Part 14

Kaikki pidättivät henkeään ja keskeyttivät taistelun katsellakseen näiden molempien kauheaa taistelua. Jan herraa ei ollut peloittanut huuto "noita!" mutta viha riehui hänen sielussaan, kun hän näki ympärillään näin paljon hävitystä. Hammasta purren syöksyi hän raivoten Burdabutia vastaan. Alkoi sellainen taistelun temmellys, että hevosetkin nousivat takajaloilleen. Rauta kalskahteli rautaa vastaan ja yhtäkkiä lensi kasakan sapeli puolalaisen miekan iskusta kappaleiksi. Näytti jo siltä, ettei mikään mahti enään voi pelastaa Burdabutia, kun hän äkkiä hypähti ja tarttui herra Skrzetuskiin sillä tavalla, että molemmat näyttivät muodostavan yhden ruumiin. Puukko välkkyi husaarin kurkulla. Nyt näytti varma kuolema jo olevan Skrzetuskin silmien edessä, sillä hän ei enään voinut lyödä miekallansa. Nopeana kuin salama päästi hän aseensa, joka riippui hihnassa, ja tarttui kädellään Burdabutin käteen. Hetkisen hytkivät nuo kaksi kättä ilmassa, mutta rautainen oli varmaan herra Skrzetuskin puserrus, koska kasakka ulvahti kuin susi. Kaikkien nähden putosi samassa veitsi hänen puutuneista sormistaan niinkuin jyvä tähästä. Silloin päästi herra Skrzetuski hänen puserretun kätensä ja painoi tuon kauhean miehen otsan satulannastaa vastaan, samalla siepaten vasemmalla kourallaan nuijan vyöltään ja läjähyttäen kerran ja toisen. Kasakan rinnassa korahti ja hän putosi hevosen selästä.

Sen nähdessään päästivät kalnikilaiset voihkivan huudon ja syöksyivät kostamaan hänen kuolemaansa. Samassa hetkessä ryntäsivät kuitenkin husaarit heidän kimppuunsa ja tuhosivat joka miehen.

Husaarivallin toisessa päässä ei taistelu kuitenkaan herjennyt hetkeksikään, sillä siellä oli tungos vähempi. Siellä raivosi miekkoineen herra Longinus, olkapäällään Anusian nauha. Seuraavana päivänä katselivat upseerit hämmästyksellä näitä paikkoja, osoitellen toisilleen käsien mukana pois hakattuja olkapäitä, otsasta leukaan halkaistuja kalloja ja kauhealla tavalla kahtia lyötyjä vartaloja, kokonaista tietä ihmis- ja hevosruumiita, ja kuiskasivat toisilleen: katsokaa, tämä on Podbipientan jälkeä. Itse ruhtinaskin katseli ruumiita ja vaikka hän seuraavana päivänä oli erinäisten uutisten johdosta suuresti huolissaan, ei hän voinut olla ihmettelemättä, sillä tuollaisia iskuja ei hän vielä ollut eläessään nähnyt.

