Part 10

Ruhtinaan hevonen ojensi kaulaansa ja hirnui. Ja hirnuntaan vastasivat heti kaikki hevoset lippujen alta. Nuo äänet herättivät ruhtinaan hänen ajatuksistaan ja täyttivät lohdutuksella hänen mielensä. Onhan hänellä vielä jäljellä kuusituhatta uskollista toveria, kuusituhatta sapelia, niiden voimalla on maailma hänelle avoinna, niitä odottaa ahdistettu Puola kuin ainoaa pelastustaan; Dnieperin takainen idylli on lopussa, mutta siellä missä tykit paukkuvat, missä kylät ja kaupungit palavat, missä öisin tatarilaishevosten hirnuntaan ja kasakkain meluun sekaantuu vankien itku, miesten, naisten ja lasten voivotukset, siellä on toiminnalle kenttä avoinna, siellä on pelastajan ja isänmaan isän kunnia saavutettavana. Kenen käsi ulottuu ottamaan tätä seppeltä, kuka on pelastava tämän häväistyn, orjain jalkain tallaaman, nöyryytetyn, kuolevan isänmaan, jollei hän, ruhtinas Jeremi, jolleivät nuo sotajoukot, joiden aseet tuolla alhaalla välkkyvät auringossa...? Jono kulki juuri kunnaan juuren ohi ja nähdessään ruhtinaan seisomassa huipulla, komennusnuija kädessä, ristin alla, huudahtivat kaikki sotamiehet.

-- Eläköön meidän johtajamme, päällikkömme ja hetmanimme Jeremi Wisniowiecki!

Ja sadat liput laskeutuivat hänen jalkojansa kohti. Husaarijoukot heläyttivät uhkaavasti lyhyitä sapelejaan, rumpujen pärinä säesti huutoja.

Silloin veti ruhtinas sapelin huotrasta, kohotti sitä, katsahti taivasta kohden ja sanoi:

-- Minä Jeremi Wisniowiecki, Vähävenäjän vojevoda, Lubnien ja Wisniowiecin ruhtinas, vannon sinulle sinä pyhässä kolminaisuudessa yksi Jumala ja sinulle, Pyhä Äiti, että minä en laske tätä sapelia, jonka kohotan sitä vallattomuutta vastaan, jonka häpäisemänä isänmaa nyt on, niinkauvan kuin minussa on voimaa ja elämää, en laske sitä ennenkuin pesen pois häpeän, ennenkuin olen taivuttanut jokaisen vihollisen Puolan valtakunnan jalkojen juureen, ennenkuin olen rauhoittanut Ukrainan ja upottanut talonpoikaiskapinat vereen. Ja tämän lupauksen teen minä vilpittömällä sydämellä niin totta kuin Herra Jumala minua auttakoon. Amen.

