Part 8

-- Mutta onko sydän mikään poika pahanen, jota voi komentaa? Voiko kieltää silmiänsä katselemasta niin ihanaa olentoa kuin ruhtinatar Barbara, jonka näkö voi saada villit pedotkin liikutuksen valtaan...

-- Piru on mennyt sinuun! huudahti herra Skrzetuski. -- Näen että kyllä lohduttaudut ilman minunkin apuani, sen vain toistan sinulle: käänny Anusian puoleen, sillä minä ainakaan en tule panemaan mitään esteitä tiellesi. Anusia ei kuitenkaan ajatellut Wolodyjowskia. Sensijaan herra Skrzetuskin välinpitämättömyys ärsytti ja suututti häntä sekä herätti hänessä uteliaisuutta. Palattuaan pitkältä matkalta Skrzetuski ei edes katsellut häntä! Illoin kun ruhtinas ensimäisten upseeriensa ja hovimiestensä kanssa saapui ruhtinattaren seurusteluhuoneeseen, Anusia, katsellen herrattarensa olkapään takaa (sillä ruhtinatar oli pitkä ja Anusia lyhyt), keihästi mustat silmänsä luutnantin kasvoihin, saadakseen selitystä arvoitukseen. Mutta Skrzetuskin silmät harhailivat, samoin kuin hänen ajatuksensakin, muualla ja kun hänen katseensa sattui tyttöön, niin se oli välinpitämätön ja tyhjä, ikäänkuin ei hän lainkaan olisi katsellut siihen tyttöön, jolle hän kerran oli laulellut:

Ja orjaks' joutuu jokainen, Ken sattuu tielles, neitonen!

Mikä hänen on? kysyi itseltänsä koko hovin hemmottelema lemmikki ja, polkien maahan pientä jalkaansa, päätti tutkia asiaa. Anusia tosin ei ollut oikein rakastunut Skrzetuskiin, mutta totuttuaan palvomiseen, ei hän voinut sietää, ettei hänestä välitetty ja oli suutuksissaan valmis heittämään mielestään mokoman miehen.

Niinpä hän kerran, juostessaan viemään lankavyhteä ruhtinattarelle, tapasi herra Skrzetuskin juuri kun tämä tuli ulos ruhtinattaren makuuhuoneen viereisestä suojasta. Hän lensi häntä kohden kuin myrsky ja melkein jo törmäsi häntä vastaan, mutta pysähtyi samassa ja sanoi:

-- Ah kuinka minä pelästyin! Hyvää päivää, herra Skrzetuski.

-- Hyvää päivää, neiti Anna. Olenko sellainen hirviö, että noin pelästytin neiti Annan.

Tyttö seisoi silmät maahan painuneina, kierrellen vapaan kätensä sormilla palmikkojensa päitä. Siirrellen jalkojaan ikäänkuin hämillään hän vastasi, suu hymyssä:

-- No ette, ette ensinkään. Ihan varmaan. Yhtäkkiä hän katsahti luutnanttiin ja painoi taasen silmänsä maata kohden.

-- Oletteko te minuun suuttunut?

-- Minäkö? Mitäs neiti Anna sitte välittäisikään minun suuttumuksestani!

-- Se on totta, en välittäisikään. Luuletteko, että minä rupean heti itkemään. Herra Bychowiec on kohteliaampi...

-- Jos asia niin on, niin ei minulle jää muuta neuvoa kuin luovuttaa kiistatanner herra Bychowiecin haltuun ja kadota neiti Annan näkyvistä.

-- Pidätänkös minä?

Sen sanottuaan asettui Anusia herra Skrzetuskin tielle.

-- Te palaatte Krimistä? kysyi hän.

-- Krimistä.

-- Mitäs te toitte Krimistä?

-- Herra Podbipientan. Onhan neiti Anna nähnyt hänet -- miellyttävä ja komea kavaljeeri.

-- Varmaan miellyttävämpi kuin te. Mutta mitä varten hän on tullut tänne?

