Part 15

Siinä ukko hetkeksi keskeytti laulunsa ja huoahti. Hänen esimerkkiään noudattaen huokailivat myöskin talonpojat. Yhä useampia talonpoikia kokoontui hänen ympärilleen -- mutta herra Skrzetuski, vaikka tiesikin kaikkien miestensä olevan valmiina, ei antanutkaan merkkiä ryntäykseen. Tämä hiljainen yö, palavat nuotiot tuossa, villit ihmishahmot ja kesken jäänyt laulu herra Mikolaj Potockista, tämä kaikki herätti ritarissa kummallisia ajatuksia, kummia tunteita, herätti kaihon, josta ei hän voinut tehdä tiliä itselleen. Hänen sydämensä haavat, jotka eivät vielä olleet ehtineet parantua, avautuivat, syvä suru menetetystä menneisyydestä, kadotetusta onnesta, sen hiljaisista ja rauhallisista hetkistä, ahdisti häntä. Hän vaipui heltyneenä ajatuksiinsa, mutta ukko lauloi edelleen:

Pysähdy ja käänny, ihmettä katso, sotilas hurja. Temmellät turhaan, kaikki nyt muuttuu, onnesi nurja kaatavi sun ja kohta jo omaan sorrut sa miekkaan, tuumasi ylpeät haihtuvat kaikki kuin vesi hiekkaan.

Vaari herkesi taasen laulamasta. Samassa luiskahti erään sotamiehen käden alta kivi, alkaen ritisten vieriä alaspäin. Muutamat talonpojat varjostivat nyt kädellä silmiään ja rupesivat katselemaan ylöspäin, metsää kohden. Silloin huomasi herra Skrzetuski hetken tulleen, laukaisi pistolinsa ja ampui keskelle joukkoa.

-- Lyö, surmaa! huusi hän ja kolmekymmentä sotamiestä ampui melkein talonpoikia silmiin ja syöksyi ammuttuaan, sapelit kädessä, salaman nopeudella alas rotkon rinnettä, pelästyneiden ja hämmentyneiden kimppuun.

-- Lyö, surmaa! kaikui rotkon toiselta suulta.

-- Lyö, surmaa! kaikui villisti vastaan rotkon vastaiselta suulta.

-- Jeremi, Jeremi!

Hyökkäys oli niin odottamaton ja pelästys niin kauhea, että talonpojat, vaikka asestettuina, eivät tehneet juuri ensinkään vastarintaa. Kapinallisten leirissä oli kerrottu, että Jeremi pahan hengen avulla saattaa olla ja tapella yhtaikaa monessa paikassa. Ja nyt tuo nimi, pudoten keskelle joukkoa joka ei aavistanut mitään, aivan kuin paholaisen nimi todella löi aseet heidän käsistään. Sitäpaitsi ei keihäitä ja viikatteita, olisi voinut käyttääkään näin ahtaassa paikassa. Siksipä talonpojat, työnnettyinä kuin lammaslauma rotkon vastakkaiselle seinämälle, saaden siinä sapeliniskuja otsaan ja kasvoihin, lyötyinä ja tallattuina ojentelivat käsiään kauhusta hulluina ja koettivat käydä kiinni leppymättömään teräkseen, mutta menehtyivät. Hiljainen metsä kajahteli kauheasta melusta. Muutamat talonpojat koettivat päästä pakoon kiipeämällä ylös jyrkkää seinämää, mutta turhaan raatelivat he siinä käsiään, sillä pian putosivat he sapelien teriin. Muutamat kuolivat tyyninä, toiset ulvoivat armoa, muutamat peittivät käsillään kasvonsa, kun eivät he tahtoneet katsoa silmiin kuoleman hetkeä. Toiset taas heittäytyivät kasvoilleen maahan. Mutta yli sapelien kalskeen ja kuolevien voihkinan kuului yhä hyökkääjien ääni: "Jeremi, Jeremi!" -- huuto, joka nostatti hiukset pystyyn talonpoikien päässä ja teki kuoleman heille kahta kauheammaksi.

