Part 17

Ensimäisinä marssivat Wierszulin tatarit, niiden jäljessä Poniatowskin kasakat, sitte rakuunat, Wurcelin tykistö ja viimeisinä jalkaväki ja husaarit. Herra Zagloba ratsasti Skrzetuskin vieressä ja siitä tavasta millä hän väänteli satulassa, saattoi selvästi huomata, että läheisestä taistelusta johtuva levottomuus oli hänet vallannut.

-- Kuulkaappa, sanoi hän Skrzetuskille, hiljaa kuiskaten ikäänkuin hän olisi pelännyt että joku heitä kuuntelisi.

-- Mitä haluatte?

-- Hyökkäävätkö husaarit ensimäisinä?

-- Sanoittehan juuri olevanne vanha soturi ettekä tiedä, että husaarit aina säästetään taistelun ratkaisevaan hetkeen, jolloin vihollinen tekee suurimman ponnistuksensa.

-- Tiedänhän minä toki sen, tiedän kyllä, mutta tahdoin kuitenkin kysyä varmuuden vuoksi.

He vaikenivat. Hetken perästä herra Zagloba, alentaen ääntään entistä enemmän, jälleen kysyi:

-- Onko Krywonosilla muassa koko väkensä?

-- On.

-- Ja paljonko hänellä sitä on?

-- Kuusikymmentä tuhatta miestä, rahvas siihen luettuna.

-- Hyi saakeli, sanoi herra Zagloba. Skrzetuski hymähti itsekseen.

-- Älkää luulko minun pelkäävän, kuiskasi Zagloba. -- Mutta minulla on hengenahdistusta enkä minä sentähden pidä tungoksesta. Kuumuus nimittäin, juuri kuumuus ei sovi minulle. Toista olisi kaksintaistelussa. Siinä saattaa ihminen toki käyttää hyväkseen oveluuttaan, mutta tässä ei sukkeluus merkitse mitään. Täällä ei peliä ratkaise järki, vaan kädet. Täällä minä olen typerä verrattuna herra Podbipientaan. Säilytän vatsani kohdalla kahtasataa kultarahaa, jotka ruhtinas antoi minulle, mutta uskokaa pois: soisin vatsani kerrassaan olevan muilla mailla. Huhhuh, en minä pidä näistä suurista taisteluista. Piru ne vieköön.

-- Ei teillä ole mitään hätää, rohkaiskaa mielenne.

-- Ettäkö minulta puuttuisi rohkeutta? Ehei! Sitä minä vain pelkään, että miehuus minussa voittaa järkevyyden. Olen kiivasluontoinen, ja lisäksi näin pahan enteen: kun istuimme nuotion ääressä, putosi kaksi tähteä. Kuka tietää, vaikka toinen niistä olisi ollut minun tähteni.

-- Hyvien töittenne takia palkitsee Jumala teitä ja säilyttää teidät terveenä.

-- Kunhan ette vain liian aikaisin olisi miettinyt minulle palkintoa.

-- Miksette jäänyt kasakkain leiriin?

-- Ajattelin että säännöllisessä väessä sittenkin on turvallisempaa.

-- Niin onkin. Saatte nähdä, ettei tässä ole hätäpäiviä. Me olemme jo tähän kokonaan tottuneet ja tottumus on toinen luonto, _consuetudo altera natura_. Kas tuossahan jo ovat Slucz ja Wyszowaty-Staw.

Wyszowaty-Stawin vedet, jotka pitkät tokeet eroittivat Sluczista, välkkyivät todella jo näköpiirissä. Sotajoukot kokonaisuudessaan pysähtyivät nyt heti.

-- Joko leikki nyt alkaa? kysyi herra Zagloba.

-- Ruhtinas vain tarkastaa kaikki rivit, vastasi herra Skrzetuski.

-- En pidä tungoksesta, toistan sen teille, en pidä tungoksesta.

-- Husaarit oikealle siivelle! huusi palvelijasotamies, jonka ruhtinas oli lähettänyt Jan herran luo.

