Part 21

Mutta Kristus vain päästää pään rinnalleen ja vaikenee niin tuskallisen surullisena ikäänkuin hänet juuri hetki sitte olisi ristiinnaulittu. "Sinun kunniaksesi sen teen!" huutaa ruhtinas -- "_non mihi! non mihi! sed nomini Tuo da gloriam!_ Ei minulle, ei minulle, vaan omalle nimellesi anna kunnia. Uskon ja kirkon, koko kristikunnan kunniaksi, oi Kristus, Kristus sen teen!" Ja uusi kuva välähtää taasen sankarin silmien eteen. Tämäpä tie ei vielä lopu siihen voittoon, joka saadaan Chmielnickistä. Tukahutettuaan kapinan hän vielä vahvistuu ja saa lisää jättiläisvoimia, sillä hän liittää kymmenet tuhannet kasakat aatelin kymmeniin tuhansiin ja marssii niin eteenpäin. Hän hyökkää Krimiin, saavuttaa hirveän lohikäärmeen sen omassa pesässä ja pystyttää ristin sinne, missä tätä ennen eivät kirkonkellot koskaan ole kutsuneet uskovaisia rukoukseen...

Tai hän lähtee maihin, joita ruhtinas Wisniowieckin ratsujen kaviot jo ovat tallanneet, hän lähtee Puolan rajoille ja levittää kirkon alueen maailman ääriin asti...

Missä onkaan tämän pyrkimyksen määrä, missä tämän kunnian, voiman ja mahdin loppu? Sitä ei ole ollenkaan...

Linnan kammioon lankeaa kuun kirkas valo, mutta kellot lyövät jo myöhäistä hetkeä ja kukot laulavat. Kohta nousee päivä. Tuleeko tämän päivän taivaalla olemaan auringon rinnalla uusi aurinko, joka loistaa maan päällä?

* * * * *

Aivan niin! Lapsi olisi ruhtinas eikä mies, jollei hän sitä tekisi, jos hän jostakin syystä ei kuulisi ääntä, joka kutsuu häntä uusiin tehtäviin. Ja hän tunteekin jo jonkinlaista rauhaa, jonka laupias Kristus valaa häneen. Olkoon Hänelle siitä ylistys! Jo toimii hänen ajatuksensa levollisemmin, jo katselee hän sielunsa silmillä ikäänkuin keveämmin isänmaan tilaa ja kaikkia asioita. Kanslerin ja noiden Varsovan herrojen sekä Braclawin vojevodan politiikka on huono ja isänmaalle turmiollinen. Ensimäinen tehtävä on Zaporozen kukistaminen, se on tuhottava veriin, hävitettävä, perinpohjin voitettava, ja sitten vasta on poistettava väärinkäytös ja sorto, sitten vasta järjestys ja rauha palautettava. Maa on herätettävä uuteen elämään. Kas siinä ainoa menettely, joka on suuren ja jalon valtakunnan arvoinen. Ennen, ennen ehkä olisi voinut menetellä toisin, mutta nyt ei. Mitäpä hyödyttävät neuvottelut, kun vastassasi on kymmeniä tuhansia miehiä aseissa? Ja vaikkapa saataisiinkin aikaan jonkinlainen sovinto, niin mikä pätevyys sillä olisi? Ei, ei. Ne ovat unikuvia, haaveita, ne vain pidentävät sotaa vuosisadoiksi, ne vain synnyttävät vastaisuudessa kokonaisen meren kyyneliä ja verta. Valitkoot he vain tuon yhden suuren, jalon ja mahtavan tien -- silloin hän ei enään tahdo eikä pyydä mitään muuta. Silloin hän asettuu Lubnieensa ja odottaa hiljaa kunnes Gradywon läpitunkevat torvet jälleen kutsuvat hänet työhön...

