Part 7

-- Älkää sanoko sitä Bohunista, sillä vaikka hän onkin vanhempiensa puolesta tuntematon mies, niin on hän erinomainen sotilas, mainio ritari, meille lapsesta asti tuttu ja kuin sukulainen talossamme. Hänelle merkitsee tytön vieminen samaa kuin pistos hänen rintaansa.

-- Arvoisa rouva, minun täytyy nyt lähteä. Suokaa siis anteeksi, että kerran vielä toistan: valitkaa!

Ruhtinatar kääntyi poikiensa puoleen:

-- Mitäs te, pojat, sanotte tämän kavaljeerin nöyrään pyyntöön?

Bulyhat katselivat toisiansa, kohauttivat olkapäitään ja vaikenivat.

Vihdoin mutisi Simeon:

-- Jos käsket lyödä, äiti, niin lyömme. Jos käsket antaa tytön, niin annamme.

-- Paha lyödä ja paha antaa.

Sitte ruhtinatar, kääntyen Skrzetuskin puoleen, sanoi:

-- Te olette pusertanut meidät seinää vastaan niin että olemme litistymäisillämme. Bohun on hurja mies ja uskaltaa vaikka mitä. Kuka suojelee meitä hänen kostoltaan? Itse hän kyllä voi saada tuhonsa armolliselta ruhtinaalta, mutta sitä ennen hän tuhoaa meidät. Mitä meidän on tehtävä?

-- Se on teidän asianne. Ruhtinatar vaikeni hetken.

-- Kuulkaa, hyvä kavaljeeri. Tämän kaiken täytyy pysyä salassa. Bohunin lähetämme Perejaslawiin, itse tulemme Helenan kanssa Lubnieen ja te pyydätte ruhtinaalta, että hän lähettää meille suojajoukon Rozlogiin. Bohunilla on tässä lähellä puolitoista sataa hurjapäätä kasakkaa, osa niistä on täällä. Te ette voi ottaa Helenaa heti, sillä silloin Bohun ryöstää hänet itselleen. Toisin ei asiaa voi järjestää. Lähtekää siis kenellekään kertomatta salaisuutta ja odottakaa meitä.

-- Mutta jos te petätte minut?

-- Jospa vaan voisimme, mutta emme voi, sen ymmärrämme itsekin. Luvatkaa, että pidätte asian salassa määrättyyn aikaan asti.

-- Lupaan. Annatteko siis tytön?

-- Emmehän voi olla antamattakaan, vaikka meidän on Bohunia sääli.

-- Hyi, hyi, nuoret herrat, sanoi luutnantti yhtäkkiä, kääntyen nuorten ruhtinasten puoleen. -- Teitä on tässä neljä miestä kuin tammea ja, peläten yhtä ainoaa kasakkaa, tahdotte selviytyä hänestä petoksella. Vaikka minun täytyykin teitä kiittää, sanon kuitenkin: sellainen ei sovi kunnialliselle aatelille.

-- Älkää te sekaantuko siihen asiaan, kirkaisi ruhtinatar. -- Se ei kuulu teihin. Mitäs me voimme? Montako sotamiestä teillä on panna hänen puoltatoista sataa hurjapäätään vastaan? Voitteko suojella meitä? voitteko suojella edes Helenaa, jonka hän on valmis väkivallalla riistämään? Tämä ei ole teidän asianne. Lähtekää Lubnieen ja mitä me nyt teemme, se kuuluu ainoastaan meille, kunhan vain tuomme sinulle Helenan.

-- Tehkää mitä tahdotte. Yhden asian vain vielä sanon teille: jos täällä tapahtuu pieninkin vääryys nuorelle ruhtinattarelle, niin voi silloin teitä!

-- Älkää te kohdelko meitä tuolla tavalla, ettette vielä saata meitä epätoivon tekoihin!

-- Tehän olette tahtoneet tehdä hänelle väkivaltaa. Ja nytkin myydessänne hänet Rozlogista, ei mieleenne ole johtunut edes kysyä, miellyttääkö minun persoonani häntä.

