Part 18

-- Ahaa, sanoi hän, -- minähän olen valloittanut lipun. Kuinka? Enkö ehkä olisikaan valloittanut sitä? Jollei vain nyt oikeus sorru myöskin tässä taistelussa, niin olen varma palkinnosta. Te moukat, se oli teidän onnenne, että hevoseni nousi takajaloilleen. Minä en ole totisesti tuntenut itseäni kun olen luullut, että oveluuteen voi luottaa enemmän kuin miehuuteen. Taidanpa vain sotaväessä kelvata muuhunkin kuin pureskelemaan kuivia korppuja. Jumaliste, tuolla kiidättää taas jokin ryövärijoukko. Ei sinne, senkin koiransilmät, ei sinne! Söisivätpä edes sudet tuon hevosen. Lyö, surmaa!

Herra Zaglobaa kohti kiidätti todella uusi kasakkaparvi, mylvien kauhealla äänellä, ja sen kantapäillä Polanowskin kyrassierit. Herra Zagloba olisi ehkä joutunut kavioiden alle kuolemaan, jollei olisi sattunut niin, että Skrzetuskin husaarit, upotettuaan veteen taka-ajajia, juuri palasivat oikeaan aikaan saattaakseen tänne kiitäneet osastot kahden tulen väliin. Sen nähdessään heittäytyivät zaporogilaiset veteen, ja niin ne jotka välttivät miekan, saivat surmansa suossa ja syvänteissä. Toiset lankesivat polvilleen, rukoillen armoa, ja kuolivat iskujen alle. Tuho oli kauhea, aivan yleinen ja kaikista kauhein tokeilla. Kaikki osastot, jotka olivat päässeet niiden yli, tuhottiin siinä puoliympyrässä, jonka ruhtinaan sotajoukko muodosti. Ne taas, jotka eivät vielä olleet päässeet yli, kaatuivat Wurcelin taukoamattomaan tykkituleen ja saksalaisen jalkaväen yhteislaukauksiin. Ne eivät päässeet liikkumaan eteen- eikä taaksepäin, sillä Krywonos ajoi tuleen yhä uusia rykmenttejä, jotka epäjärjestyksessä tunkivat kulkijoita edellään ja yhä vain edellään, tukkien kaikki pakotiet. Tuntui siltä kuin Krywonos olisi vannonut tuhoavansa oman väkensä. Zaporogilaiset tuuppivat toisiaan, tungeskelivat, tappelivat keskenään, kaatuivat, hyppelivät veteen ja upposivat. Toisessa päässä oli mustanaan pakenevia joukkoja, toisessa eteneviä, keskellä vuori ja valleja ruumiista, valitusta, soinnuttomia ääniä, kauhun vimmaa, sekamelskaa, kaaosta. Koko lammikko oli täynnä miesten ja hevosten ruumiita, vesi nousi yli reunojensa.

Silloin tällöin vaikenivat tykit. Tokeet taas syöksivät yhä esiin kuin mikäkin tykin kita zaporogilais- ja rahvasjoukkoja, jotka hajautuivat tuolle puoliympyränmuotoiselle kentälle, joutuen niitä odottavan ratsuväen miekan alle. Pian alkoi Wurcel jälleen soittaa tykkejään. Hän lähetti tokeille rauta- ja lyijyryöpyn, mutta pidätti apujoukkojen lähettämisen.

Tällaisessa verisessä temmellyksessä kului tuntikausia.

Krywonos raivosi suu vaahdossa. Hän ei vielä pitänyt taistelua menetettynä ja lähetti tuhansia kasakkoja kuoleman kitaan.

Toisella puolella istui ratsunsa selässä Jeremi hopeoidussa panssarissaan korkealla kunnaalla, jonka nimenä siihen aikaa oli "Kruza mogila" ja katseli.

