Part 13

Illallinen ei kuitenkaan kestänyt kauvan ja pari tuntia myöhemmin lähti jo jalkaväkikin Rajgrodista. Sotajoukot kulkivat Winnicaa ja Lityniä kohden, siis sille suunnalle, missä Chmielnicki oli. Matkalla kohtasi Wierszul Sawerowkassa tatarilaisen joukkueen ja hakkasi sen yhdessä herra Wolodyjowskin kanssa maahan, vapauttaen tatarien käsistä muutamia satoja vankeja, jotka suurimmaksi osaksi olivat nuoria tyttöjä. Nyt oli jo vastassa hävitetty maa, maa täynnä Krywonosin käden jälkiä. Strzyzawka oli poltettu, sen väestö murhattu kauhealla tavalla. Onnettomat olivat nähtävästi tehneet Krywonosille vastarintaa ja tuo villi mies oli heittänyt heidät miekan ja liekin valtaan. Kylän laidalla riippui tammessa itse herra Strzyzowski, Tyszkiewiczin sotamiehet tunsivat hänet heti. Hän riippui siinä aivan alastomana, rinnallaan kauhea kaulaketju: nuora, johon oli pujotettu ihmispäitä. Ne olivat hänen kuuden lapsensa ja vaimonsa päät. Itse kylässä, joka oli poltettu ihan poroksi, näkivät sotamiehet molemmin puolin tietä pitkän rivin "kasakkain kynttelejä", s.o. ihmisiä, joiden kädet olivat nostetut päiden yläpuolelle ja kiinnitetyt maahan lyötyihin paaluihin. Käsien ympärille oli kääritty tervaan kastettuja olkia ja olivat ne palaneet ranteista alkaen. Suurimmalta osalta oli palanut vain kädet, koska nähtävästi sade oli estänyt tulen levenemisen. Kauheat olivat nuo ruumiit vääntyneine kasvoineen. Mädännyksen haju levisi jo yltympärille, paalujen päällä kierteli korppi- ja naakkaparvia. Sotaväen lähestyessä lensivät ne kirkuen lähemmiltä paaluilta ja istuutuivat etäisempien neniin. Jokunen susi luikki lippukuntien edellä viidakkoon. Sotajoukot kulkivat vaieten pitkin kauheaa kujaa ja laskivat "kynttelejä". Niitä oli kolme sataa ja muutamia kymmeniä. Vihdoin pääsivät joukot kylä-poloisen ohi ja saivat hengittää aron raikasta ilmaa. Hävityksen jäljet ulottuivat kuitenkin kauvemmaksikin. Oltiin heinäkuun alkupuolella. Viljat olivat olleet miltei tuleentuneita, oli odotettu aikaista korjuuta. Kokonaiset vainiot olivat kuitenkin osaksi poltetut, osaksi tallatut maahan. Näytti siltä kuin hirmumyrsky olisi käynyt läpi peltojen, ja niinhän olikin: kauhein kaikista hirmumyrskyistä, sisällinen sota oli käynyt. Ruhtinaan sotamiehet kyllä olivat nähneet miltä viljavat pellot ja varakkaat seudut saattavat näyttää tatarien hävitysretken jälkeen, mutta tällaista tuhoa, tällaista hävityksen vimmaa he eivät olleet eläessään nähneet. Metsät olivat poltetut niinkuin viljakin. Missä ei tuli ollut niellyt itse puuta, siellä oli tulenkieli nuollut siitä lehdet ja kuoren, se oli hengityksellään kärventänyt, savuttanut ja noennut puut niin että ne törröttivät kuin luurangot. Kiowan herra vojevoda katseli hävitystä eikä uskonut silmiään. Miedziakow, Zhar, Futory, Sloboda -- tuhkaläjinä! Siellä täällä olivat talonpojat paenneet Krywonosin luo, mutta naiset ja lapset olivat joutuneet sen tatarilaisjoukkueen vangiksi, jonka Wierszul ja Wolodyjowski olivat tuhonneet. Maan pinnalla vallitsi hävityksen autius, taivaalla liitelivät räpytellen korppien, naakkojen ja kotkien parvet, jotka ties mistä olivat lentäneet tänne kasakkain elonkorjuuseen... Jäljet sotajoukkojen kulusta kävivät yhä tuoreemmiksi. Tuontuostakin tavattiin särkyneitä vankkureja ja eläinten ja ihmisten ruumiita, jotka eivät vielä olleet alkaneet mädäntyä, rikkinäisiä patoja, messinkisiä kattiloja, säkkejä, joissa oli kastuneita jauhoja, vielä savuavia raunioita ja vasta pengottuja ja hajalleen heitettyjä heinärukoja. Ruhtinas marssitti lippukuntiaan Chmielnickiä kohden, sallimatta niille mitään lepoa, mutta vanha vojevoda tarttui päähänsä ja toisteli surullisesti:

