Part 2

Hurjapää ei vastannut, löi vain piiskalla ratsuaan ja kiidätti eteenpäin. Herra Zagloba puolestaan alkoi miettiä, mihin pulaan hän oli joutunut. Ei ollut epäilemistäkään, että Bohun aikoi hyökätä Kurcewiczien kimppuun, kostaa kärsimänsä vääryyden ja väkivallalla ryöstää tytön. Ja tällaisessa yrityksessä pitäisi herra Zagloban olla hänen toverinaan! Ukrainassa tapahtui näitä tekoja kyllä useinkin, mutta joskus ne päättyivät huonosti. Tosin asia silloin kun väkivallantekijä ei ollut aatelinen, mutkistui ja kävi vaaralliseksi, mutta sensijaan oli oikeuden käden vaikea saavuttaa kasakkaa. Mistäpä häntä haki ja mistäpä hänet sai kiinni! Rikoksen tehtyään pakeni hän villeille aroille, minne ei ihmiskäsi ulottunut, eikä häntä senjälkeen nähty. Kun sitte puhkesi sota tai tatarit ryntäsivät maahan, sukelsi rikoksentekijä uudestaan esiin, sillä silloinhan oikeuden vartiat nukkuivat. Niin saattoi Bohunkin kätkeytyä ja piillä vastuunalaisuuttaan, herra Zagloban ei tarvinnut auttaa häntä teossa eikä ottaa hartioilleen puolta hänen syystään. Hän ei missään tapauksessa olisi sitä tehnytkään, sillä vaikka Bohun oli hänen ystävänsä, niin ei Zagloban aatelismiehenä kuitenkaan olisi sopinut kasakan seurassa käydä aatelia vastaan, varsinkin kun hän tunsi herra Skrzetuskin ja kun hän oli juonut hänen kanssansa. Herra Zagloba oli kyllä tappelupukari, mutta hänen hurjuuksillaan oli toki rajansa. Hän saattoi kyllä mellastella Bohunin ja muiden kasakkaupseerien kanssa Czehrynin juomatuvissa, varsinkin jos nämä maksoivat juomingit. Miksikäs hän ei olisi sitä tehnyt? Olihan kasakkakapinan uhatessa hyvä olla tällaisten miesten ystävä. Herra Zagloba oli nimittäin arka nahastaan, vaikka se sieltä täältä oli naarmuilla. Ja nyt hän lopulta kuitenkin huomaa, että hän tuon ystävyytensä kautta on joutunut kauheaan lätäkköön! Selvää oli, että Bohun, jos hän ryöstää tytön, joka on ruhtinaan luutnantin ja suosikin kihlattu, joutuu ruhtinaan vihoihin, ja silloin ei hänen auta muuta kuin paeta Chmielnickin luo ja liittyä kapinaan. Tätä vastaan pani herra Zagloba omaan persoonaansa nähden ajatuksissaan jyrkän _veton_, sillä hänellä ei ollut ensinkään aikomus liittyä kapinaan Bohunin kauniiden silmien tähden, ja lisäksi pelkäsi hän ruhtinasta kuin tulta.

-- Hyi, hyi, mutisi hän itsekseen, -- minä olen tarttunut pirua häntään ja nyt hän puolestaan tarttuu minun kallooni ja vääntää sen nurin. Iskeköön salama tuohon hurjapäähän, hänen naismaisiin kasvoihinsa ja tatarilaiseen käteensä! Kyllä totisesti olen joutunut häihin, oikeihin koiran häihin, jumaliste! Vieköön hiisi kaikki Kurcewiczit ja kaikki naikkoset! Mitä he minuun kuuluvat, enhän minä heitä tarvitse, ja minun tässä pitäisi joutua vasaran ja alasimen väliin! Ja mitä varten? Minäkö tässä aion naimisiin? Menköön piru naimisiin! Minä vähät kaikesta, mitä minulla on tekemistä koko tässä asiassa! Jos minä nyt lähden Bohunin mukaan, niin Wisniowiecki nylkee minut, ja jos minä luovun Bohunista, niin talonpojat kolhivat minut kuoliaaksi, tai ehkä Bohun itse sen tekee: Hullua on kuin onkin veljestellä raakalaisten kanssa. Minä olen tämän kaiken ansainnut. Tahtoisin totisesti pikemmin olla tuona hevosena, jonka selässä istun, kuin Zaglobana. Lähdin hullun kasakan seuraan, sentähden uhataan nyt kahdelta taholta nylkeä nahka selästäni.