Hänen kasvonsa olivat tyynet, hänen katseensa hallitsi tokeita, lammikkoa ja Sluczin rantaa aina siihen paikkaan asti, missä Krywonosin jättiläiskokoinen leiri sijaitsi etäisyyden sinertävän auteren verhoamana. Ruhtinaan silmät viipyivät vankkurien äärettömässä ryhmässä. Vihdoin kääntyi hän paksun kiovalaisen vojevodan puoleen ja sanoi:

-- Tänään emme enään saa vaunuleiriä haltuumme.

-- Tahtoisitteko?

-- Aika lentää nopeasti, on liian myöhäistä. Katsokaappa, nyt on jo ilta.

Siitä hetkestä jolloin ärsyttäjät olivat ratsastaneet esiin, oli taistelu Krywonosin itsepäisyyden takia todella jo kestänyt niin kauvan, että aurinko oli ehtinyt kulkea umpeen jokapäiväisen kaarensa ja läheni laskuaan. Keveitä, kaitaisia, poutaa ennustavia hattaroita oli kuin mitäkin valkovillaisten lampaiden laumoja hajallaan siellä täällä taivaalla. Vähitellen alkoivat ne punertaa ja kokoontua isompiin ryhmiin taivaan kentille. Nyt ei uusia kasakoita enään tullut tokeille ja ne joukot, jotka olivat lähteneet liikkeelle tänne päin, vetäytyivät epäjärjestyksessä takaisin.

Taistelu päättyi, päättyi sentakia, että perin huvenneet joukot lopuksi hyökkäsivät Krywonosin luo, vimmoissaan ja epätoivoissaan huutaen:

-- Petturi, sinä tuhoat meidät, sinä verikoira. Me vangitsemme sinut itsesi, annamme Jaremalle ja lunastamme sillä lailla oman henkemme. Sinulle on tuho tuleva eikä meille.

-- Huomenna annan teille ruhtinaan ja koko hänen sotajoukkonsa, tai kaadun itse, vastasi Krywonos.

Mutta tuo luvattu _huomenna_ oli vasta tulevaisuudessa ja _tänään_ oli vain tappion ja tuhon päivä. Useita tuhansia parhaita suistolaisia, lukuunottamatta rahvasta, oli kaatunut taistelukentälle tai hukkunut lammikkoon ja jokeen. Lähes kaksi tuhatta oli otettu vangiksi. Neljätoista rykmentinpäällikköä oli kaatunut, sitäpaitsi joukko sotnian päällikköjä, esauleja ja erilaisia upseereja. Krywonosin lähin alipäällikkö Puljan oli elävänä, vaikkakin kylkiluut murrettuina, joutunut vihollisen käsiin.

-- Huomenna teen heistä kaikista lopun, toisti Krywonos. -- Sitä ennen en maista viinaa enkä ruokaa.

Samaan aikaan heitettiin vastakkaisessa leirissä valloitetut liput ruhtinaan jalkain juureen. Jokainen valtaajista heitti omansa ja muodostui niistä melkoinen läjä: sillä niitä oli kaikkiaan neljäkymmentä. Kun herra Zagloban vuoro tuli astua esiin, niin viskasi hän lippunsa sellaisella voimalla ja rytinällä, että tanko halkesi. Ruhtinas pysäytti hänet silloin ja kysyi:

-- Itsekö te todella omin käsin valtasitte tuon lipun?

-- Teidän ruhtinaallisen armonne palvelukseen.

-- Huomaan nyt, ettette te ole ainoastaan Odysseus, vaan myöskin Akilles.

-- Olen yksinkertainen sotamies, mutta palvelen Aleksanteri Makedonialaisen johdolla.

-- Koska ette nauti mitään palkkaa, niin maksakoon minun rahavartiani teille vielä kaksi sataa guldenia näin oivasta teosta.

Herra Zagloba pani kätensä ruhtinaan polvien ympäri ja sanoi:

-- Ruhtinaallinen armo, tämä suosionosoitus on suurempi kuin minun miehuuteni, jonka vaatimattomuudessani haluaisin salata.

