Part 19

Aamulla vielä ollessaan puoliunisena alkoi hän haaveilla ja unelmoida. Kummalliset kuvat liikkuivat hänen silmiensä edessä. Ensinnä tuntui hänestä siltä kuin hän olisi ollut Lubniessa, aivan niinkuin ei hän koskaan olisi sieltä lähtenytkään, hän oli nukkuvinaan kamarissaan asevarastorakennuksessa ja Rzendzian oli, kuten aina aamuisin, hääräävinään hänen vaatteidensa likeisyydessä, valmistaen niitä herransa nousemista varten.

Valveutuminen alkoi kuitenkin verkalleen hajoittaa näyt. Ritari muisti, että hän on Suchorzyncessa eikä Lubniessa. Vain palvelijapojan hahmo ei ottanut haihtuakseen: herra Skrzetuski näki yhä Rzendzianin istuvan akkunan ääressä jakkaralla, rasvaamassa panssarihihnoja, jotka helteestä olivat melkoisesti käpertyneet.

Mutta hän oli yhä edelleen varma siitä, että kuva on unen haavetta ja sulki uudelleen silmänsä.

Hetken perästä hän avasi ne: Rzendzian istui yhä ikkunan alla.

-- Rzendzian, huudahti Skrzetuski, -- sinäkö siellä olet vaiko sinun haamusi?

Poika pelästyi äkkinäisestä huudosta niin että panssari kolisten putosi hänen käsistään permannolle. Kädet hajalla Rzendzian jäi seisomaan ja sanoi:

-- Voi Jumalan tähden, mitä te noin huudatte ja taas näette haamuja! Minä olen elävä ja terve.

-- Ja oletko sinä todella palannut?

-- Olettekos te sitte minut karkoittanut?

-- Tule tänne luokseni että saan sinua syleillä! Uskollinen palvelijapoika lankesi herransa jalkojen juureen ja kietoi kätensä hänen polviensa ympäri. Mutta herra Skrzetuski suuteli iloissaan hänen päätänsä ja toisteli:

-- Että sinä todella olet hengissä, että sinä todella olet hengissä!

-- Armollinen herra, olen niin iloissani etten voi puhua, kun taasen näen teidät terveenä... Mutta hyvä Jumala sentään kun te kiljuitte niin, että minä pudotin panssarin... Hihnat olivat aivan käpertyneet, nähtävästi ei herralla ole ollut mitään palvelijaa. Jumalalle olkoon kiitos, minun rakas herrani!

-- Milloin sinä olet tullut?

-- Tänä yönä.

-- No mikset herättänyt minua?

-- Kuinkas minä olisin herättänyt. Aamulla tulin ottamaan vaatteitanne.

-- Mistä sinä tulit?

-- No Huszczasta.

-- Mitä sinä siellä teit? Mitä sinulle on tapahtunut? Sano! Kerro!

-- Nähkääs, hyvä herra, Huszczasta tuli kasakoita ryöväämään Braclawin vojevodaa ja polttamaan hänen taloansa. Mutta minä olin ollut siellä aikaisemmin, sillä saavuin sinne yhdessä isä Patroni Laskon kanssa, joka otti minut mukaansa Chmielnickin luo Huszczaan. Hänet taas oli herra vojevoda lähettänyt viemään kirjeitä Chmielnickille. Minä lähdin siis hänen kanssansa paluumatkalle ja nyt polttivat kasakat Huszczan ja murhasivat isä Patronin, koska hän oli meidän puolellamme. Sama kohtalo olisi tullut herra vojevodan osaksi, jos hän olisi ollut siellä, vaikka hän onkin kunnon mies ja heidän hyväntekijänsä.

-- Mutta puhu nyt selvästi äläkä sekoita, sillä minä en ymmärrä mitään. Oletko sinä siis ollut kasakoiden luona, Chmielin luona, vai kenenkä?

-- Juuri kasakoiden luona, sillä kun he ottivat minut kiinni Czehrynissä, niin luulivat he minua omaksi miehekseen ja pitivät luonansa. Pukekaa nyt vain yllenne -- hyvä Jumala, kuinka vaatteet ovatkin rikki, ihan käsiin hajoavat. Mutta älkää nyt, hyvä herra, suuttuko minulle siitä, etten toimittanut Rozlogiin sitä kirjettä, jonka lähetitte Kudakista. Kas se roisto, se Bohun tempaisi sen käsistäni. Jollei olisi ollut sitä paksua aatelismiestä, niin minä olisin menettänyt henkeni.