Näitä miettiessään herra Zagloba kovasti hikoili ja tuli entistäkin huonommalle tuulelle. Oli helteinen päivä, hevonen kulki raskaasti, sillä ei nimittäin oltu pitkään aikaan ratsastettu ja herra Zagloba oli lihava mies. Hyvä Jumala mitä hän olisikaan antanut, jos nyt olisi saanut istua siimeksessä jossakin ravintolassa, kylmän oluen ääressä, sensijaan että tässä hytkytteli helteessä, hevosen selässä, ajaen pitkin palanutta aroa!

Vaikka Bohun oli käskenyt kiiruhtaa eteenpäin, hiljensivät kasakat kulkua, auringonpaahde oli kuin olikin kauhea. Miehet antoivat hevostensa hiukkasen haukata ruohoa. Sillaikaa keskusteli Bohun esaulien kanssa, nähtävästi jaellen heille käskyjä. Tähän asti he eivät olleet edes tietäneet, minne ratsastavat. Zagloban korviin tulivat käskyn viimeiset sanat:

-- Odottakaa laukausta.

-- Odotamme, isä kulta.

Äkkiä Bohun kääntyi Zagloban puoleen:

-- Sinä ratsastat minun kanssani edellä.

-- Minäkö? sanoi Zagloba huomattavan huonotuulisena. -- Minä rakastan sinua niin että sinun tähtesi olen hikoillut maalle toisen puolen sieluani. Minkätähden sitte en hikoilisi hukkaan toistakin puolta. Me olemme kuin takki ja vuori. Toivon että pirut ottavat meidät yhdessä. Suoraan sanoen: minusta on kaikki yhdentekevää, sillä luullakseni ei helvetissäkään voi olla tämän kuumempaa.

-- Lähtekäämme.

-- Taittamaan niskaamme.

He karauttivat eteenpäin ja pian seurasivat heitä myöskin kasakat. Nämä liikkuivat kuitenkin verkalleen niin että he pian taasen jäivät melkoisesti jäljelle. Lopulta he kokonaan katosivat näkyvistä.

Bohun ja Zagloba ajoivat rinnan, molemmat vaieten ja vaipuneina syviin ajatuksiin. Zagloba kierteli viiksiään ja selvästi saattoi huomata, että hänen päänsä oli raskaassa työssä. Ehkäpä hän mietti, millä tavoin voisi pelastua koko tästä ikävästä jutusta. Välistä hän puoliääneen murisi jotakin itsekseen, välistä hän katseli Bohuniin, jonka kasvoilla hillitön viha ja suru vuorottelivat.

-- Ihmeellistä, mietti Zagloba itsekseen, -- ettei hän, vaikka on tuollainen keikari, kykene suostuttamaan itseensä edes yhtä tyttöä. Hän on kyllä kasakka, mutta tunnettu ritari ja rykmentin alipäällikkö, joka ennemmin tai myöhemmin saa aatelisarvon, jos vain ei liity kapinaan. Kaikki riippuu vain hänestä itsestään. Herra Skrzetuski on arvossapidetty kavaljeeri ja hieno mies, mutta ei häntä komeudessa voi verratakaan tuohon kuvankauniiseen hurjapäähän. Kyllä he käyvät toisiaan kalloon, kun joutuvat yhteen, sillä molemmat ovat aika tappelijoita.

-- Bohun, tunnetko herra Skrzetuskin hyvinkin? kysyi Zagloba yhtäkkiä.

-- En, vastasi hurjapää lyhyesti.

-- Sinulla tulee olemaan raskas ottelu hänen kanssaan. Kyllä minä näin kuinka hän, raahustaen ulos Czaplinskia, työnsi auki oven. Hän on oikea Goljat niinhyvin miekan kuin pikarinkin käytössä.