Sen sanottuaan viipyi hän kunnaalla vielä hetken, katse korotettuna taivasta kohti, ja ratsasti sitte verkalleen alas lippujensa luo. Yöksi saapuivat sotajoukot Basanin kylään, joka kuului rouva Krynickille. Tämä otti ruhtinaan vastaan polvistuen porteilla, sillä talonpojat olivat jo piirittäneet kartanoa ja töin tuskin oli heidät saatu uskollisimman palvelusväen avulla torjutuksi, kun yhtäkkiä sotajoukon tulo pelasti talon rouvan ja hänen yhdeksäntoista lastaan, niiden joukossa neljätoista tytärtä. Ruhtinas käski ottaa kiinni hyökkääjät ja lähetti sitä varten kasakkalippukunnan ratsumestarin herra Poniatowskin Kaniowin suunnalle. Tämä toikin vielä samana yönä viisi Wasiutynin huonekuntaan kuuluvaa zaporogilaista, jotka hän oli ottanut kiinni. Kaikki nämä olivat olleet mukana Korsunin tappelussa, ottaen osaa ankaraan tuleen. Kasakat antoivat ruhtinaalle tarkan kertomuksen taistelusta. He vakuuttivat niinikään, että Chmielnicki vielä on Korsunissa. Mutta Tuhaj-bej oli, vieden mukanaan vangit, saaliin ja molemmat hetmanit, lähtenyt Czehryniin, josta hänen kuului olevan tarkoitus jatkaa matkaansa Krimiin. Niinikään olivat kasakat kuulleet Chmielnickin hartaasti pyytäneen Tuhaj-bejta, ettei hän jättäisi zaporogilaisjoukkoja, vaan kävisi ruhtinasta vastaan, mutta murza ei ollut tahtonut siihen suostua, sanoen, että puolalaisten sotajoukkojen ja hetmanien jouduttua tappiolle, kasakat jo yksinkin voivat pitää puoliaan. Hän muka ei kauemmin saattaisi odottaa, sillä hänen sotavankinsa kuolisivat. Kun kasakoilta tiedusteltiin Chmielnickin voimien suuruutta, ilmoittivat he ne kahdeksisadaksi tuhanneksi. Nämä kyllä eivät kaikki olleet parasta laatua. Hyvää väkeä, s.o. zaporogilaisia ja ylimysten palveluksessa olleita tai kapinaan liittyneitä linnakasakoita oli vain viisikymmentä tuhatta.

Saatuaan nämä tiedot, tuli ruhtinas luottavammalle mielelle. Hän toivoi lisäksi, että hänen voimansa vielä kasvaisi Dnieperin takana, kun siihen liittyisi aatelisia, kruunun joukoista karanneita sotilaita ja ylimysten vartiostoja. Siksi hän seuraavana aamuna aikaisin lähtikin eteenpäin.

Perejaslawin takana tulivat sotajoukot niihin synkkiin jättiläismetsiin, jotka ulottuivat pitkin Trubiezin vartta aina Kozieleciin asti ja sieltä eteenpäin aina Czernigowin läheisyyteen saakka. Oltiin toukokuun lopulla ja ilma oli helteinen. Metsät eivät suoneet siimestä, päinvastoin oli niissä niin tukahuttavan paahtavaa, että ihmiset ja hevoset olivat ilman puutteessa läkähtymäisillään. Karja, jota kuljetettiin jonon perässä, oli miltei joka askeleella menehtymäisillään. Tai kun se vainusi jossakin olevan vettä, juoksi se sitä kohden kuin hulluna, kaataen vankkurit ja siten saaden aikaan suurta hämminkiä. Hevoset, varsinkin raskaan ratsuväen, alkoivat nekin uupua. Yöt olivat lukemattomien sääskien takia sietämättömät ja pihkaa oli tavattomassa helteessä tihkunut puista niin runsaasti, että sen väkevä haju suorastaan tukahutti.

Vaivaloisesti kuljettiin neljä päivää eteenpäin, viidentenä kävi helle aivan luonnottomaksi. Yön saapuessa alkoivat hevoset korskua ja karja ammui surkeasti, ikäänkuin vainuten jotakin vaaraa, jota ihmiset eivät vielä voineet aavistaa.

-- Ne vainuavat verta, sanoivat toisilleen pakenevien aatelisperheiden jäsenet.

-- Kasakat ajavat meitä takaa, tulee taistelu.

Nämä sanat kuullessaan päästivät naiset valitushuudon. Kun ne tulivat palvelusväen kuuluviin, syntyi hämminki ja kauhistus. Vankkurit koettivat päästä toistensa ohi, ajettiin tieltä umpimähkään metsään, jossa pyörät tarttuivat kiinni puihin.

Ruhtinaan lähettämät sotamiehet palauttivat kuitenkin pian järjestyksen. Joka taholle lähetettiin nyt tiedustelujoukkoja ottamaan selvää, uhkasiko kulkuetta todella jokin vaara.