-- Jotta neiti Anna voisi koetella voimiaan hänenkin kanssaan. Mutta minä neuvon ponnistamaan kovasti, sillä tiedän tästä kavaljeerista erään salaisuuden, jonka takia hän on voittamaton, niin ettei edes neiti Anna saa hänestä mitään irti.

-- Miksikä hän on niin voittamaton?

-- Sillä hän ei voi mennä naimisiin.

-- Mitä se minuun kuuluu? Mutta miksikä hän ei voi mennä naimisiin?

Skrzetuski taipui likelle tytön korvaa ja sanoi lujaan ja merkitsevästi:

-- Sillä hän on tehnyt puhtauden lupauksen.

-- Te olette tyhmä! huudahti Anusia äkkiä ja pyrähti pois kuin pelästynyt lintu.

Vielä samana iltana sai hän lähempää tarkastaa herra Longinusta. Vieraita oli silloin vähän, sillä ruhtinas piti paraikaa jäähyväiskestejä herra Bodzinskille. Liettualaisemme, joka oli huolellisesti puettu valkoiseen silkkiseen zupaniin, alusviittaan ja tummansiniseen samettikontushiin, päällysviittaan, näytti sangen komealta, varsinkin kun hän tavallisen sukumiekkansa sijasta oli vyöttänyt kupeilleen kevyen, käyrän sapelin, jonka huotra oli kullattu.

Anusia tähtäili silmillään herra Longinusta, osaksi tahallaan tehdäkseen kiusaa herra Skrzetuskille, mutta luutnantti ei olisi sitä huomannut, jollei Wolodyjowski olisi tuupannut häntä käsivarteen ja sanonut: "hitto minut vieköön, jollei Anusia vielä ihastu liettualaiseen humalaseipääseen".

-- Sano se hänelle itselleen.

-- Niin sanonkin. Heistä tulee erinomainen pari.

-- Longinus voi pitää tyttöä viittansa solkena, juuri sellaiset ovat heidän mittasuhteensa.

-- Tai hattunsa töyhtönä. Wolodyjowski läheni liettualaista.

-- Olette saapunut aivan äskettäin, hyvä herra, mutta olette jo aika keikari.

-- Kuinka niin, arvon veli? Mistä sen päättelette?

-- No kun olette kääntänyt naisjoukon kauneimman tytön pään.

-- Hyvä herra, sanoi Podbipienta, nostaen kädet rinnalleen, -- mitä ihmeellisiä asioita te puhuttekaan?

-- Katsokaappa vain neiti Anna Borzobohataa, johon me kaikki olemme rakastuneet, kuinka hän tänään vilkuu teitä. Pitäkää vain varanne, ettette joudu hänen takiaan narriksi, hän on jo näyttänyt pitkää nenää meille muille.

Tämän sanottuaan kääntyi Wolodyjowski ympäri kantapäillään ja lähti pois, jättäen Longinuksen aivan hämilleen. Hän ei uskaltanut heti edes katsoa Anusiaan päin ja vasta hetken perästä hän ikäänkuin epähuomiosta käänsi silmänsä siihen suuntaan. Aivan häntä värisytti. Ruhtinatar Griseldan olkapäiden takaa katseli häneen todella kaksi kiiluvaa silmäterää, uteliaasti ja itsepintaisesti. "Apage satanas", ajatteli liettualainen ja, punehtuen kuin koulupoika, pakeni salin toiseen nurkkaan.

Kiusaus oli kuitenkin suuri. Pienessä paholaisessa, joka katseli ruhtinattaren olan takaa, oli sellainen tenho ja nuo silmät välkkyivät niin kirkkaina, että herra Longinuksen täytyi vielä, vaikkapa edes kerran, katsoa sinnepäin. Mutta samassa hän muisti lupauksensa! Hänen silmiensä eteen tuli Zerwikaptur, hänen esi-isänsä Stowejko Podbipienta ynnä kolme halkaistua päätä, ja kauhu valtasi hänet. Hän siunasi itsensä ja sinä iltana ei hän enään katsellut Anusiaan.

