Part 6

He palasivat vierashuoneeseen, jossa nuoret ruhtinaat, tietämättä miten huvittaa vieraita, vähänpäästä pyysivät heitä pitämään hyvänään, mitä talo tarjoaa ja kumartuivat vyötä kohden. Silloin herra Skrzetuski yhtäkkiä katsoi tuimasti ja ylpeästi Bohunia silmiin, mutta ei huomannut hänessä mitään uhmaa eikä kiusanteonhalua. Nuoren kasakan kasvoista loisti kohtelias iloisuus, joka oli niin osaavasti teeskennelty, että se olisi voinut pettää tottuneimmankin silmän. Luutnantti katseli häntä tarkasti, sillä äsken pimeässä hän ei saattanut erottaa hänen piirteitänsä. Nyt hän näki nuoren miehen, solakan kuin poppeli, soikeat kasvot ja tuuheat mustat viikset, jotka riippuivat alaspäin. Noiden kasvojen iloisuus tunki läpi ukrainalaisen alakuloisuuden kuin aurinko sumun läpi. Otsa oli korkea ja sille valui musta pörrö kuin harja, joka oli jaettu pieniin samankokoisiin palmikkoihin voimakkaiden kulmakarvojen yli. Kotkannenä, laajat sieraimet ja valkeat, hymyillessä välkkyvät hampaat antoivat noille kasvoille hiukan ryövärimäisen ilmeen, mutta yleensä ne olivat rehevän, värikkään ja uhmaisen ukrainalaisen kauneuden tyyppiä. Ihmeen komea puku eroitti sitäpaitsi aron urhon lammasnahkaturkkeihin puetuista ruhtinaista. Bohunilla oli yllään pitkä zupan: takki, jossa oli ohuet hopeapäärmeet ja tämän yllä pitempi punainen kontush -- samaa punaista väriä käyttivät kaikki Perejaslawin kasakat --, silkkisen vyön alta riippui kallisarvoinen sapeli silkkitupsuineen, mutta sekä sapeli että puku kalpenivat vyöhön pistetyn komean turkkilaisen tikarin rinnalla. Sen kahva oli jalokiviä niin täynnänsä että siitä aivan säkenet sinkoilivat. Näin puettua miestä olisi varmaan jokainen pitänyt pikemmin korkeasukuisena nuorena herrana kuin kasakkana, varsinkin kun hänen vapaa käytöstapansa ja ylimykselliset eleensä eivät ilmaisseet alhaista syntyperää. Tultuansa herra Longinuksen lähelle hän kuunteli juttua hänen esi-isästään Stowejkosta ja kolmen ristiritarin päänhalkaisemisesta, kääntyi sitten luutnantin puoleen ikäänkuin ei heidän välillään olisi tapahtunut mitään ja kysyi aivan vapaasti:

-- Kuulen että palaatte Krimistä, hyvä herra.

-- Krimistä, vastasi kuivasti luutnantti.

-- Olen minäkin ollut siellä ja vaikka en ole ollutkaan Bahtshisaraissa asti, niin luulen kuitenkin pääseväni sinnekin, jos suotuisat tiedot osoittautuvat oikeiksi.

-- Mitä tietoja tarkoitatte?

-- Kerrotaan, että jos hänen armonsa kuningas alkaa sodan turkkilaista vastaan, niin ruhtinas-vojevoda käy tervehtimässä Krimiä tulella ja miekalla. Tästä huhusta on syntynyt suuri ilo koko Ukrainassa ja Suistomaassa, sillä jollemme sellaisen päällikön johdolla pääse pitämään lystiä Bahtshisaraissa, niin silloin ei koskaan.

-- Ja lystiä pidetäänkin, Jumal'avita, puuttuivat puheeseen Kurcewiczit.

Luutnanttia huvitti se kunnioitus, jolla tuo hurjapää puhui ruhtinaasta, siksi hän hymähti ja sanoi leppyisemmällä äänellä:

-- Näen ettette vielä ole saanut kylläksenne sotaretkistä Suistomaahan, sotaretkistä jotka kuitenkin ovat peittäneet teidät kunnialla.