Herra Skrzetuski, joka valakialaisen lippukunnan kanssa oli vapaaehtoisesti lähtenyt tiedusteluretkelle, palasi varhain aamulla ensimäisenä ja kiirehti suoraa päätä ruhtinaan luo.

-- Mikä siellä on? kysyi Jeremi.

-- Armollinen ruhtinas, metsät palavat.

-- Ovatko ne sytytetyt?

-- Ovat. Minä sain kiinni muutamia miehiä, jotka tunnustivat, että Chmielnicki oli lähettänyt erään tarjokkaan kulkemaan teidän ruhtinaallisen armonne jäljessä ja myötäisen tuulen vallitessa sytyttämään metsää tuleen.

-- Hän tahtoisi nähtävästi paistaa meidät elävältä, ensinkään taistelematta kanssamme. Tuokaa tänne nuo miehet.

Hetken perästä tuotiin ruhtinaan eteen kolme villiä, typerää ja pelästynyttä paimenta, jotka heti tunnustivat, että heitä todellakin oli käsketty sytyttämään metsiä.

He tunnustivat niinikään, että sotajoukkojakin oli lähetetty seuraamaan ruhtinasta. Ne kulkivat kuitenkin toista tietä, lähempänä Dnieperiä, Czernigowiin päin.

Vähitellen saapuivat toisetkin tiedustelujoukot ja jokainen toi saman sanoman:

-- Metsät palavat.

Mutta ruhtinas ei joutunut vähimmässäkään määrässä neuvottomaksi.

-- Pakanallinen keino, sanoi hän, -- mutta vähät siitä. Tuli ei pääse Trubiezaan laskevien jokien poikki.

Ja todellakin laski Trubiezaan, jota pitkin jono pohjoiseen suuntaan kiemurteli, niin monta pikku jokea, jotka siellä täällä muodostivat leveitä soita, ettei tarvinnut peljätä tulen pääsevän niiden yli. Se oli mahdollista vain siinä tapauksessa, että metsä jokaisen joen takana sytytettäisiin erikseen.

Tiedustelujoukot totesivat pian, että niin olikin tehty. Joka päivä saatiin kiinni uusia sytyttäjiä. Tuli levisi mahtavana, mutta pitkin jokia, itään ja länteen, vaan ei pohjoiseen päin. Öisin punoitti taivas niin pitkältä kuin silmä kantoi. Naiset veisasivat jumalisia lauluja illasta aamuun asti. Pelästynyt villi eläin pakeni tuontuostakin palavista metsistä maantielle ja kulki jonon perässä kotikarjan joukossa. Tuuli kantoi muassaan savua, joka peitti koko näköpiirin. Sotajoukot ja vankkurit liikkuivat kuin sumussa, jonka läpi ei silmä saattanut eroittaa mitään. Rinta ei saanut ilmaa. Savu kirveli silmiä ja tuuli ajoi sitä yhä lisää paikalle. Auringon valokaan ei päässyt tunkeutumaan noiden sumujen läpi ja öisin näki paremmin kuin päivällä, sillä palon loimut valaisivat silloin. Metsä tuntui loppumattomalta.

Tällaisten palavien metsien ja savujen keskitse johdatti Jeremi joukkojansa. Alkoi saapua sanomia, että vihollinen marssii Trubiezan toisella puolella, mutta ei tiedetä kuinka suuri sen lukumäärä on. Wierszulin tatarit totesivat kuitenkin pian, että vihollinen vielä oli sangen kaukana.

Eräänä yönä saapui joukkojen luo herra Suchodolski Bodenkista, Desnan toisella puolella. Hän oli ruhtinaan entisiä hovimiehiä, mutta oli muutama vuosi sitten asettunut asumaan maataloansa. Hänkin oli lähtenyt pakoon talonpoikia ja toi uutisen, jota ei sotajoukon keskuudessa vielä tunnettu.