Vaari läjähytti harpullaan yhtä sotamiehistä niin että tämä pyörähti kumoon, toista hän tarttui käteen torjuakseen sapeliniskua, ja mylvi kaiken aikaa kauhuissaan kuin aarniohärkä.

Kun toiset huomasivat tämän, juoksivat hekin lyömään häntä, mutta silloin riensi herra Skrzetuski paikalle ja huusi:

-- Ottakaa hänet elävänä!

-- Seis! mylvi vaari, -- minä olen aatelismies. _Loquor latine!_ En ole mikään vaari. Seis, sanon teille, ryövärit ja lurjukset, tammanvarsat.

Vaari ei kuitenkaan ollut ehtinyt lopettaa litaniaansa, kun Skrzetuski katsahti häntä silmiin ja huudahti niin että rotkon seinät kajahtivat:

-- Zagloba!

Ja yhtäkkiä heittäytyi hän kuin villipeto hänen kimppuunsa, painoi sormet hänen olkapäihinsä, vei kasvonsa hänen kasvojaan vastaan ja huusi, ravistaen häntä kuin höyhentä:

-- Missä on ruhtinatar, missä on ruhtinatar?

-- Elää, on terveenä ja turvassa! huudahti ukko vastaan. -- Mutta päästäkää minut, piru vieköön; pihdeistänne, ihanhan te puserratte minusta hengen.

Ritarin, jota eivät orjuus, haavat, tuska tai hirveä Burdabut olleet voineet kukistaa, lamautui nyt kuullessaan onnellisen sanoman. Hänen kätensä vaipuivat, hänen otsalleen puhkesi hiki, hän putosi polvilleen, peitti kasvot käsillään ja jäi, nojaten päätään rotkon seinää vastaan, siihen äänettömäksi. Kaikesta päättäen hän kiitti Jumalaa.

Loputkin onnettomista talonpojista olivat nyt hakatut maahan. Kymmenkunta virui köysiin sidottuna leirissä, ne oli määrä jättää pyövelin käsiin kiusattaviksi tunnustusta varten, muut makasivat kuolleina maassa. Taistelu oli tauonnut, melu laannut. Sotamiehet kokoontuivat nyt johtajansa ympärille, mutta kun he näkivät hänet polvillaan kallion juurella, katselivat he, häntä levottomina, epäillen, että hän ehkä oli haavoitettu. Mutta hän nousi ja hänen kasvonsa olivat niin kirkkaat, että olisi luullut aamuruskon koittaneen hänen sielussaan.

-- Missä ruhtinatar on? kysyi hän Zaglobalta.

-- Barissa.

-- Onko hän turvassa?

-- Sehän on mahtava linna, joka ei pelkää mitään hyökkäystä. Hän on rouva Slawoszewskin ja nunnien hoidossa.

-- Ylistys olkoon Jumalalle kaikkivaltiaalle! sanoi ritari ja hänen äänessään värisi syvä heltymys. -- Antakaa minulle kätenne, sydämeni pohjasta kiitän teitä.

Äkkiä hän kääntyi sotamiesten puoleen.

-- Onko vankeja paljonkin?

-- Seitsemäntoista, vastasivat sotamiehet. Herra Skrzetuski virkkoi:

-- Minua on kohdannut suuri ilo ja minä tahdon armahtaa. Heidät saa päästää vapaiksi.

Sotamiehet eivät olleet uskoa korviansa. Sellaista tapaa ei tunnettu Wisniowieckin sotajoukoissa. Skrzetuski rypisti kulmakarvojaan.

-- Heidät saa päästää vapaiksi, toisti hän. Sotamiehet poistuivat, mutta hetken perästä kääntyi vanhempi esauli takaisin ja sanoi:

-- Herra luutnantti, he eivät rohkene lähteä.

-- Ovatko he päästetyt köysistä?

-- Ovat.

-- Jätämme heidät sitte tänne ja nousemme itse ratsun selkään.