-- Miksi me kysyisimme hänen mieltään sinusta? sanoi ruhtinatar, tukahuttaen kiukkua, joka uudelleen alkoi riehua hänen rinnassaan, koska hän hyvin tunsi ylenkatseen ilmauksen luutnantin sanoissa.

Simeon lähti hakemaan Helenaa ja palasi hetken perästä hänen kanssaan eteiseen.

Äskeiset vihanpurkaukset ja uhkaukset tuntuivat vielä jyrisevän ilmassa kuin päättyvän rajumyrskyn etenevä jylinä. Ihmiset seisoivat vielä silmäkulmat rypyssä, katseet synkkinä ja hahmoiltaan ankaroina, kun Helenan ihanat kasvot ilmestyivät huoneeseen, niinkuin aurinko tulee esiin myrskyn jälkeen.

-- Hyvä neiti, sanoi ruhtinatar synkkänä ja osoitti Skrzetuskia, -- jos tämä herra on sinun mielesi mukainen, niin on hän sinun tuleva miehesi.

Helena kävi valkeaksi kuin seinä. Häneltä pääsi huudahdus, hän peitti silmät käsillään ja ojensi ne sitte yhtäkkiä Skrzetuskia kohden.

-- Onko tämä totta? kuiskasi hän hurmaantuneena.

* * * * *

Myöhäisenä iltahetkenä kulki lähettilään ja luutnantin saattue verkalleen metsätietä Lubniea kohti. Skrzetuski ja herra Longinus Podbipienta ratsastivat edellä, heidän jäljissään kulkivat pitkänä jonona lähettilään vaunut ja vankkurit. Luutnantti oli kokonaan alakuloisuuden ja kaihon vallassa. Yhtäkkiä herättivät hänet tästä mielialasta laulun katkonaiset sanat:

"Tuuti tuuli sydäntä kipeää".

Keskellä metsää, kapealla polulla tuli Bohun vastaan. Hänen hevosensa oli kauttaaltaan vaahdon ja loan peitossa.

Kasakka oli nähtävästi tapansa mukaan kiidättänyt aroille ja metsiin antautuakseen tuulen tuuditettavaksi, kadotakseen kaukaisuuteen ja unohdukseen ja koettaakseen päästä sydämensä kivusta. Nyt hän palasi Rozlogia kohti. Nähdessään tämän komean, todella ritarillisen miehen, joka välkähti esiin ja samassa katosi, tuli herra Skrzetuski ehdottomasti itsekseen ajatelleeksi, vieläpä lausuneeksikin: oli se sentään onni, että hän halkaisi miehen Helenan nähden.

Yhtäkkiä jokin ilkeä tunne alkoi painaa häntä. Hänen oli tavallaan sääli Bohunia, mutta vielä enemmän häntä harmitti, että hän oli antanut ruhtinattarelle sanansa, eikä nyt voinut kannustaa hevostaan Bohunin jälkeen ja sanoa:

-- Me rakastamme samaa tyttöä, siis toisen meistä täytyy kuolla. Vedä esille, kasakka, sapelisi!

VIIDES LUKU.

Tullessansa Lubnieen ei herra Skrzetuski tavannut ruhtinasta kotona, sillä tämä oli lähtenyt entisen hovivirkamiehensä herra Suffczynskin luo Siencziin ristiäisiin ja hänen mukanaan ruhtinatar, kaksi neiti Zbaraskia ja paljon hoviväkeä. Nyt ilmoitettiin Siencziin, että luutnantti oli palannut Krimistä ja että lähettiläs oli saapunut. Sillävälin tervehtivät tuttavat ja toverit ilomielin pitkän matkan jälkeen Skrzetuskia, varsinkin herra Wolodyjowski, joka viime kaksintaistelunsa jälkeen oli tullut luutnanttimme läheisimmäksi ystäväksi. Tälle kavaljeerille ominaista oli, että hän oli alituisesti rakastunut. Tultuansa vakuutetuksi, että Anusia Borzobohata ei ollut aivan vilpitön, käänsi hän hellän sydämensä Aniela Lenskin puoleen, joka niinikään oli hovin naisia, ja kun tämä, kuukausi sitte, oli mennyt kihloihin herra Staniszewskin kanssa, alkoi herra Wolodyjowski lohdutuksekseen huokaella vanhemman ruhtinatar Zbaraskan, Annan, ruhtinas Wisniowieckin sisarentyttären puoleen.