Syntyikin suuri hämminki, kun Suchodolski ruhtinaan kysymykseen mitä uutta hän tiesi, antoi vastauksen:

-- Huonosti ovat asiat, herra ruhtinas. Hetmanien tappiosta kai jo tiedätte ja samaten ehkä kuninkaan kuolemasta...

Ruhtinas, joka istui pienellä matkajakkaralla telttansa edessä, hypähti pystyyn.

-- Kuinka? Onko kuningas kuollut?

-- Armollinen hallitsija heitti henkensä Mereczissä jo viikkoa ennen Korsunin tappiota, sanoi Suchodolski.

-- Jumala armossaan säästi häntä kokemasta sellaista hetkeä, vastasi ruhtinas.

Sitte hän tarttui päähänsä ja puhui edelleen:

-- Kauheat ajat ovat koittaneet tälle valtakunnalle. Konvokatsionivaltiopäivät, kuninkaanvaalit, interregnum, aika ilman hallitsijaa, keskinäinen epäsopu ja ulkonaiset juonittelut -- juuri nyt kun koko kansan pitäisi muuttua yhdeksi miekaksi yksissä käsissä. Tuntuu miltei siltä kuin Jumala olisi kääntänyt pois kasvonsa ja aikoisi meitä vihassaan kurittaa synneistämme. Koko tämän murhapolton olisi voinut sammuttaa vain itse Wladyslaw, koska hän oli ihmeen suosittu kasakkain keskuudessa ja lisäksi sotainen herra.

Samassa lähestyi ruhtinasta kymmenkunta upseeria, niiden joukossa Zacwilichowski, Skrzetuski, Baranowski, Wurcel, Machnicki ja Polanowski. Ruhtinas lausui:

-- Hyvät herrat, kuningas on kuollut.

Päät paljastuivat kuin komennosta, kasvot totistuivat. Odottamaton sanoma mykistytti kaikki. Vasta hetken perästä puhkesi esiin yleinen suru.

-- Ikuinen lepo anna hänelle hyvyydessäsi, Herra, lausui ruhtinas.

-- Ja iankaikkinen valo loistakoon hänen silmäluomiensa yli!

Mutta hetken perästä kohotti kirkkoherra Muchowiecki äänensä, alkaen veisata virttä _dies irae_. Ja keskellä metsiä, keskellä savua valtasi sanomaton alakuloisuus sydämet ja mielet. Kaikista tuntui siltä kuin odotetun pelastuksen toivo olisi pettänyt ja kuin he nyt kauhean vihollisen lähestyessä olisivat jääneet yksin maailmaan. Ei ketään muuta heillä ollut kuin ruhtinaansa.

Siksipä kääntyivätkin kaikkien silmät häntä kohti ja uusi side oli solmiutunut hänen ja sotamiesten välille.

Saman päivän iltana puhui ruhtinas Zacwilichowskille, lujaan niin että kaikki sen kuulivat:

-- Me tarvitsemme sotaisen kuninkaan ja siksipä me, jos Jumalan avulla ehdimme kuninkaanvaaliin, annammekin äänemme prinssi Kaarlelle, jolla on sotaisempi mieli kuin Kasimirilla.

-- _Vivat Carolus rex!_ huusivat upseerit.

-- _Vivat!_ toistivat husaarit ja heidän jälkeensä koko sotajoukko.

Mutta varmaankaan ei ruhtinas-vojevoda uskonut, että nämä huudot, jotka kaikuivat Dnieperin takana Czernigowin synkissä metsissä, kuuluisivat Varsovaan asti ja ravistaisivat hänen käsistänsä kruunun suurhetmanin komentonuijan.

YHDEKSÄS LUKU.