Puoli tuntia myöhemmin liikkui retkikunta jälleen ääneti kapealla polulla. Kuukin nousi ja sen pitkät valkoiset solmut tunkivat metsän sisään asti, valaisten salaperäiset pimennot. Herra Zagloba ja Skrzetuksi, jotka ratsastivat joukon etunenässä, keskustelivat.

-- Kertokaa minulle kaikki mitä vain tiedätte, sanoi Skrzetuski -- Te siis riistitte hänet Bohunin käsistä?

-- Niin, minä juuri. Ja lähtiessä minä vielä käärin sen roiston kallon niin ettei hän pääsisi huutamaan.

-- Te menettelittekin totta tosiaan niinkuin piti. Mutta mitenkäs te saitte hänet Bariin?

-- Siitä olisi paljonkin kerrottavaa, mutta paras säästää ne toiseen kertaan, sillä minä olen julmasti _fatigatus_ ja kurkkuni on aivan kuivunut, kun on pitänyt laulaa moukillle. Eikö teillä ole mitään juotavaa?

-- Onhan minulla kenttäpullo täynnä viinaa. Kas tuossa.

Herra Zagloba tarttui läkkiseen pulloon ja vei sen huulilleen. Seurasi pitkä pulputus. Mutta herra Skrzetuksi joka kärsimättömyydessään ei saanut odotetuksi sen loppumista, jatkoi kyselyään:

-- Onko hän terve?

-- No vielä häntä kysyy, vastasi herra Zagloba, -- kuivaan kurkkuun ovat kaikki juomat terveelliset.

-- Mutta minähän kysyn ruhtinatarta.

-- Jaa ruhtinatarta. Hän on kuin kauris.

-- Kiitos Jumalalle kaikkivaltiaalle. Onko hänen Barissa hyvä olla?

-- Ei hänen taivaassakaan olisi parempi. Hänen kauneutensa tähden vaalivat häntä kaikki. Rouva Slawoszewski rakastaa häntä kuin omaa tytärtään. Ettekä te voi rukousnauhastannekaan laskea kuinka moni kavaljeeri siellä rakastuu häneen, mutta hän välittää niistä yhtä vähän kuin minä nyt tuosta teidän tyhjästä pullostanne, sillä hänen rakkautensa palaa vain teille.

-- Antakoon Jumala hänelle terveyttä, tuolle ihanimmalle, puhui herra Skrzetuski iloissaan. -- Hän siis muistelee minua?

-- Muisteleeko -- minäpä sanon teille, etten ymmärrä mistä hän saa keuhkoihinsa ilmaa kaikkia huokauksiansa varten. Kaikki häntä vaalivat, varsinkin nunnat, sillä hän on sulollaan kokonaan valloittanut heidät. Hänhän se minutkin lähetti näille seikkailuretkille, joilla nyt olen ollut vähällä kadottaa terveyteni, jotta tapaisin teidät ja saisin tietää, elättekö ja oletteko terveenä. Usein hän jo tahtoi lähettää sanansaattajiakin luoksenne, mutta kukaan ei ruvennut sanansaattajaksi. Ja niin minun lopulta kävi häntä sääli, että lähdin teidän leiriinne. Jollei minulla olisi ollut tuota valepukua, niin olisin varmaan menettänyt pääni. Mutta talonpojat pitävät minua kaikkialla laulajavaarina, sillä minä laulankin sangen kauniisti.

Herra Skrzetuski ei ilolta saanut sanaa suustaan. Tuhannet ajatukset ja muistot täyttivät hänen päänsä. Helena astui hänen silmiensä eteen ilmielävänä, aivan sellaisena jommoisena hän oli nähnyt hänet Rozlogissa, viimeisen kerran ennen lähtöään Sicziin: ihanana, punaposkisena, solakkana, mustat samettisilmät täynnä sanomatonta lumoa. Skrzetuskista tuntui nyt, että hän näkee hänet tuossa, että hän tuntee lämmön joka huokuu hänen poskiltaan ja kuulee hänen suloisen äänensä. Hän muisti heidän kävelynsä kirsikkatarhassa, hän muisti käen, ja kysymykset, jotka oli sille tehnyt, hän muisti Helenan kainon hämmennyksen, kun se oli kukkunut heille kaksitoista poikaa. Hän oli menehtymäisillään, sydän ikäänkuin raukesi rakkaudesta ja ilosta. Kaikki menneet kärsimykset olivat vain pisara meressä. Hän ei itsekään ymmärtänyt mikä hänen oli. Milloin hän olisi tahtonut huutaa, milloin taas langeta polvilleen ja kiittää Jumalaa, milloin vain muistella ja sitte taas kysellä ja kysellä loppumattomiin.