Tuskin huomattava hymy välähti herra Skrzetuskin tummille kasvoille, mutta hän vaikeni eikä myöhemminkään kertonut ruhtinaalle enempää kuin muillekaan herra Zagloban levottomuudesta ennen taistelua. Mutta herra Zagloba lähti pois niin tuiman näköisenä, että muiden lippukuntien sotamiehet sormin osoittivat häntä, sanoen:

-- Tuo se on tehnyt suurimman miehuudenteon.

Tuli yö. Joen ja lammikon molemmilta puolin saattoi nähdä tuhansia nuotioita ja savuja, jotka kuin pylväät kohoilivat taivasta kohden. Väsynyt sotamies vahvisti itseään ruualla ja viinalla, tai rohkaisi mieltään huomista taistelua varten kertomalla tämänpäiväisistä teoista. Luja-äänisimmin puhui tietenkin herra Zagloba, ylvästellen aikaansaanneillaan ja silläkin mitä olisi voinut saada aikaan, jollei hevonen olisi tehnyt tenää.

-- Sen sanon herroille, puhui hän, kääntyen ruhtinaan, upseerien ja Tyszkiewiczin lippukunnan aatelismiesten puoleen, -- etteivät suuret taistelut ole minulle mitään uutta. Olen sekä Moldaussa että Turkissa ollut mukana monissa sellaisissa. Nyt, kun en kuitenkaan muutamiin aikoihin ollut ottanut osaa kenttätaisteluihin, pelkäsin -- en vihollista, sillä kukapa pelkäisi moukkia -- mutta omaa tulisuuttani, kun muistin, että se voi viedä minut ajattelemattomiin tekoihin.

-- Niinkuin veikin.

-- Niinkuin veikin! Kysykää vain herra Skrzetuskilta. Heti kun näin herra Wierszulin putoavan hevosen selästä, olin kiiruhtamaisillani hänen avukseen. Töintuskin saivat toverit minut pidätetyksi.

-- Juuri niin, sanoi herra Skrzetuski. -- Meidän täytyi kuin täytyikin teitä hillitä.

-- Mutta, keskeytti Karwicz, -- missä Wierszul on?

-- Hän on lähtenyt tiedustelulle, hän ei tunne lepoa.

-- Huomatkaa siis, hyvät herrat, puhui herra Zagloba, tyytymättömänä siitä, että hänen kertomuksensa oli keskeytetty, -- kuinka minä tuon lipun valtasin...

-- Wierszul siis ei ole haavoitettu? kysyi Karwicz taasen.

-- ... Ei se tietenkään ole ensimäinen, jonka elämässäni olen vallannut, mutta mikään entisistä ei ole antanut minulle sellaista työtä.

-- Ei haavoitettu, vaan hän sai ruhjevammoja, vastasi Azulewicz, tatari, painaen päänsä lammikkoon juodakseen.

-- Minua suuresti kummastuttaa, etteivät kalat ole kuolleet, sanoi herra Zagloba suuttuneena. -- Sillä tuollaisen tuulispään olisi pitänyt voida vaikkapa sytyttää veden palamaan.

-- Wierszul onkin suuri kavaljeeri.

-- Ei sentään niinkään suuri, koska puol' Jania -- hän tarkoitti Puljania -- antoi hänelle niin paljon tekemistä. Hyi olkoon, teille ei koskaan saa puhutuksi asiaa loppuun. Voisitte sentään ottaa minulta oppia siitä kuinka viholliselta vallataan lippuja...

Keskustelu katkesi, sillä nuori herra Aksak tuli samassa nuotion ääreen.

-- Tuon teille uutisia, sanoi hän sointuvalla, vielä lapsellisella äänellä.

-- Lapsenpiika ei ehtinyt pestä kapaloja, kissa söi maidon ja lautanen meni rikki, murisi Zagloba.

Mutta herra Aksak ei kiinnittänyt huomiota kiusoitteluun, joka oli tarkoitettu hänen nuoruudelleen, ja sanoi:

-- Puljania poistetaan paraikaa...

-- Koirat saavat siis sämpylöitä, keskeytti herra Zagloba.