Bohun ei vastannut ja jälleen vaipuivat molemmat omiin ajatuksiinsa ja suruihinsa. Ikäänkuin säestykseksi toisteli Zagloba vähän päästä: "jaa jaa, ei tässä näy olevan mitään pelastusta." Kului muutama tunti. Aurinko oli jo painumassa mailleen Czehrynin suunnalle, idästä henki viileä tuuli. Herra Zagloba otti ilveksennahkaisen lakkinsa, sivalsi hikistä päätänsä ja toisti taasen:

-- Jaa jaa, ei tässä näy olevan mitään pelastusta.

Bohun heräsi kuin unesta.

-- Mitä sinä sanoit? kysyi hän.

-- Sanoin vain, että pian tulee pimeä. Onko meillä vielä pitkältäkin matkaa?

-- Ei ole.

Tunnin kuluttua tuli todella pimeä. He ajoivat metsäiseen rotkonpohjaan ja rotkon toisesta päästä välkähteli valoa.

-- Tuolla on Rozlogi, sanoi Bohun äkkiä.

-- Vai niin. Hui kuinka täällä rotkossa on kylmä.

Bohun pidätti ratsunsa.

-- Odota, sanoi hän.

Zagloba katsahti häneen. Hurjapään silmät, joilla oli se omituisuus että ne loistivat pimeässä, paloivat kahtena soihtuna.

He viipyivät molemmat kauvan liikkumattomina rotkon päässä. Vihdoin alkoi kaukaa kuulua hevosten pärskynää.

Verkalleen ratsastivat kasakat metsän sisästä Bohunia kohti. Esauli läheni päällikköä saadakseen häneltä käskyjä. Bohun kuiskasi jotakin hänen korvaansa ja senjälkeen kasakat taasen pysähtyivät.

-- Lähdetään, sanoi Bohun Zagloballe.

Hetken perästä piirtyi herraskartanon tumma rykelmä ulkohuoneineen ja kaivonvinttoineen heidän silmiensä eteen. Kartanossa oli aivan hiljaista, koirat eivät haukkuneet, suuri kultainen kuu loisti rakennusten päällä. Puutarhasta tuli kirsikka- ja omenankukkien tuoksua. Oli aivan tyyntä. Yö oli niin ihmeellinen, että todella ei puuttunut kuin jokin teorba, jota olisi kajauteltu kauniin ruhtinattaren ikkunan alla.

Muutamissa ikkunoissa oli vielä valoa. Kaksi ratsumiestä läheni porttia.

-- Kuka siellä? kajahti yövartian ääni.

-- Etkö tunne minua, Maksim?

-- Ai teidän armonneko siellä on? Jumalan kiitos.

-- Jumalan terveeksi. Avaa. Mitäs taloon kuuluu?

-- Kaikki ovat terveinä. Teidän armonne ei ole pitkään aikaan käynytkään Rozlogissa.

Rautavitjat vikisivät vihlovasti, nostosilta laskeutui vallihaudan yli ja molemmat ratsastajat ajoivat asepihalle.

-- Kuule, Maksim, älä sulje porttia äläkä nosta siltaa, sillä minä lähden heti pois.

-- Niinkös teidän armonne on tullut vain tulta lainaamaan?

-- Niin. Sido hevoset paaluun.

TOINEN LUKU.

Kurcewiczit eivät vielä olleet levolla. He söivät illallista eteisessä, joka oli täynnä aseita ja joka kulki läpi koko talon leveyden, ulottuen aina asepihalta puutarhaan asti toisella puolella. Nähdessään Bohunin ja herra Zagloban karkasivat kaikki pystyyn. Ruhtinattaren kasvoilla ei kuvastunut ainoastaan hämmästys, vaan myöskin tyytymättömyys ja samalla pelästys. Nuoria ruhtinaita ei ollut kuin kaksi: Simeon ja Mikolai.

-- Bohun! huudahti ruhtinatar. -- Mitä sinä täällä teet?

-- Tulin tervehtimään teitä, äiti. Mutta enkö olekaan tervetullut?