Tuli jo aivan valoisaa. Kuu kalpeni nousevan auringon loistossa. Kultaiset säteet heijastuivat husaarien keihäitten teriin ja teki aivan sen vaikutuksen kuin upseerien yläpuolella olisi palanut tuhansia kynttelejä. Kun rivit olivat järjestetyt, viritti koko joukko, nyt enään salaamatta itseään, yhtenä miehenä laulun: "Jo aukee pelastuksen portit". Mahtava laulu laskeutui alas aamukasteiselle nurmelle, raikui mäntymetsää vastaan ja liiteli kaiun kantamana taivasta kohti.

Pian oli lammikkojen tuonpuolinen ranta silmänkantaman alalla täynnä kasakkaparvia. Rykmentit soluivat esiin toinen toisensa perästä, zaporogilaiset ratsujen selässä, aseinaan pitkät keihäät, jalkaväki varustettuna pyssyillä, ja perässä vyöryivät viikatteilla, varstoilla ja heinähangoilla asestettujen talonpoikien aallot. Heidän takanaan häämöitti kuin sumussa jättiläiskokoinen vankkurileiri, joka oli kuin mikäkin liikkuva kaupunki. Tuhansien vankkurien narina ja hevosten hirnunta kuului aina ruhtinaan sotamiesten korviin asti. Tällä kertaa kulkivat kasakat kuitenkin pitämättä tavanmukaista meluaan, ulvomatta ja huutamatta. Lammikon toiselle rannalle he pysähtyivät. Molemmat vastakkaiset mahdit katselivat siinä hetken vaieten toisiaan.

Herra Zagloba pysytteli yhä Skrzetuskin vieressä, katsellen ihmismerta ja puhella muristen:

-- Jeesus Kristus, miksi olet luonut noin paljon roskaväkeä! Siellä on varmaan itse Chmielnicki moukkineen ja kaikkine täineen. Eikö tuo nyt ole sulaa vallattomuutta, sanokaappa nyt. Niinhän niitä on kuin heinäsirkkoja. Ja kuinka hyvä olikaan ennen maailmassa elellä täällä Ukrainassa! Ja lappamistaan niitä vain lappaa lisää. Suokoon Jumala, että piru veisi heidät helvettiinsä. Ja tuon kaiken me nyt saamme niskaamme. Tarttukoon heihin räkätauti.

-- Älkää kirotko, tänään on sunnuntai.

-- Se on totta, nyt on sunnuntai. Pitää siis muistaa Jumalaa. _Pater noster qui es in coelis_... Mikäpä niille lurjuksille olisi pyhää... _Sanctificetur nomen tuum_... Mitähän noilla tokeilla tänään tuleekaan tapahtumaan... _Adveniat regnum tuum_... Taas ahdistaa henkeäni... _Fiat voluntas tua_... Ottakoon teidät piru haltuunsa, senkin Jotunit ja murhamiehet... Katsokaappa, mitäs tuo on?

Muutaman sadan miehen suuruinen osasto erottautui nyt mustasta joukosta, lennättäen kiireessä ja epäjärjestyksessä tokeita kohden.

-- Ne ovat ärsyttäjät, sanoi herra Skrzetuski. -- Jopa tullaan meidänkin puoleltamme.

-- Joko taistelu nyt todellakin alkaa?

-- Ihan varmaan.

-- Mitä hittoa tämä on? (Herra Zagloban paha tuuli paisui jo yli äyräittensä.) Ja te katselette tätä kaikkea niinkuin mitäkin teatteria laskiaisaikaan! huudahti hän suuttuneena herra Skrzetuskille. -- Ikäänkuin ei tässä teidänkin nahkanne olisi kysymyksessä.

-- Me olemme siihen tottuneita, johan sen sanoin.

-- Ratsastatte kai tappelemaan ärsyttäjien kanssa?

-- Husaariupseerin ei sovi lähteä kaksintaisteluun tuollaisen vihollisen kanssa. Joka pitää kiinni arvostansa, ei tee sitä. Mutta näihin aikoihin ei kukaan välitä arvostansa.