Vihdoin hän alkoi uudestaan:

-- Hän siis elää, hän on terve?

-- Elää, on terve, vastasi herra Zagloba kuin kaiku.

-- Ja hän on lähettänyt teidät?

-- Hän.

-- Onko teillä kirjettä häneltä?

-- On.

-- Antakaa tänne.

-- Se on neulottu kiinni vaatteisiini. Ja nythän on yö, malttakaa mielenne.

-- Minä en voi, näettehän sen itsekin.

-- Näen.

Herra Zagloban vastaukset kävivät yhä lyhyemmiksi. Lopulta hän alkoi nyökytellä päätään, hän nyökäytti kerran, toisen, ja nukahti vihdoin.

Skrzetuski huomasi, ettei mikään auta ja vaipui mietteisiinsä. Ne keskeytyivät vasta siitä, että alkoi kuulua töminää, joka ilmaisi jonkun suuremman ratsastajaosaston nopeaa lähenemistä. Herra Poniatowskihan sieltä tuli hovikasakkoineen, ruhtinas oli lähettänyt heidät Skrzetuskia vastaan, peläten että jokin onnettomuus olisi häntä kohdannut.

KOLMASTOISTA LUKU.

Helposti käsittää millä mielellä ruhtinas otti vastaan tiedon Osinskin ja Koryckin kiellosta, kun Skrzetuski aamun koittaessa toi sen hänelle. Kaikki oli siis nyt noussut pystyyn. Vain tuon rautaisen ruhtinaan suuri sielu saattoi siinä kestää taittumatta, joutumatta epätoivoon ja avuttomuuteen. Turhaan oli hän siis tuhlannut jättiläisomaisuutensa sotajoukkojen ylläpitämiseen, turhaan oli hän riuhtonut kuin leijona verkossa, turhaan oli hän katkaissut kapinalta pään toisensa perästä, turhaan näyttänyt miehuuden ihmeitä -- kaikki oli kuin olikin ollut turhaa. Sittenkin oli tullut hetki, jolloin hänen täytyi tuntea voimattomuutensa, vetäytyä jonnekin kauvas pois, rauhallisille seuduille, ja jäädä mykkänä katselemaan mitä Ukrainassa tapahtuu. Ja mikä oli näin herpauttanut hänen voimansa? Eivät kasakkain miekat, vaan hänen omiensa haluttomuus. Eikö hänellä, kun hän toukokuussa marssi tänne Dnieperin takaa, ollut syytä toivoa, että jahka hän ensinnä kotkana ylhäältäpäin iskee keskelle kapinaa, jahka hän yleisen pelästyksen ja hämmennyksen vallitessa ensimäisenä nostaa sapelinsa pään päälle, niin koko valtakunta yhtäkkiä rientää hänen avukseen ja uskoo hänen käsiinsä voimansa ja rankaisevan miekkansa? Mutta mitä oli tapahtunut? Kuningas oli kuollut ja hänen kuoltuaan oli ylipäällikkyyden sijaisuus annettu toisiin käsiin -- hän, ruhtinas oli mielenosoituksellisesti sivuutettu. Siinä ensimäinen Chmielnickille tehty myönnytys. Eikä ruhtinaan kärsimys ollutkaan siinä ettei hän saanut tuota korkeaa arvoa, vaan siinä, että tämä tallattu valtakunta jo oli vajonnut niin syvälle, ettei se enään tahtonut ryhtyä taisteluun elämästä ja kuolemasta, vaan peräytyy yhden kasakan tieltä ja koettaa neuvotteluilla pysäyttää hänen röyhkeän kätensä. Machnowkan voiton jälkeen saapui leiriin