-- Tiedän, tiedän kaikki, se ei ole sinun syysi. Se paksu aatelismies on leirissä, hän on kertonut minulle kaikki juurta jaksain. Hän se myöskin riisti neidin Bohunin käsistä ja neiti on nyt Barissa hyvässä turvassa.

-- No, Jumalan kiitos. Kuulin minäkin, ettei Bohun saanut häntä käsiinsä. Varmaan ovat häätkin jo pian?

-- Varmaan ovatkin. Täältä lähdemme pian käskyn mukaan Tarnopoliin ja sieltä Bariin.

-- Herran kiitos. Eiköhän se vielä hirtä itseänsä tuo Bohun. Ja olihan noita-akka jo ennustanutkin hänelle, ettei hän koskaan saa sitä jota hän ajattelee, vaan että se joutuu ljahin omaksi. Ja tuo ljahi on varmaan minun herrani.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Olen kuullut. Minun täytyy kertoa teille kaikki perinpohjin, mutta pukekaa nyt ensin päällenne, sillä meille keitetään suurustakin. Kun siis lähdin veneellä Kudakista, niin kesti kulkua kauhean kauvan, meillä oli näet vastavirta ja lisäksi särkyi meiltä vene ja sitä täytyi korjata. Ja niin me kuljemme, hyvä herra, kuljemme, kuljemme...

-- Kuljette, kuljette, keskeytti kärsimättömänä herra Skrzetuski.

-- Ja saavuimme vihdoin Czehryniin. Mutta mitä minulle siellä tapahtui, sen te jo tiedätte.

-- Sen minä jo tiedän.

-- Niin makaan siis tallissa enkä tiedä mitään maailman menosta. Ja sitte tuli sinne Chmielnicki heti Bohunin lähdettyä ja hänellä oli mukanaan kauhean suuri zaporogilaisjoukko. Mutta koska herra suurhetmani juuri sitäennen oli rangaissut czehryniläisiä siitä että he olivat olleet zaporogilaisten puolella ja koska kaupungissa siis oli paljon surmattuja ja haavoittuneita, niin he ajattelivat, että minäkin olen heikäläisiä ja siksi eivät he tehneet minulle pahaa, vaan antoivat vielä apua ja hoitoakin eivätkä sallineet tatarien ottaa minua, vaikka he yleensä saivat tehdä mitä hyvänsä. Päästyäni tajuihin mietin mitä minun on tehtävä. Ja juuri silloin ne roistot menivät Korsunin luo ja löivät siellä herrat hetmanit. Voi hyvä herra, mitä minun silmäni siellä näkivätkään. Sitä ei voi sanoin kertoa. Mutta eivät he hävenneet eivätkä salanneet mitään, koska pitivät minua omana miehenään. Minä taas ajattelen: mitähän jos tästä pakenisin? Huomasin kuitenkin, että on parempi jäädä sinne kunnes tulee suotuisampi tilaisuus. Kun sitte aljettiin Korsunin luota tuoda kalliita mattoja, koristuksia, hopeaa, maljoja, kalleuksia... ai sentään, hyvä herra... niin ihan oli sydämeni halkeamaisillaan ja silmät tahtoivat pudota päästä. Ja nuo varkaat myivät kuusi hopealusikkaa yhdestä taalarista ja myöhemmin jo neljänneskannusta viinaa, ja kultaisen napin, soljen tai tupsun sai neljännestuopillakin. Ja niin minä itsekseni ajattelin, että mitäs minä täällä istun turhanpäiten, käytänpä tilaisuutta hyväkseni minäkin, jos Jumala niinkuin soisi minun joskus palata Rzendzianiin Podlasissa, missä vanhempani asuvat. Siinä tapauksessa annan kalleudet heille, sillä heillä on siellä Jaworskien kanssa riitajuttu, jota on kestänyt jo viisikymmentä vuotta eikä heillä ole varoja, millä jatkaa sitä. Ja niin ostin minä niin paljon kaikenlaista tavaraa, että niistä tuli kaksi hevoskuormaa. Se oli minun lohdutukseni surussani, sillä minun oli teitä, rakas herrani, kauhean ikävä.