Taistelu oli kuitenkin jo alkanut kallistua loppua kohti. Raskas ratsuväki syöksyi uudestaan eteenpäin, ajaen edellään niitä zaporogilaisrykmenttejä, jotka olivat olleet suojassa mäen alla. Lopuksi katkaisivat Kuszelin ja Poniatowskin lippukunnat pakenevilta paluutien. Saarrettuina puolustautuivat nämä epätoivoisasti, kaatuen viimeiseen mieheen, mutta kuolemallaan vapauttivat he toisia, sillä kun Wierszul kaksi tuntia myöhemmin hovitatariensa etunenässä ensimäisenä marssi kaupunkiin, ei hän enään tavannut sillä ainoaakaan kasakkaa. Vihollinen oli käyttänyt hyväkseen pimeyttä, sade kun oli sammuttanut tulipalon, nopeasti lähtenyt kaupungista, ottanut mukaansa tyhjät vankkurit, siirtynyt joen toiselle puolelle, hävittänyt sillat takaansa ja vain kasakoille ominaisella nopeudella muodostanut vaunuleirin. Ne muutamat kymmenet aatelismiehet, jotka linnoituksessa olivat pitäneet puoliaan, olivat nyt päässeet vapaiksi. Ruhtinas antoi Wierszulille tehtäväksi rangaista niitä kaupunkilaisia jotka olivat liittyneet kasakoihin, ja marssi itse eteenpäin. Mutta vaunuleiriä ei hän voinut valloittaa ilman tykkejä ja jalkaväkeä. Vihollinen oli polttamalla sillat voittanut aikaa, koska joen yli saattoi päästä vain kauvempana olevia tokeita myöten, ja poistunut niin nopeasti, että ruhtinaan ratsuväen väsyneet hevoset tuskin olisivat saattaneet sitä saavuttaa. Kasakat eivät kuitenkaan, niin kuuluisia kuin olivatkin puolustustaidostaan vaunuleireissä, nyt puolustautuneet niin urhoollisesti kuin tavallisesti. Kauhea tieto siitä että itse ruhtinas ajaa heitä takaa, oli nähtävästi vienyt heiltä rohkeuden niin että he täydellisesti epäilivät pelastumistaan. Ja varmaan olisi heidän viimeinen hetkensä jo koittanutkin, sillä herra Baranowski oli koko yön kestäneen pommituksen jälkeen valloittanut heiltä neljäkymmentä vankkuria ja kaksi tykkiä, jollei Kiowan vojevoda olisi vastustanut takaa-ajon jatkamista ja vetänyt takaisin väkeänsä. Sen johdosta syntyi hänen ja ruhtinaan välillä kiivas väittely, jonka monet rykmentinpäällikötkin kuulivat.

-- Miksikä te nyt, kysyi ruhtinas, -- tahdotte jättää vihollisen rauhaan, kun taistelussa niin päättäväisesti soditte häntä vastaan? Tämän aamun epäröimisellä menetätte kunnian, jonka illalla saavutitte.

-- Herra ruhtinas, vastasi vojevoda, -- en tiedä mikä henki teissä asuu, mutta minä olen lihaa ja luuta ja tarvitsen työn jälkeen lepoa, samoin minun mieheni. Aina niinä käyn vihollista vastaan niinkuin tänäänkin, jos hän tekee vastarintaa, mutta lyötyä ja pakenevaa minä en aja takaa.

-- Mutta he ovat kuin ovatkin lyötävät viimeiseen mieheen! huudahti ruhtinas.

-- Ja mitäs hyötyä siitä on? sanoi vojevoda. -- Kun me olemme saaneet nuo tuossa lyödyiksi, niin tulee vanha Krywonos, polttaa, hävittää ja surmaa, niinkuin hän teki Strzyzawkassa, ja meidän vimmastamme saavat koston onnettomat ihmiset.

-- Oo, minä näen jo, huusi ruhtinas vihoissaan, -- että te, niinkuin kanslerikin ja muutamat päälliköt, kuulutte rauhan kannattajiin, jotka sovitteluilla tahtoisivat sammuttaa kapinan. Jumalan avulla siitä kuitenkaan ei tule mitään niin kauvan kuin minä pidän sapelia kourassani.

Siihen lisäsi Tyszkiewicz:

-- Minä en kuulu mihinkään puolueeseen, vaan Jumalalle, sillä minä olen vanha ja tulen pian seisomaan hänen edessänsä. Älkää siis ihmetelkö, jollen tahdo, että liian suuri, sisällisessä sodassa vuodatettu veren taakka olisi painamassa minua... Jos herra ruhtinas on pahoillaan siitä ettei hän tullut valtakunnan sotavoimien sijaispäälliköksi, niin sanon siihen: vaikkakin tämä toimi oikeudenmukaisesti olisi kuulunut niin urhoolliselle miehelle, oli sittenkin parempi, että kävi niinkuin kävi, sillä muuten olisi tämä kapina ja sen mukana tämä onneton maa hukkunut vereen.