Aamulla saapui hän heti Skrzetuskin huoneeseen.

-- Herra luutnantti, joko pian lähdemme liikkeelle? Ettekö jo ole kuullut sodasta?

-- Kylläpä teillä on kiire. Malttakaa nyt mieltänne, kunnes pääsette omaan joukkoonne.

Herra Podbipienta näet ei ollut vielä merkitty kirjoihin Zakrzewski vainajan sijalle Hänen täytyi odottaa kunnes vuosineljännes menisi umpeen ja se oli tapahtuva vasta ensimäisenä päivänä toukokuuta.

Mutta hänen oli todella kiire ja siksi hän kysyi edelleen:

-- Eikö armollinen ruhtinas vielä ole puhunut mitään siitä asiasta?

-- Ei. Kuningas kyllä ei kuolemaansa asti herkeä ajattelemasta sotaa, mutta valtiopäivät eivät tahdo sitä.

-- Mutta Czechrynissä puhuttiin, että meitä uhkaa kasakkakapina.

-- Kyllä näkyy, että lupauksenne ahdistaa teitä. Mutta ennen kevättä ei kapinasta tule mitään, sillä vaikka talvi nyt onkin lauhkea, niin on se kuitenkin talvi. Meillä on vasta 15 päivä helmikuuta ja milloin hyvänsä saattaa tulla pakkanen, eikä kasakka lähde kentälle, niinkauvan kuin ei hän voi kaivautua maahan. Vallin takana tappelevat kasakat julmasti, mutta kentällä he eivät kykene pitämään puoliaan.

-- Täytyy siis odottaa itse kasakoitakin.

-- Mutta huomatkaa, että vaikka kapinan aikana tapaisittekin nuo kolme päätänne, niin ei ole varma, että pääsette vapaaksi lupauksestanne, sillä ristiritarit ja turkkilaiset ovat toista, mutta omat kansalaiset toista, he ovat niinsanoakseni saman äidin lapsia.

-- Voi hyvä Jumala, tehän lyötte minua seipäällä päähän. Tästä tulee aivan epätoivoon. Kirkkoherra Muchowieckin täytyy ratkaista minulle nämä epäilykset, muuten minulla ei ole hetkeäkään rauhaa.

-- Varmaankin hän ratkaisee, onhan hän oppinut ja jumalinen mies. Mutta kyllä hän tulee sanomaan samaa. _Bellum civile_, kansalaissota on veljessota.

Mutta jos vieras mahti tulisi kapinoitsevien avuksi.

-- Silloin olisi oikea sota. Mutta nyt minä sanon teille yhden asian: odottakaa ja olkaa kärsivällinen.

Herra Skrzetuski ei kuitenkaan itsekään voinut seurata tätä neuvoa. Hänet valtasi yhä suurempi kaiho, häntä ikävystyttivät hovin juhlat ja kasvot, joita hän ennen oli katsellut niin mielellään. Herrat Bodzinski, Lassota ja Rozwan Ursu lähtivät vihdoin pois ja hovissa alkoi syvä rauha. Elämä kului yksitoikkoisesti. Ruhtinaan aika meni äärettömien maatilojen tarkastukseen ja joka aamu hän keskusteli isännöitsijöidensä kanssa, joita saapui koko Vähä-Venäjältä ja Sandomierin maasta. Sotaväen harjoituksissakin hän saattoi olla läsnä vain harvoin. Upseerien meluisat kemut, joissa keskusteltiin tulevista sodista, kävivät Skrzetuskille sanomattoman vastenmielisiksi ja senvuoksi hän mielellään, kivääri olalla, poistui Solonicaan, missä Zolkiewski muinoin oli niin hirvittävällä tavalla lyönyt Nalewajkon, Lobodan ja Krempskin. Tämän taistelun jäljet olivat jo hävinneet sekä ihmismuistosta että taistelupaikalta. Vain välistä heitti maa vielä povestaan esiin valjenneita luita ja joen takana törrötti kasakkain luoma multakumpu, jonka takaa Lobodan zaporogilaiset ja Nalewajkon vapaaväki oli puolustanut itseänsä niin epätoivoisasti. Mutta tuuhea lehto oli jo kasvanut kummullekin. Siellä Skrzetuski piili hovin melua. Hän ei ampunut lintuja, hän vaipui muistelmiinsa. Hänen sielunsa silmien eteen nousi kaihon loihtimana lemmityn hahmo. Täällä sumun, kaislikon kahinan ja seudun alakuloisuuden keskellä hän sai lievitystä omalle kaiholleen.

