Part 5

-- Minä en voi nähdä neidin itkevän, sanoi herra Skrzetuski ja taipui häntä kohden. Huomatessaan, että vanha ruhtinatar keskustelee herra Rozwan Ursun kanssa eikä katsele sinne päin, hän jatkoi rukoillen:

-- Sanokaa Jumalan tähden edes sana, sillä Jumala näkee, että minä antaisin vereni ja terveyteni, kun vaan voisin lohduttaa teitä.

Yhtäkkiä hän tunsi, että joku ratsastajista painoi häntä niin lujaan, että hevosten kyljet hieroivat toisiaan.

Keskustelu nuoren ruhtinattaren kanssa katkesi, kun herra Skrzetuski hämmästyneenä ja suuttuneena kääntyi uskalikon puoleen.

Kuutamossa hän nyt näki kaksi silmää, jotka katsoivat häneen röyhkeästi, vaatien taisteluun ja pilkaten.

Nuo kauheat silmät loistivat kuin suden silmäterät pimeässä metsässä.

-- Mitä perhanaa? mietti luutnantti, -- onko tuo itse paholainen vai mikä? ja katsoen lähempää noihin hehkuviin silmäteriin, hän kysyi: -- mitä te ratsastatte tuolla tavalla ja tuijotatte minuun?

Ratsastaja ei vastannut mitään, vaan katseli edelleen yhtä itsepintaisesti ja röyhkeästi.

-- Jos teistä on pimeä, niin voin iskeä tulta ja jos tie on liian ahdas, niin huis arolle! lausui luutnantti kiihtyneellä äänellä.

-- Lähde sinäkin, puolalainen pois siitä vaunun luota, niin pian kuin näet aron, vastasi ratsastaja.

Luutnantti, joka oli nopea toimimaan, ei vastannut mitään, vaan potkaisi jalallaan niin voimakkaasti päälleryntääjän ratsua vastaan, että hevonen kirkaisi ja vyöryi siinä silmänräpäyksessä tiepuoleen.

Ratsastaja pysähdytti sen kuitenkin samassa, ja käytti jo siltä kuin hän aikoisi käydä luutnantin kimppuun. Samassa kuului kuitenkin vanhan ruhtinattaren terävä, komentava ääni:

-- Bohun, mitä sinä teet?

Nämä sanat vaikuttivat heti. Ratsastaja käänsi hevosensa ympäri ja ajoi toiselle puolen tietä ruhtinattaren luo. Tämä lausui:

-- Mitä sinä ajattelet? Et sinä nyt ole Perejaslawissa etkä Krimissä, vaan Rozlogissa, huomaa se. Karahuta nyt heti edelle ja näytä meille tietä, sillä pian kuljetaan pitkin rotkonpohjaa ja siellä on pimeä.

Herra Skrzetuski oli yhtä hämmästynyt kuin suuttunut. Tuo Bohun haki nähtävästi riitaa ja olikin aikomuksissaan onnistumaisillaan. Mutta miksi hän haki riitaa ja minkätähden tuo odottamaton hyökkäys?

Luutnantin päähän pälkähti yhtäkkiä ajatus, että tässä on kysymys nuoresta ruhtinattaresta. Hän tuli vakuutetuksi että niin oli, kun hän, katsahtaessaan nuoren ruhtinattaren kasvoihin, yön pimeydestä huolimatta huomasi, että ne olivat kalpeat ja pelästyneet.

Sillävälin oli Bohun vanhan ruhtinattaren käskyä noudattaen karauttanut eteenpäin. Katsellen hänen jälkeensä sanoi vanha ruhtinatar puoleksi itsekseen, puoleksi luutnantille:

-- Hän on huimapäinen kasakka.

-- Nähtävästi ei siinä päässä ole tarpeeksi järkeä, vastasi herra Skrzetuski ylenkatseellisesti. -- Onko tuo kasakka armollisen rouvan poikien palveluksessa?

Vanha ruhtinatar heittäytyi taaksepäin vaunuissa.