Jeremin juppiterimaiset kulmakarvat vetäytyivät kokoon, hänen kurkkunsa pullistui ja silmistä alkoi singota sellaisia salamoja, että kaikki läsnäolevat kävivät levottomiksi vojevodan puolesta. Samassa lähestyi kuitenkin nopein askelin herra Skrzetuski ja sanoi:

-- Teidän ruhtinaallinen armonne, on tullut tietoja vanhasta Krywonosista.

Ruhtinaan huomio kääntyi heti toisaalle ja hänen suuttumuksensa vojevodaan heikkeni. Hänen eteensä tuotiin neljä miestä, joista kaksi oli vanhaa, kunnianarvoisaa pappia. Nähdessään ruhtinaan heittäytyivät nämä polvilleen hänen eteensä.

-- Pelasta, ruhtinas, pelasta! toistelivat he, kurottaen häntä kohti käsiään.

-- Mistä te olette? kysyi ruhtinas.

-- Me olemme Polonnesta. Vanha Krywonos on saartanut linnan ja kaupungin. Jollei sinun sapelisi riipu hänen kaulansa yllä, niin hukumme me kaikki.

Ruhtinas lausui:

-- Minä tiedän, että Polonneen on paennut paljon ihmisiä, mutta enimmäkseen vähävenäläisiä, kuten minulle on ilmoitettu. Ansioksi Jumalan edessä teille on, ettette ole liittyneet kapinaan, vaan nousseet vastarintaan ja pysyneet uskollisina äidillenne, Puolan valtakunnalle. Kunhan vain en teidän puoleltanne saisi kokea sellaista petosta, jommoista sain kokea Niemirowissa.

Mutta sanantuojat vannoivat kaikkien taivaan pyhien olentojen kautta, että he odottavat ruhtinasta pelastajanaan ja ettei minkään petoksen ajatus hetkeksikään olisi voinut johtua heidän mieleensä. He puhuivatkin totta, sillä Krywonos, joka oli lähettänyt heitä vastaan viisikymmentä tuhatta miestä, oli vannonut tuhoavansa heidät juuri siksi, että he vähävenäläisinä eivät liittyneet kapinaan.

Ruhtinas lupasi heille apua. Koska hänen päävoimansa kuitenkin olivat Bystrzykissä, täytyi hänen odottaa niitä. Lohdutetuin mielin läksivät lähettiläät. Mutta ruhtinas kääntyi Kiowan vojevodan puoleen ja sanoi:

-- Suokaa anteeksi, herra vojevoda, huomaan jo itsekin, että täytyy jättää pikku-Krywonos rauhaan ja lähteä ahdistamaan isä-Krywonosia. Nuorempi saattaa kauvemmin odottaa hirttonuoraansa. Toivottavasti ette jätä minua tässä uudessa yrityksessä.

-- Tietysti en, vastasi vojevoda.

Samassa kajahtivat torvet, ilmoittaen lippukunnille, jotka olivat lähteneet vaunuleiriä kohden, että niiden on palattava. Täytyi myöskin levätä ja antaa hevosten levähtää. Illansuussa saapui Bystrzykistä kokonainen divisiona, ja sen mukana herra Stachowicz, joka tuli Braclawin vojevodan luota. Ihastuneena kirjoitti herra Kisiel ruhtinaalle, että tämä on toinen Marius, joka pelastaa isänmaan perikadon partaalta. Hän puhui kirjeessään ilosta, jonka ruhtinaan tulo Dnieperin takaa oli herättänyt kaikissa sydämissä ja toivotti hänelle yhä uusia voittoja. Vasta kirjeen lopulla tuli ilmi varsinainen syy siihen, että hän oli tarttunut kynään. Siinä ilmoitti Brusilowin herra, että neuvottelut ovat alkaneet ja että hän itse muiden komisariusten mukana lähtee Bialocerkiewiin, toivoen pysäyttävänsä Chmielnickin liikkeet ja saavansa hänet tyydytetyksi. Lopuksi pyysi hän ruhtinaalta, ettei tämä ennen neuvottelujen alkua kovin ahdistaisi kasakkoja, vaan mikäli mahdollista lakkauttaisi sotatoimet.