-- ... Hän tekee tunnustuksia. Neuvottelut ovat keskeytetyt, Brusilowin herra on tulemaisillaan hulluksi raivosta, Chmiel rientää koko päävoimineen Krywonosin avuksi.

-- Chmiel? Mitäs Chmielistä tehdään?... Chmiel on humala ["Chmiel" merkitsee puolankielessä humalaa], kun Chmiel tulee, niin saadaan olutta yhdellä äyrillä tynnyri, joko me humallumme tai hän humaltuu, hoki herra Zagloba ylpeänä ja uhkaavasti pyöritellen silmiään läsnäolevia kohti.

-- Nyt Chmiel siis tulee, mutta Krywonospa ei odottanut häntä ja hävisi sentähden pelin...

-- Hän pelasi, hölmö, kunnes hävisi pelin.

-- Machnowkassa on jo kuusituhatta kasakkaa ja niitä johtaa Bohun.

-- Kuka, kuka? kysyi Zagloba yhtäkkiä aivan toisella äänellä.

-- Bohun.

-- Se ei ole mahdollista!

-- Niin Puljan ainakin tunnustaa.

-- Tuossa se herkku nyt on edessäsi, huudahti surullisesti herra Zagloba. -- Saattavatko ne jo piankin olla täällä?

-- Kolmessa päivässä. Taistelulle mennessä ne tietenkään eivät voi kovin kiirehtiä, jotteivät hevoset väsyisi.

-- Mutta minä tulen kiirehtimään, minä, murisi Zagloba. -- Herran enkelit, pelastakaa minut tuosta roistosta. Antaisin mielelläni vaikkapa lipun, jonka juuri valtasin, jos tuo hurjapää taittaisi niskansa ennenkuin pääsee tänne. Toivon, ettei meidän kauvan tarvitse viipyä täällä. Olemmehan jo näyttäneet Krywonosille mihin pystymme ja nyt olisi aika nauttia lepoa. Minä vihaan tuota Bohunia niin, etten inhotta voi mainita hänen pirullista nimeänsäkään. Minne olenkin joutunut, miksen pysynytkin Barissa, piru minut tänne toikin...

-- Älkää hätäilkö, kuiskasi Skrzetuski, -- sillä se on häpeällistä. Meidän joukossamme ei teillä ole mitään vaaraa.

-- Etteikö minulla olisi mitään vaaraa! Ettekö te tunne häntä? Ehkäpä hän paraikaa jo ryömiikin meitä kohti jostakin nuotioiden välitse -- herra Zagloba katseli levottomana ympärilleen --, ja hän on teille yhtä raivoissaan kuin minullekin.

-- Soisipa Jumala minun kohdata hänet, sanoi herra Skrzetuski.

-- Jos sitä sellaistakin on pidettävä Jumalan armona, niin tahdon minä puolestani mieluummin jäädä siitä osattomaksi. Kristittynä annan hänelle mielelläni anteeksi kaikki vääryydet, mutta sillä ehdolla, että hänet kaksi päivää sitäennen hirtetään. Minä en pelkää, mutta te ette edes aavista, mikä tavaton inho minut valtaa. Tahdonhan minä toki mielelläni tietää kenen kanssa olen tekemisissä: aatelismies on aina aatelismies ja moukka on moukka. Mutta tuo on jokin piru ihmishahmossa, josta ei koskaan tiedä, miten pitää puolensa sitä vastaan. Rohkeninhan minä hänelle tehdä aika kepposen, mutta kuinka hän minuun katsoa tuijottikin, kun käärin viitan hänen kallonsa ympäri! Sitä minä en rupea kuvailemaan, mutta kyllä minä sen muistan kuoleman hetkelläkin. En sentään tahdo herättää paholaista niin kauvan kuin se nukkuu. Kyllä tässä nyt on tekemistä! Mutta teillepä minä sanon kuin sanonkin, ettette ole kiitollinen ettekä pidä huolta tyttö-raukasta.

-- Kuinka niin?