-- Mitä te sanottekaan, hyvä herra, -- hän on Bohun, kasakkajoukon alipäällikkö, kuuluisa sankari, poikieni ystävä ja minulle kuin kuudes poika. Varmaan olette kuullut hänen nimensä, sillä kaikkihan sen tuntevat.

Ja herra Skrzetuski tunsi todella hyvin tämän nimen. Eri kasakkapäälliköiden ja atamanien nimien seasta se aina sukelsi pinnalle ja oli kaikkien suussa molemmin puolin Dnieperiä. Sokeat maankiertäjät lauloivat Bohunista markkinoilla ja kapakoissa ja illanvietoissa kerrottiin tuosta nuoresta huimapäästä ihmeellisiä asioita. Kuka hän oli, mistä hän oli tullut, sitä ei tietänyt kukaan. Varma oli vain, että arot, Dnieper, sen kosket ja Czertomelik kaikkine kaalamoineen, lahtineen, syvänteineen, saarineen, kallioineen ja kaislikkoineen olivat olleet hänen kehtonaan. Pienestä pojasta asti hän oli elänyt tässä villissä maailmassa.

Rauhan aikana hän muiden kanssa kävi kalastamassa ja metsästämässä, yhdessä puolialastoman toverijoukon kanssa hän silloin samoili kaikki Dnieperin suot ja kaislikot, toisinaan taas hän vietti kokonaisia kuukausia metsien syvyydessä. Kouluna hänellä oli ryöstöretket Dnieperin aroille -- sieltä hän toi tatarien raavas- ja hevoslaumoja --, väijytykset, tappelut, sotaretket tatariheimoja vastaan Bjalogrodiin ja Moldauhun, tai veneretket Mustallamerellä. Päivänsä hän vietti ratsun selässä, yönsä aron nuotiotulen ääressä, muunlaisia öitä ja päiviä ei hän tuntenut. Jo aikaisin oli hän päässyt koko Suistomaan suosikiksi, aikaisin oli hän alkanut johtaa toisia ja pian oli hän rohkeudessa voittanut kaikki muut. Hän oli valmis sadan ratsumiehen kanssa lähtemään vaikkapa Baktshisarajhin valaisemaan itse khanin kasvot tulipalolla. Hän poltti tatarien leirit ja kauppalat, surmasi asukkaat ja revitytti kiinni saadut tatarit hevosten välissä. Hän teki ryntäyksensä kuin myrsky ja poistui tantereelta kuin kuolema. Merellä saattoi hän kuin hullu hyökätä turkkilaisten galeerien kimppuun. Hän karkasi Dniesterin ja Tonavan suun väliselle arolle, mennen, kuten hänestä sanottiin, oikopäätä jalopeuran kitaan. Muutamat hänen sotaretkistään olivat suorastaan hullun tekoja. Monet vähemmän rohkeat ja vähemmän uskaliaat miehet kuolivat paaluun lyötyinä Stambulissa tai mätänivät soutaessaan turkkilaisia galeereja. Hän tuli aina takaisin terveenä ja muassaan runsas saalis. Kerrottiin, että hän oli koonnut tavattomat aarteet ja että hän säilyttää niitä kätkettyinä Dnieperin kaislikkoihin. Välistä oli nähty hänen, jalat savessa, tallaavan brokaadeja ja hopealankoja, levittävän hevosensa kavioiden alle mattoja, tai damastiin puettuna kylpevän tervassa, osottaakseen siten tahallaan, kuinka kasakka halveksii tuollaisia jaloja kankaita ja pukuja. Kauvan ei hän viihtynyt yhdessä kohden. Hänen tekojansa johtivat haaveelliset päähänpistot. Välistä hän, tultuansa Czehryniin, Czerkasiin tai Perejaslawiin hurjisteli kuin viimeistä päivää muiden zaporogilaisten kanssa. Välistä taas hän eli kuin munkki, ei puhunut ihmisten kanssa ja karkasi aroille. Joskus hän kokosi ympärilleen sokeita, joiden soittoa ja laulua hän kuunteli päiväkausia, sitte heittääkseen kolikoita kunkin eteen. Aateliston joukossa hän osasi käyttäytyä hovikavaljeerina, kasakkain keskuudessa villeimpänä kasakkana, ritarien kanssa ritarina ja ryövärien joukossa ryövärinä. Toiset pitivät häntä hulluna, niin hillitön ja hurja sielu hän oli. Mitä varten hän maailmassa eli, mitä hän tahtoi, minne pyrki, ketä palveli, -- sitä ei hän tietänyt itsekään. Hän palveli aroja, myrskytuulia, sotaa, rakkautta ja omaa mielikuvitustaan. Juuri mielikuvitus erotti hänet muista raakalaisuskalikoista ja koko rosvojoukosta, jonka tarkoituksena oli vain rosvous ja jolle oli samantekevää, ryöstääkö tatarilta vaiko omiltaan. Bohun otti ryöstösaalista, mutta piti sodasta enemmän kuin saaliista ja rakasti vaaroja niiden oman viehätyksen takia. Kullalla hän maksoi laulun, kunniaa hän ajoi takaa, muusta hän ei välittänyt.