-- Olet kyllä tervetullut, olen vain ihmeissäni siitä että tulit, sillä kuulin sinun olevan vartioimassa Czehryniä. Entä kenen Jumala on lähettänyt kanssasi?

-- Se on herra Zagloba, aatelinen, minun ystäväni.

-- Tervetuloa, sanoi ruhtinatar.

-- Tervetuloa, toistivat Simeon ja Mikolai.

-- Armollinen rouva, virkkoi aatelismies, -- totta on, että kutsumaton vieras joskus tulee sopimattomaan aikaan kuin tatari, mutta toiselta puolen on tunnettu asia, että sen, joka tahtoo päästä taivaan valtakuntaan, täytyy ottaa matkustavainen taloonsa, ruokkia nälkäistä, juottaa janoista...

-- Istukaa siis, syökää ja juokaa, virkkoi vanha ruhtinatar. -- Kiitämme teitä tulemastanne. No niin, no niin, Bohun, tosin minä en sinua odottanut. Sinulla taitaa olla meille asiaa.

-- Vaikka olisi, sanoi kasakka verkalleen.

-- Mitä asiaa? kysyi ruhtinatar levottomana.

-- Puhutaan, kunhan tästä ehditään. Antakaa nyt hiukan levähtää. Tulen suoraan Czehrynistä.

-- Sitte sinun nähtävästi on ollut meille kiire.

-- Minnekkä minulla sitte olisi kiire jollei teille? Onko nuori ruhtinatar terveenä?

-- On terveenä, vastasi ruhtinatar kuivasti.

-- Haluaisin niinikään ilahuttaa silmiäni näkemällä hänet.

-- Helena nukkuu.

-- Vahinko. Sillä minä en viivy kauvan.

-- Minne sitte menet?

-- On sota, äiti! Ei ole aikaa. Minä hetkenä hyvänsä voivat hetmanit lähettää kentälle. Sääli tulee olemaan lähteä zaporogilaisia vastaan. Vähänkös me yhdessä heidän kanssaan olemme käyneet hakemassa turkkilaista saalista -- eikö olekin niin, ruhtinaat? Merta me olemme purjehtineet, syöneet suolaa, leipää yhdessä; juoneet ja mellastaneet, ja nyt olemme me heidän vihollisiaan.

Ruhtinatar katsahti äkkiä Bohuniin. Hänen päähänsä lensi ajatus, että Bohunin tarkoitus ehkä on yhtyä kapinaan ja että hän on tullut tiedustelemaan hänen poikiaan.

-- Entä mitä sinä aiot tehdä? kysyi hän.

-- Minäkö, äiti? Niin, vaikeaa on hyökätä omien kimppuun, mutta täytyy.

-- Niin teemme mekin, virkkoi Simeon.

-- Chmielnicki on petturi! huomautti Mikolai

-- Hiiteen petturit! sanoi Bohun.

-- Pyöveli heidät periköön, lopetti Zagloba. Bohun puuttui taasen puheeseen.

-- Niin käy maailmassa. Joka tänään on ystäväsi, on huomenna Juudaksesi. Kehenkään ei maan päällä voi luottaa.

-- Paitsi hyviin ihmisiin, sanoi ruhtinatar.

-- Se on totta, hyviin ihmisiin voi luottaa. Senpätähden minä teihin luotankin, ja rakastan teitä, koska te olette hyviä ihmisiä ettekä pettureja...

Kasakan äänessä oli jotakin niin omituista, että pöydässä hetkisen perästä vallitsi täysi hiljaisuus. Herra Zagloba katseli ruhtinattareen, räpytellen tervettä silmäänsä, mutta ruhtinatar tunki katseensa Bohuniin.

Tämä jatkoi:

-- Sota ei varjele ihmisten henkeä vaan ottaa sen, siksi minäkin vielä tahdoin teidät nähdä ennenkuin lähdin liikkeelle. Kuka tietää palaanko enään. Ja teidän olisi minua ikävä, sillä te olette minun sydämelliset toverini, eikö niin?

-- Niin olemme, Jumalan nimessä. Pienestä asti olemme tunteneet toisemme.