-- Machnowka parka, Machnowka parka, kyllä minä jo huomaan, ettemme ehdi sen avuksi.

Mutta Chmielnikissä saatiin kuulla, ettei vanha Krywonos piiritäkään Machnowkaa, vaan hänen poikansa kymmenkunnan tuhannen miehen joukolla, ja että nuo epäinhimilliset hävitykset matkan varrella olivat hänen työtään. Kuuleman mukaan oli kaupunki jo valloitettu. Otettuaan sen haltuunsa olivat kasakat surmanneet aatelin ja juutalaiset sekä ryöstäneet aatelisnaiset leiriinsä, jossa heitä odotti kuolemaa pahempi kohtalo. Linnoitus piti kuitenkin yhä herra Lewin johdolla puoliaan. Kasakat tekivät rynnistyksensä sitä vastaan bernardiniluostarista, jonka munkit he olivat tappaneet. Karkoittaen hyökkääjät viimeisillä voimillaan ja ruudillaan, tunsi herra Lew, ettei hän voi puolustaa linnaa yötä kauvemmin.

Ruhtinas jätti nyt jalkaväen, tykit ja armeijan päävoimat, käskien niiden mennä Bystrzykiin, ja kiirehti itse vojevodan, herra Krzysztofin, herra Aksakin ja kahdentuhannen sotamiehen kanssa avuksi. Vanha vojevoda esteli, sillä hän oli kadottanut uskonsa. "Machnowka on mennyttä, me tulemme liian myöhään, parempi on luopua siitä ja puolustaa toisia paikkoja sekä varustaa niitä suojaväellä", toisteli hän. Mutta ruhtinas ei tahtonut ottaa hänen sanojaan kuuleviin korviin. Braclawin alituomari piti kiirettä ja sotajoukot paloivat innosta päästä taistelemaan. "Koska kerran olemme tänne tulleet, niin emme ilman verenvuodatusta lähde pois." Ja eteenpäin marssittiin.

Noin puolen penikulman päässä Muchnowkasta kiidätti sotajoukkoja vastaan kymmenkunta ratsumiestä, ajaen täyttä laukkaa. Siinä oli herra Lew upseereineen. Heidät nähdessään arvasi Kiowan vojevoda heti mitä oli tapahtunut.

-- Linnoitus on valloitettu? huusi hän.

-- Niin on, vastasi herra Lew ja meni samassa tainnoksiin, sillä hänen ruumiinsa oli kokonaan raadeltu ja luotien lävistämä. Verenvuodosta oli hän näin perinpohjin uuvuksissa. Toiset kertoivat mitä oli tapahtunut. Muureilla olevat saksalaiset hakattiin maahan, koska he tahtoivat mieluummin kuolla kuin antautua. Herra Lew oli lyönyt itsensä roskajoukon ja särjettyjen porttien läpi, sillä tornihuoneissa puolusti itseään vielä muutama kymmen aatelismiestä -- nämä täytyi kiireesti pelastaa.

Ratsumiehet kannustivat hevosiaan. Hetken päästä tuli mäeltä näkyviin kaupunki ja linna sekä niiden yläpuolella paksu pilvi tulipalonsavua. Päivä oli laskemaisillaan. Taivaalla paloi jättiläiskokoinen purppuranvärinen ja kultainen iltarusko, jota sotamiehet ensi hetkessä pitivät tulipalon loimuna. Tässä valaistuksessa näkyivät zaporogilaisrykmentit ja taajat rahvaanjoukot, jotka porteista tulivat sotaväkeä vastaan. He astuivat varsin rohkeasti, sillä kukaan kaupungissa ei tietänyt ruhtinaan tulosta, luultiin että ainoastaan Kiowan vojevoda marssii kaupungin avuksi. Viina oli nähtävästi täydellisesti sokaissut kasakat, tai oli linnan äskeinen valloitus antanut heille niin ylettömän ylpeyden. Rohkeasti astuivat he siis alas mäkeä ja vasta tasangolla alkoivat he järjestäytyä taisteluun, suurella innolla rämmyttäen rumpujaan. Tämän nähdessään päästivät kaikki puolalaiset ilonhuudon ja Kiowan vojevoda sai tilaisuuden toisen kerran ihailla ruhtinaan lippukuntien valmeutta. Ne olivat pysähtyneet ja heti asettuneet taistelujärjestykseen, raskas ratsuväki keskelle, kevyt ratsuväki siiville, niin täsmällisesti ettei tarvinnut korjaella mitään, vaan saattoi heti alkaa taistelun.