Myöhemmin alkoivat runsaat, kevättä ennustavat sateet. Solonica muuttui rämeeksi, oli vaikea pistää päätänsä ulos katon alta, ja niin oli nyt luutnantilta mennyt sekin huvi, jonka oli tuottanut samoileminen yksinäisyydessä. Ja samalla kasvoi hänen rauhattomuutensa, eikä syyttä. Hän toivoi aluksi, että ruhtinatar Kurcewicz, heti kun hänen onnistuisi lähettää pois Bohun, tulisi tuomaan Helenaa Lubnieen, mutta nyt oli sekin toivo sammunut. Tiet olivat märkyyttään aivan pehmeinä ja aro oli muutaman penikulman alalta, pitkin Sulan molempia rantoja, äärettömänä rämeenä. Täytyi siis odottaa kunnes kevään lämmin aurinko kuivattaisi liiat vedet ja märkyyden. Koko tämän ajan täytyi Helenan viipyä holhoojien luona, joihin Skrzetuski ei luottanut, oikeassa suden pesässä, sivistymättömien, villien ja Skrzetuskille pahansuovien ihmisten keskellä. Tosin heidän, oman etunsa tähden, tuli pitää sanansa -- eikä heillä ollut juuri muutakaan neuvoa --, mutta kuka saattoi arvata, mitä he keksisivät ja mitä he uskaltaisivat, varsinkin kun heitä koko ajan uhkasi hurjapää, jota he nähtävästi sekä rakastivat että pelkäsivät. Helppohan hänen olisi ollut pakoittaakin heidät antamaan tyttö hänelle, sillä senkaltaisetkaan tapaukset eivät olleet harvinaisia -- niin oli aikoinaan onnettoman Nalewajkon toveri Loboda pakoittanut rouva Poplinskin antamaan hänelle vaimoksi kasvattityttärensä, vaikka tyttö oli jalosukuinen ja vihasi tuota hurjapäätä sydämensä pohjasta. Ja jos oli totta, mitä kerrottiin Bohunin suunnattomista rikkauksista, niin saattoihan hän heille maksaa sekä tytöstä että Rozlogista, ja mitäs sitte! Silloin -- niin ajatteli herra Skrzetuski -- ilmoitetaan minulle ivallisesti, että olen tullut myöhään, ja itse puolestaan piilevät he jossakin Liettuan tai Masowian korvissa, jonne ei ulotu edes ruhtinaan mahtava käsi! Herra Skrzetuski vapisi kuin kuumeessa, ajatellessaan tällaista mahdollisuutta, tempoi kuin kahlehdittu susi, katui ruhtinattarelle antamaansa ritarisanaa eikä tietänyt mitä tehdä. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka helposti antavat sattuman vetää itseään parrasta, hänessä oli suuri yritteliäisyys ja tarmo, hän ei odottanut sitä minkä kohtalo hänelle tuo -- hän otti mieluummin kohtaloa kurkusta kiinni ja pakotti sen itselleen suotuisaksi. Siksi hänelle kävikin vaikeammaksi kuin jollekin muulle istua Lubniessa kädet ristissä.