-- Pikkusota -- pikkukunnia, suursota -- suurkunnia. Konaszewicz Sahaidaczny ei saavuttanut sitä pienten kasakkajoukkojen etunenässä, vaan suuressa Chotinin taistelussa.

Samassa aukenivat ovet ja saliin astui verkalleen Wasili, vanhin Kurcewiczeja, Helenan taluttamana. Hän oli keski-ikäinen mies, kalpea ja laiha, kasvot olivat askeettiset ja surulliset, muistuttaen bysanttilaisia pyhimyskuvia. Pitkät hiukset, jotka olivat onnettomuudesta ja tuskasta ennen aikojaan harmaantuneet, valuivat olkapäille asti, silmäin sijassa oli kaksi punaista kuoppaa, käsissään hän piti messinkiristiä, jolla alkoi siunata salia ja kaikkia läsnäolevia.

-- Isän Jumalan, Vapahtajan ja pyhän Neitsyen nimessä, sanoi hän, -- jos olette apostoleja ja tuotte hyviä sanomia, olkaa tervetulleet kristittyjen kynnysten yli. Amen.

-- Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, mutisi ruhtinatar, -- hänen järkensä on sekaisin.

Wasili siunaili yhä ristillä ja lausui:

-- Kuten "Apostolien keskusteluissa" sanotaan: "jotka vuodattavat verta uskon takia, tulevat vapahdetuiksi. Jotka kaatuvat maallisten tavarain, voitonhimon tai saaliin tähden, tulevat kadotukseen." Rukoilkaamme. Voi teitä veljet, voi minua, sillä me olemme voitonhimon tähden käyneet sotaa. Jumala, ole armollinen meille syntisille, Jumala ole armollinen. Mutta te, miehet, jotka olette saapuneet kaukaa, mitä uutisia tuotte? Oletteko apostoleja?

Hän vaikeni ja jäi odottamaan vastausta, mutta luutnantti vastasi hetken perästä:

-- Ei ole meillä niin korkeaa tehtävää, olemme vain sotilaita ja valmiit kaatumaan uskon takia.

-- Silloin tulette pelastetuiksi, sanoi sokea. -- Mutta meille ei ole vielä koittanut vapautuksen hetki. Voi teitä, veljet, voi minua.

Viime sanat hän lausui melkein valittaen ja niin rajaton epätoivo kuvastui hänen kasvoillansa, että vieraat eivät tietäneet, mitä sanoa. Helena johdatti hänet nojatuoliin istumaan, juoksi itse eteiseen ja palasi hetken perästä, luuttu kädessä.

Hiljaiset sävelet kaikuivat salissa ja niiden säestyksellä nuori ruhtinatar alkoi laulaa jumalista laulua:

Öin päivin huudan, Herra, Sua, Sa sääli tuskiain ja kyyneleitäni, oi Isä, armahda sa mua ja kaitse teitäin.

Sokea taivutti päänsä taaksepäin ja kuunteli laulun sanoja, jotka tuntuivat vaikuttavan kuin rauhoittava palsami, ja kasvoilta katosi vähitellen tuska ja epätoivo. Vihdoin hänen päänsä vaipui rinnalle ja hän jäi siihen ikäänkuin puoleksi nukkuneena, puoleksi turtuneena.

-- Jos laulua ei keskeytetä, niin hän rauhoittuu aivan kokonaan, sanoi hiljaa vanha ruhtinatar. -- Hänen mielenvikansa on nähkääs sellainen, että hän aina odottaa apostoleja ja jos joku on saapunut taloon, käy hän heti kysymään, onko tullut apostoleja.

Helena lauloi yhä:

Ties näytä mulle, Herra herrojen, oon eksynehen matkamiehen lainen, kuin laiva ulapalla harhaavainen, ma tietä löydä en.