-- Herra Krzysztof, mitä väkeä nuo sentään ovat! sanoi vojevoda. -- Heti ne asettuivat taistelujärjestykseen. Varmaan ne voisivat tapella ilman johtajaakin. Tarkkanäköisenä johtajana kiiti ruhtinas kuitenkin, komentonuija kädessä, lippukuntain lomitse toiselta siiveltä toiselle, tarkastellen ja antaen viimeiset käskyt. Iltarusko heijastui hänen hopeapanssariinsa ja hän oli kuin kirkas liekki siinä lentäessään rivien välissä, sillä tummien varuksien keskellä oli yksin hänellä loistava puku.

Joukot olivat seuraavassa järjestyksessä: keskellä, ensimäisessä linjassa, kolme lippukuntaa, joista ensimäistä komensi itse Kiowan vojevoda, toista nuori herra Aksak, kolmatta herra Krzysztof Tyszkiewicz. Niiden takana toisessa linjassa olivat herra Baranowskin johtamat rakuunat ja vihdoin ruhtinaan jättiläishusaaristo, jota komensi herra Skrzetuski.

Sivustoilla olivat Wierszul, Kuszel ja Poniatowski. Tykistöä ei ollut, koska Wurcel oli jäänyt Bystrzykiin.

Ruhtinas kiidätti vojevodan luo ja heilautti komentosauvaa.

-- Koska juuri teille on tehty vääryyttä, niin olkaa hyvä ja alkakaa te!

Vojevoda heilautti nyt vuorostaan nuijaansa, ratsumiehet kumartuivat satulassa eteenpäin ja lähtivät liikkeelle. Mutta heti saattoi siitä tavasta millä lippukunnan komentaminen tapahtui huomata, että vojevoda, vaikka olikin kömpelö ja cunctator, hidas ja iäkäs, oli kokenut ja urhoollinen sotilas. Säästääkseen voimia ei hän heti paikalla alkanut kiivaimmalla vauhdilla, vaan johti verkalleen, lisäten vauhtia samassa määrin kuin tultiin likemmäksi vihollista. Itse kulki hän ensimäisessä rivissä, nuija kädessä, palvelijapoika taas piteli hänen vierellään pitkää ja raskasta sapelia, joka ei hänen voimilleen kuitenkaan ollut liian raskas. Rahvaskin kiirehti nyt lippukuntaa vastaan, muodostaen jalkaväen, jonka aseina olivat viikatteet ja varstat. Sen tarkoitus oli pidättää ensimäinen rynnistys ja helpoittaa kasakkain hyökkäystä. Kun lippukunnat olivat päässeet muutaman kymmenen askeleen välimatkan päähän, tunsivat machnowkalaiset vojevodan hänen jättiläiskoostaan ja lihavuudestaan ja alkoivat huudella:

-- Hei, korkea-arvoinen herra vojevoda, elonkorjuun aika on käsissä, miksette käske alamaisianne lähtemään kotiin?... Nöyrin palvelijanne, teidän ylhäisyytenne, kyllä me vielä tästä lävistämme vatsasi...