Hän ymmärsi kuitenkin, ettei hänellä, nostaessaan silmänsä noin korkealle, voinut olla vähintäkään toivoa, varsinkin kun ruhtinatarta olivat puhemiehinä tiedustelleet herra Bodzynski ja herra Lassota, herra Przyjemskin, Lenzcycan vojevodan pojan puolesta. Onneton Wolodyjowski kertoi nämä uudet vastoinkäymisensä luutnantillemme, vihkien hänet kaikkiin hovin asioihin ja salaisuuksiin, joita Skrzetuski kuunteli puolella korvalla, hänen mielensä ja sydämensä kun olivat aivan toisaalla. Jollei nyt olisi ollut sitä mielen levottomuutta, joka tavallisesti käy käsi kädessä rakkauden, vaikkapa onnellisenkin kanssa, olisi herra Skrzetuski varsin suotuisassa mielentilassa palannut pitkän poissaolon jälkeen Lubnieen, missä hän näki ympärillään ystävällisiä kasvoja ja kuuli tuota sotilaselämän hälinää, johon hän jo oli niin eläytynyt. Lubnie oli suurylimyksen linnakaupunki, se saattoi kyllä komeudessa kilpailla kaikkinaisten kuninkaanpoikien asuinpaikkojen kanssa, mutta se erosi niistä kaikista siinä, että elämä siellä oli ankaraa, aivan leirimäistä. Joka ei tuntenut sikäläisiä tapoja ja järjestystä, saattoi, tullessaan paikalle rauhallisimpanakin aikana, arvella, että siellä paraikaa valmisteltiin jotakin sotaretkeä. Sotamies kävi Lubniessa hovilaisen edellä, rauta kullan ja sotatorvien toitotus katsottiin kemujen ja huvitusten hälinää arvokkaammaksi. Kaikkialla vallitsi mallikelpoinen järjestys ja muualla tuntematon kuri. Kaikkialla näkyi erilaisten lippukuntien väkeä. Siellä oli kyrassieereja, rakuunia, kasakka-, tatari- ja rumenilaislippukuntia, joissa palveli sekä koko Dnieperin takainen väestö että joukko nuoria aatelismiehiä kaikilta Puolan valtakunnan kulmilta. Ken tahtoi käydä oikeata ritarikoulua, se lähti Lubnieen. Siellä nähtiin valkovenäläisten rinnalla masuureja, siellä oli liettualaisia, vähäpuolalaisia, jopa preussilaisiakin. Jalkarykmentit ja tykkiväki eli niinsanottu "tuliväki", oli koottu parhaimmista saksalaisista, jotka nauttivat korkeaa palkkaa. Rakuunoina palvelivat etupäässä paikkakuntalaiset. Liettualaiset olivat tatarilaisissa lippukunnissa, vähäpuolalaiset liittyivät mieluimmin kyrassieereihin. Ruhtinas ei sallinut väkensä laiskotella, siksi vallitsi leirissä alituinen liike. Rykmentit vaihtoivat keskenään vahtivuoroja kasakkakylissä ja kentillä ja marssivat sitte takaisin ruhtinaan pääkaupunkiin. Pitkin päivää pidettiin tarkastuksia ja harjoituksia. Välistä teki ruhtinas joukkoineen, vaikka olikin rauha tatarien kanssa, pitkiä retkiä Villeille Kentille ja erämaihin, totuttaakseen sotamiehiä marsseihin ja käydäkseen taistelua seuduilla, missä ei vielä kukaan ollut taistellut sekä levittääkseen nimensä mainetta. Niin oli hän viime syksynä marssinut Dnieperin vasenta rantaa pitkin. Herra Grodzicki, sikäläisen suojusjoukon päällikkö, oli ottanut hänet vastaan kuin hallitsevan ruhtinaan. Sitte oli hän lähtenyt Dnieperin koskien ohitse aina Chortycaan asti ja Kuczkasissa käskenyt tehdä kivestä ja hiekasta korkean kummun muistoksi ja merkiksi siitä, ettei kukaan ylimys ollut vielä käynyt niin kaukana.