Valitkoot! Ketkä valitsisivat? Senaattiko, meluisat valtiopäivätkö, kansleriko, primasko, päällikötkö? Kukapa toinen kuin _hän_ ymmärtäisi tuon suuren ajatuksen? Ja kukapa voisi sen toteuttaa? Jos sellainen mies löytyy, niin saadaan aikaan sovinto. Mutta missä hän on? Kenellä täällä on voima? Hänellä yksin, ei kenelläkään muulla. Hänenpä luoksensa rientää aatelisto, hänenpä luoksensa tulvivat sotajoukot, hänenpä käsissänsä on valtakunnan miekka. Kansan tahtohan Puolaa hallitsee silloinkin, kun sen valtaistuimella on hallitsija. Mutta varsinkin aikana, jolloin ei ole herraa. Se, kansan tahto, se on _suprema lex_, korkein laki, ja sen julkilausuu valtiopäivillä ei ainoastaan edustajat, senaatti ja kansleri, ei ainoastaan kirjoitetut lait ja julistuskirjat, vaan vielä voimakkaammin, vielä selvemmin -- teko. Kuka hallitsee Puolassa? -- Ritarisääty. Ja kas nyt kokoontuu tuo ritarisääty Zbaraziin ja sanoo hänelle: sinä olet meidän johtajamme. Koko valtakunta luovuttaa hänelle vallan, ilman äänestystä, tosiasiain voimalla, ja toistaa: sinä olet johtaja. Pitäisikö hänen silloin epäillä? Mitä nimittämistä hän enään kaipaa? Keneltä hänen on sitä odotettava? Niiltäkö, jotka pyrkivät kukistamaan valtakunnan ja nöyryyttämään häntä?

Ja miksi? Siksikö että kun kauhu valtasi kaikki, kun hetmanit joutuivat vankeuteen, sotajoukot tuhottiin, herrat piiloutuivat linnoihinsa ja kasakka laski jalkansa Puolan rinnalle, hän yksin työnsi pois tuon jalan ja nosti tomusta -- Puola-äidin taintuneen pään, uhraten sen puolesta kaikkensa, elämänsä, omaisuutensa, pelastaen sen häpeästä ja kuolemasta, hän, voittaja!

Ottakoon vallan se joka on häntä ansiokkaampi! Pysyköön valta niissä käsissä, joille se oikeudenmukaisemmin kuuluu. Hän puolestaan luopuu mielellään tuosta taakasta, hän sanoo mielellään sekä Jumalalle että valtakunnalle: laskekaa palvelijanne lepoon, sillä onhan hän jo sangen uupunut ja väsynyt. Ja lisäksi on hän varma, että hänen muistonsa ei häviä.

Mutta jollei tuollaista voimakasta nyt ole, niin olisinhan kaksin-, kolminkertainen lapsi enkä mies, jos suostuisin luopumaan vallasta, luopumaan tuosta aurinkoisesta tiestä, tuosta loistavasta, suuresta tulevaisuudesta, jossa piilee valtakunnan pelastus, sen kunnia, mahti ja onni.

Ja miksikä?

Ruhtinas nosti jälleen ylpeästi päänsä ja hänen palava katseensa kohdistui Kristukseen. Mutta Kristus päästi pään rinnalleen ja vaikeni niin tuskaisesti kuin jos hänet juuri äsken olisi ristiinnaulittu...

Miksi?

Sankari paineli käsillään hehkuvia ohimojaan... Ehkäpä hän vielä saa vastauksen! Mitä merkitsevät nuo äänet, jotka keskeltä kultaisia ja monivivahteisia kunnian näkyjä, keskeltä tulevien voittojen kohinaa, suuruuden ja mahdin aavistuksia, niin hartaasti huutavat hänen sieluunsa: "oi pysähdy, onneton"! Mitä merkitsee tämä rauhattomuus, joka valtaa hänen pelottoman rintansa ja panee sen levottomuudesta väräjämään? Mitä merkitsee se, että juuri kun hän mitä selvimmin ja perusteellisimmin on todistanut itselleen, että hänen täytyy ottaa käsiinsä valta, jokin kuiskaa hänelle omantunnon syvänteistä: "sinä petät itseäsi, ylpeys vie sinut harhaan, turhamaisuuden saatana lupaa sinulle kuningaskuntia"!