Ja kuulasade tulvi lippukuntaa vastaan. Se ei kuitenkaan saanut aikaan mitään vahinkoa, sillä tämä kulki jo vihurin vauhdilla. Yhteentörmäys oli mahtava. Varstat kolisivat ja viikatteet helisivät panssareita vastaan, kuului huutoa ja valituksia. Keihäät tekivät piukkaan rahvasjoukkoon aukon, josta hurjistuneet hevoset hyökkäsivät esiin kuin myrskytuuli, tallaten, kaataen ja sotkien. Ja niinkuin niityllä niittomiesten rivin edestä kaatuu rehevä heinä, niittomiesten käydessä eteenpäin viikatteitaan heiluttaen, niin kapeni, suli kokoon ja katosi vähitellen miekaniskujen alta rahvaanjoukon leveä valli. Kun se hevosten rintojen eteenpäin työntämänä ei voinut pysyä paikallaan, alkoi se horjua. Vihdoin kuului huuto: ihmiset, pelastakaa itsenne! Ja koko rahvaanjoukko viskasi viikatteensa, varstansa, heinähankonsa tai pyssynsä menemään ja heittäytyi villissä pakokauhussa takana seisovien zaporogilaisrykmenttien syliin. Nämä taas, peläten että pakenevat sekoittaisivat heidän rivinsä, asettivat keihäänsä vastaan ja niin heittäytyi rahvaan joukko tämän esteen nähdessään epätoivoisesti ulvoen puolelta toiselle, kunnes Kuszel ja Poniatowski hyökkäsivät esiin sivustalta ja ryntäsivät sen kimppuun.

Vojevoda kävi näin yli rahvaanjoukon ruumiiden ja pysähtyi zaporogilaisten eteen. Silloin alkoi kummaltakin puolen ryntäys ja vastaryntäys. Ja joukot iskivät toisiaan kohti niinkuin kaksi vastakkain tulevaa aaltoa, jotka yhteen lyödessään muodostavat vaahtoisan harjan. Hevoset nousivat pystyyn toisiaan vastaan, ratsastajat olivat kuin korkea valli ja sapelit vallin harjalla kuin vaahto. Mutta vojevoda tunsi, että hurjista ja harjaantuneista zaporogilaissotilaista ei suoriudutakaan yhtä helposti kuin rahvaan parvesta. Kaksi linjaa pusertautui vastatusten, ne taipuivat taipumistaan, mutta kumpikaan ei saanut toistaan taittumaan. Ihmisiä kaatui tiheään, sillä mies oli iskenyt miestä, miekka miekkaa vastaan. Itse puolestaan vojevoda pani nuijan vyölleen, tempasi palvelijapojalta sapelinsa, teki työtä otsansa hiessä ja läähätti kuin pajanpalkeet. Hänen rinnallaan huhtoivat herrat Sieniutit, Kierdejit, Bohuslawskit, Jelowickit ja Polubinskit kuin kuumassa vedessä. Mutta kasakkain puolella raivosi kauheimmin Iwan Burdabut, Kalnikin rykmentin alipäällikkö, jättiläiskokoinen ja väkevä kasakka, joka oli sitä kauheampi, kun hänellä oli sellainen ratsukin, joka taisteli herransa apuna. Usea upseeri pidätti tuontuostakin hevosensa ja peräytyi, välttääkseen kohtaamasta tuota kentauria, joka levitti ympärilleen kuolemaa ja hävitystä. Sieniutin veljekset karauttivat häntä kohden, mutta Burdabutin hevonen tarttui hampaillaan nuoremman, Andrzejn, kasvoihin ja raateli ne silmänräpäyksessä. Sen nähdessään iski vanhempi, Rafal, petoa silmäin yläpuolelle ja haavoittikin sen, mutta ei saanut sitä tapetuksi, sillä hänen sapelinsa sattui messinkinappiin otsahihnassa. Samassa hetkessä syöksi Burdabut tikarinsa hänen kurkkuunsa, surmaten hänet. Niin kaatuivat molemmat veljekset, herrat Sieniut, ja makasivat kullatuissa panssareissaan pölyssä hevosten kavioiden alla. Mutta Burdabut syöksyi kuin liekki etempänä seisoviin riveihin ja kävi heti ruhtinas Polubinskin, kuusitoistavuotiaan pojan, kimppuun, iskien häneltä pois oikean olkapään ja käden. Sen nähdessään tahtoi herra Urbanski kostaa sukulaisensa kuoleman ja ampui pistolilla Burdabutia kasvoihin, mutta ei osannut kuin korvaan, josta tuli verta. Kauheat olivat silloin katsella Burdabut ja hänen ratsunsa, molemmat olivat mustat kuin yö, molemmat olivat verissä, molemmilla tuijottivat silmät villeinä päässä, molemmilla olivat sieraimet levällään, molemmat raivosivat kuin myrsky. Ei välttänyt kuolemaansa herra Urbanskikaan, yhdellä iskulla löi kasakka häneltä pään kuin kissalta. Nyt tuli kahdeksankymmenvuotiaan herra Zytynskin ja kahden herra Nikczemnyn vuoro. Muut alkoivat kauhuissaan peräytyä, varsinkin kun Burdabutin takana välkkyi sata muuta vereen kastettua zaporogilaissapelia ja -keihästä.