-- Rzendzian, sinä olet aina samanlainen! Kaikesta sinun täytyy hyötyä.

-- Mitäs pahaa se sitte oli, jos Jumala minua siunasi? Enhän minä varastanut, ja kas tuossa on se rahapussikin, jonka annoitte minulle Rozlogin matkaa varten. Velvollisuuteni on jättää se takaisin, koska en päässyt Rozlogiin.

Näin sanoen avasi poika vyönsä, otti esiin kukkaron ja laski sen ritarin eteen. Mutta herra Skrzetuski hymyili ja sanoi:

-- Koska sinun on käynyt noin kaikin puolin hyvin, niin olet varmaan minua rikkaampi, mutta pidä nyt vain sentään tuo kukkaro.

-- Kiitän nöyrimmästi. Onhan sitä tavaraa hiukan kokoontunut, Jumalan kiitos. Vanhempani tulevat siitä iloitsemaan ja yhdeksänkymmenvuotias isoisänikin. Eivätköhän nyt jatka riitajuttuansa Jaworskeja vastaan niin että näiden vihdoin täytyy ottaa kerjäläispussi selkäänsä. Mutta hyödytte tekin sentään, herra, vaikka minun matkalla onkin käynyt näin erittäin hyvin sillä minä en nyt enään tule muistuttamaan teitä siitä metallikoristeisesta vyöstä, jonka te Kudakissa lupasitte minulle.

-- Mutta johan sinä nyt muistutit, poikaseni. Oletpa sinä oikea _lupus insatiabilis_. En tiedä missä koko vyö on, mutta koska kerran olen luvannut sen, niin annan ja jollen sitä, niin toisen.

-- Kiitän nöyrästi, sanoi poika, pannen kädet herransa polvien ympäri.

-- No, mitäs niistä, kerroppa nyt edelleen kuinka sinun kävi.

-- Jumala antoi siis, kuten jo kerroin, minun hyötyä noista rosvoista. Vain siitä olin murheissani, kun en tietänyt miten herrani on ja onko Bohun saanut käsiinsä neidin. Sitte kerrotaan yhtäkkiä, että hän makaa hengenhieverissä Czerkasyn kaupungissa, koska ruhtinaat olivat häntä haavoittaneet. Silloin minä nopeasti Czerkasyyn. Tietäähän herra, että kyllä osaan panna plaastarin haavaan ja hoitaakin sitä -- minut tunnettiinkin jo taidostani. Ja niin lähetti rykmentinpäällikkö Doniec minut sinne ja lähti itsekin mukaani ja minä rupesin kuin rupesinkin hoitamaan sitä ryöväriä. Vasta silloin putosi sydämeltäni taakka, kun sain tietää, että meidän neiti oli paennut sen aatelisherran kanssa. No niin, minä lähdin siis Bohunin luo. Ajattelin itsekseni: tunteekohan tuo vai eikö tunne? Mutta hän makasi kuumeessa eikä aluksi tuntenut. Myöhemmin hän tunsi ja sanoi minulle: "sinäkö se kuljetit kirjettä Rozlogiin?" Minä sanoin: "minä juuri". Hän taas siihen: "no silloinhan minä Czehrynissä annoin sinua selkään". -- "Aivan niin." -- "Sinä olet siis", sanoi hän, "herra Skrzetuskin palveluksessa". Silloinpas minä valehtelemaan. "En minä enään palvele ketään", sanoin, "sain siinä palveluspaikassa kokea paljon enemmän vääryyttä kuin hyvää ja siksipä minä pidinkin parempana lähteä vapauteen kasakkain luo. Ja nyt minä jo kymmenen päivää olen hoitanut teitä." Hänpäs uskoi minua ja kävi hyvin luottavaiseksi. Häneltä minä sitte myöskin sain tietää senkin, että Rozlogi on poltettu, että hän oli surmannut kaksi ruhtinaista ja että toiset ruhtinaat sen kuultuaan tahtoivat mennä meidän ruhtinaan luo, mutta kun eivät voineet, niin pakenivat Liettuan sotaväkeen. Pahinta oli kuitenkin, kun minä mainitsin tuon paksun aatelisherran nimen, silloin hän kiristeli hampaitansa aivan kuin olisi purrut pähkinää.