Herra Boguslaw Maszkiewicz, oiva vaikka vielä nuori sotilas ja samalla oppinut mies, joka on kuvannut tämän retken samoin kuin kaikki muutkin ruhtinaan sodat, kertoi siitä ihmeitä Skrzetuskille ja nämä vahvisti herra Wolodyjowski, hän kun niinikään oli ollut mukana retkellä. He olivat nähneet Porohit, Dnieperin kosket ja suuresti ihmetelleet niitä, varsinkin kauheata Nenasytecia, joka vuosittain nielee kuin muinoin Skylla ja Kharybdis muutamia kymmeniä ihmisiä. Senjälkeen he olivat kääntyneet itään päin, äsken palaneille aroille, joilla ratsuväki ei voinut liikkua, mullassa kun vielä hehkui tuli. Hevosten jalat oli täytynyt kääriä nahkoihin. Siellä he tapasivat paljon kaikellaisia matelijoita, sellaisiakin jättiläiskäärmeitä, jotka olivat kymmenen kyynärää pitkiä ja paksuja kuin miehen käsivarsi. Tienvarsilla he piirsivät yksinäisiin tammiin ruhtinaan vaakunan _Pro aeterna rei memoria_, ikuistuttaakseen retkensä. Lopuksi he samoilivat niin kaukaisilla aroilla, ettei niillä näkynyt jälkeäkään ihmisistä.

-- Ajattelin jo, lausui oppinut herra Maszkiewicz, -- että meidän lopulta Odysseuksen esimerkkiä seuraten tulisi astua Hadekseenkin.

Siihen lisäsi herra Wolodyjowski:

-- Herra Zamoyskin lippukunnan väki, joka marssi edellä, vakuutti jo nähneensä ne rajat, joihin _orbis terrarum_, maan piiri päättyy.

Luutnantti kertoi nyt vuorostaan tovereilleen Krimistä, jossa hän oli viettänyt puoli vuotta odottaessaan hänen korkeutensa khanin vastausta, sikäläisistä kaupungeista, jotka olivat säilyneet ammoisista ajoista asti, tatareista ja heidän sotavoimastaan. Vihdoin hän kuvasi kauhistusta, joka oli vallannut kaikki, kun he kuulivat yleisestä sotaretkestä Krimiä vastaan, johon kaikki valtakunnan sotavoimat ottaisivat osaa.

Näin juttelivat toverit illoin, odottaessaan ruhtinaan palaamista. Luutnantti esitti lähimpänä toverinaan herra Longinus Podbipientan, joka herttaisena miehenä heti voitti kaikkien sydämet, ja osotettuaan miekan käyttelyssä yli-inhimillistä voimaa, saavutti yleisen kunnioituksen. Yhdelle ja toiselle hän myöskin kertoi jutun esi-isästään Stowejkosta ja kolmesta halkaistusta päästä, mutta salasi lupauksensa, peläten joutuvansa pilkan esineeksi. Erityisesti ystävystyi hän Wolodyjowskiin, he kun molemmat olivat niin herkkäsydämisiä. Välistä he yhdessä läksivät valleille huokailemaan, toinen liian korkealla vilkkuvaa tähteä -- toisin sanoen ruhtinatar Annaa --, toinen sitä tuntematonta kohden, josta hänet eroittivat nuo kolme luvattua päätä.