yhä huonompia tietoja. Ensinnäkin tuli sanoma, että herra Kisiel on ryhtynyt neuvotteluihin, sitte että kapinan aalto jo on vyörynyt Volynian Polesieen, ja vihdoin noiden kahden rykmentinpäällikön kielto, joka selvään osoitti miten epäystävällinen ylipäällikönsijainen, ruhtinas Dominik Zaslawski-Ostrogskin mieliala Wisniowieckiä kohtaan oli. Herra Skrzetuskin poissaollessa oli leiriin lisäksi saapunut herra Korsz-Zienkowicz ilmoittamaan, että koko Owruczin maa jo on tulessa. Sikäläinen hiljainen rahvas ei tahtonut liittyä kapinaan, mutta Krzeczowskin ja Polksienzycin johtamat kasakat olivat väkivallalla pakoittaneet sen astumaan riveihinsä. Herraskartanot ja kylät poltettiin, aateliset, jotka eivät palaneet, surmattiin, muiden muassa vanha herra Jelec, Wisniowieckin perheen uskollinen palvelija ja ystävä. Ruhtinas oli suunnitellut, että hän yhdessä Osinskin ja Koryckin kanssa ensin lyö Krywonosin ja sitte marssii pohjoiseen, Owruczyn suunnalle, sitte hän pyytää Liettuan hetmanin yhteistoimintaan kanssaan saadakseen viholliset kahden tulen välille. Mutta kaikki nämä suunnitelmat raukesivat nyt tyhjiin, kun ruhtinas Dominik oli kieltänyt molempia rykmentinpäällikköjä auttamasta Wisniowieckia. Lubnien herra näet ei kaikkien marssien, taistelujen ja vaivojen jälkeen ollut tarpeeksi voimakas taistelemaan Krywonosia vastaan, varsinkin kun ei hän varmasti voinut luottaa Kiowan vojevodaan. Sillä sydämeltään ja mieleltään kuului herra Janusz todella rauhanpuolueeseen. Hän oli tosin taipunut Jeremin arvovallan ja mahdin edessä, hänen oli tosin olojen pakosta täytynyt käydä samaa tietä hänen kanssaan, mutta jota enemmän hän näki Wisniowieckin arvovallan horjuvan, sitä suurempi halu hänessä heräsi vastustaa ruhtinaan sotaisia pyyteitä, kuten pian oli käyvä ilmi.

Herra Skrzetuski teki tiliä matkastaan ja ruhtinas kuunteli häntä vaieten. Kaikki upseerit olivat läsnä ja kaikkien kasvot synkistyivät, kun he kuulivat että everstit olivat kieltäytyneet. Kaikki silmät kääntyivät ruhtinaaseen päin, kun hän lausui:

-- Ruhtinas Dominik oli siis todella lähettänyt heille kiellon?

-- Oli, he näyttivät paperin minulle.

Jeremi nojasi kyynärpäänsä pöytää vasten ja peitti kasvot kädellään. Hetken perästä hän sanoi:

-- Totta tosiaan, tämä alkaa käydä ylivoimaiseksi. Täytyykö minun todella toimia aivan yksin, ja sensijaan että minua autettaisiin, saan vielä osakseni vastuksia. Olisinhan minä voinut mennä maatiloilleni, vaikkapa aina Sandomiriin asti ja istua siellä rauhassa. Mutta mistäpä muusta syystä tämän tein, jollen rakkaudesta isänmaahan? Ja kas tässä nyt palkinto vaivoista, omaisuuden menetyksestä, verestä...

