymmärtääkös armollinen neiti nyt?

-- Ymmärrän, ja elämäni loppuun asti tulen olemaan teille kiitollinen. En tiedä kuka olette ja mistä ilmestyitte Rozlogiin, mutta luulen, että Jumala lähetti teidät puolustajakseni ja pelastajakseni. Sillä pikemmin minä olisin pistänyt veitsen rintaani kuin jäänyt tuon ryövärin käsiin.

-- Lohikäärme hän on ja ahnehtii kauheasti armollisen neidin viattomuutta.

-- Mitä minä, onneton, olen tehnyt hänelle, kunhan niin vainoaa minua? Jo kauvan olen tuntenut hänet ja kauvan olen häntä vihannut. Aina hän on herättänyt minussa pelkoa. Olenko minä nyt ainoa maailmassa, jota hänen sopii rakastaa, kun hän minun tähteni on vuodattanut niin paljon verta ja murhannut veljeni. Hyvä Jumala, kun sitä ajattelen, niin vereni jähmettyy. Mitä minä teen, minne piiloudun hänen tieltään? Kummastutte varmaan minun syytöksiäni, mutta minä olen onneton ja minä häpeän hänen rakkauttaan, sillä sata kertaa ennemmin tahtoisin kuolla.

Helenan posket hehkuivat kuin tulessa ja niille putosi kaksi vihan, ylenkatseen ja tuskan kyyneltä.

-- Mitä minä teitä kummastelisin, vastasi herra Zagloba. -- Suuri onnettomuus on kohdannut kotianne, mutta suokaa minun sanoa, että sukulaisenne osaksi itse ovat olleet siihen syypäät. Heidän ei olisi pitänyt luvata teidän kättänne kasakalle ja sitte pettää häntä. Sillä kun tämä tuli ilmi, suuttui hän niin, ettei mikään järkevä puhe enään auttanut. Sääli myöskin teidän surmattuja veljiänne ja varsinkin tuota nuorempaa, sillä hän oli vielä melkein lapsi, mutta saattoi jo heti huomata, että hänestä kasvaisi suuri kavaljeeri.

Helena purskahti itkuun.

-- Kyyneleet eivät sovi niihin vaatteisiin, joissa armollinen neiti nyt esiintyy. Pyyhkikää ne siis pois ja koettakaa ymmärtää, että Jumalan tahto on tapahtunut. Jumala kyllä rankaisee murhaajaa, sitäpaitsi hän jo on saanutkin rangaistuksen siitä että turhaan vuodatti verta, kun hän menetti armollisen neidin, rakkautensa ainoan ja suurimman päämäärän.

Herra Zagloba vaikeni, mutta jatkoi taas hetken perästä:

-- Kylläpä hän antaisi minulle kyytiä -- hyvä Jumala sentään! jos saisi minut käsiinsä. Hän tekisi nahastani miekkaansa tupen. Armollinen neiti ei tiedä, että minä jo olen Galatassa saanut turkkilaisista voiton palmun, mutta tässä palmussa onkin minulle tarpeeksi, toista en enään halua ja siksi minä pyrin vain Czerkasyyn enkä Lubnieen. Kyllähän olisi hyvä joutua ruhtinaan turviin mutta entä jos saisivat matkalla kiinni. Huomasikos neiti, että kun minä irroitin hevostani paalusta, niin Bohunin palvelijapoika heräsi? Entä jos se olisi nostanut melun. Silloin he heti olisivat olleet valmiit ajamaan meitä takaa ja tunnin kuluessa olisivat he saaneet meidät kiinni, sillä heillä on käytettävänään ruhtinaiden levänneet hevoset, mutta minulla ei ollut aikaa valita. Villi peto se on tuo Bohun, sen minä sanon. Niin inhoittavaksi hän on minulle käynyt, että pikemmin katselisin pirua kuin häntä.

-- Jumala meitä varjelkoon joutumasta hänen käsiinsä.

-- Itse hän on itsensä tuhonnut. Hän jätti Czehrynin vastoin hetmanin käskyä ja suututti ruhtinas-vojevodan. Nyt hänellä ei ole muuta neuvoa kuin paeta Chmielnickin luo, mutta jos Chmielnicki lyödään, niin hän häviää siinäkin pelissä. Ja se on jo saattanut tapahtua. Rzendzian oli Kremenczukin takana kohdannut sotajoukot, jotka Barabaszin ja Krzeczowskin johdolla purjehtivat Chmieliä vastaan ja sitäpaitsi on herra Stefan Potocki husaareineen maitse marssinut häntä kohtaamaan. Mutta Rzendzianin täytyi kymmeneksi päiväksi jäädä Kremenczukiin saadakseen veneen, millä päästä joen yli. Ennenkuin hän siis ehti Czehryniin, on taistelu varmaan jo ennättänyt tapahtua. Joka hetki olemme odottaneet tietoja.

-- Rzendzian toi siis kirjeitä Kudakista? kysyi Helena.

-- Niin toi. Siellä oli herra Skrzetuskin kirje teidän äidillenne ja armolliselle neidille, mutta Bohun sieppasi ne käsiinsä ja sai niistä tietää kaikki tyyni. Siksipä hän sitte heti nujersi Rzendzianin ja lensi yksintein kostamaan Kurcewiczeille.

-- Oi onnetonta poikaa, minun tähteni vuosi hänen verensä!

-- Älkää surko, hyvä neiti, kyllä hän tointuu.