-- Oliko hän kauvankin kipeänä?

-- Kauvan, kauvan. Ensin hänen haavansa kyllä äkkiä parantuivat, mutta sitte ne taas aukenivat, kun ei hän ensinkään säästänyt itseänsä. Monta yötä minä valvoin hänen luonaan -- kunpa hänet piiskattaisiinkin kuoliaaksi! -- kuin minkäkin hyvän ihmisen luona. Ja sen minä herralle sanon, että minä vannoin sieluni pelastukseksi kostavani vääryyden minkä hän minulle teki, ja sen lupauksen minä tulen pitämään, vaikka minun koko elämäni ajan täytyisi sitä yrittää. Sillä hän kohteli minua, viatonta ihmistä, niin pahasti ja löi minua siellä Czehrynissä niinkuin koiraa, enkä minä sentään ole mikään moukka. Hänen täytyy kuin täytyykin saada surmansa minun kädestäni, jollei joku muu tapa häntä aikaisemmin. Ja sen minä sanon teille, että sata kertaa minulla jo olisi ollut siihen tilaisuuskin, sillä useinhan ei hänen luonansa ollut ketään muuta kuin minä. Monta kertaa minä itsekseni ajattelin: pitääköhän minun lyödä hänet kuoliaaksi, vai ei? Mutta minua hävetti käydä ihmisen kimppuun, joka makasi vuoteessa.

-- Se onkin sinulle kunniaksi, ettet surmannut häntä sairaana ja aseettomana. Se olisi ollut moukan eikä aatelismiehen teko.

-- Nähkääs, niin minäkin ajattelin. Muistin vielä mitä vanhemmat ja isoisä olivat sanoneet minulle kotoa lähtiessä ja hyvästi jättäessä: muista, hölmö, että olet aatelismies, ja säilytä ambitsioni, kunniantunto, palvele uskollisesti äläkä anna kohdella itseäsi pahasti. Ja vaari sanoi hänkin, että jos aatelismies käyttäytyy talonpojan tavoin, niin herra Jeesus itkee. Minä muistin hänen sanansa ja kavahdin kohottamasta kättäni sairasta vastaan. Siten jäi siis se tilaisuus käyttämättä. Mutta hänen luottavaisuutensa kasvoi kasvamistaan. Välistä hän kysyi minulta: "miten minä palkitsenkaan sinut?" Minä sanoin siihen: "miten vain herra tahtoo." Enkä minä voikaan valittaa: kyllä hän palkitsikin minut runsaasti ja minä otin myöskin vastaan, ajatellen itsekseni, että miksikäs tuokin omaisuus jäisi ryövärin käsiin. Ja hänen tähtensä antoivat sitte muutkin minulle lahjoja, sillä sen minä teille sanon, ettei siellä ketään rakasteta niinkuin häntä, ei suistolaisten eikä rahvaan keskuudessa, vaikkei koko valtakunnassa ole aatelismiestä, joka niin ylenkatsoisi rahvasta kuin hän.

Sitte alkoi Rzendzian väännellä päätään ikäänkuin johtaakseen mieleensä tai ihmetelläkseen jotakin. Mutta hetken perästä hän jatkoi.

-- Kummallinen henkilö se on ja myöntää täytyy, että hänessä asuu aatelinen miehuus. Ja sitä neitiä -- kuinka hän häntä rakastaa, rakasta! Heti kun hän oli hiukankin parantunut, tuli Doniecin vaimo hänen luoksensa ennustamaan, ja hän ennustikin, mutta ei mitään hyvää. Se sitte vasta on jättiläisnainen ja pirujen kanssa se on liitossa. Tavaton vaimoihminen kerrassaan! Kun hän purskahtaa nauruun, niin luulisi että tamma niityllä hirnuu. Näyttää valkeita hampaitansa... on niin väkevä, että jaksaa vaikkapa repiä rikki panssarin. Ja kun hän kävelee, niin tärisee maa. Ja Jumalan sallimuksesta oli tuo eukko näkevinään minussa jotakin ihmeellistä, sillä hän mieltyi suuresti minuun. Siksi ei hän koskaan mennytkään ohitseni vetämättä minua joko tukasta, taikka hihasta, tai tönäisemättä minua. Ja välistä hän sanoi: tule. Mutta minä pelkäsin, että tuo paholainen jossakin yksinäisessä paikassa kääntäisi minulta niskat nurin. Sillä silloin olisi kaikki mitä olin koonnut, mennyt menojaan. Ja niin minä vastaan hänelle: "Onhan niitä sinulla muitakin." Mutta hän sanoo: "sinusta minä pidän, vaikka oletkin vielä kovin lapsimainen". "Mene tiehesi, senkin paasiviulu!" Mutta hän vain sanoo: "minä pidän sinusta"!