Helenan suloinen ääni kuului yhä voimakkaampana ja siinä, luuttu kädessä, silmät kohotettuina taivasta kohden, hän oli niin ihana, ettei luutnantti voinut kääntää silmiään hänestä. Hän katseli häntä, upposi häneen ja unohti maailman. Hurmauksesta herättivät hänet vasta vanhan ruhtinattaren sanat:

-- Riittää jo, nyt hän ei enään äkkiä herää, ja sillä välin pyydän herroja tulemaan illalliselle.

-- Pyydämme maistamaan leipää ja suolaa, lausuivat nuoret Bulyhat yhdessä äitinsä kanssa.

Herra Rozwan tarjosi suuren maailman kavaljeerina käsivartensa vanhalle ruhtinattarelle ja tämän nähdessään herra Skrzetuski heti kiirehti Helena neidin luo. Hänen sydämensä suli kuin vaha, kun hän tunsi Helenan käden omaansa vastaan ja hänen silmänsä säkenöivät.

-- Eivät taivaan enkelitkään varmaan laula ihanammin kuin armollinen neiti, sanoi Skrzetuski.

-- Teette syntiä, ritari, verratessanne minun lauluani enkelien lauluun, vastasi Helena.

-- En tiedä, teenkö syntiä, mutta varma on, että antaisin mielelläni pistää silmäni puhki saadakseni kuulla teidän lauluanne kuolemaani asti. Mutta mitä sanonkaan: sokeanahan en voisi teitä nähdä ja se vasta olisi sietämätön tuska.

-- Älkää puhuko niin, kun huomenna lähdettyänne jo unohdatte minut.

-- Se ei ole tapahtuva että lakkaisin rakastamasta neitiä, sillä elämäni loppuun asti en ole kokeva toista tunnetta enkä unohda tätä koskaan.

Purppuran puna kohosi nuoren ruhtinattaren kasvoille ja rinta alkoi voimakkaasti aaltoilla. Hän aikoi vastata, mutta vain hänen huulensa vapisivat. Herra Skrzetuski lausui edelleen:

-- Pikemmin armollinen neiti unohtaa minut tuon kauniin hurjapään tähden, joka tulee säestämään teidän lauluanne balalaikalla.

-- En koskaan, en koskaan, kuiskasi tyttö. -- Mutta olkaa hänen suhteensa varoillanne, hän on kauhea ihminen.

-- Mitä minulle merkitsee yksi kasakka! Vaikka koko Sicz olisi hänen puolellaan, olen valmis uhraamaan kaikki teidän tähtenne. Te olette minulle kuin arvaamaton aarre, te olette valoni ja maailmani. Kun vain tietäisin, että tekin pidätte minusta.

Hiljainen "pidän" soi kuin taivaallinen soitto herra Skrzetuskin korvissa ja hänestä tuntui siltä kuin ainakin kymmenen sydäntä sykkisi hänessä. Kaikki kirkastui hänen silmissään ikäänkuin auringonsäde olisi langennut maailmaan. Häntä hallitsi jokin ennen tuntematon voima, hänellä oli kuin siivet hartioilla. Illallisen aikana välähtivät häntä vastaan muutaman kerran Bohunin kasvot, jotka olivat aivan muuttuneet ja kalpeat, mutta luutnantti, tuntiessaan Helenan vastarakkauden, ei välittänyt tästä kilpailijasta. "Hitto hänet vieköön", ajatteli hän itsekseen. "Tulkoonpa minun tielleni, niin minä halkaisen hänet." Muuten hänen ajatuksensa kulkivat toiseen suuntaan.