Vihdoin huomasi villi kasakka vojevodan ja syöksyi, päästäen vimmatun ilohuudon ja kaataen tieltään hevoset ja ratsastajat, häntä kohden. Vojevoda ei kuitenkaan peräytynyt. Luottaen tavattomaan voimaansa läähätti hän kuin haavoitettu metsäkarju, kohotti sapelin päänsä päälle ja, suitsista vetäen hevosensa pystyyn, syöksyi Burdabutia kohden. Ja varmaan olisi jo hänenkin viimeinen hetkensä ollut käsissä, varmaan olisi Osatar ottanut saksiensa väliin hänenkin elämänsä langan, jonka hän sittemmin leikkasi poikki Okrzejassa, jollei erään aatelisen palvelijapoika, Silnicki, salamana olisi iskenyt hurjimuksen kimppuun. Hän oli jo miltei haavoittamaisillaan hänet, kun sapeli hänet lävisti. Sillaikaa kun Burdabut teki selvää hänestä, huusivat herrat Kierdej toisia vojevodan avuksi. Paikalle syöksyikin muutamia kymmeniä sotamiehiä, jotka pääsivät hurjimuksen ja vojevodan välille ennenkuin vimmattu taistelu oli ehtinyt alkaa. Mutta vojevodan väsynyt rykmentti rupesi jo horjumaan zaporogilaisten ylivoiman painon alla, peräytymään ja joutumaan epäjärjestykseen, kun Braclawin alituomari herra Krzysztof ja herra Aksak saapuivat paikalle, tuoden mukanaan verekset lippukunnat. Tosin zaporogilaistenkin puolelta tällä hetkellä ryntäsi esiin uusia rykmenttejä, mutta mäen alla seisoivat vielä ruhtinas ja Baranowskin rakuunat sekä herra Skrzetuskin husaarit, jotka eivät tähän asti olleet ottaneet osaa taisteluun.

Niin alkoi verinen teurastus uudestaan, mutta myöskin lankesi hämärä jo maille. Kaupungin syrjimmäisissä taloissa oli syttynyt tulipalo, sen loimu valaisi taistelupaikkaa ja selvästi saattoi nähdä molemmat rivit, sekä puolalaisten että kasakkain, kun ne kamppailivat mäen alla. Saattoi eroittaa lippujen värit, vieläpä kasvotkin. Herrat Wierszul, Poniatowski ja Kuszel olivat hekin jo täydessä tulessa ja työssä, sillä suoriuduttuaan rahvaasta taistelivat he nyt kasakkain sivustoilla, jotka heidän puristaminaan alkoivat vetäytyä mäen suunnalle. Taistelevien pitkä viiva oli molemmista päistään taipunut kaupunkiin päin, se kaartui kaartumistaan, sillä kun puolalaisten sivustat etenivät, niin keskusta ylivoimaisten kasakkajoukkojen painostamana peräytyi ruhtinasta kohden. Kasakkain avuksi tuli nyt kolme muuta rykmenttiä aikoen murtaa puolalaisten keskustan, mutta samassa hetkessä lähetti ruhtinas puolalaisten avuksi herra Baranowskin rakuunat ja nämä vahvistivat taistelevien voimia. Ruhtinaan luo oli enään jäänyt vain husaarijoukko. Se näytti kaukaa katsoen tummalta havumetsältä, joka kasvaa esiin suorastaan maasta, se oli rautaisten miesten, ratsujen ja keihäiden peloittava valli. Iltatuuli humisi sen lippujen yläpuolella. Mutta husaarit seisoivat hiljaa, paikaltaan liikkumatta, odottaen taistelun käskyä. Kärsivällisinä, karaistuina ja kokeneina olivat he tottuneet taisteluissa odottamaan selkäpuolella, kunnes tulee heidän verinen vuoronsa. Heidän keskellään viipyi ruhtinas, yllään hopeainen panssari, kädessään kullattu nuija, silmät tähdättyinä taisteleviin, ja hänen vasemmalla puolellansa herra Skrzetuski, seisoen hiukan sivuttain rivin päässä. Päällikön-sijaisena oli hän kietonut dolmaninsa irrallisen hihan olkapäälleen ja, pitäen tässä olkapäähän asti takittomassa voimakkaassa kädessään nuijan asemasta sapelia, odotti hän tyynenä ruhtinaan komentoa.