-- Entä näitkö sinä miten tuo ennustaminen tapahtui?

-- Näin tietenkin ja kuulin. Siinä oli savua, sihinää ja pihinää, siinä liikuteltiin varjoja -- ihan minä ensin kauhistuin. Mutta akka seisoo keskellä, rypistelee mustia kulmakarvojaan ja hokee: ljahi on tytön luona, ljahi on tytön luona, lupu-tupu-lupu... ljahi on tytön luona. Sitte hän riputtelee vehnänjyviä seulan päälle ja katsoa tuijottaa. Mutta jyvät hyppivät kuin surviaiset ja kuuluu taas: "lupu-tupu-lupu, ljahi on tytön luona". Oi voi sentään, hyvä herra, jollei se Bohun olisi sellainen ryöväri, niin säälittänyt olisi hänen epätoivonsa jokaisen ennustuksen perästä. Välistä hän kävi kalpeaksi kuin palttina, putosi selälleen ja väänteli siinä käsiään päätänsä vastaan, valitti, vikisi ja rukoili neidiltä anteeksi, että hän oli väkivallalla tullut Rozlogiin ja tappanut hänen veljensä: "Missä sinä olet, käköseni, missä sinä olet, ainokaiseni!" sanoohan. "Minä olen kerran kantanut sinua käsilläni, nyt en voi elää ilman sinua. Mutta minä en saa edes koskettaa sinua kädellänikään, minä rupean orjaksesi, jos vain silmäni saavat katsella sinua." Sitte hän yhtäkkiä muistaa herra Zagloban, kiristelee hampaitansa ja iskee ne vuoteensa laitaan, kunnes uni hänet vihdoin voittaa, mutta vielä unessakin hän valittaa ja huokaa.

-- Eikös se nainen sitte koskaan ennustanut hänelle mitään hyvää?

-- Mitä senjälkeen tapahtui, sitä en tiedä, sillä hän parani ja minä erosin hänestä. Sinne sattui tulemaan pappi Lasko ja Bohun toimitti niin, että minä hänen kanssaan pääsin Huszczaan. Siellä ne roistot sattuivat saamaan vihiä siitä, että minulla on hiukan kaikenlaista tavaraa, enkä minä salannutkaan, että lähden auttamaan vanhempiani.

-- Eivätkö ne ryövänneet sinua?

-- Ehkäpä ne olisivat sen tehneetkin, mutta onneksi ei silloin ollut paikkakunnalla tatareja ja kasakat taas pelkäsivät Bohunia. Muuten he pitivätkin minua aivan omana miehenään. Käskipä itse Chmielnickikin minut luoksensa ja pyysi ilmoittamaan mitä Braclawin vojevodan luona puhutaan, kun siellä on koolla herroja... Hitto hänet vieköön. Minä tulin sitte Huszczaan. Senjälkeen saapuivat Krywonosin etujoukot ja tappoivat isä Laskon. Minä kiireesti kaivamaan puolet omaisuudestani maahan, toisen puolen otin mukaani ja lähdin pakoon, kuultuani että te hävitätte kapinallista seutua Zaslawin tienoilla. Jumalan kiitos, että tapasin herran terveenä ja hyvällä mielellä ja kuulin valmistettavan häitä... Sitte tuleekin jo loppu kaikesta pahasta. Minä sanoin kuin sanoinkin noille roistoille, jotka lähtivät ruhtinasta, meidän herraamme vastaan, etteivät he enään palaa ja kyllä he nyt saavat. Ehkäpä jo sotakin loppuu.

-- Mitä vielä, nyt vasta alkaa taistelu itse Chmielnickin kanssa.