Wolodyjowski koetti saada herra Longinuksen mukaansa rakuunoihin, mutta liettualainen päätti lopultakin kirjoittautua kyrassieeriväkeen palvellaksensa herra Skrzetuskin johdolla. Hän oli nimittäin Lubniessa ilokseen saanut kuulla, että kaikki pitävät Skrzetuskia ensi luokan ritarina ja yhtenä ruhtinaan parhaimmista upseereista. Ja juuri siinä lippukunnassa, jonka päällikkönä herra Skrzetuski oli, tuli avonaiseksi paikka herra Zakrzewskin (liikanimeltään "Misereri mei") jälkeen, joka jo kaksi viikkoa oli ollut vuoteen omana ja jonka parantumisesta ei enään ollut toivoa, koska kaikki hänen haavansa kosteuden takia olivat auenneet. Luutnantin lemmenhuoliin liittyi vielä levottomuus tämän vanhan toverin ja koetellun ystävän kadottamisesta. Hän istuikin joka päivä tuntikausia sairaan luona, liikkumatta silloin vaaksankaan vertaa hänen vuoteensa äärestä, lohduttaen häntä parhaansa mukaan ja vahvistaen hänen toivoansa vakuuttamalla, että he vielä yhdessä tekevät useammankin sotaretken.

Mutta vanhus ei kaivannut lohdutusta. Hän vaipui kuolemaan tyynenä kovalla ritarivuoteellaan, jonka peittona oli hevosennahka, ja katseli melkein lapsen hymyllä vuoteen yläpuolella riippuvaa krusifiksia. Hän sanoi Skrzetuskille:

-- _Misereri mei_, hyvä luutnantti. -- Minä lähden jo hakemaan soturipalkkaani taivaasta. Ruumiini on niin täynnä haavojen koloja, että pelkään, laskeeko pyhä Pietari, joka on Jumalan marsalkka ja säädyllisyyden kaitsija taivaassa, minut paratiisiin näin rikkinäisessä hahmossa. Mutta minä sanon hänelle: Pyhä Pekka, vannotan sinua Malkuksen korvan kautta: älä tee minulle kiusaa, sillä pakanat näin ovat repineet ruumiini verhon. _Misereri mei_. Ja jos pyhä Mikael panee toimeen sotaretken helvetin mahteja vastaan, niin ehkä vanha Zakrzewskikin silloin kelpaa.

Luutnantti, vaikka sotilaana oli katsonut niin monta kertaa kuolemaa silmiin ja itse tuottanut sen niin monelle, ei voinut pidättää kyyneliään, kuunnellessaan tuota vanhusta, jonka loppu muistutti auringon leppeätä laskua.