Mutta ruhtinas varjosti vasemmalla kädellään silmiään tulipalon hohdetta vastaan ja katseli yhä taistelua. Puolalaisten puoliympyrän keskusta vetäytyi ylivoiman pusertamana verkalleen häntä kohden, sillä herra Baranowski, sama joka oli kukistanut Niemirowin, ei enään näyttänyt jaksavan kauvankaan pitää puoliaan. Ruhtinas näki selvään miten raskaassa työssä sotilaat olivat. Sapelien pitkä salama milloin kohosi yli päiden mustan linjan, milloin syöksyi iskien alas. Hevoset joiden ratsastajat olivat kaatuneet, joutuivat vähitellen pois taistelevien vallista ja juoksivat hirnuen, harjat hajallaan pitkin kenttää, muistuttaen siinä tulipalon taustaa vastaan joitakin helvetin petoja. Tuontuostakin putosi tungoksen yläpuolella liehuva lippu yhtäkkiä joukon keskelle eikä enään noussut. Mutta ruhtinaan katse liiteli pitkin taistelevien linjaa aina mäelle asti kaupungin laidassa, missä itse nuori Krywonos kahden valitun rykmentin etunenässä odotti sopivaa hetkeä hyökätäkseen taistelevien keskustaan ja täydellisesti murtaakseen harvenneet puolalaiset rivit.

Vihdoin hän syöksyikin esiin. Kauheasti huutaen karautti hän suoraan Baranowskin rakuunia kohti, mutta samaa hetkeä odotti myöskin ruhtinas.

-- Johtakaa! huusi hän Skrzetuskille.

Skrzetuski nosti ilmaan sapelinsa ja rautainen hyökyaalto vyöryi eteenpäin.

Husaarien ei tarvinnut ratsastaa pitkällekään, sillä taistelulinja oli tullut melkoisesti heitä lähemmä. Baranowskin rakuunat jakaantuivat salaman nopeudella oikealle ja vasemmalle, avatakseen husaareille tien kasakkain luo ja koko painollaan syöksyivät he tuosta portista Krywonosin jo voitonvarmoja eskadroonia kohti.

-- Jeremi, Jeremi! huusivat husaarit.

-- Jeremi, Jeremi! toisti koko sotajoukko.

Kauhea nimi pöyristytti zaporogilaisia. Vasta tällä hetkellä he saivat tietää, ettei päällikkönä ole Kiowan vojevoda vaan itse ruhtinas. Luonnollisesti he eivät voineet tehdä vastarintaa husaareille, jotka pelkästään omalla painollaan murskasivat heidät niinkuin kaatuva muuri murskaa sen alla seisovat ihmiset. Heidän ainoana pelastuksenaan oli jakautua kahtia, päästää husaarit lävitseen ja iskeä heihin sivuilta. Mutta sivuja taas vartioivat jo rakuunat ja Wierszulin, Kuszelin ja Poniatowskin kevyet lippukunnat, jotka karkoitettuansa paikoiltaan kasakkain sivustat, nyt painoivat niitä takaisin keskustaan. Taistelun ulkomuoto muuttui kokonaan, sillä nuo keveät lippukunnat muodostivat nyt ikäänkuin kujan, jonka keskelle husaarit hurjassa vauhdissa lensivät, ajaen edellään miehiä ja hevosia, murskaten ja pusertaen kuoliaaksi mitä eteen sattui. Ulvoen ja karjuen pakenivat kasakat mäkeä pitkin kaupunkia kohti. Jos Wierszulin sivusta olisi voinut päästä yhtymään Poniatowskin sivustaan, niin olisivat kasakat joutuneet saarroksiin ja perinpohjaisen tuhon omiksi. Kuitenkaan eivät Wierszul ja Poniatowski voineet saada aikaan tätä yhtymistä, sillä pakenevien hyökyaallot olivat liian voimakkaat ja sentähden he vain iskivät sivuilta, kunnes kädet hakkaamisesta puutuivat.