Hän päätti siis toimia. Hänellä oli palvelijapoikana eräs Rzendzian, köyhtynyttä aatelissukua Podlasista, kuusitoistavuotias, kekseliäs ja rohkea velikulta, jonka kanssa ei vanhemmankaan ollut hyvä kilpailla. Tämän päätti Skrzetuski lähettää Helenan luo tiedusteluretkelle. Oltiin helmikuun loppupuolella, sateet olivat tauonneet, maaliskuu näytti lupaavalta ja tiet alkoivat kuivaa. Rzendzian lähti siis matkalle. Herra Skrzetuski pani hänen mukaansa kirjeen, paperia, kynän ja mustepullon, joita hän käski vartioimaan kuin silmäterää, sillä hän muisti, että niitä esineitä ei ole Rozlogissa. Hän oli teroittanut pojan mieleen, ettei tämä saa sanoa, kuka hänet on lähettänyt, hänen tuli teeskennellä kulkevansa Czechryniin ja ottaa tarkka selko kaikesta. Erittäinkin oli hänen saatava selville, missä Bohun on ja mitä hän tekee. Rzendzianille ei tarvinnut antaa matkaohjeita kahteen kertaan. Hän painoi lakin takaraivolle, päästi vihellyksen ja asettui ratsun selkään.

Herra Skrzetuskille alkoi raskas odotuksen aika. Hän koetti tappaa sitä harjoittamalla keppitaistelua herra Wolodyjowskin kanssa, joka oli suuri mestari tässä taidossa, tai heittämällä keihästä renkaan läpi. Sitäpaitsi sattui Lubniessa tapaus, jossa luutnantti oli vähällä menettää henkensä. Eräänä päivänä oli karhu riuhtaissut itsensä irti kahleista, heittänyt linnan pihalla maahan kaksi tallipalvelijaa ja peloittanut herra komisarjus Chlebowskin hevoset. Vihdoin hyökkäsi se luutnantin päälle, joka juuri sattui tulemaan asehuoneesta mennäkseen ruhtinaan luo. Skrzetuskilla ei ollut sapelia vyöllä, vain kädessä messinkipäinen kevyt nuija. Luutnantti olisi varmaan menettänyt henkensä, jollei herra Longinus olisi sattunut asehuoneesta näkemään tapausta ja zerwikapturien miekka kädessä rientänyt avuksi. Herra Longinus osoittautui esi-isänsä Stowejkon täydelleen arvoisaksi jälkeläiseksi, kun hän koko hovin nähden silpaisi halki karhun pään ja olan. Itse ruhtinas katseli akkunasta tätä tavatonta voimannäytettä ja saattoi heti sen jälkeen herra Longinuksen ruhtinattaren huoneeseen, missä Anusia Borzobohata siinä määrin vietteli häntä silmillään, että hänen huomispäivänä täytyi lähteä ripittämään itseään. Seuraavana kolmena päivänä ei hän näyttäytynyt linnassa, hän tuli vasta, kun hän hartaalla rukouksella oli karkoittanut luotaan kaikki kiusaukset.

Kymmenen päivää kului, mutta Rzendziania ei kuulunut kotiin. Jan herramme laihtui silmin nähden ja kävi niin huonoksi, että Anusiakin kiertoteitä rupesi kuulostelemaan, mikä hänen on ja Carboni, ruhtinaan lääkäri, määräsi hänelle lääkettä alakuloisuutta vastaan. Mikään lääke ei kuitenkaan auttanut häntä, sillä hän ajatteli yöt ja päivät ruhtinatartansa, tuntien yhä voimakkaammin, ettei hänen sydämeensä ollut pesinyt vain ohimenevä tunne, vaan suuri rakkaus, jonka täytyi tulla tyydytetyksi, muuten ihmisen rinta voisi haljeta kuin mikäkin heikko astia.