--Jopa lähdetään meidänkin puoleltamme! huudahti herra Zagloba, silmillään seuraten Wolodyjowskin rakuunain punaista linjaa, joka ravia ratsastaen liikkui tokeita kohti.

Rakuunain jälkeen lähti liikkeelle kymmenkunta vapaaehtoista joka lippukunnasta. Muiden muassa menivät: punatukkainen Wierszul, Kuszel, Poniatowski, kaksi Karwiczia ja husaarilippukunnasta herra Longinus Podbipienta.

Etäisyys molempien osastojen välillä väheni melkoisesti.

-- Saatte pian nähdä jotakin kaunista, sanoi Skrzetuski herra Zagloballe. -- Katsokaappa nyt erityisesti Wolodyjowskia ja Podbipientaa. Kerrassaan oivallisia ratsu-upseereja! Näettekö heidät?

-- Näen kyllä.

-- Herkullista on katsella heitä!

VIIDESTOISTA LUKU.

Päästyään toisiaan likelle pysäyttivät sotamiehet hevosensa ja alkoivat ensin sättiä toinentoistaan.

-- Tervetuloa, tervetuloa, pian saamme teidän raadoillanne ruokkia koiria! huusivat ruhtinaan sotamiehet.

-- Te ette kelpaa koirillekaan!

-- Te puolestanne saatte mädätä tuossa lammikossa, senkin kunnottomat ryövärit!

-- Se mätänee jonka se on kohtalo. Pian tulevat kalat teitä tuossa lammikossa nyppimään.

-- Tunkiolle talikkoinenne, moukat! Se sopii teille paremmin kuin sapelinkäyttö.

-- Me kyllä olemme moukkia, mutta poikamme syntyvät teidän aatelisneidoistanne, he ovat jo aatelia!

Joku kasakka, nähtävästi Dnieperin takaa, karautti muiden edelle ja huusi, pannen molemmat kätensä torveksi suun eteen, mahtavalla äänellä:

-- Ruhtinaalla on kaksi veljentytärtä, -- sanokaa, että hän lähettää heidät Krywonosille...

Maailma musteni herra Wolodyjowskin silmissä, kun hän kuuli tämän herjauksen. Samassa silmänräpäyksessä kannusti hän ratsunsa zaporogilaista vastaan.

Jo kaukaa tunsi hänet herra Skrzetuski, joka husaareineen seisoi oikealla siivellä. Hän huusi Zagloballe:

-- Nyt lentää Wolodyjowski eteenpäin. Se on Wolodyjowski, katsokaahan toki, tuolla, tuolla!

-- Kyllä minä näen, huusi herra Zagloba. -- Hän onkin jo perillä. Jo tappelevat. Yks, kaks! Enempi vain sitä sorttia! Nyt näen jo kaikki tyynni. Ohoh, jokos nyt! Se se on poika! Niitähän on kokonainen metsä hänen kimpussaan.

Toisessa hyökkäyksessä herjaaja jo kaatuikin kuin ukkosen lyömänä maahan. Hänen päänsä horjahti kasakkoja kohti, siten antaen heille pahan enteen.

Mutta samassa syöksyi esiin toinen kasakka, yllään punainen viitta, joka nähtävästi oli ryöstetty joltakin aatelismieheltä. Hän hyökkäsi hiukan sivulta herra Wolodyjowskin kimppuun, mutta juuri kun hänen piti iskeä, kompastui hänen hevosensa. Herra Wolodyjowski kääntyi ja silloin tuli mestari näkyviin. Sillä hän vain liikautti kämmentänsä, tehden niin keveän ja pehmeän liikkeen, että sitä tuskin huomasi. Zaporogilaisen sapeli lensi kuitenkin ilmaan, herra Wolodyjowski sieppasi häntä kurkusta kiinni ja tempasi hänet hevosineen päivineen puolalaisten puolelle.