Yhdeksänpäiväisen marssin jälkeen, jonka Ksenofonina oli herra Maszkiewicz, ja kuljettuaan kolme päivää Lesnan yli, saapuivat sotajoukot vihdoin Czernigowiin. Kaikkein ensimäisenä marssi kaupunkiin herra Skrzetuski valakialaislippuineen. Ruhtinas oli tahallaan komentanut hänet ottamaan haltuunsa kaupungin, jotta hän heti saattaisi tiedustella ruhtinatarta ja Zaglobaa. Mutta ei kukaan täällä enempää kuin Lubniessakaan, ei kaupungissa enempää kuin linnassakaan ollut kuullut heistä mitään. He olivat hävinneet jäljettömästä niinkuin kivi veteen eikä ritari enään ymmärtänyt, mitä ajatella. Minne he olivatkaan voineet kätkeytyä? Eihän sentään vain Moskovaan, Krimiin tai Sicziin? Jäljelle jäi vain se oletus, että he olivat siirtyneet Dnieperin taa, mutta siinä tapauksessa olivat he joutuneet aivan myrskyn keskelle. Siellä surmattiin ihmiset ja sytytettiin talot palamaan, siellä raivosivat raa'at joukot, sekä zaporogilaiset että tatarit, ei edes valepuku voinut täällä suojella Helenaa, sillä nuo villipakanat ottivat mielellään vangiksi poikia, myydäksensä ne korkeasta hinnasta Stambulin torilla. Herra Skrzetuskin päähän tuli sekin kauhea epäilys, että Zagloba ehkä tahallaan on vienyt Helenan tuolle puolelle jokea, myydäkseen hänet Tuhaj-bejlle, joka voisi Bohunilta kiskoa hänestä vieläkin runsaamman hinnan. Ja tämä ajatus saattoi Jan herran hulluuden partaalle. Herra Longinus Podbipienta, joka oli tuntenut Zagloban varhemmin kuin Skrzetuski, sai hänet sentään melkoisesti tyyntymään.

-- Veliseni, herra luutnantti, sanoi hän, -- heitä se nyt mielestäsi. Ei Zagloba ole tehnyt sellaista. Olihan Kurcewiczeillakin tarpeeksi rikkautta, jonka Bohun mielellään olisi luovuttanut Zagloballe. Jos siis Zagloba olisi tahtonut tuhota tytön, niin ei hänen nyt olisi tarvinnut tehdä sitä päästäksensä rikkaaksi.

-- Se on totta, sanoi luutnantti, -- mutta miksi hän sitte on paennut Dnieperin taa eikä Lubnieen tai Czernigowiin?

-- Mutta rauhoitu nyt, rakas ystävä, -- minä tunnen Zagloban, hän on juonut minun kanssani ja lainannut minulta. Rahasta ei hän välitä, ei omastansa eikä muidenkaan rahasta. Jos hänellä on omaa rahaa, niin hän sen tuhlaa ja lainattua ei hän maksa takaisin. Hän ei ryhdy tuollaisiin tekoihin, sitä minä en usko hänestä.

-- Kyllä hän on kevytmielinen, sanoi Skrzetuski.

-- Olkoonpa kevytmielinen, mutta hän on myöskin aika veitikka, joka tekee kepposen kenelle hyvänsä ja puikkii pois kaikista vaaroista. Onhan kirkkoherra jo profeetallisessa hengessä sinulle vakuuttanut, että Jumala tuo hänet sinulle takaisin, ja niin on tapahtuva, sillä onhan kohtuullista, että vilpitön rakkaus saa palkkansa. Lohduta sinä itseäsi tällä toivolla niinkuin minäkin saan siitä lohdutusta.

Samassa alkoi herra Longinus raskaasti huokaella ja lisäsi hetken perästä:

-- Kysykäämmepä vielä linnassa, ehkä he olisivat kulkeneet tästä sivutse.

Ja he kyselivät kaikkialla, mutta turhaan. Pakenevista ei ollut näkynyt jälkeäkään. Linna oli täynnä aatelismiehiä vaimoineen, lapsineen. Peläten kasakoita olivat he sulkeutuneet tänne. Ruhtinas kehoitti heitä lähtemään kanssansa, huomauttaen, että kasakat tulevat perässä. Sotajoukon kimppuun eivät he uskaltaisi rynnätä, mutta todennäköistä oli, että he ruhtinaan poistuttua yrittäisivät saada haltuunsa linnan ja kaupungin. Linnassa olevat aatelismiehet olivat kuitenkin aivan kuuroja näille kehoituksille.