-- Milloin tämä kaikki tapahtui?

-- Eilen aamulla. Bohunille merkitsee ihmisen tappaminen samaa kuin jollekin toiselle kulauttaa alas kurkustansa pikarillinen viiniä. Kirjeitä luettaessa hän mylvi niin että koko Czehryn tärisi.

Keskustelu katkesi hetkeksi. Oli jo käynyt aivan valoisaksi. Ruusunkarvainen rusotus hehkui kirkkaan kullan, opaalien ja purppuran päärmäämänä itäisellä taivaanrannalla. Ilma oli raikas ja viileä, hevoset alkoivat iloisesti päristellä.

-- No, nyt nopeasti eteenpäin Jumalan nimessä! Konit ovat jo saaneet levätä eikä ole varaa hukata aikaa, sanoi herra Zagloba.

He lähtivät jälleen ratsastamaan täyttä laukkaa ja noin puoli penikulmaa he olivat levähtämättä kiitäneet eteenpäin, kun heidän eteensä yhtäkkiä ilmestyi jokin tumma piste, joka läheni tavattomalla nopeudella.

-- Mikäs tuo on? sanoi herra Zagloba. -- Hiljennetäänpäs vauhtia. Siinähän on mies hevosen selässä.

Heitä läheni todella ratsastaja, karauttaen täyttä vauhtia satulaan kumartuneena, kasvot hevosen harjan peitossa, vieläpä hän ruoskalla kiihdyttikin orittansa, joka tuskin tuntui koskettavan maata.

-- Mitä pirua tuo on ja miksi hän kiitää tuolla tavalla? Aivanhan hän lentämällä lentää, sanoi herra Zagloba vetäen kotelostaan esiin pistolin, ollaksensa valmiina kaiken varalta.

Sillä välin oli ratsastaja päässyt jo noin kolmenkymmenen askeleen päähän.

-- Seis! karjaisi herra Zagloba, tähdäten pistolillaan. -- Kuka olet?

Ratsastaja pysäytti hevosensa ja kohotti satulasta pystyyn päänsä. Tuskin hän oli ehtinyt katsahtaa tulijoihin, kun hän jo huudahti:

-- Herra Zagloba!

-- Plesniewski, starostan palvelija Czehrynistä! Mitäs sinä täällä teet, minne sinä lennät?

-- Armollinen herra, kääntykää tekin takaisin minun mukaani. Onnettomuus, Jumalan viha, Jumalan tuomio!

-- Mitä on tapahtunut, puhu!

-- Zaporogilaiset ovat jo valloittaneet Czehrynin, talonpojat tappavat aatelia. Jumalan tuomio!

-- Isän ja Pojan nimeen, mitä sanot! Chmielnickikö?

-- Herra Potocki on lyöty, herra Czarniecki on vankina, tatarit ovat kasakkain mukana, Tuhaj-bej...

-- Mutta entä Barabasz ja Krzeczowski?

-- Barabasz on kaatunut, Krzeczowski yhtynyt Chmielnickiin. Krywonos ryntäsi juurikään, eilistä vastaan yöllä, hetmaneja vastaan, Chmielnicki nyt juuri... Kauhea voima... koko maa on tulessa... talonpojat nousevat kaikkialla... veri vuotaa virtana, paetkaa, herra!

Herra Zagloban silmät olivat menneet pystyyn ja hänen suunsa jäi auki. Hän oli niin ällistynyt, ettei saanut sanaa suustaan.

-- Paetkaa, hyvä herra! toisti Plesniewski.

-- Jeesus Maaria! voihki herra Zagloba

-- Jeesus Maaria! toisti Helena ja purskahti itkuun.

-- Paetkaa, ei ole aikaa!

-- Minne, minne...?

-- Lubnieen.

-- Sinnekö sinäkin?

-- Niin, ruhtinas-vojevodan luo.

-- Hiisi heidät vieköön! huudahti herra Zagloba. -- Mutta missä hetmanit sitte ovat?

-- Korsunin luona. Krywonos varmaan jo ottelee heidän kanssaan.

-- Krywonos-Vääränenä tai Prostonos-Suoranenä -- piru heidät kaikki periköön! Sinne siis ei ole menemistä.

-- Armollinen herra menee aivan kuin leijonan kynsiin.

-- Mutta kuka sinua lähettää Lubnieen? Herrasiko?

-- Herra pelasti itse henkensä ja minut pelasti eräs ystävä zaporagilaisten joukossa, joka toimitti minut pakoon. Lubnieen lähden omin päin, kun en tiedä minne muutenkaan piiloittuisin.

-- Vältä kuitenkin Rozlogia, sillä siellä on Bohun. Hän tulee hänkin yhtymään kapinaan.

-- Jumalan tähden! Czehrynissä sanottiin, että varmaan talonpojat Dnieperin takanakin nousevat.

-- Saattaa olla. Mene sinä vain omaa tietäsi, mene minne haluttaa. Minulla on tässä tarpeeksi huolta omastakin nahastani.

-- Niin teenkin, sanoi Plesniewski, löi hevosta ja kiiti eteenpäin.

-- Vältä vain Rozlogia! huusi hänen jälkeensä Zagloba. -- Ja jos tapaat Bohunin, niin älä sano nähneesi minua, kuuletko.

-- Kuulen, vastasi Plesniewski. -- Jumalan haltuun! Ja hän kiidätti eteenpäin kuin takaa-ajettu.