-- Sillä lailla vain, sanoi herra Zagloba, vetäen Skrzetuskia hiukan syrjään nuotiosta, -- että te yhä ja yhä antaudutte sotaisten mielitekojenne ja uhkarohkeutenne valtaan, te soditte ja soditte, mutta neitonen siellä haarallaan vuodattaa kyyneliä päivästä toiseen, turhaan odottaen teidän _responsum'ianne_. Sitä ei toinen teidän sijassanne tekisi, vaan olisi hän jo aikoja sitte lähettänyt minut sanansaattajana hänen luokseen. Niin olisi tehnyt se, jonka sydämessä asuu todellinen _affectus_ ja sääli kaihoa kohtaan.

-- Aiotteko siis palata Bariin?

-- Vaikkapa tänään, sillä minun käy jo tyttöä sääli. Herra Skrzetuski kohotti kaihoavat silmänsä tähtiä kohti ja lausui:

-- Älkää puhuko minulle välinpitämättömyydestä, sillä Jumala on todistajani, etten ota leipäpalasta suuhuni enkä unella vahvista uupunutta ruumistani, jollen aina ensin ajattele häntä, eikä minun sydämessäni ole kenelläkään vakinaisempaa asuinsijaa kuin hänellä. Mutta syynä siihen etten ole teitä lähettänyt viemään hänelle sanaa, on se, että itse olen seuraten rakkauteni käskyä halunnut lähteä hänen luokseen ja viipymättä solmia hänen kanssansa ikuisen liiton. Maailman nopeimmilla siivillä olisin halunnut lentää sinne, ruhtinatar-raukan luo.

-- No miksi ette sitte lennä?

-- Minun ei toki sopinut tehdä sitä ennen taistelua. Olenhan soturi ja aatelismies ja täytyyhän minun valvoa kunniaani.

-- Mutta nythän taistelu on ohi, _ergo_... Saatamme lähteä liikkeelle vaikkapa heti. Herra Skrzetuski huokasi.

-- Huomenna iskemme Krywonosin kimppuun.

-- Kas tällaista en minä ymmärrä. Te löitte nuoren Krywonosin ja hänen jälkeensä saapui vanha Krywonos. Te lyötte vanhan Krywonosin ja hänen jälkeensä tulee tuo tuolla -- ettenhän vain onnettomalla hetkellä lausuisi hänen nimeänsä --: Bohun. Te lyötte hänet ja sitte tulee Chmielnicki. Piru vieköön, jos niin käy, niin voisitte yksintein tehdä seuraa herra Podbipientalle. Silloin laskettaisiin yhteen hölmö tahrattomuuksineen ynnä herra Skrzetuski, summa summarum... kaksi hölmöä ja tahrattomuus. Päästäkää te minut nyt jo rauhaan, taikka muuten minä, jumaliste, yllytän rakastettuanne pettämään teidät. Ja siellä Barissa onkin Jendrzej Potocki, joka aivan säihkyy ja kipunoi, kun hänet näkee ja ehkäpä pian hirnuukin kuin hevonen. Hyi saakeli, jos joku nuori poika olisi sanonut minulle tuon kaiken minkä te juuri sanoitte, poika joka ei ole ollut mukana taistelussa ja jonka täytyy hankkia itselleen mainetta, niin minä sen ymmärtäisin, mutta en ymmärrä teitä, joka olette saanut latkia verta kuin susi ja joka Machnowkan luona tapoitte -- niin ainakin minulle on kerrottu -- jonkin helvetin lohikäärmeen tai ihmissyöjän tai mikä tuo olikaan. Minäpä vannon tuon taivaallisen kuun nimessä, että te joko kiertelette sanomasta totuutta tai olette tulleet sellaiseksi herkkusuuksi, että pidätte verestä enemmän kuin häävuoteesta.

Herra Skrzetuski tuli tahtomattaan katsahtaneeksi kuuta, joka kuin hopeinen laiva purjehti korkealla välkkyvällä taivaalla leirin yläpuolella.