-- Täällä me olemme turvassa metsien takana, vastasivat he ruhtinaalle. -- Kukaan ei tule tänne meidän kimppuumme.

-- Olenhan minä juuri tullut noiden metsien läpi, sanoi ruhtinas.

-- Sen voi tehdä teidän ruhtinaallinen armonne, mutta roskaväki ei tule niiden läpi. Ei sellaisissa metsissä niinkään kuljeta.

Ja tänne he itsepäisyydessään jäivät, mutta pian saivat he sen katkerasti maksaa, sillä heti ruhtinaan poistuttua saapuivat kasakat. Kolme viikkoa puolustautui linna urhoollisesti, sitte se valloitettiin ja kaikki sen turvissa olevat ihmiset hakattiin maahan. Kasakat tekivät kauheita julmuuksia, raatelivat lapsia ja polttivat naisia hiljaisella tulella. Eikä ollut ketään kostamassa heidän puolestaan.

Ruhtinas oli sillävälin saapunut Lubecziin Dnieperin varrella, jossa antoi joukkojensa levähtää. Hän itse, ruhtinatar, hovi ja matkatavarat jatkoivat Brahimiin, joka sijaitsi metsien ja luoksepääsemättömien soiden keskellä. Viikkoa myöhemmin tuli sotajoukkokin sinne. Nyt marssittiin Babicaan Mozyrin varrella ja siellä tuli Herran Ruumiin juhlapäivänä eron hetki. Ruhtinattaren ja hovin täytyi nimittäin siirtyä Turowiin, Wilnon vojevodan puolison, ruhtinattaren tädin luo, mutta ruhtinas itse vei joukkonsa tuleen Ukrainaan.

Jäähyväispäivällisiin ottivat osaa ruhtinas ja hänen puolisonsa, hovin naiset ja ylhäisin seurue. Naisten ja kavaljeerien kesken ei kuitenkaan nyt vallinnut tavanmukainen iloisuus, sillä useamman kuin yhden sotilaan mieltä kaivoi ajatus, että hetken päästä täytyy jättää sydämensä valittu, jonka puolesta olisi tehnyt mieli elää, taistella ja kuolla, ja monen tytön sininen tai tumma silmä verhoutui kyyneliin, kun hän, ajatteli, että rakastettu lähtee sotaan, kuulien ja miekkojen keskelle, kasakkain ja villien tatarien joukkoon, lähtee eikä ehkä enään palaa...

Kun sitte ruhtinas piti puheen, jättäen hyvästi puolisonsa ja hovin, niin alkoivat naiset toinen toisensa perästä surullisesti vaikeroida niinkuin mitkäkin kissanpojat, mutta ritarit, jotka olivat lujempia mieleltään, nousivat paikoiltaan, tarttuivat sapeliensa kahvaan ja huusivat yhtaikaa:

-- Me voitamme ja palaamme!

-- Auttakoon teitä Jumala! vastasi ruhtinatar. Silloin kajahti huuto, joka pani akkunat ja seinät tärisemään:

-- Eläköön rouva ruhtinatar! Eläköön meidän äitimme ja hyväntekijättäremme.

-- Eläköön! Eläköön!

Sotamiehetkin rakastivat nimittäin ruhtinatarta, sillä hän oli aina osoittanut heille ystävällisyyttä, jalomielisyyttä, runsaskätisyyttä ja herttaisuutta. Hänhän oli suorastaan heidän perheittensä holhoojatar. Ennenkaikkea rakasti häntä ruhtinas Jeremi, sillä he olivat kuin toisiaan varten luodut, niin kokonaan toistensa kaltaiset, molemmat valetut kullasta ja raudasta.