Ja jälleen alkoi ruhtinaan sielussa kauhea taistelun temmellys, jälleen nousi siellä levottomuuden, epäröimisen ja epäilysten pyörre.

Mitä tekeekään aateli, joka tulee hänen luoksensa eikä päälliköitten? Sehän rikkoo lain. Mitä tekee sotajoukko? Rikkoo kurin. Ja hänenkö, kansalaisen, sotilaan, hänenkö on noustava laittomuuden etunenään? Hänenkö on omalla arvovallallaan peitettävä tuo laittomuus? Hänenkö on ensimäisenä annettava esimerkki kurittomuudesta, hillittömyydestä ja lainhalveksimisesta? Ja tämänkö hän tekisi saadaksensa vallan käsiinsä vain kahta kuukautta aikaisemmin, sillä hän saa sen joka tapauksessa jos prinssi Kaarle valitaan valtaistuimelle. Hänkö vastaisille vuosisadoille antaisi tuollaisen hirveän esimerkin? Mitä siitä seuraisikaan? Se, että näin tekee tänään Wisniowiecki, huomenna tekee samalla tavalla Koniocpolski, Potocki, Firlej, Zamoyski, tai Lubomirski. Ja jos siis jokainen, välittämättä laista ja kurista, alkaa toimia vain oman kunnianhimonsa käskystä, jos sitte lapset noudattavat isiensä ja isänisiensä esimerkkiä, niin mikä tulevaisuus lopulta odottaakaan tätä onnetonta maata? Omavaltaisuuden mato, epäjärjestys ja itsekkyys kalvavat jo ennestäänkin valtakunnan juuria. Sisällisen sodan kirveen alla hajaantuu se mikä on lahoa kohta tomuksi. Kuivuneet oksat putoavat puun varresta. Mitä tapahtuukaan sitte, kun ne joiden tulisi varjella tuota puuta kuin silmäteräänsä, itse sytyttävät tulen sen alle, mitä tapahtuu, Jeesus, Jeesus?

Chmielnicki verhoaa itseään, hänkin, yhteishyvän varjolla, eikä itse asiassa muuta tee kuin nousee lakia ja esivaltaa vastaan.

Väristys puistatutti ruhtinasta kiireestä kantapäähän. Hän väänteli käsiään. "Pitääkö minun olla toisena Chmielnickinä? Oi Kristus, Kristus!" Mutta Kristus päästi pään rinnalleen ja vaikeni niin tuskallisesti kuin jos hänet olisi hetki sitte ristiinnaulittu...

Ruhtinas yhä riuhtoi ja kamppaili. Jos hän nyt ottaa käsiinsä vallan ja kansleri, senaatti ja päälliköt julistavat hänet petturiksi ja kapinalliseksi -- miten silloin käy? Tulee uusi sisällinen sota. Ja onko Chmielnicki edes tämän valtakunnan suurin ja uhkaavin vihollinen? Onhan sitä vastassa ollut vieläkin suurempia mahteja ja voimia, esimerkiksi silloin, kun kaksisataa tuhatta rautaista saksalaista Tannenbergin luona ryntäsi Jagellon joukkoja vastaan. Ja kun Chocimin luona puoli Aasiaa oli aseissa, näytti tuho olevan vieläkin likempänä. Ja kuinka kävi näiden vihollisvoimien? Puola ei pelkää sotia eivätkä sodat sitä tuhoa. Ei! Mutta miksi se sitte, huolimatta tuollaisista voitoista, kaikesta kätketystä voimastaan ja kunniastaan, miksi se Puola, joka löi ristiritarit ja turkkilaiset, sittenkin samalla on niin heikko ja voimaton, että se horjahtaa yhden ainoan kasakan edessä, miksi se on niin heikko, että naapurit saattavat hävittää sen rajoilla, kansat pilkata sitä, eikä kukaan kuule sen ääntä tai välitä sen vihasta, vaan kaikki ennustavat sen sortumista?