Kaikista uskalikoista edusti hän parhaiten kasakkaritaria, siksi laulukin valitsi juuri hänet lemmikikseen ja levitti hänen nimensä mainetta yli koko Ukrainan.

Viime aikana oli hän tullut Perejaslawin kasakkain alipäälliköksi, mutta itse asiassa hänellä oli ylipäällikön valta, sillä vanha Loboda piteli jo heikosti kädessään päällikkönuijaa.

Herra Skrzetuski tiesi hyvin, kuka Bohun oli ja kun hän kysyi vanhalta ruhtinattarelta, onko hän kasakkana hänen poikiensa palveluksessa, niin hän teki sen tahallisesti, ylenkatseensa osotukseksi. Sillä hän aavisti Bohunista saavansa vihamiehen ja, huolimatta kaikesta urhon kunniasta, kiehahti luutnantissa veri, kun kasakka oli käyttäytynyt häntä kohtaan niin röyhkeästi.

Hän arveli niinikään, että vaikka kaikki nyt jäi alkuunsa, niin se ei lopu siihen. Herra Skrzetuski oli ovela kuin vapsahainen, hän luotti itseensä eikä äkkiä luopunut aikeistaan, ja vaaroja hän melkein haki. Hän oli valmis vaikkapa heti kannustamaan ratsunsa Bohunia vastaan. Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan ajoi nuoren ruhtinattaren rinnalla. Vaunut olivat jo tulleet rotkon ohi ja kaukaa näkyivät valot Rozlogista.

NELJÄS LUKU.