-- Sinä olet meidän veljemme, lisäsi Simeon.

-- Te olette ruhtinaita, te olette aatelia ettekä kuitenkaan halveksineet kasakkaa. Otitte kotiinne ja lupasitte minulle sukulaisneidon, sillä tiesitte, ettei kasakan elämä ole minkään arvoinen ilman häntä. Te armahditte kasakkaa.

-- Eihän siitä kannata puhua, sanoi vanha ruhtinatar nopeasti.

-- Ei, äiti, siitä kannattaa puhua, sillä te olette minun hyväntekijäni. Ja minä olen pyytänyt tätä aatelismiestä, ystävääni tuossa, että hän ottaisi minut pojaksensa ja antaisi minulle vaakunansa, jottei teidän tarvitsisi hävetä luovuttaessanne sukulaisenne kasakalle vaimoksi. Siihen on herra Zagloba suostunut ja me koetamme yhdessä saada valtiopäivät vahvistamaan pyyntömme. Ja sodan loputtua menen kumartamaan herra suurhetmania, hän on minulle suosiollinen, ehkäpä hän kannattaa pyyntöäni, hänhän toimitti aateluuden Krzeczowskillekin.

-- Auttakoon sinua Jumala! sanoi ruhtinatar.

-- Te olette vilpittömiä ihmisiä ja minä kiitän teitä. Mutta ennen sotaa tahtoisin vielä teidän suustanne kuulla, että annatte minulle holhokkinne ja pidätte sananne. Aatelinen sana ei ole savua ja tehän olette aatelia, tehän olette ruhtinaita.

Kasakka puhui hitaalla, juhlallisella äänellä, mutta hänen puheessaan tuntui samalla ikäänkuin uhkaus, joka ilmaisi, että on suostuminen kaikkeen mitä hän vaatii.

Vanha ruhtinatar katsahti poikiin, pojat häneen ja vaitioloa kesti hetken. Yhtäkkiä haukka, joka istui orrella seinävierellä, alkoi vikistä, vaikka aamunkoittoon vielä oli pitkältä. Sitte ääntelivät toisetkin linnut. Suuri kotka heräsi, humautti siipiään ja rupesi rääkymään.

Takkavalkea oli alkanut hiipua, huone kävi hämäräksi ja synkäksi.

-- Korjaa tulta, sanoi ruhtinatar.

Nuori ruhtinas heitti takkaan lisää tervaksia.

-- No, lupaatteko? sanoi Bohun.

-- Meidän täytyy kysyä Helenalta.

-- Puhukoon hän itse puolestaan, te puhutte omasta puolestanne: lupaatteko?

-- Lupaamme, sanoi ruhtinatar.

-- Lupaamme, toistivat ruhtinaat.

Bohun nousi yhtäkkiä ja sanoi, kääntyen Zagloban puoleen merkitsevällä äänellä:

-- Herra Zagloba, ano sinäkin tyttöä, ehkä hänet luvataan sinullekin.

-- Oletko juovuksissa, kasakka? huudahti ruhtinatar.

Vastauksen asemasta veti Bohun esiin Skrzetuskin kirjeen, kääntyi Zagloban puoleen ja lausui:

-- Lue.

Zagloba otti kirjeen ja alkoi hiljaisuuden vallitessa lukea sitä.

Kun hän oli lopettanut, pani Bohun kädet ristiin rinnalleen.

-- Kenelle te siis annatte tytön? kysyi hän.

-- Bohun!

Kasakan ääni oli kuin käärmeen sihinää:

-- Petturit, pakanat, Juudakset!

-- Hei pojat, käykää kiinni sapeliin! huusi ruhtinatar.

Kurcewiczit syöksyivät nuolena seinille ja riistivät itselleen aseet.

-- Hyvät herrat, rauhoittukaa! huusi Zagloba. Mutta tuskin oli hän sen sanonut, kun Bohun tempaisi vyöstään pistolin ja ampui.

-- Jeesus! vaikeroi Simeon, astui askeleen eteenpäin ja kaatui raskaasti maahan.