-- Tuleeko herra sitte taistelemaan vielä näidenkin jälkeen?

-- Luuletko sinä sitte, että häät tekevät minusta pelkurin?

-- En, en minä sitä. Vaikka ihan kuka tulisi pelkuriksi, niin ainakaan ei minun herrani. Mutta kysyn vain siksi, että kun minä lähden viemään vanhemmilleni säästöjäni, niin tahtoisin lähteä yhdessä teidän kanssanne. Ehkä Jumalakin sitte auttaa minua kostamaan Bohunille vääryyden jonka häneltä olen saanut kärsiä, mutta kun ei sitä sovi kostaa petoksella, niin ehkäpä minä vielä jostakin hänet löydän. Hän ei pääse piiloon...

-- Oletko sinä niin itsepäinen?

-- Jokaisen on pidettävä huolta omista asioistansa ja kun kerran minä olen tämän luvannut, niin lähtisin vaikkapa Turkinmaalle ajamaan häntä takaa. Se päätös ei siitä muutu. Mutta nyt minä lähden herrani kanssa Tarnopoliin ja sitte häihin. Vaan mitävarten te menette Tarnopoliin päin tullaksenne Bariin? Eihän se ole saman tien varrella.

-- Minun täytyy kuljettaa pois lippukuntani.

-- Ymmärrän, herra.

-- Anna nyt jotakin syötävää, sanoi herra Skrzetuski.

-- Minä olen jo pitänyt siitä huolta. Vatsahan on kaiken perustus.

-- Heti suuruksen jälkeen lähdemme liikkeelle.

-- Jumalan kiitos, vaikka hevoseni onkin kauheassa tilassa.

-- Minä käsken antaa sinulle yhden valtoimista hevosista. Saat ratsastaa sitä.

-- Kiitän nöyrimmästi, sanoi Rzendzian, tyytyväisesti hymyillen ajatellessaan, että häntä paitsi rahakukkaroa ja metallikoristeista vyötä jo odottaa kolmaskin lahja.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Herra Skrzetuski lähti ruhtinaan lippukuntien etunenässä Zbaraziin eikä Tarnopoliin, sillä hän oli saanut uuden määräyksen, jonka mukaan hänen oli mentävä juuri sinne. Matkalla hän uskolliselle palvelijapojalleen kertoi omat seikkailunsa, kuinka hänet Siczissä oli otettu vangiksi, kuinka hänen kauvan oli täytynyt olla siellä ja paljon kärsiä ennenkuin Chmielnicki hänet vapautti. He kulkivat verkalleen, vaikkei heillä ollut muassa kuormastoa, he olivat nimittäin tulleet niin hävitettyyn maahan, että vain suurimmalla vaivalla saattoivat hankkia ravintoa sotamiehille ja hevosille. Siellä täällä kohtasivat he joukottain ihmisiä, varsinkin vaimoja lapsineen, jotka olivat mitä suurimmassa kurjuudessa ja jotka rukoilivat Jumalaa, että he saisivat kuolla tai vaikkapa joutua tatarilaisten vangeiksi, koska heille kahleissa annettaisiin edes ruokaa. Ja kuitenkin korjattiin paraikaa eloa tässä ennen niin viljavassa maassa, joka oli tiukkunut maitoa ja hunajaa. Mutta Krywonosin joukot olivat hävittäneet kaikki mitä vain saattoi hävittää ja jäljelle jääneet asukkaat söivät pettua.

Vasta Jampolin läheisyydessä tapasivat ratsastajat seudun, jota ei sota ollut kokonaan hävittänyt. Siellä saattoivat he hiukan levähtää ja hankkia tarvittavat ruokavarat. He kulkivat nyt ajaen käyttöä Zbaraziin, jonne saapuivat viisi päivää senjälkeen kuin olivat lähteneet Suchorzyncesta.