-- Te erehdytte, sanoi hän hetken perästä. -- En minä pidä veren mausta enkä myöskään etsi mainetta, mutta minun ei sovi heittää tovereitani raskaan hädän hetkenä, jolloin ei ketään saa puuttua lippukunnasta. Sen vaatii ritarikunnia ja se on pyhä asia. Mitä taas sotaan tulee, niin kestää se epäilemättä kauvan, sillä roistomaisuus on kuin onkin liiaksi kasvanut. Mutta koska Chmielnicki nyt tulee Krywonosin avuksi, niin seuraa siitä, että sotatoimet joksikin aikaa keskeytyvät. Huomenna Krywonos joko tarjoaa meille taistelun, tai ei. Jos hän tarjoaa taistelun, niin hän Jumalan avulla on saava ansaitun läksytyksen. Mutta sitte täytyy meidän varmaan lähteä rauhallisemmille seuduille saadaksemme edes hiukan levähtää. Onhan jo kulunut kaksi kuukautta ilman että olemme saaneet nukkua tai syödä, kaksi kuukautta, jolloin me vain olemme taistelleet ja taistelleet. Ei ole kattoa päämme päällä päivällä eikä yöllä, me olemme alttiina kaikille säille. Ruhtinas ei ole ainoastaan suuri sotapäällikkö, vaan myöskin viisas mies. Hän ei suinpäin kiirehdi Chmielnickiä vastaan, sillä hänellä on vain muutama tuhat miestä, kun taas Chmielnickillä on kymmeniä tuhansia. Siksi hän lähteekin, kuten tiedän, Zbaraziin saamaan vereksiä voimia. Siellä hän värvää uutta sotaväkeä, koko valtakunnan aateli rientää sinne hänen luoksensa ja vasta sitte lähdemme suurelle sotaretkelle. Huomenna on siis viimeinen työpäivä, mutta ylihuomenna voin jo hyvällä omallatunnolla lähteä Bariin. Ja lisäksi voin rauhoittaa teitä sillä, ettei tuo Bohun missään tapauksessa ehdi tänne huomiseksi eikä niinmuodoin tule ottamaan osaa taisteluun. Ja vaikkapa ottaisikin, niin toivon, että hänen talonpoikais-tähtensä kalpenee, ei ainoastaan ruhtinaan, vaan minunkin ritaritähteni rinnalla.

-- Kyllä se mies on Belsebub ihmishahmossa. Sanoin teille, etten pidä tungoksesta, mutta hän on tungostakin pahempi, vaikken, -- sen toistan vieläkin -- tunnekaan pelkoa, vaan ainoastaan voittamatonta inhoa häntä kohtaan. Mutta vähät siitä. Huomenna siis ensinnä peitomme moukkien selkänahkoja, sitte mennä hihkaamme Bariin. Ja kuinka ne ihanat silmät sitte katselevatkin teitä ja kuinka ne posket hehkuvat! Minun täytyy kuin täytyykin teille sanoa, että minunkin on häntä ikävä, sillä minä rakastan häntä kuin isä. Älkääkä te sitä ihmetelkö. Poikia, _legitime natos_, minulla ei ole, omaisuuteni on kaukana, aina Turkissa asti, jossa pakanalliset isännöitsijäni sen varastavat, elän orpona tässä maailmassa eikä minulla vanhoilla päivilläni ole edessäni muuta neuvoa kuin lähteä vieraaksi herra Podbipientan luo Myszykiszkiin.

-- Kaikki käy aivan toisin, älkää te surko. Siitä mitä te olette tehnyt minun hyväkseni, en voi olla teille tarpeeksi kiitollinen.

Keskustelu keskeytyi, sillä joku upseeri, joka sattui kulkemaan ohitse, kysyi:

-- Kuka tuolla on?

-- Wierszul, huudahti herra Skrzetuski, tuntien hänet äänestä, -- tuletteko tiedusteluretkeltä?

-- Tulen, ja nyt viimeksi ruhtinaan luota.

-- Mitäs sitte kuuluu?