Eräänä aamuna soitettiin kelloja kaikissa Lubnien katolisissa ja kreikanuskoisissa kirkoissa: herra Zakrzewski oli kuollut. Samana päivänä saapui ruhtinas Sienczistä ja hänen kanssaan herrat Bodzinski ja Lassota ynnä koko hovi ja paljon aatelia muutamissa kymmenissä vaunuissa, sillä herra Suffczynskin luo oli kokoontunut suunnattoman paljon vieraita. Ruhtinas käski nyt panna toimeen komeat hautajaiset, sillä hän tahtoi kunnioittaa vainajan ansioita ja näyttää miten hän pitää ritarillisista miehistä. Surusaattoon ottivat osaa kaikki Lubniessa olevat rykmentit ja valleilta ammuttiin kunnialaukauksia tykeillä ja kivääreillä. Ratsuväki marssi linnasta pääkirkolle asti sotaisessa järjestyksessä, mutta liput kokoon käärittyinä. Sen jäljessä tulivat jalkaväen rykmentit, kiväärinperät ylöspäin käännettyinä. Itse ajoi ruhtinas surupuvussa ruumisarkun jäljessä, istuen kullatuissa vaunuissa, joiden eteen oli valjastettu kahdeksan lumivalkoista hevosta. Näiden harjat ja hännät olivat värjätyt tulipunaisiksi ja niiden päähän oli kiinnitetty kamelikurjen sulista tehdyt töyhdöt. Vaunujen edessä marssi osasto janitshareja, muodostaen ruhtinaan sivuvartioston. Vaunujen perässä ratsastivat paashit espanjalaisessa puvussa, kauvempana korkeat hovivirkamiehet, hovikavaljeerit, kamaripalvelijat ja vihdoin unkarilaisia ja turkkilaisia pukuja käyttävät sotilaspalvelijat, niinsanotut haidukit ja pajukit. Surusaatto pysähtyi ensinnä kirkon ovelle, jossa kirkkoherra Jaskólski tervehti ruumisarkkua puheella, alkaen sanoilla: "missä nukut, herra Zakrzewski?" Senjälkeen puhuivat muutamat toverit, niiden joukossa myöskin herra Skrzetuski vainajan lähimpänä päällikkönä ja ystävänä. Sitte vietiin ruumis kirkkoon ja siellä vasta saarnasi kaunopuheisista kaunopuheisin, kirkkoherra ja jesuiitta Muchowiecki, joka puhui niin ylevästi ja ihanasti, että itse ruhtinas itki. Hän olikin tavattoman helläsydäminen ja sotilailleen hän oli kuin todellinen isä. Hän piti rautaista kuria, mutta runsaskätisyydessä ja huoltapitäväisyydessä, jota hän osoitti sekä väelleen että holhokeilleen, vieläpä heidän lapsilleen ja vaimoilleenkin, ei kukaan voinut kilpailla hänen kanssaan. Kapinoitsijat eivät löytäneet armoa hänen silmissään, mutta sensijaan hän oli sekä aatelin että koko väkensä todellinen hyväntekijä. Kun vuonna 1646 heinäsirkat olivat hävittäneet kaikki laihot, niin antoi hän alustalaisilleen anteeksi koko vuoden veron ja käski jakaa heille viljaa aitoistaan. Chorolin tulipalon jälkeen elätti hän kaikkia kaupunkilaisia omalla kustannuksellansa. Pehtorit ja voudit vapisivat aavistaessaan, että ruhtinaan korviin tulisi tieto joistakin alustalaisia kohdanneista väärinkäytöistä. Orpojen holhouksesta piti ruhtinas niin tarkkaa huolta, että heitä Dnieperin takana kutsuttiinkin ruhtinaan lapsiksi. Holhousta valvoi sitäpaitsi itse ruhtinatar Griselda, isä Muchowieckin avustamana. Järjestys vallitsi kaikissa maissa ja samalla hyvä toimeentulo, oikeus, rauha ja myöskin pelko. Vähimmänkin vastarinnan sattuessa ei ruhtinaan vihalla ja rangaistuksella ollut määrää. Hänen luonteessaan yhtyivät niinmuodoin jalomielisyys ja ankaruus. Mutta siihen aikaan ja noissa maissa saattoi vain tällainen ankaruus nostaa ja kasvattaa ihmiselämää ja työtä. Vain sen avulla kohosi kaupunkeja ja kyliä. Maamies oli turvattu kasakkaryöväreitä, haidamakkeja vastaan, kauppias sai rauhassa kuljettaa tavaraansa ja kirkonkellot rauhassa kutsua uskovaisia rukoukseen. Vihollinen ei uskaltanut tulla rajain yli, rosvojoukot surmattiin pistämällä miehet paaluihin, tai muuttuivat he säädyllisiksi sotamiehiksi ja ennen asumaton maa alkoi kukkia.