Helppoa on siis kuvitella herra Janin iloa, kun eräänä päivänä aamun koittaessa Rzendzian saapui hänen asuntoonsa likaisena, väsyneenä ja laihtuneena, mutta iloisena. Jo kasvoista saattoi nähdä, että hän toi hyvän sanoman. Ruhtinas hypähti vuoteestaan pystyyn, juoksi häntä vastaan, tarttui häntä olkapäihin ja huudahti:

-- Onko sinulla kirjettä?

-- On, herra, tuossa on.

Luutnantti tempasi kirjeen käsiinsä ja alkoi lukea. Kauvan hän oli epäillyt, voiko Rzendzian onnellisimmassakaan tapauksessa tuoda hänelle kirjeen, koska oli epävarmaa, osaako Helena kirjoittaa. Näillä rajaseuduilla eivät herrasnaisetkaan aina saaneet opetusta ja Helena oli lisäksi saanut kasvatuksensa sivistymättömien ihmisten keskuudessa. Mutta nähtävästi oli isä ehtinyt hänelle opettaa kirjoitustaidon, koska Helena oli piirtänyt pitkän kirjeen neljälle sivulle. Tyttö parka ei tosin osannut lausua ajatuksiansa sirosti ja retoorisesti, mutta kirjoitti sensijaan vilpittömästä mielestä seuraavasti:

"Minä en enään koskaan unohda teitä, pikemmin te minut, sillä olen kuullut, että teidänkin joukossanne on huikentelevaisia. Mutta kun olette vartavasten toimittanut sanantuojan niin monen penikulman taakse, niin näen, että olen sinulle rakas, niinkuin sinäkin minulle, josta sinua kiitän koko sydämestäni. Minua kyllä ujostuttaa kirjoittaa näin rakkaudestani, mutta minun täytyy sanoa totuus, eikä valehdella. Olen myöskin kysynyt herra Rzendzianilta, mitä teette Lubniessa ja millaiset ovat suuren hovin tavat ja kun hän kertoi sikäläisten neitien komeudesta ja hienoudesta, niin kyyneleet melkein tulivat silmiini, niin tulin surulliseksi..."

Luutnantti keskeytti lukemisensa ja kysyi Rzendzianilta:

-- Mitä sinä, hölmö, olet kertonut?

-- Kaikkihan on hyvin, herra, vastasi Rzendzian. Luutnantti luki eteenpäin.

"... sillä kuinka minä, yksinkertainen tyttö, voin kilpailla heidän kanssaan, mutta lähettipoika sanoi minulle, että te ette tahdo katsellakaan ketään heistä..."

-- Se oli oikein, sanoi luutnantti.

Rzendzian ei tietänyt, mistä oikeastaan oli kysymys, sillä luutnantti luki kirjettä hiljaa, mutta hän tekeytyi tietäväisen näköiseksi ja rykäisi merkitsevästi. Skrzetuski luki eteenpäin.

"... Ja heti minä tulin lohdutetuksi ja rukoilin Jumalaa, että hän pitäisi edespäinkin teitä sellaisessa hyvänsuopuudessa minua kohtaan ja siunaisi meitä molempia -- amen. Niin minun on ollut ikävä teitä kuin omaa äitiäni, sillä surullista minun, orvon, on olo tässä maailmassa, mutta ei teidän läsnäollessanne... Jumala näkee, että minun sydämeni on puhdas ja kaikki muu on oppimattomuutta, joka teidän täytyy antaa minulle anteeksi."

Edelleen ilmoitti ihana ruhtinatar, että hän lähtee Lubnieen tätinsä kanssa heti, kun tiet tulevat paremmiksi ja että vanha ruhtinatar tahtoo kiiruhtaa tätä matkaa, sillä Czehrynistä saapuu tietoja joistakin kasakkalevottomuuksista. Täti odottaa myöskin nuorten ruhtinasten kotiintuloa -- he olivat lähteneet Boguslawiin hevosmarkkinoille.

"Olette oikea poppamies", kirjoitti Helena edelleen, "kun osasitte suostuttaa tädin itseenne".