-- Rakkaat veljet, pelastakaa! huusi vanki. Kasakka ei yrittänytkään tehdä vastarintaa, hän tiesi, että hänet silloin heti olisi lävistetty sapelilla. Hän painoi kantapäänsä hevosen kylkiä vastaan kiihdyttääksensä sitä ja niin kuljetti herra Wolodyjowski häntä kuin susi vuohta.

Tämän nähdessään karautti nyt kummaltakin puolen paikalle kymmenkunta soturia -- useampia ei mahtunut kapeille tokeille. Alkoi taistelu kaksittain. Mies törmäsi miestä, hevonen hevosta ja sapeli sapelia vastaan, ja komeaa todella oli katsella kaksintaistelevien riviä. Suurimmassa jännityksessä molemmat sotajoukot sitä seurasivatkin, koettaen tästä alkuottelusta päätellä, miten varsinaisen taistelun tulisi käymään. Aamuaurinko valaisi taistelevia, ilma oli niin läpikuultava, että molemmilta puolilta saattoi eroittaa miltei kasvonpiirteetkin. Kaukaa katsoen olisi luullut, että kysymyksessä on jotkin leikit tai turnajaiset. Tuontuostakin läksi kuitenkin keskeltä mellakkaa kiitämään hevonen ilman ratsastajaa, tuontuostakin putosi tokeilta ruumis kirkkaaseen veteen, josta silloin pärskähti yltympäri kultaisia kipunoita, ja samassa läksi aallon ympyriäinen piiri etenemään kauvemmaksi.

Molemmin puolin kasvoi soturien rinnassa into, kun he katselivat upseeriensa uljuutta. Jokainen toivoi tietenkin onnea omilleen. Yhtäkkiä löi herra Skrzetuski yhteen kätensä niin että panssarin suomukset helähtivät ja huudahti:

-- Wierszul on kuollut! Hän kaatui yhdessä hevosen kanssa -- katsokaa, tuolla valkoisella hän ratsasti!

Mutta Wierszul ei ollut kuollut, vaikka hän kyllä oli kaatunut hevosensa kanssa. Jättiläiskokoinen Puljan, ruhtinas Jeremin entinen kasakka, joka nyt oli alipäällikkönä Krywonosilla, oli syössyt molemmat kumoon. Tämä Puljan oli kuuluisa ärsytystaistelija ja otti aina osaa tähän leikkiin. Hän oli niin väkevä, että hän saattoi yhtaikaa taivuttaa kaksi hevosenkenkää ja häntä pidettiinkin kaksintaistelussa voittamattomana. Syöstyään kumoon Wierszulin, hyökkäsi hän oivallisen Kuroszlachcicz nimisen upseerin kimppuun ja iski hänet hirveällä tavalla kahtia melkein satulaan saakka. Toiset peräytyivät kauhistuneina, mutta nähdessään kasakan viime iskun käänsi herra Longinus inflantilaisen ratsunsa Puljania kohden.

-- Saat surmasi! huusi Puljan, nähdessään uhkarohkean miehen.

-- Mitäs sille sitte voi, vastasi herra Podbipienta, korottaen sapelinsa.

Hän ei kuitenkaan tällä kertaa käyttänyt kuuluisaa zerwikapturia, kallonhalkaisijaansa, sillä se oli määrätty paljon suurempiin tarkoituksiin kuin kaksintaistelu. Sen oli hän jättänyt uskollisen palvelijapoikansa käsiin rivissä ja oli hänellä vain kevyt Stefan Batoryn aikainen sapeli, jossa oli sinertävä, kullalla kirjailtu terä. Puljan kesti ensimäisen iskun, vaikka hän heti huomasikin joutuneensa tekemisiin aikamoisen taistelijan kanssa ja vaikka sapeli aivan vapisi hänen kourassaan Hän kesti vielä toisen ja kolmannenkin iskun, mutta senjälkeen hän joko lienee huomannut vastustajansa itseään taitavammaksi miekkailijaksi, tai tahtoi hän molempien sotajoukkojen nähden komeilla kauhealla voimallaan, tai pelkäsi hän, että tuo mahdoton raavas, herra Longinus, saa hänet työnnetyksi tokeiden syrjältä veteen -- joka tapauksessa hän nyt, torjuttuaan viimeisen iskun, kannusti hevosensa herra Longinuksen hevosen rinnalle ja tarttui väkevillä käsillään kiinni liettualaiseen.