Hän tunsi näet, että Helena istui hänen vieressään, niin likellä, että melkein olkapää kosketti olkapäätä. Hän näki, ettei puna poistunut neidon hehkuvilta kasvoilta. Hän näki, aaltoilevan rinnan ja silmät, jotka välistä olivat ujosti alas painuneina ja silmäripsien peittäminä, välistä taas loistivat kuin kaksi tähteä. Myöskin Helenassa, vaikka hän olikin vanhan ruhtinattaren vartioima ja eli orpoudessa, surussa ja pelossa, virtasi kuuma ukrainalainen veri. Heti kun lämpimät rakkauden säteet häneen lankesivat, hän puhkesi kukkaan kuin ruusu ja heräsi uuteen, tuntemattomaan elämään. Hänen kasvoistaan loisti onni ja rohkeus; mielenliikutus ja ihastus, jotka taistelivat neitseellisen ujouden kanssa, maalasivat hänen poskilleen ihanat ruusuiset värit. Herra Skrzetuski oli kuin hulluna, hän joi runsaasti, mutta sima ei vaikuttanut häneen, sillä hän oli jo juovuksissa rakkaudesta. Hän ei nähnyt ketään muuta pöydässä kuin oman rakastettunsa, hän ei nähnyt, että Bohun kalpenemistaan kalpeni ja tarttui usein tikarinsa kahvaan, hän ei kuullut kuinka herra Longinus jutteli jo kolmatta kertaa esi-isästään Stowejkosta ja Kurcewiczit retkistään turkkilaisen tavaran haussa. Kaikki joivat paitsi Bohun ja parhaimman esimerkin antoi vanha ruhtinatar, kohottaen maljansa milloin vieraiden, milloin armollisen herra ruhtinaan, milloin moldavalaisen hospodarin Lupulin kunniaksi. Puhuttiin myöskin sokeasta Wasilista ja hänen entisistä ritarintöistään, tuosta onnettomasta sotaretkestä ja nykyisestä mielenhäiriöstä, jonka vanhin poika Simeon selitti näin:

-- Nähkääs, hyvät herrat, jos pieninkin rikka silmässä estää näkemästä, kuinkas ei sitte isot tervapalaset, kun koskettavat järkeä, saisi aikaan sekaannusta.

-- Se onkin sangen herkkä _instrumentum_, huomautti siihen herra Longinus.

Silloin vanha ruhtinatar näki, että Bohunin hahmo oli aivan muuttunut.

-- Mikä sinun on, haukkaseni?

-- Sielua särkee, äiti, vastasi mies synkästi. -- Mutta kasakan sana ei ole savua. Minä pidän siis sen.

-- Kestä, poikani, niin saat palkkasi.

Illalliset olivat päättyneet, mutta mettä kaadettiin yhä kousiin. Sitte tulivat sisään kasakat, jotka olivat kutsutut tanssimaan. Balalaikat ja rumpu alkoivat helistä ja äsken unesta heränneiden poikien täytyi soiton kuullessaan ruveta tanssimaan. Myöhemmin alkoivat myöskin nuoret Bulyhat hypellä. Vanha ruhtinatar, joka oli vetäytynyt syrjään, polki paikallaan ja hyppeli sekä hyräili. Sen nähdessään riensi herra Skrzetuski Helenan kanssa tanssiin. Kun hän kiersi kätensä neidon ympärille, tuntui hänestä, että hän painaa kappaletta taivasta rintaansa vastaan. Tanssin käänteissä kiertyivät Helenan pitkät palmikot Skrzetuskin kaulan ympäri, ikäänkuin tyttö olisi tahtonut ainiaaksi sitoa hänet itseensä. Silloin ei nuori aatelismies enää voinut hillitä itseänsä, vaan huomatessaan ettei kukaan näe, kumartui ja suuteli koko voimallaan Helenan suloisia huulia.

Myöhään yöllä, kun Skrzetuski oli yksin herra Longinuksen kanssa tuvassa, jossa heille oli valmistettu yösijat, istuutui luutnantti sensijaan että olisi mennyt maata, penkille ja puhui:

-- Toisen miehen kanssa saatte huomenna lähteä Lubnieen.

Podbipienta, joka juuri oli lopettanut isämeitänsä, avasi silmät selälleen ja kysyi:

-- Kuinka niin? Aiotteko jäädä tänne?

-- En jää, mutta sydän jää ja vain tuon suloisen muisto, _dulcis recordatio_ lähtee minun mukanani. Te näette minut suuressa mielenliikutuksessa, sillä hellien tunteitten vallassa tuskin saan hengitettyä.

