Part 12

"Valtakunnan zaporogilaissotaväen herra Vanhin, minulle aina rakas herra ja ystävä!"

"Koska on paljon sellaisia, jotka pitävät teitä, arvoisa herra, Valtakunnan vihollisena, niin ilmoitan omasta puolestani, etten ole ainoastaan vakuutettu teidän uskollisesta kiintymyksestänne Valtakuntaan, vaan koetan saada myöskin muita herroja senaattoreja, virkaveljiäni, siitä vakuutetuiksi. On kolme seikkaa, jotka takaavat minulle tämän: ensinnä se, että Dnieperin sotajoukko, vaikka se ammoisista ajoista asti on valvonut kunniaansa ja vapauttaan, kuitenkin aina on pitänyt kiinni uskollisuudestansa kuninkaitaan, ylimyksiään ja Valtakuntaa kohtaan. Toiseksi: tämä vähävenäläinen kansa on oikeassa uskossaan niin luja, että se pikemmin uhraa henkensä kuin antaa loukata tätä uskoa. Kolmanneksi: vaikka täällä on ollut, kuten Jumala paratkoon nytkin, keskenäistä verenvuodatusta, niin on kuitenkin saumaa aina ollut meille kaikille yhteinen ja sama isänmaa, jossa synnymme ja nautimme vapautta, eikä varmaan koko maailmassa ole toista valtakuntaa, joka vapautensa puolesta vetäisi vertoja meidän isänmaallemme. Siksi me kaikki olemmekin tottuneet yhtenä miehenä suojelemaan tämän äitimme, meidän kruunumme eheyttä. Ja vaikka tapahtuukin kaikellaista vääryydenharjoitusta (sellaistahan maailmassa aina tapahtuu), niin käskee kuitenkin järkemme meitä huomaamaan, että helpompi on meidän vapaassa valtakunnassa sopia keskenämme kuin kadottaa tämä äiti, jonka vertaista emme enään saata löytää, emme kristi- emmekä pakanakunnassa..."

Loboda Perejaslawilainen keskeytti lukemisen.

-- Hän puhuu totta, lausui hän lujalla äänellä.

-- Hän puhuu totta, toistivat muut rykmentinpäälliköt.

-- Hän ei puhu totta, hän valehtelee, senkin koira! ärjyi Czarnota.

-- Vaikene, itse olet koira!

-- Te olette pettureja! Surma teille!

-- Surma sinulle!

-- Kuunnelkaa... odottakaa... lukekaa eteenpäin! Hän on meidän miehiä, kuunnelkaa, kuunnelkaa!

Myrsky oli yhä nousemassa, mutta Wychowski ryhtyi lukemaan eteenpäin ja hiljaisuus palasi.

Vojevoda kirjoitti edelleen, että zaporogilaissotajoukon tulee luottaa häneen, koska se hyvin tietää hänen olevan samaa verta ja uskoa ja tarkoittavan sen parasta. Hän muistutti, ettei hän ollut ottanut osaa verenvuodatukseen Kumejkin ja Starecin luona ja pyysi hartaasti Chmielnickiä lopettamaan sodan, lähettämään pois tatarit tai kääntämään aseensa heitä vastaan, sekä sanoi alati pysyvänsä valtakunnalle uskollisena. Hän lopetti kirjeen seuraavilla sanoilla:

"Minä lupaan teille niin totta kuin olen Jumalan kirkon poika ja niin totta kuin sukuni on vanhaa vähävenäläistä verta, että aina olen edesauttava teitä kaikessa hyvässä. Tiedätte niinikään, että mikäli minusta tässä Valtakunnassa riippuu -- ja ilman minuahan ei voida tehdä päätöstä sodasta enempää kuin solmia rauhaakaan, -- niin minä, jos kukaan en halua sisällistä sotaa." J.n.e.