Jos ruhtinaalle olisi ilmoitettu, että koko hänen Dnieperin-takainen alueensa on tuhottu ja kaikki linnat hävitetyt maan tasalle, niin ei se olisi koskenut hänen sydämeensä niin kipeästi kuin tämä kirje. Tilaisuudessa olivat läsnä herra Skrzetuski, herra Baranowski, herra Zacwilichowski, molemmat Tyszkiewiczit ja Kierdejt. Ruhtinas peitti käsillään silmänsä ja taivutti päänsä taaksepäin, ikäänkuin nuoli olisi sattunut hänen sydämeensä.

-- Häpeä, häpeä! Jumala, anna minun mieluummin sortua kuin nähdä tällaista tapahtuvan.

Syvä hiljaisuus vallitsi läsnäolevien joukossa. Ruhtinas jatkoi:

-- Minä en enään tahdo elää tässä valtakunnassa, sillä tänään on minun täytynyt sitä hävetä. Kasakkain ja talonpoikain laumat ovat upottamaisillaan isänmaan vereen. Pakanakunnan kanssa yhdessä ovat ne kääntyneet omaa äitiänsä vastaan. Hetmanit ovat lyödyt, armeijat tuhotut, maahan tallattuna on kansan kunnia, majesteetti on häväisty, kirkot poltetut, papit ja aateli surmattu, naiset raiskatut. Ja miten vastaa valtakunta näihin turmion tekoihin ja tähän häpeään, jota ajatellessaankin esi-isämme olisivat kuolleet? Se vastaa pettäjän, häpäisijänsä kautta, että se alkaa neuvottelut pakanain liittolaisen kanssa ja lupaa hänelle tyydytystä. Oi hyvä Jumala, anna kuoleman tulla, sillä me emme voi elää tässä maailmassa, me jotka tunnemme isänmaan häväistyksen ja olemme valmiit panemaan alttiiksi päämme sen puolesta.

Kiowan vojevoda vaikeni, mutta Braclawin alituomari herra Krzysztof lausui:

-- Herra Kisiel ei edusta valtakuntaa. Mutta ruhtinas huomautti:

-- Älkää puhuko minulle herra Kisielistä, sillä minä tiedän varsin hyvin, että hänen takanaan on kokonainen puolue. Hänen kanssaan samaa mieltä ovat: _primas_, valtakunnan esipiispa, kansleri, ruhtinas Dominik ja monet ylimykset, jotka nyt interregnumin aikana hoitavat valtakunnan hallitusta ja edustavat sen majesteettia, tai oikeammin sanoen häpäisevät sitä suuren kansan arvolle sopimattomalla heikkoudella, koska tällaista tulta ei ole lupa sammuttaa neuvotteluilla, vaan verellä, sillä parempi on ritarikansan sortua kuin katalasti alentua ja koko maailmassa herättää ylenkatsetta itseään kohtaan.

Ja ruhtinas peitti jälleen käsillään silmänsä. Hänen surunsa ja tuskansa oli siinä määrin liikuttava, että päälliköt vaivoin pidättivät esiintunkevat kyyneleensä.

-- Herra ruhtinas, rohkeni vihdoin herra Zacwilichowski lausua, -- heiluttakoot he kieltänsä, me heilutamme edelleenkin miekkaa.