Zbaraziin oli kokoontunut paljon sotaväkeä. Ruhtinas Jeremi oli kaikkine joukkoineen pysähtynyt sinne ja lisäksi oli sinne tullut melkoinen määrä muita sotilaita ja aatelia. Sota oli ilmassa ja vain siitä puhuttiin. Kaupunki ja ympäristö vilisivät aseellista väkeä. Rauhanpuolue Varsovassa, jonka toiveita ylläpiti Braclawin vojevoda herra Kisiel, ei tosin vielä ollut luopunut sovitteluista ja eli yhä siinä luulossa että niillä voidaan tyynnyttää myrsky, mutta ymmärsi kuitenkin samalla, että sovitteluilla on joku merkitys vain silloin, kun niiden tukena on mahtava armeija. Myöskin kuninkaanvaalia valmistelevilla valtiopäivillä tuntui sodan uhka ja myrskyä aavistava levottomuus. Valtiopäivät määräsivät koko aatelin asetettavaksi sotakannalle, värvätyt joukot koottiin yhteen ja vaikka kansleri ja sotaväen ylipäällystö vielä uskoivatkin rauhan mahdollisuuteen, oli kuitenkin sotainen mieliala vallalla aatelin kesken. Wisniowieckin aikaansaama tuho kapinallisten joukossa oli kiihoittanut mielikuvitusta. Kaikissa paloi halu kostaa Ukrainan talonpoikain toimeenpanemat julmuudet, korvata Keltaisen Veden ja Korsunin luona kärsityt tappiot, kostaa tuhansien ja taasen tuhansien marttyrikuolemalla kuolleiden veri, kostaa häpeä ja nöyryytykset... Kauhean ruhtinaan nimi välkkyi nykyään kunnian aurinkoisessa loistossa, se oli kaikkien huulilla, kaikkien sydämissä ja sen yhteydessä kaikui Itämeren rannoilta aina Villeille Kentille asti tuo kohtalokas sana sota!

Sota! Sota! Sitä julistivat taivaan merkit ja ihmisten hehkuvat kasvot, sitä miekkain välke, koirain ulvonta öisin talojen edustalla ja verta vainuavien hevosten hirnunta. Sota! Vaakunaa kantava kansa kaikissa Puolan maissa, piirikunnissa, kartanoissa ja kylissä veti aitoista esiin vanhat varuksensa ja miekkansa, nuoriso lauloi lauluja Jeremista ja naiset rukoilivat alttarien edessä. Liikkeelle lähti asestettuja joukkoja Preussista, Puolan Liivinmaalta, Suurpuolasta, mehiläisrikkaasta Masoviasta ynnä muista osista Puolaa, aina Tatran taivasta tavoitteleville huipuille ja Beskidien tummiin metsiin asti.

Sotaa vaati luonnon pakko. Zaporogilaisten rosvoaminen ja Ukrainan rahvaan kapina tarvitsivat kuin tarvitsivatkin korkeampia tunnussanoja kuin teurastus ja ryöstö, kuin taistelu veroja ja päivätöitä sekä suurylimysten laajaa maanomistusta vastaan. Sen käsitti Chmielnicki. Ja käyttäen hyväkseen kytevää kiihtymystä, molemminpuolisia väärinkäytöksiä ja sortoa, josta ei noina raakoina aikoina suinkaan ollut puutetta, muutti hän sosiaalisen taistelun uskonnolliseksi, sytytti tuleen rahvaan uskonnollisen raivon ja kaivoi jo heti alusta alkaen molempien leirien välille kuilun, jota ei voinut täyttää pergamenteilla eikä sovitteluilla, vaan ainoastaan verellä.

Sydämessään halusi hän sovitteluja, mutta ennen kaikkea tahtoi hän turvata oman valtansa. Entä kaiken tämän jälkeen...? Mitä sitte oli seuraava? Sitä ei zaporogilaisten hetmani miettinyt, hän ei katsonut tulevaisuuteen eikä välittänyt siitä.

Asia jota hän kuitenkaan ei tietänyt, oli, että hänen aikaansaamansa kuilu on niin syvä, etteivät mitkään sovittelut voi sitä tasoittaa, ei edes siksi aikaa, joka hänelle itselleen, Chmielnickille, saattoi olla tarpeellinen. Ovela politikko ei huomannut, ettei hän koskaan tulisi saamaan rauhassa nauttia työnsä verisiä hedelmiä.

Mutta helppoa oli sensijaan arvata, että missä kymmentuhantiset aseistetut nousevat valtiota vastaan, siellä muodostavat taistelukentät sen pergamentin, jolle välikirja kirjoitetaan ja kyniksi tulevat miekat ja keihäät.