Heti kirjeen luettua syntyi kova melu toiselta puolen kirjeen hyväksi, toiselta puolen sitä vastaan. Yleensä se sentään oli miellyttänyt rykmentinpäällikköjä, vieläpä toverikuntaakin. Kuitenkaan ei aluksi saattanut ymmärtää tai kuulla, mikä mielipide pääsisi voitolle, sillä kirjeen johdosta oli ensi hetkessä noussut suuri raivo. Toverikunta oli kaukaa katsoen kuin mikäkin pyörre, jossa ihmismuurahaiset kihisivät ja kuhisivat. Päälliköt heiluttelivat nuijiaan ja heristelivät nyrkkiä toistensa silmien edessä. Saattoi eroittaa punaisia kasvoja, hehkuvia silmiä, huulia, joilla kiilsi vaahto. Ja kaikkia niitä, jotka vaativat sotaa jatkettavaksi, johti todellisen raivon vallassa Erazm Czarnota. Chmielnickikin oli, katsellessaan hänen vimmaansa, vähällä puhjeta raivoon. Ja tämän raivon noustessa hiljenivät tavallisesti kaikki, aivan niinkuin tapahtuu silloin, kun leijonan karjunta kuuluu. Ensinnä hypähti penkille seisomaan Krzeczowski. Hän heilutti siinä nuijaansa ja huusi jyrisevällä äänellään:

-- Hevosia teidän pitäisi paimentaa eikä olla neuvottelussa, te pakana-orjat!

-- Hiljaa, Krzeczowski tahtoo puhua! huusi Czarnota, joka toivoi kuuluisan päällikön aikovan puhua sodan puolesta.

-- Hiljaa, hiljaa! ärjyivät toiset.

Krzeczowski nautti tavatonta kunnioitusta kasakkain keskuudessa. Tämä johtui hänen suurista ansioistaan kasakkain hyväksi, hänen suuresta sotilaskyvystään ja, merkillistä kyllä, siitä, että hän oli aatelismies. Siksi kaikki nyt heti vaikenivat, uteliaina odottaen, mitä hän sanoisi. Itse Chmielnickikin tähtäsi häneen levottoman katseen.

Mutta Czarnota erehtyi arvellessaan, että Krzeczowski esiintyisi sodan puolesta. Nopealla älyllään oli hän heti huomannut, että hän nyt jos koskaan saattaa Puolan valtakunnalta saada ne starostakunnat ja korkeat arvot, joista hän haaveksii. Hän arvasi, että kun on kysymys kasakoiden rauhoittamisesta, niin koetetaan ennen monia muita hyvittää juuri hänet. Eikä sitä nyt ole vastustamassa edes herra Krakowskikaan, koska hän on vankeudessa. Senvuoksi lausui hän seuraavaan tapaan:

-- Minun asiani on taistella eikä neuvotella. Mutta kun kuitenkin nyt on ryhdytty neuvottelemaan, niin katson velvollisuudekseni lausua mielipiteeni, koska yhtähyvin kuin muutkin, jollen paremmin, olen ansainnut teidän mielisuosionne. Me sytytimme tulen liekin saadaksemme takaisin vapautemme ja etuoikeutemme ja Braclawin vojevoda kirjoittaa, että niin on tapahtuva. Siis me joko saamme takaisin vapautemme, tai emme saa. Jollemme saa, niin ei auta muu kuin sota, mutta jos saamme, niin on rauha. Miksikä turhaan vuodattaisimme verta? Rauhoitettakoon meidät, niin me rauhoitamme rahvaan ja sota lakkaa. Meidän isämme Chmielnicki on viisaasti suunnitellut ja älynnyt tämän kaiken, jotta me voisimme olla hänen majesteettinsa kuninkaan puolella, sillä hän antaa meille palkinnon, mutta jos herrashallitsijat asettuvat vastakynteen, niin sallii hän meidän löylyttää heitä ja me löylytämmekin. Vain tatareja minä en neuvoisi lähettämään pois. Asettukoot he paimentoleiriin Villeille Kentille ja olkoot siellä kunnes ratkaistaan jatkuuko sotaa vai ei.

Chmielnickin kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli nämä sanat ja suurin osa päälliköistä alkoi jo huutaa, että on tehtävä aselepo ja toimitettava lähettiläitä Varsovaan sekä pyydettävä Brusilowin herraa saapumaan sinne rauhanneuvotteluja varten. Czarnota vielä huusi ja teki vastalauseita, mutta Krzeczowski tuijotti häneen uhkaavasti ja sanoi:

-- Sinä, Czarnota, huudat nyt sodan ja verenvuodatuksen puolesta, mutta kun herra Dmochowskin petyhorilaiset Korsunin luona karkasivat sinun kimppuusi, niin sinä vikisit kuin porsas: rakkaat veljet, pelastakaa minut! ja juoksit pakoon koko rykmenttisi edellä.