Ja niin olivat he nyt kiinni toisissaan kuin kaksi karhua, jotka kiiman aikana taistelevat naaraasta. He kietoutuivat toistensa ympäri kuin kaksi honkaa, jotka ovat kasvaneet samasta kannosta ja litistyvät vastatusten, muodostaen melkein yhden puun.

Kaikki katselivat vaieten ja henkeään pidättäen taistelua, jonka suorittajista kumpaakin oman väkensä joukossa pidettiin väkevimpänä miehenä. Taistelijat olivat todella kasvaneet yhteen ikäänkuin yhdeksi ruumiiksi, sillä pitkän aikaa pysyivät he liikkumattomina. Ja vain heidän kasvonsa olivat käyneet punaisiksi ja vain heidän pullistuneista otsasuonistaan ja luokiksi taivutetuista selistään saattoi hirvittävän tyyneyden alta huomata, että kummankin hartiat yli-inhimillisellä ponnistuksella pusersivat toisiaan.

Vihdoin alkoi kumpikin miehistä läähättää ja vähitellen kävivät siitä herra Longinuksen kasvot entistäkin punaisemmiksi, mutta kasakan kasvot yhä sinisemmiksi. Kului vielä hetki. Katselijoiden levottomuus kasvoi kasvamistaan. Yhtäkkiä katkaisi hiljaisuuden kumea, esiinpusertunut ääni:

-- Päästä...

-- En... veliseni..., vastasi toinen ääni.

Vielä hetkinen. Silloin kuului hirveä rusahdus ja ähkinä ikäänkuin maan alta. Puljanin suusta syöksyi ilmaan tumma verisuihku ja hänen päänsä retkahti olkapäälle.

Nyt nosti herra Longinus hänet satulasta ja ennenkuin katselijat tiesivätkään mitä oli tapahtunut, oli hän heittänyt hänet omaan satulaansa ja karautti täyttä laukkaa väkensä luo.

-- Eläköön! huusivat Wisniowieckin soturit.

-- Kuolkoon! vastasivat zaporogilaiset. Ja hämääntymättä johtajansa tuhosta syöksyivät he nyt entistä vimmatummin vihollisensa kimppuun. Alkoi kauhea mellakka, joka ahtaudessa kiihtymistään kiihtyi. Varmaan olisivat kasakat urheudestaan huolimatta joutuneet häviölle, heidän vastustajansa kun miekkailussa olivat taitavammat, jollei Krywonosin leiristä samassa olisi alkanut kuulua torventoitotuksia, jotka kutsuivat kasakat takaisin. Nämä peräytyivät heti, mutta vastustajat pysähtyivät hetkeksi paikalleen merkiksi siitä, että taistelukenttä oli jäänyt heidän haltuunsa, ja palasivat vasta sitte, hekin, omiensa luo. Nyt tyhjentyivät tokeet, niille jäi vain miesten ja hevosten ruumiita ikäänkuin pantiksi tulevaisuuden varalle. Kuoleman tie kulki mustana molempien sotajoukkojen välillä. Vain kevyt tuulenhenki rypytti järven sileää pintaa ja humisi pajujen lehdissä rannalla.