Ruhtinas puhui tyynesti, mutta hänen äänessään värisi sellainen katkeruus ja tuska, että sääli valtasi kaikkien sydämet. Vanhat päälliköt, veteraanit Putywlin, Starecin, Kumejkin taisteluista ja nuoret voittajat viime sodasta katselivat häntä sanomattoman huolestuneina, sillä he tiesivät, mitä raskasta taistelua tuo rautainen mies käy itsensä kanssa, kuinka hirveästi hänen ylpeytensä mahtaa kärsiä niistä nöyryytyksistä, jotka ovat vyöryneet hänen ylitseen. Hänen, ruhtinaan Jumalan armosta, hänen, Vähävenäjän vojevodan ja valtakunnan senaattorin, hänen täytyi väistyä tuollaisten Chmielnickien ja Krywonosien tieltä. Hänen, joka oli melkein hallitsija ja joka vielä äsken oli ottanut vastaan vieraiden hallitsijoiden lähettiläitä, hänen täytyi peräytyä kunnian kentältä sulkeutuakseen johonkin pieneen linnaan odottamaan tulosta sodasta, jota toiset johtaisivat, tai nöyryyttävistä sovitteluista. Hänen, joka oli luotu suuria tehtäviä varten, hänen jossa oli voimaa kukistamaan kapinoitsijat, hänen täytyi nyt tuntea voimattomuutta!

Koko hänen olennossaan kuvastui tällä hetkellä kärsimys ja vaiva. Hän oli paljon laihtunut, silmät olivat vaipuneet syvälle, hiukset, mustat kuin korpin siipi, alkoivat harmaantua. Mutta eräänlainen suuri traagillinen lepo oli laskeutunut hänen kasvoilleen, sillä ylpeys kielsi häntä ilmaisemasta kärsimystään.

-- Haa, tapahtukoon vain niin, sanoi hän. -- Me näytämme tuolle kiittämättömälle isänmaalle, ettemme kykene yksin taistelemaan sen puolesta, vaan kaatumaankin. Olisin todella mieluummin kuollut kunniakkaammalla kuolemalla, nimittäin todellisessa sodassa eikä tällaisessa talonpoikaismelskeessä. Mutta se on kuin onkin nyt mahdotonta.

-- Herra ruhtinas, keskeytti hänet Kiowan vojevoda, -- älkää puhuko kuolemasta, sillä vaikka tosin emme tiedä mitä Jumala on kullekin meistä määrännyt, niin voi sen tuloon kuitenkin vielä olla pitkältä. Minä ihailen teidän ruhtinaallisen armonne sotaneroa ja ritarillista uljuutta, mutten silti voi soimata sijaiskuningasta, kansleria enkä ylipäällikönsijaista, jos he neuvotteluilla koettavat ehkäistä tätä sisällistä sotaa. Sillä veljesverihän siinä vuotaa ja kuka tulee käyttämään hyväkseen tätä molemminpuolista vimmaa, jollei ulkonainen vihollinen.

Ruhtinas katseli kauvan vojevodaa silmiin ja lausui vihdoin tiukasti:

-- Osoittakaa voitetuille armoa ja he ottavat sen vastaan kiitollisuudella ja muistelevat sitä, mutta voittajilta saatte osaksenne vain ylenkatsetta. Suokoon Jumala, ettei kukaan milloinkaan olisi tehnyt vääryyttä tälle rahvaalle. Mutta kun kapina kerran on syttynyt liekkiin, niin on se sammutettava, eikä neuvotteluilla, vaan verellä. Muuten tulee meille häpeä ja tuho...

-- Pikemmin on tuhoksi, jos ominpäin edelleen käymme sotaa, vastasi vojevoda.

-- Merkitseekö tämä, ettette enään lähde mukaamme?

-- Herra ruhtinas, otan Jumalan todistajakseni, ettei se tapahdu pahansuopuudesta teitä kohtaan, mutta omatunto kieltää minua panemasta miehiäni alttiiksi selvälle kuolemalle. Onhan heidän verensä kallis ja voidaanhan se vielä vuodattaa valtakunnan hyväksi.

Ruhtinas vaikeni. Hetken perästä kääntyi hän päälliköittensä puoleen.

-- Te, vanhat toverit, ettehän te jätä minua, ettehän?

Nämä sanat kuullessaan heittäytyivät vanhat päälliköt kuin saman voiman ja tahdon pakoittamina maahan ruhtinaan eteen. Toiset suutelivat hänen vaatteitansa, toiset syleilivät hänen polviaan, toiset huusivat ja ojentelivat käsiänsä.