-- Olette siis rakastunut nuoreen ruhtinattareen?

-- Olen, niin totta kuin seison tässä edessänne. Uni pakenee silmälautojani ja minulla on halu vain huokailla, jotta ihan sulan höyryksi. Sanon tämän vain siksi, että kun minulla on hellä ja rakkautta isoava sydän, ymmärtäisitte minun tuskani.

Herra Longinus alkoi itsekin huokailla, merkiksi siitä että hän ymmärtää rakkauden tuskat, ja kysyi hetken perästä surullisella äänellä:

-- Ehkä tekin olette luvannut jäädä puhtaaksi?

-- Teidän kysymyksenne ei ole paikallaan, sillä jos kaikki tekisivät samanlaisen lupauksen, niin silloin ihmisten suvun, _genus humanum'in_, täytyisi hävitä loppuun.

Palvelijan sisääntulo katkaisi keskustelun. Hän oli vanha tatari, jolla oli viekkaat, mustat silmät ja kasvoissa ryppyjä kuin kuivaneella omenalla. Astuttuaan sisään hän loi merkitsevän katseen herra Skrzetuskiin ja kysyi:

-- Eivätkö herrat tarvitse mitään? Ehkä kousallisen simaa tyynyn viereen?

-- Emme tarvitse.

Tatari likeni Skrzetuskia ja mutisi:

-- Minulla on herralle sana neidiltä.

-- Tule, sinä kunnon mies! huusi luutnantti iloisena. -- Voit sen kyllä sanoa tämän ritarin läsnäollessa, sillä olen juuri ilmaissut hänelle salaisuuteni.

Tatari veti hihankäänteestään esiin nauhan.

-- Neiti lähettää teille tämän nauhan ja käskee sanoa, että hän rakastaa teitä kaikesta sielustaan.

Luutnantti tarttui nauhaan ja alkoi innoissaan suudella sitä ja painella rintaansa vastaan. Ja vasta hiukan tyynnyttyään hän kysyi:

-- Mitä neiti käski sanoa?

-- Että hän rakastaa herraa kaikesta sielustaan.

-- Kas tässä saat taalarin. Hän siis sanoi, että hän rakastaa minua?

-- Sanoi.

-- Kas tässä saat toisen taalarin. Jumala sinua siunatkoon, sillä neiti on minulle rakkain maailmassa. Sano hänelle... tai odotappa, kirjoitan hänelle itse, tuo minulle mustetta, kynää ja paperia.

-- Mitä? kysyi tatari.

-- Mustetta, kynää ja paperia.

-- Sitä ei ole meidän talossa. Ruhtinas Wasilin aikana oli ja silloin kun nuoret ruhtinaat oppivat munkilta kirjoitusta, mutta siitä on jo kauvan.

Herra Skrzetuski näpäytti sormiaan.

-- Herra Podbipienta, eikö teillä ole mustetta ja kynää?

Liettualainen levitti kätensä ja nosti silmänsä ylöspäin.

-- Mitä hittoa, sanoi hän, -- kylläpä tässä nyt on puuhaa!

Tatari oli sillävälin asettunut, jalat ristissä allaan, tulen ääreen.

-- Mitä tässä nyt tarvitsee kirjoittaa, sanoi hän, kohennellen hiiliä. -- Neiti on mennyt maata ja sen minkä herra nyt kirjoittaisi, voi hän huomenna itse sanoa.

-- Jos niin on, niin ei auta mikään. Olet, näen mä, nuoren ruhtinattaren uskollinen palvelija. Kas tässä saat kolmannen taalarin. Oletko jo kauvankin palvellut täällä?

-- Ohhoh, neljätoista vuotta siitä on, kun ruhtinas Wasili otti minut vangiksi ja siitä asti olen uskollisesti palvellut häntä. Sinä yönä jolloin hän, kadotettuaan kunniallisen nimensä, jätti lapsensa Konstantinille, sanoi hän minulle: Czechly, älä jätä tyttöä, vaan vartioi häntä kuin silmäterää, lahai Allah!