-- Totta tosiaan, vastasi ruhtinas, -- sydän pakahtuu, kun ajattelee, mitä tässä nyt on tehtävä. Mehän läksimme, hyvät herrat, tänne, kun kuulimme isänmaan uhkaavasta turmiosta, läksimme läpi palavien metsien ja upottavien soiden, nukkumatta, syömättä, pannen liikkeelle viimeisetkin voimamme pelastaaksemme äitimme tuhosta ja häpeästä. Kätemme ovat työstä puuduksissa, nälkä kiertää sisälmyksiämme, haavojamme kirvelee, mutta me emme välitä näistä vaivoista, kunhan vain voimme pitää kurissa vihollisen. Minulle sanotaan, että minun olisi pitänyt tulla sotajoukkojen sijaispäälliköksi -- päättäköön koko maailma, ovatko ne jotka tämän päällikkyyden ovat saaneet arvokkaammat. Minä otan Jumalan ja teidät todistajikseni, etten minä enempää kuin tekään, palkinnon ja korkeiden arvojen toivossa vuodata vertani, vaan puhtaasta isänmaanrakkaudesta. Vaan mitä ilmoitetaankaan meille nyt, kun me olemme menehtymäisillämme? Ilmoitetaan, että herrat Varsovassa ja herra Kisiel Huszczassa miettivät mitä tarjottaisiin viholliselle sen tyydyttämiseksi! Häpeä, häpeä!

-- Petturi Kisiel! huusi herra Baranowski.

Tämän kuullessaan nousi herra Stachowicz, vakava ja rohkea mies, kääntyi Baranowskiin päin ja sanoi:

-- Olen Braclawin herra vojevodan ystävä ja hänen edustajansa, en salli että häntä täällä nimitetään petturiksi. Hänenkin hapsensa ovat murheesta valjenneet ja hänkin palvelee isänmaataan parhaan ymmärryksensä mukaan, erehtyen ehkä, mutta rehellisesti.

Ruhtinas ei kuullut tätä vastausta, sillä hän oli vaipunut suruunsa ja mietteisiinsä. Baranowskikaan ei uskaltanut hänen läsnäollessansa käydä riitelemään, vaan tuijotti teräksisin katsein herra Stachowicziin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "kyllä me vielä tapaamme toisemme", ja laski kätensä miekan kahvalle. Sillävälin oli Jeremi kuitenkin havahtunut mietteistään ja lausui synkästi:

-- Tässä ei ole muuta neuvoa kuin joko rikkoa kuuliaisuutta vastaan -- sillä hehän nyt muodostavat esivallan kuninkaanvaaleihin asti --, tai uhrata isänmaan kunnia, jota työmme on tarkoittanut...

-- Kuuliaisuuden puutteesta johtuu kaikki paha tässä valtakunnassa, lausui Kiowan vojevoda arvokkaasti.

-- Sallimmeko siis, että isänmaata häväistään? Jos meille huomenna sanotaan, että meidän on nuora kaulassa mentävä Tuhaj-bejn ja Chmielnickin luo, niin teemmekö senkin kuuliaisuuden nimessä?

-- _Veto_, lausui Braclawin alituomari herra Krzysztof.

-- _Veto_, toisti herra Kierdej.

Ruhtinas kääntyi rykmentinpäälliköidensä puoleen:

-- Puhukaa te, vanhat soturit, sanoi hän. Herra Zacwilichowski virkkoi:

-- Herra ruhtinas, olen seitsemänkymmenen vuoden vanha, olen rehellinen vähävenäläinen, olen ollut kasakkakomisarius ja Chmielnicki on kutsunut minua isäkseen. Minun siis pitäisi pikemmin puhua neuvottelujen puolesta. Mutta jos minun on valittava häpeä tai sota, silloin vielä haudan partaallakin sanon: sota.

-- Sota! toisti herra Skrzetuski.

-- Sota, sota! toisti kymmenkunta ääntä, niiden joukossa herra Krzysztof, herrat Kierdej, Baranowski ja melkein kaikki läsnäolevat.

-- Sota, sota!