Kurcewicz-Bulyhat olivat vanhaa ruhtinassukua, joka polveutui Koryjatista ja johti todennäköisesti alkuperänsä Rurikista saakka. Suvun kahdesta päälinjasta asui toinen Liettuassa, toinen Volyniassa, mutta Dnieperin taakse oli siirtynyt vasta ruhtinas Wasili, yksi volynialaisen haaran lukuisista jälkeläisistä, joka köyhänä miehenä ei tahtonut jäädä rikkaitten sukulaistensa keskelle, vaan meni Michal Wisniowieckin, kuuluisan "Jareman" isän palvelukseen. Saavutettuaan tässä palveluksessa paljon kunniaa ja tehtyään ruhtinaalle huomattavia ritarinpalveluksia, hän sai tältä perinnöksi Krasne-Rozlogin, jota sittemmin sutten paljouden takia nimitettiin Wilcze-Rozlogiksi (Susi-Rozlogi) ja asettui sinne lopullisesti asumaan. Käännyttyään v. 1629 katolinuskoon hän nai neiti Rahozan, joka oli tunnettua, alkuaan rumenilaista aatelissukua. Tästä avioliitosta syntyi vuotta myöhemmin tytär Helena. Äiti kuoli häntä synnyttäessään, mutta ruhtinas Wasili, joka ei tahtonut mennä uusiin naimisiin, antautui kokonaan talon hoitoon ja ainoan tyttärensä kasvattamiseen. Hän oli jaloluontoinen mies ja hänen hyveensä olivat harvinaiset. Päästyänsä jotenkin nopeasti keskinkertaiseen varallisuuteen, hän heti ajatteli vanhempaa veljeänsä Konstantinia, joka oli jäänyt köyhyyteen Volyniaan ja joka mahtavan sukunsa hylkimänä oli ollut pakoitettu muuttamaan kartanosta kartanoon. Tämän ynnä hänen vaimonsa ja viisi poikaansa hän toi Bozlogiin ja jakoi heidän kanssaan jokaisen leipäpalan. Sillä tavoin elivät Kurcewiczit rauhassa aina v. 1634 loppuun asti, jolloin Wasili yhdessä kuningas Wladislawin kanssa marssi Smolenskia kohden. Siellä sattui onneton tapaus, joka tuli hänen turmioksensa. Kuninkaan leirissä saatiin käsiin venäläisten päällikölle Sheinille osotettu kirje, jonka alla oli ruhtinaan nimi ja Kurczin vaakunasinetti. Tällainen ilmeinen petosyritys ritarin puolelta, joka siihen asti oli nauttinut tahraamatonta kunniaa, hämmästytti ja suututti kaikkia. Turhaan Wasili todisti Jumalan kautta, ettei käsiala eikä allekirjoitus ole hänen. Kurczin vaakuna sinetissä poisti kaikki epäilykset eikä kukaan tahtonut uskoa ruhtinaan selitystä, että hän oli kadottanut sinettinsä. Ja lopuksi onnettoman ruhtinaan, joka valtiopetoksesta syytettynä tuomittiin kunnian ja pään menetykseen, täytyi pelastaa itsensä pakenemalla. Saavuttuaan yöllä Rozlogiin hän vannotti kaikkien pyhien nimessä veljeänsä Konstantinia, että tämä holhoisi kuin isä hänen tytärtänsä, ja poistui ainiaaksi. Kerrotaan että hän vielä Barista lähetti kirjeen ruhtinas Jeremille, pyytäen, ettei tämä ottaisi Helenalta pois leipäpalaa, ja jätti niinmuodoin luottamuksella tyttärensä Bozlogiin Konstantinin holhottavaksi. Senjälkeen ei hänestä kuulunut mitään. Huhu kävi, että hän heti senjälkeen kuoli, toiset taas väittivät hänen liittyneen Itävallan keisarin joukkoihin ja kaatuneen sodassa Saksanmaalla. Mutta kukapa tiesi, miten asianlaita todellisuudessa oli. Nähtävästi hän oli kuollut, koska ei enään tiedustellut tytärtänsä. Pian hänestä lakattiin puhumasta. Uudelleen häntä muistettiin taas, kun hänen syyttömyytensä kävi selville. Eräs vitebskiläinen Kupcewicz tunnusti nimittäin kuollessansa, kirjoittaneensa Smolenskin luona kirjeen Sheinille ja painaneensa sen alle leirissä löytämänsä sinetin. Tämä todistus täytti kaikkien sydämet säälillä ja mielipahalla. Tuomio peruutettiin ja ruhtinas Wasilin nimelle palautettiin sen entinen kunnia, mutta hänelle itselleen tuli palkinto kärsimyksistä liian myöhään. Rozlogia taas ei Jeremi ollut aikonutkaan ottaa pois, sillä Wisniowieckit, hyvin tuntien Wasilin, eivät olleet koskaan olleetkaan täysin vakuutetut hänen syyllisyydestänsä. Wasili olisi saattanut jäädä paikoilleenkin ja heidän mahtavan kätensä suojassa olla kokonaan välittämättä tuomiostaan. Hän oli lähtenyt vain siksi, ettei voinut kärsiä häväistystä.