Oi, siihen on syynä juuri ylimysten ylpeys ja kunnianhimo, omavaltaiset teot ja hillittömyys. Pahin vihollinen ei ole Chmielnicki, vaan sisällinen epäjärjestys, aatelin vallattomuus, sotajoukon pienuus ja kurittomuus, valtiopäivien riitaisuus, eripuraisuus, hajanaisuus, kykenemättömyys, itsekkäisyys ja kurin puute, niin, ennen kaikkea juuri kurittomuus. Puu mätänee ja lahoaa aina ytimestään, pian saattaa odottaa, että myrsky sen kaataa. Mutta isänmurhaajaksi on nimitettävä sitä, joka on mukana edistämässä sellaista työtä. Kirottu hän ja hänen lapsensa kymmenenteen polveen... Otappa nyt, sinä Niemirowin, Pohrebyszczen ja Konstantynowin voittaja, otappa nyt, ruhtinas-vojevoda ja riistä päälliköiltä valta, polje sinä laki ja oikeus ja anna vastaisille polville esimerkki, kuinka omaa äitiä raadellaan!

Hurja kauhu ja epätoivo kuvastuivat ruhtinaan kasvoilla... Hän parahti tuskallisesti ja, tarttuen käsillä hiuksiinsa, sortui maahan Kristuksen eteen.

Ja ruhtinas katui ja löi päätään kiviseen permantoon ja hänen rinnastaan puhkesi kumeita ääniä.

-- Jumala, armahda minua syntistä! Jumala, armahda minua syntistä!

Ruusuinen aamunkoitto oli jo noussut taivaalle, pian seurasi sitä kultainen aurinko, valaisten salin. Räystäillä tiukuttivat varpuset ja liversivät pääskyset. Ruhtinas nousi ja lähti herättämään paashiansa Zelenskiä, joka nukkui oven takana.

-- Juokse lähettisotilaiden luo ja käske heitä kutsumaan tänne luokseni rykmentinpäälliköt, jotka majailevat kaupungissa ja linnassa, kaikki, sekä värvättyjen että nostoväen päälliköt.

Kahden tunnin perästä alkoi sali täyttyä. Tuli pitkäviiksisiä, parrakkaita sotilaita. Ruhtinaan päälliköistä saapuivat vanha Zacwilichowski, Polanowski, Skrzetuski, ynnä herrat Zagloba, Wurcel, eversti Machnicki, Wolodyjowski, Wierszul, Poniatowski ja melkein kaikki upseerit lipunkantajiin asti, paitsi Kuszel, joka oli lähetetty Podoliaan tiedusteluretkelle. Värvätyistä olivat läsnä Osinski ja Korycki. Nostoväkeen kuuluvista ylhäisistä aatelismiehistä ei untuvapatjoilta saatu liikkeelle läheskään kaikkia, mutta heitäkin tuli sentään melkoinen määrä. Ja oli heidän joukossaan huomattavia henkilöitä valtakunnan eri osista, alkaen kastellaaneista aina podkomorzy'eihin asti. Siinä sitä oli hälinää ja puheensorinaa, sali kihisi kuin mehiläispesä ja kaikkien silmät tähtäsivät ovea kohti, josta ruhtinaan odotettiin tulevan.

Äkkiä vaikeni hälinä ja ruhtinas astui sisään. Hänen kasvona olivat tyynet ja leppeät, ainoastaan unettomuudesta punoittavat silmät ja pingoittuneet piirteet todistivat läpikäytyä taistelua. Leppeyden ja herttaisuuden läpi kuulsi arvokkaisuus ja taipumaton tahto. -- Hyvät herrat, lausui ruhtinas, -- tänä yönä olen keskustellut Jumalan ja omantuntoni kanssa siitä mitä minun tulee tehdä. Ilmoitan siis teille ja ilmoittakaa te koko ritarikunnalle, että isänmaan menestyksen ja vastoinkäymisen hetkellä välttämättömän sovun tähden alistun valtakunnan sotapäällikköjen tahtoon. Syvä hiljaisuus vallitsi salissa.