-- Ja niin sinä teetkin.

-- Niin teen ja vartioin.

-- Kerroppa mitä sinä näet täällä ja kuinka neidin on olla.

-- Pahaa hänelle täällä suodaan, sillä tahdotaan antaa hänet Bohunille, joka on kadotettu koira.

-- Siitä ei tule mitään. Tässä on mies, joka pitää neidistä huolen.

-- Niin, sanoi vanhus, kohennellen palavia hiiliä, -- ne tahtoisivat antaa hänet Bohunille, jotta hän ottaisi neidon ja veisi kuin susi karitsan ja jättäisi heidät Rozlogiin, sillä Rozlogi on neidin, ruhtinas Wasilin perintönä, eikä heidän. Myöskin on Bohun valmis hyvittämään neidin, sillä hänellä on kaislikoissa enemmän kultaa ja hopeaa kuin Rozlogissa hiekkaa. Mutta neiti vihaa häntä siitä asti kun Bohun neidin läsnäollessa löi nuijalla kuoliaaksi miehen. Veri valui silloin heidän välilleen ja viha versoi. Jumala on yksi.

Luutnantti ei sinä yönä voinut nukkua. Hän käveli tuvan permannolla, katseli kuuta ja teki ajatuksissaan kaikellaisia johtopäätöksiä. Nyt hän ymmärsi Bulyhain pelin. Jos joku nuori aatelinen ympäristöstä olisi ottanut ruhtinattaren, niin hän olisi muistanut Rozlogin asian ja vaatinut taloa neidolle, sillä hänelle se kuului, ehkäpä hän vielä olisi vetänyt Bulyhat tilille holhouksesta. Sentakia muutenkin jo kasakkojen tilaan joutuneet Bulyhat olivat päättäneet antaa tytön kasakalle. Sitä ajatellessaan herra Skrzetuski pusersi kätensä nyrkkiin ja tavoitteli miekkaansa. Hän päätti kun päättikin tehdä nuo vehkeet tyhjiksi ja tunsi olevansa kyllin voimakas saadakseen sen aikaan. Lisäksi Helenan holhous kuului myöskin ruhtinas Jeremille, koska Wisniowieckit aikoinaan olivat antaneet Rozlogin vanhalle Wasilille ja koska Wasili itse oli Barista lähettänyt kirjeen ruhtinaalle ja pyytänyt häntä holhoojaksi. Monet yleiset asiat, sodat ja suuret yritykset olivat saaneet aikaan sen, ettei vojevoda vielä tähän asti ollut itse ryhtynyt holhoukseen. Ei kuitenkaan tarvinnut muuta kuin sanalla muistuttaa häntä siitä ja hän oli tekevä oikeutta.

Päivänvalo alkoi jo kajastaa, kun herra Skrzetuski heittäytyi vuoteelle. Hän nukkui sikeästi ja heräsi aamulla, valmis päätös mielessään. Hän ja herra Longinus pukeutuivat kiireesti, sillä vaunut olivat jo valjastetut ja herra Skrzetuskin sotamiehet istuivat ratsujensa selässä, valmiina lähtöön. Vierastuvassa vahvisti lähettiläs itseään vielä liemellä Kurcewiczien ja vanhan ruhtinattaren seurassa, mutta Bohunia ei näkynyt, lieneekö hän vielä maannut vaiko ratsastanut tiehensä.

Syötyään sanoi Skrzetuski:

-- Armollinen rouva, _tempus fugit_, aika kuluu ja kohta täytyy minun astua ratsun selkään. Siis: ennenkun kiitollisina vierasvaraisuudesta lausumme jäähyväiset, on minun puhuttava eräästä tärkeästä asiasta armollisen rouvan ja teidän herrojen poikienne kanssa.