Helena kasvoi siis Rozlogissa sedän hellän huolenpidon alaisena ja vasta tämän kuoleman jälkeen alkoivat hänelle vaikeat ajat. Konstantinin vaimo, joka polveutui epäiltävää alkuperää olevasta suvusta, oli ankara, intohimoinen ja tarmokas nainen, jonka vain hänen miehensä oli saattanut pitää aisoissa. Miehensä kuoleman jälkeen otti hän rautaisiin käsiinsä Rozlogin hallituksen. Palvelijat vapisivat hänen edessään, pojat pelkäsivät häntä kuin tulta ja naapuritkin saivat pian oppia tuntemaan hänet. Hallituksensa kolmantena vuonna harjoitti hän kaksi kertaa omankädenoikeutta Siwinskejä vastaan Browarkissa, johtaen itse, mieheksi puettuna, ratsun selästä joukkoansa ja palkattuja kasakkoja. Kun ruhtinas Jeremin rykmentit kerran tuhosivat tatarilaisjoukon, joka pani toimeen rauhattomuuksia Seitsemän-Haudan tienoilla, niin ruhtinatar, taasen itse johtaen väkeänsä, teki lopun tämän joukon jäännöksestä, joka oli palannut Rozlogin lähelle. Hän asettui lujasti Rozlogiin ja alkoi katsoa sitä omaksi ja poikiensa tilaksi. Poikiansa hän rakasti kuin emäsusi pentujansa, mutta itse ollen yksinkertainen ihminen ei hän pitänyt huolta siitä, että pojat olisivat saaneet säätynsä mukaisen kasvatuksen. Kiovasta tuotu kreikanuskoinen munkki opetti heitä lukemaan ja kirjoittamaan ja siihen opetus loppuikin. Lubnie olisi tosin ollut verraten likellä ja sen ruhtinaallisessa hovissa olisivat pojat voineet saada ulkonaista hienoutta, harjaantua kansliatöihin ja julkisiin asioihin tai käydä ritarikoulua asettumalla lippujen alle. Mutta ruhtinattarella oli kaikenlaiset syynsä, joiden vuoksi hän ei pannut heitä Lubnieen.

Vaan entä jos ruhtinas Jeremin mieleen olisi muistunut Rozlogi ja hän olisi käynyt katsomassa, millainen Helenan holhous on, tai olisi Wasilin muiston takia itse tahtonut ruveta holhoojaksi? Silloin olisi ehkä täytynyt lähteä pois Rozlogista ja siksi ruhtinatar mieluummin soi, että Lubniessa unohdettiin maailmassa edes olevankaan joitakin Kurcewiczeja. Mutta siksi myöskin nuoret ruhtinaat saivat kasvaa puolivilleinä tai enemmän kasakan kuin aatelismiehen tapaan. Jo poikina he olivat ottaneet osaa vanhan ruhtinattaren riitoihin, nyrkkivallan oikeudella tehtyihin ulosmittauksiin Siwinskien luona ja sotaretkiin tatareja vastaan. Tuntien syntyperäistä vastenmielisyyttä kirjoja kohtaan he päiväkaudet ammuskelivat kaaripyssyllä tai harjoittelivat kättänsä nuijan tai sapelin käyttämisessä ja suopungin heittämisessä. He eivät myöskään välittäneet taloudesta, sillä sitä ei äiti päästänyt käsistään. Surullista oli nähdä noita tunnetun suvun jälkeläisiä, joiden suonissa virtasi ruhtinaan veri, mutta joiden tavat olivat karkeat ja villit ja joiden mieli ja kovettunut sydän mustuttivat viljelemätöntä aroa. He kasvoivat kuin tammet. Mutta hyvin tietäen olevansa oppimattomia he välttelivät aatelisseuraa, jotavastoin villien kasakkajoukkojen seura oli heille sitä rakkaampi. Aikaisin he myöskin olivat lähteneet seikkailuretkille Dnieperin suistomaalle, missä heidät oli otettu vastaan hyvinä tovereina. Välistä he olivat viettäneet noin puoli vuotta kasakkain päämajassa Siczissä. He kävivät silloin kasakkain kanssa "ansiolla", ottivat osaa hyökkäyksiin turkkilaisia ja tatareja vastaan, ja nämä retket tulivat lopulta heidän rakkaimmaksi työkseen. Äiti ei hänkään pannut vastaan, sillä he toivat usein kotiin runsaan saaliin. Mutta yhdellä näistä retkistä vanhin poika Wasili joutui pakanain käsiin. Veljien onnistui tosin Bohunin ja hänen zaporogilaisten kasakkainsa avulla vapauttaa hänet, mutta silloin olivat jo hänen silmänsä puhkaistut. Siitä asti täytyi hänen istua kotona. Ja vaikka hän ennen oli ollut hurjin joukossa, oli hän senjälkeen käynyt hyvin lempeäksi ja vaipunut mietiskelyyn sekä tullut jumaliseksi.