-- Palvelijat apuun! huusi ruhtinatar epätoivoisesti.

Mutta samana hetkenä paukahti laukauksia sekä pihan että puutarhan puolelta, ovet ja ikkunat lensivät helisten auki ja muutama kymmen talon väestä kaatui maahan.

-- Surma heille! huusivat villit äänet. Asepihalta kuului hälytyssoitto. Linnut porstuassa alkoivat kirkua. Melu, ampuminen ja huudot särkivät uneen vaipuneen talon äskeisen hiljaisuuden. Vanha ruhtinatar heittäytyi, ulvoen kuin emäsusi, yli Simeonin ruumiin, jota viimeiset kouristukset vielä tärisyttivät. Mutta yhtäkkiä tarttui kaksi kasakkaa häntä hiuksiin, vetäen hänet sivulle. Nuori Mikolai, joka oli mennyt eteisen nurkkaan puolustautui vimmatusti ja leijonan rohkeudella.

-- Pois! huusi yhtäkkiä Bohun kasakoille, jotka olivat hänen ympärillään. -- Pois! toisti hän jyrisevällä äänellä.

Kasakat loittonivat, arvellen, että hurjapää tahtoo pelastaa nuoren ruhtinaan elämän. Mutta Bohun ryntäsi päinvastoin itse, sapeli kädessä, hänen kimppuunsa.

Alkoi kauhea kaksintaistelu. Ruhtinatar, jota neljä rautaista kättä piteli hiuksista, katseli kamppausta silmät palaen, suu auki. Nuori ruhtinas ryntäsi kuin myrsky kasakkaa kohden. Tämä vetäytyi verkalleen tieltä, siten johtaen hänet keskelle eteistä. Yhtäkkiä hän istahti kyykylleen, torjui voimakkaasti lyönnin ja siirtyi puolustuksesta hyökkäykseen.

Kasakat seisoivat henkeä pidättäen. He laskivat sapelinsa alas ja jäivät silmillään seuraamaan taistelun kulkua.

Hiljaisuudessa kuului vain taistelevien hengitys, läähätys, hampaitten kiristys ja hihkaisut, tai toisiinsa iskevien miekkojen terävät helähdykset.

Näytti jo siltä kuin Bohun sortuisi nuorukaisen jättiläisvoiman ja rajun vimman alle, sitte hän taasen alkoi vetäytyä taaksepäin ja suojella itseään. Hänen kasvonsa olivat ponnistuksesta ikäänkuin venyneet. Mikolai taajensi lyöntejä. Pöly nousi permannosta, pilvenä verhoten taistelevat. Tomukerien läpi huomasivat kasakat veren vuotavan Bohunin kasvoista.

Yhtäkkiä hypähti Bohun sivulle, ruhtinaan miekanterä iski harhaan, Mikolai horjahti omasta lyönnistään ja taipui eteenpäin. Samassa hetkessä sivalsi kasakka häntä kurkkuun niin hirveällä tavalla, että ruhtinas kaatui kuin salaman lyömänä.

Kasakkain kajauttamat ilonhuudot sekaantuivat ruhtinattaren epäinhimilliseen voihkinaan. Tuntui siltä kuin tämä voihkina olisi ollut halkaisemaisillaan rakennuksen perustuksetkin. Taistelu oli päättynyt. Kasakat syöksyivät seinillä riippuvien aseiden kimppuun, alkaen ottaa niitä alas ja temmaten kukin itsellensä kallisarvoisimman sapelin ja tikarin. Kiireessään tallasivat he ruhtinaiden ja omien toveriensa ruumiita, jotka olivat kaatuneet Mikolain kädestä. Bohun salli kaiken tapahtua. Hän seisoi Helenan huoneeseen johtavan oven luona, sulkien tien. Väsymyksessään hengitti hän raskaasti. Kasvot olivat kalpeat ja veriset, sillä ruhtinaan miekanterä oli kaksi kertaa sattunut hänen päähänsä. Hänen harhaileva katseensa siirtyi Mikolain ruumiista Simeonin ruumiiseen ja silloin tällöin kohtasi se ruhtinattaren sinertyneet kasvot. Pitäen ruhtinaallista rouvaa hiuksista kiinni, kasakat polvillaan painoivat häntä maata vastaan, hän kun kaiken aikaa pyrki riuhtoutumaan irti heidän käsistään, päästäkseen lastensa ruumiiden luo.