-- Huomenna on taistelu. Vihollinen laajentaa tokeita ja rakentaa siltoja Styrin ja Sluczin yli päästäkseen meidän luoksemme.

-- No, mitä ruhtinas siihen sanoi?

-- Ruhtinas sanoi: "hyvä".

-- Eikö mitään muuta?

-- Ei, eikä käskenyt sitä estämäänkään. Ja siellä ovat nyt kirveet ahkerassa työssä. Kyllä ne hakkaavat siellä aamuun asti.

-- Saitteko vankeja?

-- Sain seitsemän. Kaikki ne tunnustavat kuulleensa Chmielnickin olevan tulossa tänne, mutta vielä olevan hyvän matkan päässä. Mikä yö!

-- Näkee kuin päivällä. Mitenkäs te jaksatte senjälkeen kuin putositte?

-- Luita särkee. Lähden kiittämään Herkulestamme ja sitte nukkumaan, sillä olen väsyksissä. Kunpa saisi nukkua edes pari tuntia.

-- Hyvää yötä.

-- Hyvää yötä.

-- Lähtekää tekin, sanoi herra Skrzetuski Zagloballe, -- sillä on jo myöhäistä ja aamulla alkaa työ.

-- Ja ylihuomenna matkalle, muistutti herra Zagloba.

He lähtivät ja asettuivat, luettuaan isämeitän, maata tulen ääreen. Nuotiotkin sammuivat toinen toisensa jälkeen. Pimeys verhosi pian leirin ja vain kuu loi siihen hopeista välkettään, valaisten yhä uusia nukkuvien ryhmiä. Hiljaisuudessa kuului enään vain yleinen mahtava kuorsaaminen ja leirivartioiden huutelut.

Uni ei kuitenkaan pitkäksikään aikaa saanut sulkea sotamiesten raskaita silmäluomia. Tuskin oli ensimäinen aamunkoi valkaissut yön varjoja, kun kaikilta kulmilta leiriä alkoi kaikua herätystoitotuksia.

Tuntia myöhemmin ruhtinas upseerien suureksi hämmästykseksi peräytyi pitkin koko linjaa.

KUUDESTOISTA LUKU.

Tuo peräytyminen oli tarpeen leijonalle, jotta se saisi tilaa hyppäykselle.

Ruhtinas päästi tahallaan Krywonosin toiselle puolen vettä, tuottaakseen hänelle sitä suuremman tappion. Heti tappelun alussa kannusti hän hevostaan ja oli pakenevinaan. Sen nähdessään rikkoivat suistolaiset ja rahvas rivinsä ja lähtivät ajamaan häntä takaa saartaakseen hänet. Silloin ruhtinas nopeasti kääntyi takaisin ja iski koko ratsuväellään vihollisten kimppuun niin äkkiarvaamatta, etteivät nämä hetkeäkään voineet tehdä vastarintaa. Heitä ajettiin sitte takaa aina yli menopaikalle asti, sillan ja tokeiden yli, puoli penikulmaa eteenpäin, aina vankkurileirille asti. Säälittä heidät hakattiin maahan ja surmattiin. Tämän päivän sankarina oli kuusitoistavuotias herra Aksak, joka oli ollut ensimäisenä hyökkäämässä ja joka ensimäisenä oli vaikuttanut pakokauhun syntymiseen. Vain tuollaisen vanhan ja harjaantuneen sotajoukon avulla saattoi ruhtinas ryhtyä käyttämään tällaisia ovelia temppuja kuin teeskennelty pako. Harjaantumattomissa riveissä olisi se helposti voinut muuttua todelliseksi paoksi. Taistelun toinen päivä päättyi Krywonosille entistäänkin raskaampaan tappioon. Saaliiksi joutuivat kaikki vihollisen kenttätykit ja paljon lippuja, niiden joukossa toistakymmentä puolalaista, jotka zaporogilaiset olivat vallanneet Korsunin luona. Jos Koryckin ja Osinskin jalkaväki sekä Wurcelin tykistö olisivat jaksaneet seurata ratsuväkeä, niin olisi vankkurileirikin samalla saatu vallatuksi. Mutta ennenkuin nämä ehtivät paikalle, oli jo tullut yö ja vihollinen päässyt niin kauvas, että sitä oli mahdoton saavuttaa. Kuitenkin valtasi Zacwilichowski puolen vankkurileiriä ja sen mukana tavattoman suuret ase- ja ruokavarastot. Rahvas oli jo kaksi kertaa temmannut Krywonosin keskellensä luovuttaakseen hänet ruhtinaalle ja vain lupaamalla heti palata Chmielnickin luo oli hän töintuskin pelastunut sen käsistä. Hän lähti nyt jäljelle jääneen leirinosansa kanssa pakoon. Hänen joukkonsa olivat huvenneet mitättömiin, muserretut ja saatetut epätoivon partaalle. Vasta Machnowkassa hän pysähtyi ja nyt Chmielnicki ensimäisen vihanpuuskansa vallassa käski kytkeä hänet kaulaan ripustetusta ketjusta kanuunanrattaisiin.