* * * * *

Puolenpäivän tienoilla seisoi linnan pihalla kolmesataa Wierszulin tataria valmiina lähtemään matkaan herra Skrzetuskin kanssa. Ja linnassa tarjosi ruhtinas päivälliset upseereille. Nämä päivälliset olivat samalla tarkoitetut jäähyväispidoiksi Skrzetuskille. Hänet asetettiin sulhasena ruhtinaan viereen ja hänen toisella puolellaan istui herra Zagloba, koska tiedettiin hänen kekseliäisyytensä ja rohkeutensa pelastaneen morsiamen hengenvaarasta. Ruhtinas oli iloinen, sillä olihan hän heittänyt hartioiltaan raskaan taakan. Hän kohotti maljansa nuoren parin onneksi. Seinät ja akkunat tärisivät, kun upseerit huusivat eläköötä. Etuhuoneissa melusivat palvelijat, heidän johtajanaan esiintyi Rzendzian.

-- Hyvät herrat, lausui ruhtinas, -- kohotan tämän kolmannen maljan tulevien perillisten onneksi. Olkoon heitä pesä täynnä ja suokoon Jumala, etteivät omenat putoaisi kauvas puusta. Syntyköön haukastamme isänsä arvoisia haukanpoikia.

-- Eläkööt! Eläkööt!

Skrzetuski kiitti, tyhjentäen suuren maljan malvasiaviiniä.

-- Eläkööt! Eläkööt!

-- _Crescite et multiplicamini_ -- kasvakaa ja lisääntykää.

-- Teillä täytyy olla niitä puoli lippukuntaa asetettavaksi riveihin, sanoi nauraen vanha Zacwilichowski.

-- Kokonainen sotajoukko Skrzetuskeja -- kyllä minä hänet tunnen! huusi Zagloba.

Aatelisto puhkesi nauruun. Viini oli noussut päähän, kasvot punoittivat, viikset heilahtelivat. Mieliala nousi nousemistaan.

-- Koska asia tässä nyt on tullut puheeksi, huusi innoissaan herra Skrzetuski, -- niin täytyy minun herroille tunnustaa, että käki jo kerran kukkui minulle kaksitoista poikaa.

-- Suokoon Jumala sen tapahtuvan! Kaikki haikarat tulevat kuolemaan rasituksesta, huusi Zagloba.

Aatelisto vastasi uudella naurunremahduksella. Naurettiin niin että koko sali jyrisi.

Kesken kaiken ilmestyi salin kynnykselle synkkä, tomun peittämä haamu. Nähdessään juhlapöydän, kemut ja vieraiden hehkuvat kasvot se pysähtyi ovelle, ikäänkuin epäröiden, mennäkö sisälle Ruhtinas oli ensimäinen joka huomasi miehen, hän veti kokoon kulmakarvansa, varjosti kädellä silmiään ja sanoi:

-- Kuka siellä on? Aa, sehän on Kuszel. Tiedustelumatkalta. Mitä kuuluu? Mitä uutisia?

-- Hyvin huonoja, herra ruhtinas, sanoi nuori upseeri oudolla äänellä.

Hiljaisuus valtasi kokoontuneet silmänräpäyksessä, ikäänkuin heidät olisi lumottu. Maljat joita oli viety huulille, pysähtyivät puolitiehen, kaikkien silmät kääntyivät Kuszelia kohden, jonka uupuneilla kasvoilla kuvastui kärsimys.

-- Parempi olisi ollut jättää ne uutiset kertomatta, nyt kun juuri olen iloisen maljan ääressä, sanoi ruhtinas, -- mutta koska kerran olette alkanut, niin lopettakaa.

-- Herra ruhtinas, mieluisempaa olisi minullekin, jollei minun tarvitsisi tässä olla huuhkajana, sillä vaikeaa minun on kuin onkin saada nuo uutiset huuliltani.

-- Mitä on sitte tapahtunut? Sanokaa! -- Bar... on valloitettu.