-- Valehtelet! kiljui Czarnota, -- minä en pelkää, en ljaheja enkä sinua.

Krzeczowski hypähti nuija kädessä Czarnotaa kohti ja toisetkin alkoivat puida nyrkkejään Hadziaczin rykmentinpäällikölle. Melu oli jälleen alkanut kasvaa, asepihalla mylvi toverikunta kuin villihärkien lauma.

Nyt nousi Chmielnicki itse uudestaan puhumaan.

-- Herrat päälliköt! Te olette päättäneet toimittaa lähettiläitä Varsovaan suosittamaan hänen majesteetillensa kuninkaalle meidän uskollista palvelustamme ja pyytämään häneltä palkintoa. Mutta myöskin se joka tahtoo sotaa, voi sitä saada, ei sotaa kuningasta ja valtakuntaa vastaan, sillä emmehän ole näitä vastaan koskaan käyneetkään sotaa, vaan suurinta vihollistamme vastaan, joka jo on kauttaaltaan punaisenaan kasakkain verestä, joka vielä äskettäin Starecin luona voiteli sillä itseään ja joka ei vieläkään ole lakannut sitä vuodattamasta, vaan yhä pysynyt vihamielisenä zaporogilaisjoukoille. Tämän vihollisen luo minä toimitin kirjeen ja lähettiläitä, pyytäen, että hän luopuisi vihamielisyydestään, mutta hän murhautti tyrannin tavoin lähettilääni eikä suvainnut toimittaa minulle, teidän vanhimmallenne ja ylipäälliköllenne edes mitään vastausta, siten solvaten koko zaporogilaissotajoukkoa. Ja nyt on hän saapunut Dnieperin takaa, hän on perinpohjin hävittänyt Pohrebyszczen ja rangaissut viattomia ihmisiä, joiden puolesta minä olen vuodattanut katkeria kyyneliä. Tämän jälkeen on hän, kuten minulle tänä aamuna on ilmoitettu, mennyt Nemirowiin eikä ole siellä säästänyt yhdenkään ainoan henkeä. Kauhun ja pelon takia eivät tatarit tahdo marssia häntä vastaan ja pian saatte nähdä hänen tulevan tänne tuhoamaan meitäkin, viattomia ihmisiä, vastoin meille suosiollisen kuninkaallisen majesteetin ja koko valtakunnan tahtoa, sillä hän ei ylpeydessään välitä kenestäkään, ja kuten hän nyt kapinoi, niin hän aina on valmis kapinoimaan hänen kuninkaallisen majesteettinsa tahtoa vastaan...

Joukko hiljeni. Chmielnicki läähätti hetkisen ja jatkoi:

-- Jumala on palkinnut meitä antamalla meille voiton hetmaneista, mutta hän, ruhtinas, on pahempi kuin hetmanit ja kaikki pikkukuninkaat, hän, paholaisen sikiö, joka elää pelkästä vääryydestä. Jos nyt minä itse lähtisin häntä vastaan, niin olisi hän valmis ystäviensä kautta Varsovassa väittämään, että me emme tahdo rauhaa ja syyttäisi meitä, viattomia, hänen kuninkaallisen majesteettinsa edessä. Jotta ei näin tapahtuisi, niin täytyy kuninkaan ja koko valtakunnan saada tietää, etten minä tahdo sotaa, vaan pysyn alallani, mutta että hän, Wisniowiecki ensinnä on ryhtynyt sotaan meitä vastaan. Siksi en minä nyt voi lähteä liikkeelle, vaan katson tarpeelliseksi ryhtyä rauhankeskusteluihin Braclawin herra vojevodan kanssa. Mutta jotta ei Wisniowiecki, tuo paholaisen sikiö, murtaisi meidän voimaamme, täytyy kuitenkin asettua häntä vastaan ja tuhota hänen mahtinsa, niinkuin me Keltaisen Veden ja Korsunin luona tuhosimme vihollisemme, herrat hetmanit. Siksi pyydän minä nyt, että te, hyvät herrat, omin päinne lähdette Wisniowieckia vastaan ja minä kirjoitan hänen majesteetilleen kuninkaalle, että se on tapahtunut minun tahtomattani ja siksi, että teidän oli välttämätöntä puolustaa itseänne hänen, Wisniowieckin, ilkeyttä ja hyökkäystä vastaan.