Nuoremmat harjoittivat yhä sotilasammattiaan, joka lopulta heille tuotti lisätiluksen. Ei tarvinnut muuta kuin katsoa Rozlogi-Siromachya arvataksen mitä väkeä siellä asuu. Kun lähettiläs ja herra Skrzetuski vaunuineen ajoivat portista sisään, niin he eivät nähneet mitään herrastaloa, vaan pikemmin suuren vajan, joka oli lyöty kokoon mahtavista tammihirsistä. Ikkunat olivat kapeat aivan kuin ampuma-aukot, palvelijain ja kasakkain asunnot, tallit, aitat ja ulkohuoneet olivat aivan päärakennuksessa kiinni, muodottoman pitkänä rivinä, jossa toiset osat olivat korkeammat, toiset matalammat. Tila oli ulkoa niin köyhän ja kurjan näköinen, että olisi ollut vaikea arvata sitä ihmisten asunnoksi, jos akkunoista ei olisi näkynyt valoa. Asepihalla talon edessä näkyi kaksi kaivonvinttaa, portin ääressä oli pylvään nenässä silta paaluineen, johon oli kytketty aljokarhu. Samanlainen mäntyhirsistä tehty mahtava portti vei asepihalle, jota joka puolelta ympäröi kaivanto ja hirsiaita.

Huomasi selvästi, että paikka oli varustettu hyökkäyksiä vastaan. Se muistutti joka suhteessa kasakkavarustusta tai suurinta osaa aatelistiloja kasakka-asutuksen piirissä. Se näytti jonkinlaiselta ryöväripesältä. Palvelijat, jotka soihdut kädessä tulivat vieraita vastaan, muistuttivat pikemmin maantienrosvoja kuin rauhallista väkeä. Asepihalla olevat suuret koirat repivät kahleitansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet riistäytyä irti ja heittäytyä saapuneiden kimppuun. Talleista kuului hevosten hirnuntaa. Nuoret Bulyhat alkoivat yhdessä äitinsä kanssa kutsua palvelijoita, käskeä ja kirota. Tämän hälinän vallitessa vieraat menivät talon keskelle, mutta siellä vasta herra Rozwan Ursu, nähdessään asumuksen viileyden ja kurjuuden melkein pahoitteli, että oli suostunut pyyntöön ja ihmetteli suuresti kaikkea, mitä hänen silmänsä saivat nähdä. Mutta talon sisäpuoli ei ensinkään vastannut ulkopuolen vaikutusta. Ensinnä tultiin laajaan eteiseen, jonka seinät melkein kokonaan olivat verhotut aseilla ja villipetojen nahoilla.