Kun ensimäinen vihanpuuska oli mennyt ohi, muisti zaporogilaisten hetmani, että juuri sama onneton Krywonos oli upottanut vereen Volynian, valloittanut Polonnen ja lähettänyt tuhansia aatelissieluja toiseen maailmaan, jättäen ruumiit hautaamatta, sekä että sama Krywonos kaikkialla oli kulkenut voittajana, kunnes hän kohtasi Jeremin. Näiden ansioiden takia armahti zaporogilaisten hetmani häntä nyt, käski päästää hänet irti kahleista, jotka jo olivat kytketyt tykin rattaisiin, antoi hänelle päällikkyyden takaisin ja lähetti hänet Podoliaan tekemään uusia valloituksia ja uusia murhia.

Ruhtinas puolestaan soi nyt vihdoinkin sotajoukollensa kauvan kaivatun levon. Viime taistelussa oli sekin kärsinyt melkoista mieshukkaa, varsinkin ratsuväen hyökätessä vankkurilinnoitukseen, jonka takana kasakat puolustautuivat yhtä itsepäisesti kuin taitavasti. Siinä oli kaatunut viiteensataan sotamieheen asti, eversti Mokrzki oli saanut vaikean haavan ja pian senjälkeen heittänyt henkensä. Myöskin herra Kuszeliin, Polanowskiin ja nuoreen herra Aksakiin oli osunut kuula, vaikka tuottamatta varsinaista vaaraa, ja herra Zagloba, joka tottuneena tungokseen miehuullisesti oli taistellut muiden mukana, oli saanut kaksi varstaniskua. Siitä olivat hänen ristiluunsa tulleet kipeiksi eikä hän päässyt liikkumaan, vaan makasi kuin kuollut herra Skrzetuskin rattailla. Kohtalo oli siten ehkäissyt lähdön Bariin. Lisäksi oli ruhtinas vielä lähettänyt herra Skrzetuskin muutaman lippukunnan etunenässä aina Zaslawin tienoille asti kukistamaan sinne kokoontuneita rahvaanjoukkoja. Mainitsematta ruhtinaalle sanaakaan Barista Skrzetuski olikin lähtenyt matkaan ja poltti ja tuhosi viisi päivää, kunnes oli puhdistanut koko paikkakunnan.

Vihdoin olivat sotamiehetkin jo perin uupuneita herkeämättömästä taistelusta, pitkistä marsseista, väijytyksestä ja valvomisesta. Ja niin päätti luutnantti palata ruhtinaan luo, jonka hän tiesi lähteneen Tarnopoliin.

Paluun edellisenä päivänä oli herra Skrzetuski pysähtynyt Suchorzynceen Chomorin varrella, sijoittanut lippukuntansa kylään ja itse asettunut yöksi erääseen talonpoikaismajaan. Koska hän oli valvomisesta ja työstä suuresti uupunut, vaipui hän heti uneen ja nukkui sikeästi koko yön.