-- Me pysymme luonasi viimeiseen hengenvetoomme, viimeiseen veripisaraamme asti.

-- Johda meitä, johda, me palvelemme sinua ilman palkkaa!

-- Herra ruhtinas, salli minunkin kuolla luonasi! huusi nuori herra Aksak, posket hehkuen kuin neitosella.

Tämän nähdessään heltyi Kiowan vojevodakin. Ruhtinas astui nyt toisen luota toisen luo, painoi jokaisen pään rintaansa vastaan ja kiitti. Suuri innostus oli vallannut vanhat ja nuoret, soturien silmistä sinkoili kipunoita ja vähänpäästä tarttuivat kädet sapeleihin.

-- Teidän kanssanne tahdon elää, teidän kanssanne kuolla, lausui ruhtinas.

-- Me voitamme! huusivat upseerit -- Krywonosia vastaan, Polonneen! Ken tahtoo, se jättäköön meidät. Tulemme toimeen ilman apuakin, emme tahdo jakaa kunniaa enempää kuin kuolemaakaan toisten kanssa.

-- Hyvät herrat, vastasi ruhtinas, -- minun tahtoni on, että ennenkuin marssimme Krywonosia vastaan nautimme lepoa, vaikkapa lyhyttäkin, jotta saisimme takaisin voimamme. Kolmatta kuukautta olemmekin melkein yhtämittaa istuneet hevosen selässä. Vaivoista, valvomisesta ja vastuksesta olemme jo muuttumaisillamme luurangoiksi. Ratsuja meillä ei ole, jalkaväkemme kulkee paljasjaloin. Lähdemme siis Zbaraziin. Siellä saamme ravintoa ja lepäämme, ehkäpä siellä tulee sotamiehiäkin lisää ja uusin voimin ryntäämme sitte tuleen.

-- Milloin teidän ruhtinaallinen armonne käskee lähteä liikkeelle? kysyi vanha Zacwilichowski.

-- Viipymättä, vanha soturi, viipymättä. Sitte kääntyi ruhtinas vojevodan puoleen.

-- Ja minne teidän armonne aikoo lähteä?

-- Glinianyyn, sillä olen saanut kuulla, että sinne kokoontuu sotaväkeä.

-- Siinä tapauksessa saatamme teidät, kunnes pääsette rauhalliselle seudulle, jottei teille sattuisi mitään vaaraa.

Vojevoda ei vastannut, sillä hänen oli ilkeä olla. Hän jättää ruhtinaan ja ruhtinas osoittaa hänelle vielä huolenpitoa ja aikoo saattaa häntä. Olivatko ruhtinaan sanat ehkä ivaa, sitä ei vojevoda tietänyt. Kuitenkaan ei hän luopunut aikomuksestaan ja ruhtinaan päälliköt katselivat häntä yhä nurjemmin. Selvää oli, että jokaisessa muussa sotajoukossa, sotajoukossa missä olisi vallinnut huonompi kuri, häntä vastaan olisi noussut kapina.

Vojevoda kumarsi ja lähti. Myöskin päälliköt hajaantuivat kukin lippukuntansa luo järjestääkseen niitä marssia varten. Ainoastaan Skrzetuski jäi kahden ruhtinaan kanssa.

-- Millaisia sotamiehiä noissa lippukunnissa oli? kysyi ruhtinas.

-- Niin erinomaisia, ettei parempia voi ajatella. Rakuunat ovat harjoitetut saksalaiseen malliin ja jalkakaartissa on pelkkiä kolmenkymmenvuotisen sodan veteraaneja. Kun heidät näin, luulin edessäni näkeväni roomalaisia triariuksia.

-- Onko niitä paljonkin?

-- Kaksi rykmenttiä rakuunain kanssa, yhteensä kolmetuhatta miestä.

-- Vahinko, vahinko. Sellaisella avulla olisi saanut aikaan suuria.