-- Tapahtukoon teidän sanojenne-mukaan, vastasi vakavana ruhtinas ja löi komentonuijallaan herra Kisielin avonaista kirjettä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Päivää myöhemmin, kun sotajoukot olivat pysähtyneet Rylcowiin, kutsui ruhtinas herra Skrzetuskin luokseen ja sanoi:

-- Joukkomme ovat heikot ja väsyneet ja Krywonosilla on kuusikymmentä tuhatta miestä, ja hänen joukkonsa kasvaa päivä päivältä, sillä rahvasta tulvii lakkaamatta hänen luokseen. Kiowan vojevodaan ei myöskään voi luottaa, koska hän pohjaltaan kuuluu rauhanpuolueeseen ja vain vastahakoisesti seuraa minua. Meidän täytyy kuin täytyykin jostakin saada apujoukkoja. Nyt olen kuullut, että lähellä Konstantynowia on kaksi rykmenttipäällikköä, Osinski, joka komentaa kuninkaallista kaartia, ja Korycki. Ottakaa suojaksenne sata hovikasakkaani ja lähtekää viemään näille herroille minulta kirjettä, jossa pyydän heitä kiireesti ja viivyttelemättä tulemaan luokseni, koska parin päivän perästä ryntään Krywonosia vastaan. Te suoritatte kaikki tehtävät paremmin kuin muut, siksi lähetän teidät, ja asiani onkin tärkeä.

Herra Skrzetuski kumarsi ja lähti jo samana iltana menemään Konstantynowia kohti, voidakseen yöllä kulkea huomaamattomana. Joka suunnalla kierteli Krywonosin tiedustelijoita tai rahvaanjoukkoja, jotka väijyivät metsissä ja teillä, ja jotta ei tapahtuisi viivytystä, niin oli ruhtinas käskenyt välttämään taistelua. Ääneti kulkien saapui herra Skrzetuski Wisowaty-Stawille ja tapasi siellä molemmat päälliköt. Hän iloitsi suuresti heidät nähdessään. Osinskilla oli erinomainen, ulkomaiseen malliin harjoitettu rakuunakaarti ja saksalaisia. Koryckilla taas oli vain saksalaista jalkaväkeä, ne olivat melkein pelkästään kolmenkymmenvuotisen sodan aikaisia veteraaneja, niin oivia ja peloittavia sotilaita, että ne päällikkönsä kädessä toimivat kuin yksi ainoa miekka. Molemmat rykmentit olivat lisäksi erinomaisesti varustetut ja niillä oli runsaasti ampumavaroja. Kuullessaan että lähdetään ruhtinaan luo, päästivät sotamiehet ilohuutoja, sillä he ikävöivät taistelua ja tiesivät, ettei sitä lajia toisen komennon alla tarjota niin viljalti. Onnettomuudeksi antoivat rykmentinpäälliköt kuitenkin kieltävän vastauksen, he olivat nimittäin molemmat ruhtinas Dominik Zaslawskin alaisia ja heille oli annettu se nimenomainen käsky, etteivät he saa liittyä Wisniowieckiin. Turhaan selitti heille herra Skrzetuski millaisen kunnian he voisivat saavuttaa palvellessaan sellaista johtajaa, ja minkä suuren palveluksen he tekisivät maalle. Rykmentinpäälliköt eivät suostuneet, vaan huomauttivat puolestaan, että kuuliaisuus on sotaväen ylin laki ja velvollisuus. Sen he kyllä lisäsivät, että saattaisivat liittyä ruhtinaaseen, jos heidän rykmenttiensä pelastus sitä vaatisi. Alakuloisena sai herra Skrzetuski niin ollen lähteä paluumatkalle, tietäen kuinka kipeästi tämä uusi pettymys tulee koskemaan ruhtinaaseen, jonka joukot todella olivat uupuneet marsseista, alituisista taisteluista, yksityisten joukkueiden kurittamisesta ja lakkaamattomasta valvomisesta, sekä nälästä ja levon puutteesta. Melkein mahdotonta oli tällaisissa olosuhteissa mitellä voimia kymmentä kertaa lukuisemman vihollisen kanssa. Herra Skrzetuski huomasi selvään, että sotatoimet Krywonosia vastaan näin ollen väkisinkin pitkistyvät, sotajoukon täytyy saada pitempi lepo ja odottaa uusien veresten aatelisjoukkojen tuloa. Mieli näiden ajatusten vallassa lähti herra Skrzetuski kasakkainsa etunenässä taivaltamaan takaisin ruhtinaan luo. Paluuretken täytyi tapahtua ääneti, varovasti ja vain öiseen aikaan, täytyi karttaa Krywonosin tiedustelijoita ja noita lukuisia irtonaisia joukkueita, joita liikkui kaikkialla ja joihin kuului kasakoita ja rahvasta. Usein ovat ne varsin voimakkaita ja saattoivat harjoittaa väkivaltaa koko seudulla, polttaen herraskartanoja, surmaten aatelia ja ottaen kiinni mänteillä kulkevia pakolaisia. Skrzetuski pääsi onnellisesti Baklajn ohi ja tuli Mszyniecin metsiin, jotka olivat hyvin tiheät ja täynnä petollisia rotkoja. Onneksi suosi matkaa nyt pitkien sateiden jälkeen kaunis sää. Oli ihana heinäkuun yö, kuu ei paistanut, mutta taivas oli täynnä tähtiä. Sotamiehet kulkivat kapeaa metsäpolkua, oppainaan Mszyniecin metsänvartiat, jotka olivat luotettavaa väkeä ja erinomaisesti tunsivat metsänsä. Ympärillä vallitsi syvä hiljaisuus, vain kuivien oksien ritinä niiden joutuessa kavioiden alle, katkaisi sitä tuontuostakin. Yhtäkkiä sattui herra Skrzetuskin ja sotamiesten korviin jokin kaukainen, laulua muistuttava hyminä, jonka huudot silloin tällöin katkaisivat.