Sillävälin olivat Krywonosin rykmentit lähteneet liikkeelle, marssiessaan välähdellen kuin mitkäkin kottaraisten ja korppien parvet. Ensinnä kulki rahvas, sen jäljessä, epäsäännöllisissä riveissä, zaporogilaisten jalkajoukko ja ratsusotilaat, sitte tatarijoukot ja kasakkatykistö, kaikki vailla mitään järjestystä. Ne työntäytyivät sekamelskassa eteenpäin, koettaen tavattoman lukumääränsä voimalla vallata tokeet ja sitte tulvana vyörytä ruhtinaan sotaväen yli. Villi Krywonos uskoi nyrkkiin ja sapeliin eikä sotataitoon, senpätähden hän työnsi koko voimansa yhtaikaa hyökkäykseen ja käski taempien rykmenttien väkisin pakoittaa etumaiset rynnäkköön. Kanuunankuulat alkoivat ikäänkuin villien joutsenten ja kuikkien tavoin läiskiä vettä vastaan. Pitkän välimatkan takia saamatta aikaan vahinkoa ruhtinaan sotajoukoissa, jotka olivat asetetut neliöihin lammen toiselle rannalle, vyöryi ihmistulva tokeiden yli, käyden esteettä eteenpäin. Saavuttuaan joelle haki osa tuota vyöryvää ihmisaaltoa pääsyä sen yli, mutta palasi jälleen tokeelle, kun ei löytänyt. Ja zaporogilaiset tulivat ahdettuina niin tiheään rykelmään, että ratsain olisi voinut ajaa heidän paitansa myöten, kuten Osinski myöhemmin sanoi. Ja he peittivät tokeet niin kokonaan, ettei jäänyt vaaksankaan vertaa vapaata alaa.

Jeremi katseli tätä kaikkea ylemmältä rannalta, hän rypisteli kulmakarvojaan ja hänen silmistään sinkoili salamoja noita laumoja kohden. Nähdessään epäjärjestyksen ja tungoksen joukosta Krywonosin sanoi hän eversti Machnickille:

-- Vihollinen näkyy ryhtyvän taistelemaan kanssamme moukkien tavalla ja kulkevan sotataidosta välittämättä kuin ajojahdissa, mutta meidän luoksemme hän ei tule pääsemään.

Krywonosin väki oli kuitenkin ikäänkuin uhmaten ruhtinaan äsken lausumia sanoja jo päässyt puoliväliin tokeita ja siihen hämmästyneenä pysähtynyt. Ruhtinaan sotajoukkojen äänettömyys oli sen kokonaan ällistyttänyt. Mutta juuri samassa hetkessä alkoivat nämä sotajoukot liikkua ja -- vetäytyivät taaksepäin, jättäen itsensä ja tokeiden välille laajan puoliympyrän tilaa, josta oli tuleva taistelukenttä.

Senjälkeen sijoittautui Koryckin jalkaväki hajalleen, verhoten Wurcelin tykkien tokeille päin käännetyt kidat, ja taas siinä kolkassa, jonka Slucz ja tokeet muodostivat, välkkyivät rannan viidakossa Osinskin saksalaisten musketit. Asiantuntija voi jo edeltäpäin päättää kenen puolelle voitto oli kallistuva, vain sellainen hurjapää kuin Krywonos saattoi tällaisissa olosuhteissa ryhtyä taisteluun. Wisniowiecki taisi, jos tahtoi, ehkäistä häneltä pääsön lammikon yli, ja silloin oli hänen mahdoton koko armeijallansa sitä saavuttaa. Ruhtinas oli päättänyt tahallaan päästää osan hänen väestään tokeiden yli, sitte ympäröidäkseen ja tuhotakseen sen. Suuri sotapäällikkö käytti hyväkseen vihollisen sokeutta. Tämä ei ottanut lukuun edes sitä seikkaa, että hän saattoi päästä toisella rannalla taistelevan väkensä avuksi vain kapeaa kujaa pitkin, josta oli mahdoton kerrallaan lähettää isompia osastoja. Sotaan tottuneet katselivatkin ylen hämmästyneinä Krywonosin hullua yritystä, johon ei mikään häntä pakoittanut.

Vain kunnian- ja verenhimo tuntuivat olevan pakoittamassa häntä. Hurjapää oli näet saanut tietää, että Chmielnicki, huolimatta Krywonosin johdossa olevien joukkojen mieslukuisesta ylivoimasta, pelkäsi joutuvansa häviölle taistelussa Jeremin kanssa ja että hän sentähden oli koko armeijoineen tulossa hänen avukseen. Hänelle oli tullut käsky, ettei pidä ryhtyä taisteluun, mutta juuri siksi oli Krywonos päättänyt ryhtyä siihen ja hätäillyt.