Voihkina ja melu eteisessä kasvoi joka hetki. Kasakat vetivät nyt esiin Kurcewiczien palvelusväet köysiin sidottuina ja murhasivat ne säälittä. Lattiat lainehtivat veressä, siinä virui ruumiita, ilma oli täynnä ampumisesta syntynyttä savua, seinät olivat riistetyt paljaiksi, yksin linnutkin olivat tapetut.

Yhtäkkiä ovi, jonka edessä Bohun seisoi, lensi selälleen. Kasakka kääntyi ja vetäytyi nopeasti syrjään.

Ovesta astui sokea Wasili ja hänen rinnallaan Helena, yllään valkea vaippa. Tytön kasvot olivat yhtä kalpeat kuin tämä vaippa, silmät olivat kauhistuksesta selällään ja suu auki.

Wasili piteli molemmin käsin ristiä kasvojensa edessä. Eteisessä vallitsevan sekamelskan, ruumiiden, lattialla lainehtivien verilätäkköjen, sapelien välkkeen ja tulehtuneiden silmäterien keskellä teki tuo pitkä, laiha mies harmaine hapsineen ja mustine silmäkuoppineen ihmeen juhlallisen vaikutuksen. Hän oli kuin henki, tai ruumis joka on riisunut yltään vaippansa ja tulee rankaisemaan rikosta.

Huudot vaikenivat. Kasakat peräytyivät pelästyneinä, hiljaisuuden katkaisi sokean ruhtinaan tyyni, tuskallinen ja valittava ääni.

-- Isän, Vapahtajan, Hengen ja pyhän Neitsyen nimessä! Miehet, te jotka olette tulleet kaukaisilta seuduilta, oletteko tulleet Jumalan nimessä?

"Sillä siunattu on matkalla mies, joka tullessansa julistaa Jumalan sanaa."

"Mutta te, tuotteko te hyvää sanomaa, oletteko te apostoleja?"

Kuoleman hiljaisuus seurasi Wasilin puhuttua. Hän itse kääntyi verkalleen, risti kädessä, ensin toiselle, sitte toiselle puolelle ja lausui:

-- Voi teitä, veljet, sillä ne jotka käyvät sotaa saaliinhimosta tai kostosta, tuomitaan iäksi kadotukseen...

... Rukoilkaamme että oppisimme tuntemaan laupeuden. Voi teitä, veljet, voi minua, voi, voi! Voihkaus puhkesi esiin ruhtinaan rinnasta.

-- Jumala armahda! pääsi hiljaa kasakkain huulilta ja käsittämättömän kauhun valtaamina alkoivat he ristitä itseänsä.

Yhtäkkiä kuului ruhtinattaren villi, vihlova huuto:

-- Wasili, Wasili!

Hänen äänessänsä oli jotakin hirvittävän repivää, ikäänkuin se olisi ilmaissut ihmisrinnan viimeistä taistelua. Kasakatkin, jotka polvillaan painelivat häntä maata kohti, tunsivat, ettei hän enään pääse riuhtautumaan heidän käsistään.

Ruhtinas vavahti. Yhtäkkiä hän risteinensä asettui sille puolelle mistä ääni kuului, ja sanoi:

-- Kadotettu sielu, joka huudat syvyydestä, voi sinua!

-- Jumala armahda! toistivat kasakat.

-- Tänne, pojat! huusi samassa hetkessä Bohun, alkaen horjua.

Kasakat riensivät hänen luoksensa ja tukivat häntä olkapäistä.

-- Isä, oletko haavoitettu?

-- Olen, mutta se ei tee mitään. On tullut verta. Hei, pojat, varjelkaa tuota neitoa niinkuin silmäterää, piirittäkää talo, älkää päästäkö ketään ulos...

Hän ei voinut jatkaa, huulet kalpenivat ja hänen silmissään pimeni.