Syvä hiljaisuus vallitsi kokouksessa. Chmielnicki puhui edelleen:

-- Joka siis teistä, hyvät herrat, lähtee tuohon sotaiseen yritykseen, hän saa minulta tarvittavan määrän hyviä sotilaita, tykkejä ja tykkiväkeä, jotta hän Jumalan avulla tuhoaisi meidän vihollisemme ja saisi hänestä voiton.

Ei yksikään päälliköistä astunut esiin.

-- Minä annan kuusi tuhatta miestä valittua väkeä, lausui Chmielnicki.

Hiljaisuus.

Ja kuitenkin olivat kaikki pelottomia sotilaita, miehiä, joiden sotahuudot useammin kuin kerran olivat kajahtaneet Konstantinopolin muureja vastaan.

Tai ehkäpä jokainen heistä juuri siksi karttoi menettää saavuttamaansa kunniaa kohdatessaan kauhean Jeremin.

Chmielnicki tuijotti päällikköihinsä, jotka tämän katseen vaikutuksesta loivat silmänsä maahan. Wychowskin kasvoille tuli pirullisen ilkeä ilme.

-- Yhden rohkean miehen minä tunnen, sanoi Chmielnicki synkkänä, -- miehen, joka tällä hetkellä lausuisi mielipiteensä eikä vetäytyisi pois, mutta hän ei ole meidän joukossamme.

-- Bohun, lausui joku.

-- Aivan niin. Hän on jo tuhonnut Jareman rykmentin Wasilowkassa, mutta siinä sai hän pahat naarmut ja nyt makaa hän Czerkasyssa kamppaillen kuolemaemon kanssa. Ja kun ei häntä ole, niin ei ole ketään, sen näen nyt. Missä on kasakkakunnia, missä ovat Pawlukit, Nalewajkat, Lobodat ja Ostranicat?

Silloin nousi penkiltä lyhyt paksu mies, jolla oli sinertävät synkät kasvot, viheriät silmät ja vinon suun yläpuolella tulipunaiset viikset. Hän astui Chmielnickin eteen ja sanoi:

-- Kyllä minä lähden. Hän oli Maksim Krywonos.

Hyvä-huudot kajahtivat, mutta Krywonos nojasi nuijan kuvettansa vastaan ja sanoi käheällä, katkonaisella äänellä:

-- Älä luule, hetmani, että minä pelkään. Olisinhan minä heti ilmoittautunut, mutta ajattelin, että on parempiakin. Koska kuitenkin nyt on näin, niin lähden minä. Ja mitäs te olette? Olette päitä ja käsiä, mutta minulla ei ole päätä, vaan ainoastaan kädet ja sapeli. Kerran vain on äiti synnyttänyt -- sota on minun äitini ja sisareni. Wisniowiecki teurastaa -- niin minäkin tulen tekemään. Hän hirttää -- niin minäkin. Ja sinä hetmani, anna minulle reippaita poikia, sillä ei roskaväen kanssa taistella Wisniowieckia vastaan. Minä lähden nyt -- rakentamaan linnoja, lyömään, tappamaan, hirttämään. Surma heille, noille valkovenäläisille!

Toinen atamani astui esiin.

-- Minä lähden kanssasi, Maksim. Se oli Puljan.

-- Ja Czarnota Hadziaczilainen, Hladki Mirhorodilainen ja Nosacz lähtevät sinun kanssasi, sanoi Chmielnicki.

-- Lähdemme! huusivat nämä yhteen ääneen, sillä Krywonosin esimerkki oli heitä rohkaissut.

-- Jaremaa vastaan, Jaremaa vastaan! huudettiin joukosta. -- Lyö, lyö! -- säesti toverikunta ja hetken kuluttua muuttui neuvottelu juopotteluksi. Ne rykmentit, jotka määrättiin lähtemään Krywonosin mukaan, joivat kuin hullut, sillä ne olivat menossa kuolemaan. Sotamiehet tiesivät sen hyvin, mutta heidän sydämessään ei enään ollut pelkoa. "Kerran on emo synnyttänyt!" toistelivat he johtajansa sanoja ja siksi eivät he enään surkeilleetkaan mitään, kuten tavallista on kuoleman edellä. Chmielnicki salli tämän kaiken, jopa yllyttikin heitä. Rahvas seurasi heidän esimerkkiään. Joukot alkoivat laulaa sadointuhansin äänin. Hevoset päästettiin irralleen, ne kirmasivat hurjasti pitkin leiriä, heittäen ilmaan tomupilviä. Syntyi kuvaamaton sekamelska. Huutaen ja nauraen ajettiin hevosia takaa. Isoja joukkoja kuljeskeli joen rannalla, ammuskellen ja tunkeutuen aivan hetmanin majalle asti, kunnes hän vihdoin käski Jakubowiczin ajaa ne pois. Sitte seurasi tappelu ja mellakka. Rankkasade karkoitti vihdoin kaikki hökkeleihin ja vankkuritelttojen alle. Illalla muuttui sade myrskyksi. Ukkosen jyrinä jylisi toiselta taivaan laidalta toiselle, salamat valaisivat koko seudun, milloin valkoisella, milloin punaisella valolla.