Kaikki upseerit astuivat nyt ruhtinaan luo ja pikari kädessä polvistui jokainen hänen nojatuolinsa eteen. Ruhtinatar nyökäytti jokaiselle päätään ja lausui muutamia ystävällisiä sanoja. Skrzetuskille hän sanoi:

-- Täällä saanee tänään useampikin ritari muistoksi rukousnauhan tai silkkisiteen, mutta koska se, jolta te mieluimmin haluaisitte ottaa vastaan muiston, ei ole joukossamme, niin ottakaa tämä vastaan minulta kuin äidiltä.

Näin sanottuaan otti ruhtinatar esiin kultaisen, turkoseilla koristetun pienen ristin ja ripusti sen ritarin kaulaan. Skrzetuski suuteli nöyrästi hänen kättään.

Ruhtinas oli nähtävästi hyvin tyytyväinen siihen että Skrzetuskille näin oli tapahtunut, sillä hän oli viime aikoina entistäkin enemmän mieltynyt häneen. Varsinkin oli hän pitänyt siitä, että Skrzetuski, käydessään lähettiläänä Siczissä, oli ylläpitänyt ruhtinaan arvoa ja kieltäytynyt Chmielnickiltä vastaanottamasta kirjettä vietäväksi hänelle, ruhtinaalle.

Noustiin pöydästä. Naiset, jotka kaukaa olivat sattuneet kuulemaan mitä ruhtinatar Skrzetuskille lausui, pitivät sitä luvan merkkinä ja ottivat hekin esiin mikä rukousnauhan, mikä silkkisiteen, mikä ristin. Ja tämän nähdessään taas ritarit kiirehtivät kukin jonkun naisen -- jollei juuri valittunsakaan, niin ainakin viehättävimmän luo. Niin riensi esimerkiksi Poniatowski neiti Zytinskin ja Bychowiec neiti Bohowitynin luo, sillä hän oli viime aikoina mieltynyt häneen, Rostworowski kiiruhti neiti Zakin seuraan, punatukkainen Wierszul neiti Skoropackin ja eversti Machnicki, vaikka olikin jo vanha mies, neiti Zawiejskin tykö. Vain Anusia Borzobohata-Krasienski, huolimatta siitä että oli kaunein kaikista, seisoi akkunan ääressä yksin ja hyljättynä. Hänen kasvonsa hehkuivat, alaspainuneet silmät iskivät ikäänkuin vihan salamoja ja samalla ne tuntuivat pyytävän, ettei häntä enään näin solvattaisi. Petturi Wolodyjowski lähestyi häntä ja sanoi:

-- Minäkin olisin tahtonut pyytää neiti Annalta jotakin muistoa, mutta luovuin tästä halustani, peläten etten liian suuren tungoksen läpi pääsisi luoksenne.

Annan posket alkoivat hehkua entistä enemmän ja hetken mietittyään hän vastasi:

-- Toisista käsistä, hyvä herra, eikä minun, olette te halunnut saada muistoa. Ette kuitenkaan tule sitä saamaan, sillä tuolla taholla on, jollei juuri liian ahdasta, niin ainakin teille liian korkeat kynnykset.

Isku oli hyvin tähdätty ja kaksinkertainen, sillä ensinnäkin se sisälsi viittauksen ritarin pieneen kokoon ja toiseksi se tarkoitti hänen rakkauttaan ruhtinatar Barbara Zbaraskaan. Herra Wolodyjowski oli nimittäin ensin rakastunut vanhempaan Annaan, mutta kun joku toinen oli kosinut häntä, oli hän aikansa potenut ja sitte kaikessa hiljaisuudessa omistanut sydämensä Barbaralle, arvellen ettei kukaan pääse hänen salaisuutensa perille. Siksipä hän nyt, kun kuuli tämän salaisuuden Annalta, niin ensiluokkainen miekan- ja sanansutkauttaja kuin olikin, kävi niin hämilleen, että sanat takertuivat kurkkuun ja hän vain kömpelösti änkötti:

-- Armollinen neiti tähtää hänkin korkealle, juuri niin korkealle kuin... herra Podbipientan päähän.