Valloitettuaan, Polonnen oli hän päässyt veren makuun ja kiiruhti nyt eteenpäin. Jos hän tässä kadottaakin puolet väestään, niin vähät siitä. Lopun antaa hän tulvana vyöryä ruhtinaan vähentyneitä joukkoja vastaan ja tuhoaa ne. Jeremin pään tuo hän lahjaksi Chmielnickille.

Rahvaan aallot olivat jo päässeet tokeiden syrjälle, jopa pian niiden ylikin ja tulvivat tulvimistaan siihen puoliympyrään, jonka Jeremin sotajoukot olivat jättäneet tyhjäksi. Äkkiä alkoi Osinskin piiloon kätketty jalkaväki sivulta päin ampua kasakkoja, Wurcelin tykit pölläyttelivät tulemaan pitkiä savusolmuja, maa tärisi ja jymisi ja taistelu alkoi pitkin koko linjaa. Savu verhosi pian Sluczin rannat, lammen, tokeet ja itse kentän, ei enään näkynyt mitään. Vain välistä välähtivät rakuunoiden punaiset värit näkyviin, välistä vilahtelivat lentävien kypärien harjat, ja koko savupilvi oli yhtenä ainoana kuhinana. Kaupungissa soivat kaikki kirkonkellot ja niiden surullinen valitus sekaantui tykkien matalaan jyminään. Vankkurileiristä tulvi tokeille yhä uusia joukkoja.

Ne taas, jotka jo olivat päässeet tokeiden yli ja saapuneet toiselle rannalle, vetäytyivät silmänräpäyksessä pitkäksi linjaksi ja hyökkäsivät vimmatusti ruhtinaan lippukuntia vastaan. Taistelu leveni lammikon toisesta päästä aina joen käänteeseen ja suoperäisille niityille asti, jotka silloin vallitsevan sateisen kesän vaikutuksesta olivat veden vallassa.

Rahvaalla ja suistolaisilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin voittaa tai tuhoutua, sillä heidän takanansa oli vesi, jota kohden ruhtinaan jalka- ja ratsuväen rynnäköt lakkaamatta tunkivat heitä.

Husaarien karauttaessa eteenpäin ratsasti herra Zagloba, vaikka hänellä olikin hengenahdistus ja vaikkei hän pitänytkään tungoksesta, muiden mukana -- eihän hän juuri saattanut menetellä toisin, sillä olisihan hän muuten joutunut tallattavaksi. Hän kiidätti nyt eteenpäin silmät suljettuina ja ajatukset hänen päässään lentelivät salaman nopeudella. "Tässä ei auta oveluus, ei, ei, vaan tyhmä voittaa pelin ja viisas joutuu tappiolle!" Sitte hänet valtasi suuttumus sotaan, kasakkoihin, husaareihin ja ihan kaikkeen maailmassa. Hän alkoi kirota ja rukoilla. Ilma suhisi hänen korvissaan, ehkäisten hengitystä. Yhtäkkiä oli hänen hevosensa työntynyt jotakin vastaan, hän tunsi tenän, avasi silmänsä ja näki kuin näkikin jotakin: siinä oli viikatteita, sapeleja, varstoja, joukko ahavoituneita kasvoja, silmiä, viiksiä... Mitä olikaan tämä kaikki, joka vapisi, hyppi ja raivosi? Silloin valtasi hänetkin vimma, häntä suututtivat nuo viholliset, jotka eivät olleet lähteneet hiiteen, vaan lentäneet suoraan hänen silmilleen ja pakoittaneet hänet taisteluun. Koska kerran tahdotte, niin saatte! ajatteli hän ja huitoi joka taholle. Milloin iski hän tyhjään ilmaan, milloin taas hän tunsi, että sapelin terä vajoaa johonkin pehmeään, ja samalla hän tajusi, että vielä elää ja tämä tyynnytti häntä suuresti. Lyö, surmaa! mylvi hän kuin aarniohärkä. Vihdoin nuo raivoisat kasvot katosivat hänen silmistään ja hän näki vain joukon olkapäitä ja lakinpohjia. Huudot ympärillä olivat suorastaan särkemäisillään häneltä korvat.