Niiden välkkeessä lähti Krywonos liikkeelle, johdattaen kuuttakymmentä tuhatta oivallista, valittua soturia ja rahvasta.

YHDESTOISTA LUKU.

Krywonos lähti nyt Bialocerkiewista Skwyraa, Pohrebyszczeä ja Machnowkaa kohden ja missä hän kulki, siellä katosivat ihmiselämän jäljetkin. Ken ei liittynyt häneen, se hukkui puukkoihin. Vilja poltettiin pellolta, yksin sängetkin sytytettiin tuleen, metsät ja puutarhat poltettiin. Samanlaista hävitystä harjoitti toiselta puolen ruhtinas. Kun hänen sotajoukkonsa olivat tuhonneet Pohrebyszczen ja herra Baranowski toimittanut verisen kasteen Niemirowissa, hakkasivat ne vielä maahan toistakymmentä isompaa joukko-osastoa ja asettuivat leiriin Rajgrodin luo. Kokonainen kuukausi oli niin kulunut ilman että ratsumiehet pääsivät laskeutumaan alas hevosen selästä. Rasitus oli suuresti laihduttanut ratsut ja kuolema vähentänyt niiden lukumäärää. Täytyi kuin täytyikin jo levähtää, sillä kädet olivat verisessä niitossa aivan herpautuneet. Itse ruhtinaskin alkoi epäröidä ja miettiä, eikö hänen pitäisi joksikin aikaa lähteä rauhallisemmalle seudulle lepuuttamaan ja kartuttamaan sotajoukkojansa. Varsinkin kaipasivat lepoa hevoset, ne olivat jo pikemmin luurankojen kuin elävien luontokappaleiden näköisiä, sillä kuukauteen eivät ne olleet saaneet viljaa, vaan eläneet ainoastaan tallatulla ruoholla. Viikon pysähdyksen jälkeen tuli kuitenkin tieto, että apujoukkoja on saapumassa. Ruhtinas lähti heti niitä vastaan ja hän kohtasikin todella herra Janusz Tyszkiewiczin, Kiowan vojevodan, joka toi puolitoistatuhatta hyvää soturia. Hänen muassaan oli Braclawin alituomari Krzysztof Tyszkiewicz, nuori herra Aksak, vielä melkein poikanen, joka johti omaa hyvin varustettua husaarilippukuntaansa, sekä paljon aatelisia, kuten herrat Sieniutit, Polubinskit, Zytinskit, Jelowickit, Kierdejt ja Boguslawskit, joista muutamilla oli oma joukkonsa. Yhteensä oli apujoukkoja siis lähes kaksituhatta ratsua, palvelusväestöä lukuunottamatta. Ruhtinas ilostui tästä suuresti ja pyysi kiitollisena herra vojevodan majaansa. Vojevoda ei kyllin saattanut ihmetellä sen köyhyyttä ja yksinkertaisuutta. Ruhtinas, joka Lubniessa eli kuninkaallisesti, tahtoi nimittäin sotaretkillä antaa miehilleen esikuvan eikä sallinut itselleen minkäänlaisia mukavuuksia. Niin asui hän nytkin tuvassa, jonka ahtaasta ovesta Kiowan lihava herra vojevoda töintuskin pääsi kulkemaan, hänen täytyi todella antaa palvelijasotamiehensä takaapäin tuupata itseään sisään. Tuvassa ei paitsi pöytää, puupenkkejä ja hevosenvuodalla verhottua makuulavitsaa, ollut mitään muuta kuin oven edessä heinillä täytetty säkki, jolla makasi aina valpas palvelijapoika. Tämä yksinkertaisuus kummastutti suuresti vojevodaa, joka piti mukavuudesta ja aina kuljetti muassaan mattoja ja ryyjyjä. Päästyään tupaan hän hämmästyneenä katseli ruhtinaaseen, ihmetellen mitenkä niin suuri sielu voi asua tuollaisessa yksinkertaisuudessa ja köyhyydessä. Hän oli kyllä joskus nähnyt ruhtinaan valtiopäivillä Varsovassa, olipa hän etäältä ruhtinaan sukuakin, mutta hän ei tuntenut häntä likemmin. Vasta kun hän alkoi puhua hänelle, huomasi hän olevansa tekemisissä epätavallisen ihmisen kanssa. Ja hän, vanha senaattori ja korkea sotilas, joka taputti olalle virkaveljiään senaattoreja, joka puhutteli ruhtinas Dominik Zaslawskia poikaseksi ja oli tutunomainen itse kuninkaan kanssa, hän ei uskaltanut kohdella Wisniowieckia yhtä tutunomaisesti, vaikkakin ruhtinas otti hänet vastaan ystävällisesti ja kohteliaasti, koska hän oli kiitollinen hänen tuomastaan avusta.