Villi maa ja villit asukkaat tarvitsivat sellaista kättä, sillä Dnieperin takaisella seudulla asuivat Ukrainan rauhattomimmat ainekset. Sinne oli siirtynyt peltoa ja maata haluavia uutisasukkaita, sinne oli karannut maaorjia kaikista Puolan valtakunnan maista, sinne oli asettunut pakoon päässeitä vankeja, siellä eleli -- käyttääksemme Liviuksen sanoja: _pastorum convenarumque plebs transfuga ex suis populis_, "kansojensa luota karannut paimenien ja kulkurien heimo". Pitämään heitä aisoissa, muuttamaan heitä rauhallisiksi, kiintonaisiksi asukkaiksi ja saattamaan heitä säännöllisen yhteiskuntaelämän ja verotuksen alaisiksi -- siihen kykeni vain sellainen jalopeura, jonka karjunaa kaikki vapisivat. Herra Longinus Podbipienta näki ruhtinaan ensi kerran eläessään näissä hautajaisissa eikä tahtonut uskoa silmiänsä. Kun hän oli kuullut hänestä niin paljon puhuttavan, oli hän kuvitellut, että ruhtinas varmaan on jättiläinen, päätään pitempi muuta kansaa. Ja hän olikin miltei pienikokoinen ja hennon näköinen. Hän oli vielä nuori, vasta kolmenkymmenen viiden vanha, mutta hänen kasvoillaan kuvastuivat jo sodan vaivat. Vaikka hän Lubniessa elikin kuin todellinen kuningas, niin jakoi hän marssien ja sotaretkien aikana, kuten toveri ainakin, sotilaittensa kanssa kaikki epämukavuudet. Hän söi mustaa leipää, makasi maassa huopapeitteellä, ja kun suurin osa hänen elämäänsä oli kulunut leirissä, kuvastui se myöskin hänen kasvoillaan. Jo heti ensi näkemältä ilmaisivat nuo kasvot epätavallista miestä, niistä loisti rautainen, taipumaton tahto ja majesteetti, jonka edessä jokaisen täytyi taivuttaa päätänsä. Näki, että tuo mies tuntee voimansa ja suuruutensa ja että, jos huomenna pantaisiin kruunu hänen päähänsä, hän ei siitä hämmästyisi eikä tuntisi sen painon rasittavan. Hänen silmänsä olivat suuret, tyynet, melkein lempeät, mutta kuitenkin huomasi, että ukkosilma niissä vain nukkui ja onneton se, joka sen herätti. Kukaan ei saattanut kestää tämän katseen tyyntä välkettä ja usein saattoi nähdä, miten lähettiläät tai hienot hovimiehet, seisoessaan Jeremin edessä, hämmentyivät eivätkä saaneet sanaa suustaan. Dnieperin takaisilla mailla hän olikin todellinen kuningas. Hänen kansliastaan annettiin päätöksiä ja käskyjä, jotka alkoivat sanoilla: Me Jumalan armosta Ruhtinas ja Herra. Eikä hän pitänyt montakaan aatelismiestä vertaisenaan. Muinaisista hallitsijoista polveutuvat ruhtinaat olivat hänen marsalkkoinaan. Sellainen oli aikoinaan ollut myöskin Helenan isä, Wasili Bulyha-Kurcewicz, joka, kuten ennen on mainittu, johti sukunsa Koryatista, mutta itse asiassa polveutui Rurikista.

Ruhtinas Jeremissa oli jotakin, joka myötäsyntyneestä kohteliaisuudesta huolimatta pysähdytti ihmiset jonkun matkan päähän hänestä. Samalla kun hän rakasti sotamiehiänsä oli hän heitä kohtaan tutunomainen, mutta hänen kanssaan ei kukaan uskaltanut tulla tutunomaiseksi. Ja kuitenkin olisivat hänen sotilaansa, jos hän olisi käskenyt heitä suinpäin ratsastamaan Dnieperin kuiluihin, olleet valmiit epäröimättä sen tekemään.