Nuori Krywonos, vaikka olikin miehuullinen ja hurja kasakka, kadotti nyt kokonaan päänsä, sillä hän oli huomannut, että hänen täytyi asettaa oma kokemattomuutensa sellaista johtajaa vastaan kuin ruhtinas. Muiden etunenässä kääntyi hän kaupunkia kohti. Pakenevan sattui sivustasta huomaamaan likinäköinen herra Kuszel. Heti kannusti hän hevosensa ja iski sapelillaan nuorta kasakkaa kasvoihin. Hän ei kuitenkaan saanut häntä surmatuksi, sillä leukahihna pidätti miekanterän. Krywonos sai ainoastaan haavan ja lannistui entistä enemmän.

Tätä tehdessään oli Kuszel sentään vähällä menettää henkensä, sillä samassa hetkessä syöksyi hänen kimppuunsa Burdabut, johtaen Kalnikin rykmentin jätteitä.

Kaksi kertaa oli hän koettanut tehdä vastarintaa husaareille, mutta kaksi kertaa oli hänen täytynyt ikäänkuin yliluonnollisen voiman torjumana ja lyömänä peräytyä muiden mukana. Vihdoin oli hän, saatuaan joukkonsa jäännökset järjestykseen, päättänyt iskeä Kuszeliin sivultapäin ja tunkeutua hänen rakuunojensa läpi avonaiselle kentälle. Ennenkuin hän kuitenkaan kykeni murtamaan rakuunojen rivejä, oli kaupungille ja mäelle johtava tie painanut hänet niin kauvas, että nopea pako kävi mahdottomaksi. Husaarit pidättivät nyt rynnäkön ja alkoivat, taisteltuaan rikki keihäänsä, hakata miekoillaan. Syntyi sekasortoinen, villi, armoton taistelu ja mellakka, missä sekä ihmiset että hevoset hioten ja huohottain kamppailivat. Ruumis kaatui ruumiin päälle, hevosten kaviot vajosivat hytkiviin ruumiisiin. Siellä täällä ahtautuivat taistelevat niin likelle toisiaan, ettei ollut tilaa heiluttaa sapelia. Lyötiin sapelinkahvoilla, veitsillä ja nyrkeillä. Hevoset alkoivat ähkiä. Kuului jo huutoja: "armahtakaa, ljahit!" Nämä äänet toistuivat yhä taajemmin, ne miltei voittivat miekkojen kalskeen, raudan kolahdukset rautaa vastaan, kuolevien korskinan ja kauhean voihkeen. "Armahtakaa, herrat!" kuului yhä surullisemmin. Mutta armahduksen välkettä vain ei kuulunut tuon taistelevan ihmisvallin ylle. Vain tulipalo välkkyi tänne kuin mikäkin aurinko myrskyn yläpuolella.

Yksin Burdabut kalnikilaistensa etunenässä ei pyytänyt armoa. Kun ei hänellä ollut riittävää tilaa taistella, teki hän itselleen tilaa puukon avulla. Ensinnä syöksi hän lihavan herra Dzikin kimppuun ja, iskien häntä vatsaan, kaatoi hänet hevosen selästä. Tuskin ehti ritari huutaa: "oi Jeesus!" Hän ei enään noussut kavioiden alta, jotka tallasivat hänen sisälmyksiään. Nyt oli tullut tilaa ja heti löi Burdabut sapelilla halki Sokolskin sekä kypärän että pään. Sitte kaatoi hän maahan herra Pryjamin ja herra Certowiczin hevosineen. Tila tuli yhä avarammaksi. Nuori Zenobiusz Skalski löi häntä päähän, mutta sapeli luiskahti hänen kädestään ja kosketti vain lappeellaan. Burdabut puolestaan iski häntä vasemmalta nyrkillään kasvoihin, tappaen hänet siihen paikkaan. Kalnikilaiset seurasivat johtajaansa iskien ja tikareillaan hakaten. "Noita, noita!" huusivat husaarit. "Rauta ei pysty häneen, hän on hullu mies!" Burdabut riehui, vaahto viiksissä ja silmissä vimma. Vihdoin huomasi hän Skrzetuskin, tunsi hänet upseeriksi, koska hänellä oli husaaritakki vain toisessa hihassa, ja syöksyi häntä kohti.