Luutnantti hymähti, sillä hän muisti, millä keinoin hänen oli täytynyt suostuttaa täti. Kirjeen lopussa neito vakuutti ainaista ja horjumatonta rakkauttaan, niinkuin ainakin vaimon tulee miehelleen. Koko kirjeestä henki todella puhdas sydän, siksipä luutnantti lukikin tuon herttaisen kirjeen alusta loppuun asti yli kymmenen kertaa, toistaen itsekseen: "suloinen tyttö, Jumala rangaiskoon minua, jos sinut joskus jätän".

Sitte hän taasen alkoi kysellä Rzendzianilta.

Sukkela poika teki hänelle tarkasti tiliä koko matkasta. Hänet oli otettu ystävällisesti vastaan, vanha ruhtinatar oli kysellyt luutnanttia ja saatuaan kuulla, että hän oli tunnettu ritari ja ruhtinaan uskottu sekä sitäpaitsi varakas mies, oli hän ollut tyytyväinen.

-- Hän kysyi minulta myöskin, sanoi Rzendzian, -- pidättekö aina mitä olette luvannut, ja minä sanoin siihen: "armollinen rouva, jos se ratsu, jonka selässä olen tullut tänne, olisi luvattu minulle, niin tietäisin, että se pysyy käsissäni."

-- Oletpa sinä velikulta, sanoi luutnantti, -- mutta koska olet minun puolestani mennyt takuuseen, niin pidä se sitte. Et siis teeskennellyt, vaan sanoit suoraan, että minä olin sinut lähettänyt.

-- Sanoin, sillä huomasin sen parhaaksi ja heti kohdeltiin minua vieläkin ystävällisemmin, ja erittäinkin hyvästi kohteli minua neiti, joka on niin ihana, ettei toista sellaista vaan löydy maailmassa. Ja saatuaan tietää, että tulen teidän luotanne, ei neiti enään tietänyt, minne hän olisi minut istuttanut, ja jollei olisi ollut paastonaika, niin minä olisin saanut uida herkuissa kuin taivaassa. Lukiessaan kirjettänne valuivat ilonkyyneleet neidin silmistä.

Luutnantti vaikeni hänkin ilosta ja vasta hetken perästä hän taas kysyi:

-- No, saitko tietää mitään Bohunista?

-- Minun ei sopinut kysyä häntä neidiltä eikä myöskään rouvalta, mutta minä lyöttäydyin tutunomaiseen keskusteluun vanhan tatari Czechlyn kanssa, joka kyllä on pakana, mutta neidin uskollinen palvelija. Hän kertoi minulle, että kaikki ensin olivat olleet teille kovin nurjamielisiä, mutta sitte asettuneet, kun tuli tunnetuksi, että jutut Bohunin aarteista olivatkin tarua.

-- Millä tavalla he sitte tulivat siitä vakuutetuiksi?

-- Asia oli, nähkääs, tällainen. Heillä oli riita Siwinskien kanssa ja he joutuivat maksamaan. Kun tuli maksun aika, niin he sanoivat Bohunille: "lainaappa meille!" ja hän vastaa: "turkkilaista tavaraa on minulla vielä hiukan, mutta enimmät aarteeni olen hävittänyt!" Kun he sen saivat kuulla, aleni Bohunin arvo ja he käänsivät rakkautensa teidän puoleenne.

-- Täytyypä sanoa, että olet hyvin ottanut selkoa kaikesta.

-- Hyvä herra, jos minä olisin saanut selville yhden asian, mutten toista, niin silloin olisitte voinut sanoa minulle: lahjoititte minulle ratsun, mutta ette antanut puusatulaa, ja mitä on hevonen ilman satulaa?

-- No, no, ota sitte satulakin.

-- Kiitän nöyrimmästi. He lähettivät heti Bohunin Perejaslawiin, ja otin minä siitäkin asiasta hiukan selkoa, ajattelin näet itsekseni: miksikäs en minäkin kävisi kurkistamassa Perejaslawiin? Jos te olette minuun tyytyväinen, niin saan palkintoni pikemmin.