-- Hän on todellakin teitä korkeampi sekä miekkansa että käytöksensä puolesta, vastasi tyttö päättäväisesti. -- Minä kiitän teitä siitä, että johdatitte hänet mieleeni. Se olikin hyvä.

Tämän sanottuaan kääntyi neito liettualaisen puoleen:

-- Hyvä herra, olkaa niin ystävällinen ja lähestykää. Minullakin täytyy olla ritarini enkä tiedä, voisinko kiinnittää tätä nauhaa miehuullisempaan rintaan.

Herra Podbipientan silmät menivät selälleen. Hän ei ollut uskoa korviaan, mutta sitte hän lankesi polvilleen niin että lattia tärähti.

-- Hyväntekijättäreni, armollinen neiti!

Anusia kiinnitti nauhan ja sitä tehdessään hänen pienet kätensä aivan katosivat herra Longinuksen vaaleiden viiksien alle. Kaiken aikaa kuului vain maiskutusta ja mörinää, jota seuratessaan Wolodyjowski sanoi luutnantti Migurskille:

-- Tekisipä mieli luulla, että karhu on mehiläispesän kimpussa ja ahmii hunajaa.

Senjälkeen poistui hän hiukan suuttuneena, sillä Anusian pistos kirveli häntä yhä. Ja olihan hän aikoinaan rakastanut Anusiaa.

Myöskin ruhtinas sanoi nyt hyvästi ruhtinattarelle ja tuntia myöhemmin oli hovi jo matkalla Turowiin ja sotajoukot Pripetille.

Yöllä, kun valmistettiin menoa joen yli ja husaarien valvoessa työtä rakennettiin lauttoja tykkien kuljetusta varten, sanoi herra Longinus Skrzetuskille:

-- Voi veliseni mikä onnettomuus!

-- No mitä sinulle on tapahtunut? kysyi luutnantti.

-- No ne sanomat Ukrainasta!

-- Mitkä?

-- Zaporogilaisethan kertoivat, että Tuhaj-bej on ordansa kanssa lähtenyt Krimiin.

-- No entä sitte? Mitä sinä sitä itket?

-- Kuinka en itkisi, veliseni, sillä sanoithan sinä itse minulle ja oikein sanoitkin -- eikö totta --, etten minä voi laskea kasakkain päiden lukumäärää, mutta jos tatarit ovat lähteneet pois, niin mistä minä otan kolme pakanallista päätä, mistä minä ne etsin? Ja ne ovat kuin ovatkin minulle nyt välttämättömät.

Niin murheellinen kuin Skrzetuski olikin, hymähti hän ja vastasi:

-- Minä arvaan mitä sinä tarkoitat, sillä minä kyllä näin, että sinut tänään lyötiin ritariksi.

Siihen virkkoi herra Longinus:

-- Niin, mitäpä sitä kauvemmin salaisin: minä olen rakastunut, veliseni, olen rakastunut. Kas siinä minun onnettomuuteni.

-- Älä sure, en minä usko, että Tuhaj-bej on poistunut. Ja kyllä sinun osallesi muutenkin joutuu pakanoita, aivan niinkuin noita sääskiä päämme päälle.

Ihmisten ja hevosten päiden päällä leijaili todella kokonaisia sääskipilviä. Sotajoukot olivat nimittäin tulleet äärettömien soiden, rämeisten metsien, vesiperäisten niittyjen, jokien ja purojen seudulle, autioon, synkkään maahan, missä erämaat humisivat koko tyhjyydessään. Sen asukkaista sanottiin näihin aikoihin:

Aatelisherra Paljasjalka myötäjäisiks antoi tyttärelleen tervapytyn, sieniä myös kiehkuraisen, padallisen kuorehia sekä pienen tilkun suota.