Ruhtinattaren kasvoilla kuvastui hämmästys. Hän katsoi poikiinsa, lähettilääseen ja herra Longinukseen, ikäänkuin heidän kasvoistansa saadakseen selityksen arvoitukseen, ja sanoi hiukan levottomalla äänellä:

-- Olen valmis palvelemaan teitä.

Lähettiläs tahtoi nousta, mutta ruhtinatar ei sallinut sitä, vaan lähti sensijaan eteiseen, jonka seinät olivat täynnä aseita ja kiväärejä. Nuoret ruhtinaat asettuivat riviin äitinsä taakse, joka seisoen vastapäätä Skrzetuskia kysyi:

-- Mistä asiasta sitte tahdotte puhua?

Luutnantti tähtäsi häneen tuiman katseen ja sanoi:

-- Suokaa anteeksi, arvoisa rouva ja te nuoret ruhtinaat, että menettelen vasten tapaa ja sensijaan että esittäisin asiani arvokkaiden lähettiläiden kautta, itse esiinnyn oman asiani ajajana. Mutta muu ei ole mahdollista ja pakkoa vastaan ei kukaan voi taistella. Siksi esitän ilman pitempää viivyttelyä arvoisalle rouvalle ja herroille holhoojina nöyrän pyyntöni, että suvaitsisitte antaa minulle ruhtinatar Helenan vaimoksi.

Jos sinä hetkenä, näin talviseen aikaan, salama olisi iskenyt Rozlogin asepihalle, niin se varmaan olisi tehnyt ruhtinattareen ja hänen poikiinsa vähemmän vaikutuksen kuin luutnantin sanat. Jonkun aikaa he hämmästyneinä katselivat puhujaan, joka seisoi heidän edessänsä pää pystyssä, tyynenä ja ihmeen ylpeänä, ikäänkuin ei hänen tarkoituksensa lainkaan olisi ollut pyytää, vaan käskeä, eivätkä he osanneet löytää sanaakaan vastaukseksi. Sensijaan kysyi ruhtinatar:

-- Kuinka...? tekö...? Helenaako?

-- Minä, armollinen rouva. Ja päätökseni on horjumaton.

Tuli hetken äänettömyys.

-- Odotan vastaustanne.

-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, vastasi ruhtinatar tyynnyttyään ja hänen äänensä oli kuiva ja terävä, -- sellaisen kavaljeerin pyyntö ei ole meille vähäinen kunnia, mutta asiasta ei voi tulla mitään, sillä minä olen luvannut Helenan jo toiselle.

-- Arvostelkaa kuitenkin, hyvä rouva, tunnollisena holhoojana, eikö lupauksenne ole vasten nuoren ruhtinattaren tahtoa ja enkö minä ole parempi kuin se, jolle olette hänet luvannut.

-- Hyvä herra, minun asiani on ratkaista, kumpiko on parempi. Voittehan olla paraskin, mutta meille se on yhdentekevää, sillä teitä emme tunne.

Luutnantti ojensi itsensä vieläkin ylpeämpään ryhdin ja hänen katseensa, vaikka pysyikin kylmänä, oli kuin terävä veitsi.

-- Kyllä minä teidät tunnen, petturit, ärjyi Skrzetuski. -- Te tahdotte antaa lankonne tyttären alhaiselle miehelle, jotta hän jättäisi teidät rauhassa hallitsemaan vääryydellä anastettua tilaa.

-- Itse olet petturi! huusi ruhtinatar. -- Niinkö sinä palkitset vieraanvaraisuutemme, sellaista kiitollisuuttako sinä kannat sydämessäsi! Käärme, mikä sinä olet, mistä olet tullut?

Nuoret Kurcewiczit alkoivat koputella keppejään ja hakea seiniltä aseita, mutta luutnantti huudahti:

-- Pakanat, te olette riistäneet itsellenne orvon maatilan, mutta aikeestanne ei tule mitään. Päivän päästä on armollinen ruhtinas jo saava siitä tiedon.