Kahdessa isossa kuopassa paloi puupölkkyjä ja niiden kirkkaassa valossa saattoi nähdä kallisarvoisia ratsuvaljaita, kiiltäviä panssareita ja turkkilaisia suomussopia, joista siellä täällä välkkyivät jalokivet, rautalangasta tehtyjä sotapaitoja kullattuine nappeineen, puolipanssareita, vatsansuojuksia, sotakauluksia, kallisarvoisia teräshaarniskoja, puolalaisia ja turkkilaisia kypäriä, joiden silmikot olivat hopeasta. Vastapäisellä seinällä riippui kilpiä, joita ei siihen aikaan enään käytetty, ja niiden vieressä puolalaisia keihäitä ja itämaisia heittokeihäitä, joukko lyömäaseita sapelista alkaen puukkoihin ja tikareihin asti, joiden kahvat tulen valossa välkkyivät eri väreissä kuin tähdet. Nurkkiin oli ripustettu kimppuja ketun-, suden-, karhun-, näädän- ja kärpän nahkoja, nuorten ruhtinasten jahtisaaliita. Alempana pitkin seiniä uinuivat vanteillaan haukat, joita oli tuotu kaukaisilta idän aroilta ja joita käytettiin susien takaa-ajoon.

Eteisestä saapuivat vieraat suureen pitosaliin. Siellä paloi uunissa, jonka yläosasta joka puolelle levisi räystäs, loimuava tuli. Tässä salissa oli vielä enemmän rikkautta kuin eteisessä. Paljaita seinähirsiä peittivät ryijyt, lattialle oli levitetty komeita itämaisia mattoja, keskellä seisoi pitkä ristijalkainen, karheista laudoista kokoonlyöty pöytä, jolla oli joko kokonaan kultaisia tai kullasta ja venetsialaisesta lasista leikattuja pokaaleja. Pitkin seiniä oli pienempiä pöytiä, komoodeja ja hyllyjä ja niillä lippaita ja pronssisia rasioita, messinkisiä kynttiläjalkoja ja kelloja, jotka turkkilaiset aikoinaan olivat ryöstäneet venetsialaisilta ja turkkilaisilta taas kasakat. Koko huone oli täynnänsä ylellisyysesineitä ja osa niistä sellaisia, joita talon isännät eivät nähtävästi osanneet käyttää. Kaikkialla vallitsi sekaisin ylellisyys ja mitä suurin aron asukkaiden yksinkertaisuus. Kallisarvoisia turkkilaisia komoodeja, päällystettyjä pronssilla, ebenpuulla ja helmiemolla oli höyläämättömien hyllyjen vieressä. Kankeat puutuolit olivat pehmeiden, ryijyillä varustettujen sohvien rinnalla. Tyynyissä, joita itämaisen tavan mukaan oli sohvilla, nähtiin kultakudoksiset tai silkkiset päällykset. Mutta vain harvoissa niistä oli sisällä untuvia, sensijaan useimmissa heiniä tai herneenvartta. Kallisarvoiset kankaat ja ylellisyysesineet olivat niinsanottua turkkilaista tai tatarilaista "hyvyyttä", s.o. voittosaalista, osaksi polkuhinnasta kasakoilta ostettua, osaksi jo vanhan ruhtinas Wasilin persoonallisissa sodissa saatua, osan olivat tuoneet nuoret Bulyhat ryöstöretkiltä Dnieperin suistomailta, he kun mieluummin tahtoivat kuljeskella joukkoinensa Mustanmeren rannoilla, kuin mennä naimisiin ja hoitaa taloutta. Kaikki tämä ei suuresti ihmetyttänyt herra Skrzetuskia, joka tunsi hyvin nämä rajaseutujen talot, mutta rumenilainen pajari oli suuresti ihmeissään, kun näki komeuden keskellä nuoret Kurcewiczit karvaisissa vasikannahkakengissä ja lammasnahkaturkeissa, jotka eivät olleet paljon paremmat palvelijoiden vaatteita. Myöskin herra Longinus Podbipienta, joka Liettuassa oli tottunut toiseen järjestykseen, oli ihmeissään.