-- Seis, sanoi herra Skrzetuski hiljaa, pysähdyttäen sotamiehet. -- Mitä siellä on?

Vanha metsänvartia likeni häntä ja sanoi:

-- Herra, siellä on mielipuolia, ne kuljeskelevat nyt metsässä ja huutavat. Kauhu on tehnyt heidät hulluiksi. Eilen me tapasimme eräänkin aatelisnaisen, joka käveli, katseli mäntyjä ja huusi: "lapset, lapset!" Nähtävästi olivat talonpojat tappaneet hänen lapsensa. Hän tuijotti meihin ja alkoi voihkia niin sydäntäsärkevästi, että jalkamme vapisivat kun sitä kuuntelimme. Sanotaan sellaisia olevan paljon, täällä pitkin kaikkia metsiä.

Vaikka herra Skrzetuski olikin peloton ritari, niin kävi väristys hänen lävitseen kiireestä kantapäähän asti.

-- Mutta se taitaakin olla suden ulvontaa? Kaukaa on vaikea eroittaa mitä se on.

-- Mitä vielä, hyvä herra, nyt ei metsissä ole susia, ne ovat kaikki menneet kyliin, niillä on siellä yllin kyllin ruumiita.

-- Kauheita aikoja, sanoi ritari, -- jolloin sudet asuvat kylissä ja metsissä ulvovat mielipuolet. Jumala, Jumala!

Hetken perästä vallitsi taasen täysi hiljaisuus, kuului vain tavallinen humina honganlatvoissa. Pian nuo kaukaiset kaiut kuitenkin taasen alkoivat kuulua, tällä kertaa vahvistumistaan vahvistuen.

-- Hei, virkkoi metsänvartia yhtäkkiä, -- tuntuu siltä kuin siellä olisi suurempikin joukko ihmisiä. Jääkää te, herrat, tähän tai menkää hiljaa eteenpäin. Minä käyn toverini kanssa katsomassa.

-- Menkää, sanoi herra Skrzetuski, -- me jäämme tänne odottamaan.

Metsänvartiat katosivat ja viipyivät poissa tunnin ajan. Herra Skrzetuski alkoi jo käydä kärsimättömäksi, jopa epäillä, että hänelle hankitaan jotakin ansaa, kun mies vihdoin sukelsi esiin pimeydestä.