Kuultuaan tämän ruhtinatar kiirehti huoneen perälle, tempasi käteensä heittokeihään ja astui luutnanttia kohden. Nuoret ruhtinaat taas, ottaen mitä käteen sattui, mikä sapelin, mikä nuijan, mikä veitsen, asettuivat puolipiiriin hänen ympärilleen, huohottaen kuin raivoisa susilauma.

-- Vai lähdet sinä ruhtinaan luo! huusi rouva. -- Tiedätkö edes, palaatko täältä elävänä. Ehkä tämä on sinun viimeinen hetkesi.

Skrzetuski pani kädet ristiin rinnalleen eikä räväyttänyt silmää.

-- Minä palaan Krimistä ruhtinaallisena lähettiläänä, sanoi hän, -- ja jos täällä vuodatetaan pisarakaan minun vertani, niin kolmen päivän kuluttua ei tästä paikasta ole jäljellä tuhkaakaan ja te menehdytte Lubnien maanalaisessa vankilassa. Onko maailmassa mahtia, joka voisi teitä silloin varjella? Älkää uhatko, sillä minä en pelkää teitä!

-- Jos me hukummekin, niin hukut sinä ensin.

-- Lyö siis, tässä on rintani.

Nuoret ruhtinaat ja etunenässä heidän äitinsä pitivät yhä aseita suunnattuina luutnantin rintaa kohden, mutta tuntui siltä kuin jotkut näkymättömät kahleet olisivat kytkeneet heidän kätensä. Läähättäen ja kiristellen hampaitaan he riehuivat voimattomassa raivossa, mutta kukaan ei uskaltanut lyödä. Wisniowieckin peloittava nimi lannisti heidän voimansa.

Luutnantti hallitsi asemaa.

Ruhtinattaren voimaton kiukku purkautui herjausten tulvaan.

-- Hävytön roisto, heittiö, vai tekee sinun mielesi ruhtinaallista verta? Siitä ei tule mitään. Me annamme tytön kenelle hyvänsä paitsi sinulle. Siitä ei edes sinun ruhtinaasi voi rangaista meitä.

Skrzetuski vastasi:

-- Tässä ei ole aikaa esittää minun aatelista sukujohtoani, mutta luulen, ettei teidän ruhtinuutenne tarvitsisi hävetä minun miekkaani ja kilpeäni. Koska alhainenkin mies teille kelpaisi, niin olen minä ainakin häntä parempi. Mitä taas tulee minun omaisuuteeni, niin voi sekin kilpailla teidän omaisuutenne kanssa. Ja kun te sanotte, ettette anna minulle Helenaa, niin sanon minä puolestani: saatte rauhassa jäädä Rozlogiin, en vaadi tiliä holhouksestanne.

-- Älä lahjoita sitä mikä ei ole omaasi.

-- En lahjoita, lupaan vaan vastaisuuden varalta ja takaan lupauksen ritarisanalla. Valitkaa siis: joko saatte armolliselle ruhtinaalle tehdä tilin holhouksestanne ja lähteä Rozlogista, tai annatte minulle tytön ja saatte pitää tilan.

Heittokeihäs vaipui verkalleen ruhtinattaren kädestä. Hetken perästä se kolahtaen putosi permannolle.

-- Valitkaa, toisti Skrzetuski. -- Joko rauha tai sota.

-- Onpa onni, sanoi ruhtinatar jo leppeämmin, -- että Bohun lähti haukkoineen metsästämään. Hän ei tahtonut nähdä teitä, sillä hän epäili teitä jo eilen. Muuten ei tämä olisi loppunut ilman verenvuodatusta.

-- Arvoisa rouva, en minäkään kanna sapelia vain painona vyössäni.

-- Ajatelkaa nyt sentään, hyvä herra, sopiiko kohteliaan kavaljeerin ensin tulla ystävällisesti taloon ja sitte ruveta ahdistamaan ihmisiä tällä tavalla sekä tahtomaan tyttöä väkivallalla aivan kuin mistäkin turkkilaisesta vankeudesta.

-- Sitäpä se juuri onkin. Pitihän hänet vasten hänen tahtoansa myytämän alhaissukuiselle miehelle.