Rumeenilaissyntyiseltä äidiltänsä oli hän perinyt ihon värin, jonka valkeus muistutti hehkuvan raudan valkeutta, ja hiukset, mustat kuin korpin siipi. Melkein koko pää oli ajettu paljaaksi, ainoastaan edestä valuivat hiukset runsaina, tasaisiksi leikattuina kulmakarvojen yläpuolelle, peittäen puolet otsaa. Hän kävi puolalaisessa puvussa, mutta oli yleensä välinpitämätön ulkoasustaan ja vain suuriin juhliin hän otti ylleen kallisarvoiset vaatteet, silloin aivan loistaen kullassa ja jalokivissä. Herra Longinus saikin muutaman päivän perästä olla mukana juhlatilaisuudessa, jolloin ruhtinas otti vastaan herra Rozwan Ursun. Lähettiläiden audienssit tapahtuivat aina niinsanotussa taivassalissa, jossa katto esitti taivaan lakea tähtineen -- se oli danzigilaisen maalarin Helm'in työtä. Ruhtinas istui silloin sametilla ja kärpännahoilla päällystetyn baldakiinin alla korkeassa, valtaistuimen tapaisessa nojatuolissa, jonka alusta oli heloitettu kullatuilla levyillä. Ruhtinaan takana seisoi sihteeri, kirkkoherra Muchowiecki, marsalkka, ruhtinas Woronicz, herra Boguslaw Maszkiewicz ja edempänä paashit ja kaksitoista espanjalaisessa puvussa olevaa drabanttia kirveskeihäineen. Kauvempana salissa oli sotilaita loistavissa univormuissa. Herra Rozwan pyysi hospodarin puolesta, että ruhtinas vaikutusvallallaan ja nimensä mahdilla estäisi khanin Budzakissa asuvia tatareja hyökkäilemästä Walakiaan, missä he joka vuosi tekivät kauheita vahinkoja ja hävityksiä. Ruhtinas vastasi kauniissa latinankielisessä puheessa, että budziakilaiset tosin eivät paljon välittäneet itse khanistakaan, mutta että hän kuitenkin, kun toukokuussa näkee luonansa khanin lähettilään, Tshaus murzan, tämän kautta tulee muistuttamaan khania valakialaisille tapahtuneista vääryyksistä. Herra Skrzetuski oli jo aikaisemmin antanut kertomuksen lähettitoimestaan ja matkastaan sekä kaikesta mitä hän oli kuullut Chmielnickistä ja tämän paosta Sicziin. Ruhtinas päätti hänen kertomuksensa johdosta siirtää muutamia rykmenttejä Kudakiin, mutta ei kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota. Kun siis ei mikään näkynyt uhkaavan Dnieperin takaisen vallan rauhaa ja mahtavuutta, alkoivat Lubniessa juhlat sekä huvit lähettiläs Rozwanin läsnäolon johdosta ja myöskin siitä syystä, että herrat Bodzinski ja Lassota vojevoda Przyjemskin pojan nimessä juhlallisesti tiedustelivat, olisiko tällä toiveita saada puolisokseen ruhtinatar Anna, johon pyyntöön he saivat sekä ruhtinaalta että ruhtinatar Griseldalta suotuisan vastauksen.

Pieneen Wolodyjowskiin tämä koski kovasti ja kun Skrzetuski koetti valaa lievennystä hänen sydämeensä, niin hän vastasi:

-- Kyllä sinun kelpaa, sillä Anusia Borzobohata ei sinua jätä, jollet sinä tahdo. Hän on koko ajan täällä muistellut sinua suurella kiintymyksellä. Aluksi luulin, että hän teki sitä vain kiihoittaakseen Bychowiecin mustasukkaisuutta, mutta sitte näin, että hän tahtoi kiduttaa häntä ja että hän sydämessään vaalii hellyyttä vain sinua kohtaan.

-- Mitä Anusia minuun kuuluu? Käänny sinä vaan hänen puoleensa, en minä estä, _non prohibeo_, ja lakkaa ajattelemasta ruhtinatar Annaa, sillä se on samaa kuin jos sinä tahtoisit lakillasi peittää Feniks linnun sen pesässä!

-- Tiedän kyllä, että ruhtinatar Anna on Feniks ja siksi minun varmaan täytyy kuolla hänen herättämäänsä kaihoon.

-- Sinä jäät eloon ja rakastutkin vielä, mutta älä kuitenkaan ajattele ruhtinatar Barbaraa, sillä hänet sieppaa nenäsi edestä eräs toinen vojevodanpoika.