-- On siellä, sanoi hän, lähestyen Skrzetuskia.

-- Kuka?

-- Kapinallisia talonpoikia.

-- Onko niitä paljonkin?

-- Noin kaksisataa.

-- En tiedä, herra, mitä nyt olisi tehtävä. He ovat juuri siinä rotkossa, jonka läpi on mentävä. Siellä palaa tuli, vaikkei sen välke voi näkyä, se kun on niin alhaalla. Vartioita ei heillä ole, heitä voi siis kyllä lähestyä kaaripyssyn kantaman päähän.

-- Hyvä, sanoi herra Skrzetuski, kääntyi sotamiestensä puoleen ja jakeli käskyjä kahdelle vanhemmalle.

Yhtäkkiä alkoi joukko liikkua eteenpäin nopeasti, mutta niin ääneti, että vain oksien ritinä ilmaisi sen kulkevan. Ei kilahtanut kannus kannusta vastaan, ei kalskahtanut sapeli, hevoset, opetettuina hiipivään käyntiin ja salaisiin hyökkäyksiin, kulkivat sudenaskelin, korskumatta ja hirnumatta. Saavuttuaan paikalle, missä tie teki äkillisen mutkan, huomasivat sotamiehet heti edempänä tulia ja häämöittäviä ihmishahmoja. Nyt jakoi herra Skrzetuski miehensä kolmeen osastoon, joista yksi jäi paikalleen, toinen läksi kulkemaan pitkin rotkon syrjää sulkeakseen rotkon vastapäisen suun, ja kolmas astui ratsujen selästä, ryömiäkseen vatsallaan eteenpäin ja asettuakseen rotkon reunalle aivan talonpoikien yläpuolelle.

Herra Skrzetuski, joka oli keskimäisessä osastossa, katsahti nyt alas ja näki aivan silmiensä edessä, kahden tai kolmensadan askeleen päässä, koko leirin: oli sytytetty kymmenkunta nuotiota, mutta ne eivät palaneet täydellä liekillä, sillä kunkin päällä riippui kiehuva ruokakattila. Savun ja keitetyn lihan haju tuli selvästi herra Skrzetuskin ja sotamiesten sieraimiin. Patojen ympärillä seisoskeli ja makaili talonpoikia, juoden ja jutellen. Muutamilla oli kädessä viinapullo, toiset nojasivat keihäitä vastaan, joiden teriin oli pistetty, ikäänkuin voitonmerkiksi miesten, naisten tai lasten poikkihakattuja päitä. Tulen välke heijastui niiden kuolleisiin silmäteriin ja irvisteleviin hampaisiin. Sama välke valaisi talonpoikien villejä ja julmia kasvoja. Tuolla aivan rotkon seinämällä nukkui kymmenkunta heistä, äänekkäästi kuorsaten, toiset juttelivat, toiset kohentelivat tulia, joista silloin pärskähti ilmaan kultaisia kipunakimppuja. Suurimman nuotion ääressä istui, hartiat rotkon seinään ja herra Skrzetuskiin päin, tanakka vanha vaari, näpäytellen harppua. Hänen ympärillensä oli puoliympyrään kerääntynyt noin kolmekymmentä kapinallista.

Herra Skrzetuskin korviin kuuluivat seuraavat sanat:

-- Hei, vaari, laula kasakka Holotasta.

-- Ei, huusivat toiset, -- Marusia Bohuslawkasta!

-- Hiiteen Marusia, huusivat useimmat äänet. -- Laula Potokin herrasta!

"Vaari" kosketti kieliä, rykäisi ja alkoi laulaa:

Pysähdy ja käänny, katso kaikkialla mikä ihme suuri: erot on nyt poissa, yhdenvertaisia rikas, köyhä juuri. Hallitseehan meitä oikeudessansa itse maailman luoja, vääryydet hän korjaa, ylpeät hän kaataa, hän se köyhää suojaa.