Nuoret ruhtinaat ottivat tällä välin vastaan vieraita sydämellisesti ja hyväntahtoisesti. Tottumattomina maailman tapoihin, tekivät he sen kuitenkin niin kömpelösti, että luutnantti tuskin saattoi pidättää nauruaan.

Vanhin, Simeon, sanoi:

-- Tervetuloa, hyvät herrat, olemme kiitollisia armosta, jonka osotatte meille. Meidän talomme on teidän talonne ja olkaa kuin kotona. Kumarramme arvoisia herroja matalien kynnystemme takaa.

Vaikka äänensävyssä ei saattanut huomata mitään nöyryyttä sen johdosta että hän otti vastaan itseänsä ylempiä, kumartui hän kuitenkin kasakkain tapaan, ikäänkuin suudellakseen vieraitten vyötä, hänen jäljessään kumartuivat samalla tavalla nuoremmat veljet, arvellen että vieraanvaraisuus sitä vaatii ja sanoivat: "lyömme otsamme maahan".

Sillävälin veti vanha ruhtinatar Bohunia hihasta ja vei hänet toiseen saliin.

-- Kuuleppas Bohun, sanoi hän kiireesti, -- minulla ei ole aikaa puhua pitkältä kanssasi. Minä näin että sinä teit kiusaa tuolle nuorelle aatelismiehelle ja hait hänen kanssaan riitaa.

-- Äiti, vastasi kasakka, suudellen vanhan ruhtinattaren kättä, -- maailma on avara, hänellä on toinen tie ja minulla toinen. En ole häntä tuntenut enkä hänestä kuullut, mutta älköön hän kumartuko nuoren ruhtinattaren puoleen, sillä silloin minä väläytän häntä sapelilla silmiin.

-- Oletko tullut hulluksi, aivan hulluksi? Missä sinun pääsi on, kasakka? Mitä sinä ajattelet? Tahdotko tuhota meidät ja itsesi? Hän on Wisniowieckin sotilas ja alipäällikkö, arvossapidetty mies, sillä hän on ollut ruhtinaan lähettiläänä khanin luona. Jos hänen päästään putoaa ainoakaan hius meidän kattomme alla, niin tiedätkö mitä siitä tulee? Vojevoda kääntää silmänsä Rozlogiin, kostaa hänen puolestaan, karkoittaa meidät kaikille ilmansuunnille ja vie Helenan Lubnieen -- mitäs silloin teet? Vai aiotko tapella itse vojevodan kanssa, tai hyökätä Lubnieen? Koeta silloin, jos tahdot, tuntea miltä maistuu, kun pistetään paalu ruumiisi läpi. Taipuipa aatelismies tytön puoleen tai ei, hän on nyt kerran tullut tänne ja kun hän lähtee pois, palaa rauha. Hillitse sinä itsesi, tai, jollet voi, niin mars sinne mistä tulitkin, sillä täällä sinä tuotat meille onnettomuutta.

Kasakka mursi viiksiä ja kiristeli hampaitaan, mutta ymmärsi, että ruhtinatar oli oikeassa.

-- He lähtevät huomenna, äiti, sanoi hän, -- ja minä hillitsen itseni. Kun vain ei mustaripsi lähde heidän luoksensa.

-- Mikä sinun on? Ettäkö heidän pitäisi luulla minun sitoneeni hänet kiinni! Menköön vaan miehelle, kyllä minä sen suon. Mutta sinä et voi täällä kotona toimittaa mitään, sillä sinussa ei ole isännän vikaa.

-- Älkää suuttuko, ruhtinatar. Jos ei muu auta, niin olen heille imelä kuin turkkilaiset makeiset. En kiristä heille hammasta, en tartu miekankahvaan, vaikka viha minut söisi, vaikka sielu ähkyisi tuskasta. Tapahtukoon teidän tahtonne.

-- Kas niin haukkaseni, puhu siihen tapaan, ota teorbasi, soita ja laula, niin tulee sydämesi helpompi olla. Ja nyt saat lähteä vieraiden luo.