-- Herra vojevoda, sanoi hän, -- Jumalan kiitos, että toitte verestä väkeä, sillä minä olin täällä jo ihan menehtymäisilläni.

-- Johan minä näin sen herra ruhtinaan sotamiehistä, että ne raukat ovat ihan uuvuksissa. Minuun vain kovasti koskee, että vielä olen tullut tänne pyytämään teitä pelastamaan meitä.

-- Onko sitte kiire?

-- _Periculum in mora, periculum in mora_. Sinne meidän seuduille on nimittäin saapunut roskaväkeä muutamia kymmeniä tuhansia miehiä, ja näitä johtaa Krywonos, joka, kuten kuulin, oli komennettu herra ruhtinasta vastaan. Hän oli kuitenkin saanut vangiksi miehen, joka oli tietänyt teidän marssivan Konstantywiin ja silloin oli hän heti kääntynyt sinnepäin. Nyt, minun ollessani matkalla, on hän piirittänyt Machnowkaa, tehden sellaista hävitystä, ettei sitä saata kielin kuvata.

-- Olen kuullut Krywonosista ja odottanut häntä tänne, mutta koska hän on kulkenut ohitseni, niin minun kai täytyy hakea häntä. Tässä todellakaan ei auta viivytellä. Onko Machnowkassa paljonkin linnaväkeä?

-- Linnassa on kaksisataa saksalaista, erinomaista väkeä, jotka vielä kestävät jonkin aikaa. Mutta pahempi on, että kaupunkiin on kokoontunut paljon aatelia perheineen ja kaupunki on varustettu vain vallilla ja paaluaidalla. Se ei kauvan saata tehdä vastarintaa.

-- Todella ei auta kauvan viivytellä, toisti ruhtinas.

Ja sitte hän, kääntyen palvelijapoikansa puoleen, sanoi:

-- Zelenski, mene hakemaan rykmentinpäällikköjä.

Kiowan vojevoda oli istahtanut penkille ja läähätti siinä. Pian alkoi hän hiukan katsella ympärilleen, olisiko toivoa saada illallista, sillä hänen oli nälkä ja hän piti ruuasta.

Samassa kuului kiireisiä askelia ja ruhtinaan upseerit tulivat sisään. He olivat ruskettuneita, laihoja, parroittuneita miehiä, silmät syvillä kuopilla, kasvoillaan sanomattomien kärsimysten jäljet. Vaieten kumarsivat he ruhtinaalle ja vieraille ja jäivät odottamaan ruhtinaan käskyä.

-- Hyvät herrat, sanoi ruhtinas, -- ovatko hevoset lähellä?

-- Ovat.

-- Ovatko valmiina?

-- Kuten aina.

-- Hyvä on. Tunnin päästä lähdemme Krywonosia vastaan.

-- Kuinka? sanoi Kiowan vojevoda ja katsoi hämmästyneenä Braclawin alituomariin herra Krzysztofiin.

Mutta ruhtinas jatkoi:

-- Herra Poniatowski ja herra Wierszul ratsastavat ensimäisinä. Heidän jäljessään lähtee Baranowski rakuunoineen ja tunnin kuluessa tulee herra Wurcelin tykistön olla valmiina.