-- Viekää atamani sisähuoneisiin! huusi herra Zagloba, joka tultuaan esiin jostakin nurkasta, äkkiä ilmaantui Bohunin viereen. -- Ei se ole vaarallista, jatkoi hän, sormillaan painellen haavoja. -- Huomenna hän jo paranee, kyllä minä hoidan hänet. Sotkekaa yhteen leivänsydäntä ja hämähäkin verkkoa ja tuokaa tänne. Ja te, pojat, pitäkää te nyt pirunmoista lystiä tyttöjen kanssa, sillä teitä ei tarvita täällä. Kaksi teistä kantamaan atamania. Käykää kiinni, kas noin, no reippaasti nyt, mitä siinä seisotte! Ja vartioikaa taloa, minä pidän päällikkyyden.

Kaksi kasakkaa kantoi Bohunin viereiseen huoneeseen, muut menivät porstuasta pihalle.

Zagloba lähestyi nyt Helenaa, ja kovasti räpytellen silmäänsä, sanoi hän nopeasti ja hiljaa:

-- Minä olen herra Skrzetuskin ystävä, älkää peljätkö. Viekää vain profeettanne nukkumaan ja odottakaa minua.

Tämän sanottuaan meni hän tupaan, jossa kaksi esaulia juuri oli asettanut Bohunin turkkilaiselle sohvalle, lähetti miehet hakemaan leipää ja hämähäkin verkkoa, ja, kun näitä oli palvelijain huoneesta noudettu paikalle, rupesi hoitamaan nuorta atamania sillä taidolla ja tottumuksella, joka siihen aikaan oli jokaisella aatelismiehellä ja jonka jokainen aatelismies oli saavuttanut liimaellessaan kaksintaisteluissa tai maakuntapäivillä särjettyjä pääkalloja.

-- Ja sanokaa myöskin kasakoille, puhui hän esauleille, -- että atamani jo huomenna on terve kuin kala, etteivät turhaan surisi häntä. Atamani höyhensi kuin höyhensikin talossa, mutta aimo salaliiton teki ja huomenna ovat hänen häänsä, vaikkakin ilman pappia. Jos talossa on olutkellari, niin saatte luvan käydä sen kimppuun. No, kas nyt ovat haavat sidotut, menkää nyt, että atamani saisi levätä.

Esaulit lähtivät kiireesti ulos.

-- Älkää sentään juoko koko kellaria typötyhjäksi, lisäsi herra Zagloba heille vielä.

Ja istuutuen Bohunin pään kohdalle katseli hän häntä tarkkaavasti.

-- No, ei piru vielä vie sinua noiden haavojen takia, vaikka oletkin saanut aikamoiset annokset. Kahteen päivään et liikuta kättä etkä jalkaa, mutisi hän itsekseen, katsellen kasakan kalpeita kasvoja ja suljettuja silmiä. -- Sapeli ei tahtonut tehdä vääryyttä pyövelille, sillä sinä olet kuin oletkin hänen omaisuuttaan etkä pääse pujahtamaan hänen käsistään. Kun sinut hirtetään, niin piru tekee sinusta nuken lapsillensa, sillä sinä olet korea ja sileä. Ei, veliseni, hyvä sinä olet juomaan, mutta et sinä enään minun kanssani juo. Hae sinä vain seurasi rakkarien joukosta, sillä minä näen, että sinä mielelläsi kuristat ihmisiä. Minä vain en enään viitsi ruveta sinun kanssasi tekemään yöllisiä hyökkäyksiä aateliskartanoihin. Valaiskoon sinua pyöveli.

Bohun voihkaisi hiljaa.

-- Voihki sinä vain ja huokaile, huomenna saat huokailla vielä paremminkin. Odota sinä senkin tatarilaissielu, vai teki mielesi ruhtinaallista neitoa! No, enhän minä sitä ihmettele, sillä se tyttö on oikea makupala, mutta jos sinä saat maistaa häntä, niin silloin syökööt koirat minut. Pikemmin minun kämmenelleni kasvaa hiuksia kuin sinä saat sen tehdä.

Asepihalta kuului huutoa ja melua.