-- Pakenevatko ne? välähti hänen mielessään. -- Aivan niin! Silloin hänen rohkeutensa paisui ilman määrää. -- Ryövärit, näinkö te nyt luulette olevanne aatelia?

Ja hän karautti keskelle pakenevia, sivuutti useita ja sekaantui tiheämpään rytäkköön, jossa hän jo hiukan tyyntyneempänä alkoi toimintansa. Hänen toverinsa olivat sillävälin tunkeneet suistolaiset Sluczin rannoille, jotka kasvoivat tiheää metsää, ja ajoivat heitä nyt rantaa pitkin tokeille, ottamatta vangiksi ketään, koskei siihen ollut aikaa.

Yhtäkkiä tunsi herra Zagloba, että hänen hevosensa nousee pystyyn ja samalla putosi hänen päälleen jotakin raskasta, joka asettui hänen päänsä ympärille niin että hän joutui täydellisen pimeyden valtaan.

-- Pelastakaa, hyvät herrat! huusi hän, kannustaen hevostaan.

Mutta ratsu, joka nähtävästi oli uupunut ajajansa painon alla, vain ähkyi ja pysyi paikallaan.

Herra Zagloba kuuli kirkunaa, ohitse kiitävien ratsastajien huutoja, sitte hälveni koko myrsky ja hänen ympärillään oli verraten hiljaista.

Ja taasen välähteli hänen päässään ajatuksia, nopeita kuin tatarilaisnuolet.

-- Mitä tämä merkitsee? Mitä tämä merkitsee? Jeesus Maaria, olenko minä joutunut vangiksi?

Ja kylmät hikipisarat tulivat hänen otsalleen. Nähtävästi oli hänen päänsä ympärille nyt kiedottu jotakin, aivan samalla tavalla kuin hän kerran oli kietonut viitan Bohunin ympärille. Paino jonka hän tunsi olkapäällään, oli varmaan kasakan koura. Mutta miksei häntä sitte viedä pois tai tapeta, miksi hän pysyy paikallaan?

-- Päästä irti, moukka, huusi hän vihdoin kähisten. Äänettömyys.

-- Päästä irti, moukka, minä säästän sinun henkesi. Ei mitään vastausta.

Herra Zagloba kannusti vielä kerran hevostaan, mutta yhtä tuloksettomasti. Kannustettu hevonen ponnisti jalkansa maahan ja jäi paikoilleen.

Silloin valtasi suuttumus onnettoman vangin. Hän tempasi puukon tupesta vatsansa kohdalta ja antoi taaksensa hirmuisen iskun.

Puukko halkaisi kuitenkin vain ilmaa. Silloin Zagloba molemmin käsin tarttui verhoon joka oli kiedottu hänen päänsä ympärille ja repäisi sen silmänräpäyksessä auki.

-- Mitä tämä on?

Ei ainoatakaan haidamakia! Ympärillä on aivan autiota, vain kaukaa näkyy savun keskeltä Wolodyjowskin kiitävät punaiset rakuunat ja muutaman sadan askeleen päässä välkkyvät husaarien haarniskat, näiden ajaessa takaa vielä hävittämättömiä vihollisten jäännöksiä ja kääntäen niitä kentältä lammikolle päin.

Herra Zagloban jalkain juuressa makaa zaporogilaisen rykmentin lippu. Nähtävästi oli joku pakeneva kasakka viskannut sen niin että tanko joutui herra Zagloban hartioille ja lippukangas peitti hänen päänsä.

Tämän nähtyään ja saatuaan selvän siitä mitä oikeastaan oli tapahtunut, pääsi Zagloba tasapainoon.