Rykmentinpäälliköt kumarsivat ja lähtivät tuvasta. Hetken päästä kuului torventoitotus merkkinä siitä että oli asetuttava ratsujen selkään. Kiowan vojevoda ei ollut odottanut tällaista kiirehtimistä eikä edes toivonut sitä, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän oli luullut saavansa päivän ajan levätä ruhtinaan luona ja nyt täytyi heti, syömättä, nukkumatta, istuutua ratsun selkään.

-- Herra ruhtinas, sanoi hän, -- jaksavatko teidän sotamiehenne todella Machnowkaan asti? Näen nimittäin, että he ovat kauhean väsyksissä ja tie on pitkä.

-- Älkää sillä vaivatko päätänne. He menevät taisteluun kuin juhlaan.

-- Kyllä minä sen näen -- tuimaa väkeä. Mutta minunkin väkeni on matkasta väsyksissä.

-- Mutta itsehän juuri sanoitte: periculum in mora.

-- Aivan niin, mutta voisimmehan levätä yön. Me tulemme aina Chmielnickin naapuruudesta asti.

-- Herra vojevoda, me tulemme Lubniesta, Dnieperin takaa.

-- Me olemme koko päivän olleet matkalla.

-- Me koko kuukauden.

Sen sanottuaan lähti ruhtinas tuvasta, itse persoonallisesti valvoakseen marssijärjestystä, mutta vojevoda jäi tuijottamaan alituomariin, herra Krzysztofiin. Hän löi kämmenet polviaan vastaan ja sanoi:

-- Kas siinä sen nyt sai. Jollei tässä Jumala armahda, niin tappavat minut vielä nälkään. Nyt saamme totisesti kylpeä kiehuvassa vedessä. Minä tulen pyytämään apua ja luulen, että niin suurien rasitusten jälkeen toki lähdetään liikkeelle vasta kahden tai kolmen päivän perästä, ja täällä ei anneta hengen lepoa! Hiisi heidät vieköön. Kannustimen hihna on hangannut jalkaani, kun tuo pahuksen poika pani sen niin huonosti, ja vatsani kurisee. Piru heidät vieköön! Machnowka on Machnowka, mutta vatsa on vatsa. Olen vanha soturi ja nähnyt sotaa paljon enemmän kuin he, mutten ikinä tällaista hoppua. Pirujahan ne ovat eivätkä ihmisiä. Eivät nuku eivätkä syö, tappelevat vain. Jumaliste, varmaan eivät ne syökään koskaan. Näittekö, herra Krzysztof, nuo rykmentinpäälliköt, eivätkö ne nyt ole aivan kuin haamuja?

-- Mutta tulinen miehuus heissä vain on, vastasi herra Krzysztof, joka oli innokas soturi. -- Mikä sekasorto ja epäjärjestys muissa leireissä onkaan, kun lähdetään liikkeelle, kuinka juostaan, kuljetetaan vankkureja edestakaisin ja lähetellään hakemaan hevosia. Mutta täällä... näettekö, tuossa ovat keveät lippukunnat jo valmiina.

-- Niin ovatkin, totta tosiaan, tässä tulee ihan hulluksi, sanoi vojevoda.

Mutta nuori herra Aksak laski poikamaiset käsivartensa ristiin rintansa yli ja virkkoi innoissaan:

-- Oi, suuri päällikkö hän on, suuri sotilas!

-- Te taas olette vielä maitosuu, ärjäisi hänelle vojevoda. -- Cunctator oli hänkin suuri päällikkö, ymmärrättekö!

Samassa astui ruhtinas sisään.

-- Hyvät herrat, ratsun selkään, marssi alkaa. Vojevoda ei enään voinut pidättää ärtymystään.

-- Käskekää, herra ruhtinas, edes antaa jotakin syötävää, sillä minun on nälkä! huudahti hän pahalla tuulella.

-- Hyvä herra vojevoda, sanoi ruhtinas naurahtaen ja tarttuen hänen olkapäähänsä, -- suokaa anteeksi, kyllä mielelläni. Sodassa ihminen niin helposti unohtaa sellaiset asiat.

-- No, kuulkaappa nyt, herra Krzysztof, enkö sanonutkin, ettei heillä ole tapana syödä, virkkoi vojevoda, kääntyen Braclawin alituomarin puoleen.