Kärsimys kuvastui ruhtinaan kasvoilla. Hetken perästä hän sanoi ikäänkuin itsekseen:

-- Onnetonta on, että valitaan valtakunnan sotajoukkojen sijaispäälliköiksi sellaisia miehiä näin kovien vastoinkäymisten hetkellä. Ostrorog olisi ollut hyvä, jos tästä sodasta voisi suoriutua kaunopuheisuudella ja latinalla, Koniecpolski, lankoni on soturinsukua, mutta vielä nuori ja kokematon, mutta Zaslawski on huonoin kaikista. Minä tunnen hänet vanhastaan, hän on arka ja kokonaan vailla ajatuksen lentoa. Hän voi kyllä nuokkua maljan ääressä, mutta sotajoukkoja ei hän voi johtaa... Tätä minä en sano ääneen, jotta ei luultaisi kateuden kytevän minussa, mutta hirveiden onnettomuuksien aavistan olevan tulossa. Ja nyt, juuri nyt, ovat tuollaiset miehet päässeet valtakunnan peräsimeen. Hyvä Jumala, ota pois meiltä tämä kalkki. Miten käykään tämän meidän isänmaamme? Kun sitä ajattelen, toivon kuoleman tulevan pikemmin, sillä minä olen sangen väsynyt. Ja pian minä kai lähdenkin, sen sanon teille. Sielu kaipaa sotaan, mutta ruumiilta puuttuu voimia.

-- Teidän ruhtinaallisen armonne tulisi enemmän suojella terveyttään, sillä hyvin tärkeä on se isänmaalle ja nyt jo näkyy, että ponnistukset kovin ovat koskeneet teidän armoonne.

-- Isänmaa nähtävästi ajattelee toisin, koska se on minut sivuuttanut. Ja nyt pudotetaan sapeli kädestäni.

-- Jos Jumala suo prinssi Kaarlen vaihtaa piispanhiippansa kruunuun, niin hän kyllä tietää ketä on korotettava ja ketä rangaistava. Teidän armonne on kyllin voimakas ollakseen välittämättä muista.

-- Minä menenkin omaa tietäni.

Ruhtinas ehkä ei huomannut, että hän asteli muiden pikkukuninkaiden latua ja harjoitti hänkin omavaltaista politiikkaa. Jos hän olisikin sen huomannut, niin hän ei sittenkään olisi luopunut siitä, sillä hänelle oli kysymys valtakunnan kunnian pelastamisesta.

Uudestaan syntyi hetkisen vaitiolo. Hevosten hirnuminen ja torventoitotukset sen katkaisivat. Lippukunnat järjestäytyivät marssia varten. Nuo äänet herättivät ruhtinaan hänen ajatuksistaan, hän pudisti päätään ikäänkuin ravistaakseen pois mielestään kärsimyksen ja pahat ajatukset, ja sanoi:

-- Oliko teillä rauhallinen matka?

-- Kohtasin Mszyniecin metsissä isohkon joukon talonpoikia, noin kaksisataa miestä ja ne minä tuhosin.

-- Hyvä, mutta otitteko vankeja, sillä se on tällä hetkellä tärkeä asia.

-- Otin, mutta...

-- Mutta käskitte jo surmata ne, niinkö?

-- En, teidän ruhtinaallinen armonne, päästin ne vapaaksi.

Jeremi katsahti hämmästyneenä Skrzetuskiin ja hänen kulmakarvansa vetäytyivät äkkiä yhteen.

-- Mitä? Kuulutteko jo tekin rauhanpuolueeseen? Mitä tämä merkitsee?

-- Armollinen ruhtinas, olen tuonut yhden vangin, sillä talonpoikien joukossa oli valepukuinen aatelismies, joka jäi henkiin. Muut vangit minä päästin vapaaksi, sillä Jumala lähetti minulle suuren armon ja lohdutuksen. Rangaistukseni kärsin mielelläni. Tuo aatelismies on herra Zagloba, joka toi minulle tietoja ruhtinattaresta.

Ruhtinas läheni nopeasti Skrzetuskia.

-- Elääkö hän? Onko hän terveenä?

-- Jumalan kiitos, on.