-- Joko sinulle nyt taas tuli uusi ansio. Kävit siis Perejaslawissa...

-- Kävin, mutta en minä sieltä löytänyt Bohunia. Vanha päällikkö Loboda on kipeänä ja kerrotaan, että Bohun hänen jälkeensä tulee päälliköksi... Mutta siellä valmistetaan jotakin kummallista. Sotapoikia siellä lipun alla on tuskin kourallistakaan, muut ovat, niin kerrotaan, menneet Bohunin perässä, tai karanneet Sicziin, ja se on, tiedättekös te, tärkeä asia, sillä siellä valmistetaan nyt jotakin kapinaa. Tahdoin tietysti saada tietoa Bohunista, mutta senverran minulle vain sanottiin, että hän oli lähtenyt Dnieperin länsirannalle. No, ajattelin itsekseni, jos asiat niin ovat, niin meidän neiti on häneltä turvassa, ja lähdin paluumatkalle.

-- Hyvin olet ajanut asiasi, mutta eikö sinulla ollut mitään seikkailua matkalla?

-- Ei, hyvä herra, mutta nälkä minun on kauheasti.

Rzendzian lähti huoneesta ja luutnantti, jäätyänsä yksin, alkoi uudestaan lukea Helenan kirjettä ja painella huuliansa vastaan kirjaimia, jotka tosin eivät olleet yhtä kauniit kuin käsi, joka oli ne piirtänyt. Toivo palasi hänen sydämeensä ja hän ajatteli itsekseen: "kyllä tiet pian kuivuvat, jahka Jumala antaa kauniin ilman. Kurcewiczit eivät varmaan enään petä minua, saatuaan tietää, että Bohun on köyhä mies. Minä jätän heille Rozlogin ja panen vielä omastani lisää, jos vain saan omakseni tuon rakkaan tähden..."

Ja laitettuaan itsensä kuntoon hän lähti kirkastunein kasvoin ja rinta täynnä onnea kappeliin, jo edeltäpäin nöyrästi kiittääkseen Jumalaa hyvästä toivosta.

KUUDES LUKU.

Koko Ukrainassa ja Dnieperin takaisilla seuduilla alkoi kuulua outoja, humisevia ääniä aivan kuin läheisen myrskyn ennustajina. Kummalliset huhut kulkivat kylästä kylään, talosta taloon, aivan kuin ne kasvit, joita tuuli syksyisin ajaa edellään pitkin aroa ja joita kansa nimittää "aronkulkijoiksi". Kaupungeissa kuiskaeltiin suuresta sodasta, vaikkei kukaan tietänyt, kuka käy sotaa ja ketä vastaan sitä käydään; jostakin vakavasta oli joka tapauksessa kysymys. Ihmisten kasvot kävivät rauhattomiksi, peltomies tarttui vastenmielisesti aurankurkeen, vaikka kevät oli tullut aikaiseen, rauhallisena ja lämpimänä ja vaikka kiuruset jo aikoja sitte olivat liverrelleet arojen yllä. Illoin kokoontuivat asukkaat kylissä ryhmiin ja, seisoen tiellä, puhelivat puoliääneen joistakin kauheista asioista. Sokeilta, jotka guslat käsissä kulkivat ympäri esittäen laulujaan, kyseltiin uutisia. Muutamat olivat öisin näkevinään kummallisia kajastuksia taivaalla ja kuun nousevan punaisempana kun tavallisesti. Ennustettiin onnettomuutta tai kuninkaan kuolemaa, ja kaikki tämä oli sitä kummallisempaa, kun kauhu ei helposti vallannut näiden maiden asukkaita, he kun jo ammoisista ajoista olivat tottuneet levottomuuksiin, taisteluihin ja vihollisen hyökkäyksiin. Varmaankin vinkuivat ilmassa epätavalliset, pahaa ennustavat myrskytuulet, koska levottomuus oli tullut näin yleiseksi.