Part 4

Mutta nyt palatessaan Krimistä, jossa oli menestyksellä toimittanut asiansa, kiiruhti hän iloisena kotiin ja kiihoitti hevostansa, siinä ratsastaessaan herra Longinuksen rinnalla, joka istui ison liiviläisen tamman selässä, väsyneenä ja surullisena, kuten aina. Lähetystön vankkurit, sotamiehet ja saattojoukko jäivät melkoisesti heistä jäljelle.

-- Herra lähettiläspä makaa vankkureilla kuin puupölkky ja nukkuu lakkaamatta, sanoi luutnantti. -- Paljon ihmeitä hän minulle kertoi Valakiastaan, lopulta väsyi kokonaan. Hauskaa sitä oli kuunnella. Täytyy myöntää, että se on rikas maa, ilmanala on hyvä, kultaa, viiniä, hedelmiä ja karjaa on yllin kyllin. Mieleeni johtui, että meidän ruhtinaamme äiti oli Moldaun ruhtinaan Mohilan tytär ja että ruhtinaalla niin muodoin on yhtä hyvä oikeus Valakian hospodarin valtaistuimelle kuin kenellä muulla tahansa. Eikähän tuo Valakia olekaan meidän nuorille herroillemme mikään tuntematon maa. Ovatpa he siellä antaneet selkään sekä turkkilaisille että tatareille, valakialaisille ja siebenbürgiläisille.

-- Mutta kansa siellä on pehmeämpää kuin meillä, kuten herra Zaglobakin Czechrynissä minulle kertoi, sanoi herra Longinus, -- ja jollen minä uskoisikaan häntä, niin saa siihen vahvistuksen rukouskirjoista.

-- Kuinka niin rukouskirjoista?

-- Minulla on matkassani tuollainen rukouskirja, niin että kyllä voitta saada nähdä.

Sen sanottuansa aukaisi herra Longinus satulaan kiinnitetyn repun, veti esiin pienen, huolellisesti nahkakansiin sidotun kirjan, suuteli sitä ensin hartaasti ja, käännettyään muutamia lehtiä, sanoi:

-- Olkaa hyvä ja lukekaa.

Herra Skrzetuski alkoi:

-- "Sinun suojaasi pakenemme, pyhä jumalanäiti..." Mitenkäs tässä on puhe valakialaisista? Tämähän on messua.

-- Olkaa hyvä ja lukekaa eteenpäin.

-- "... Jotta tulisimme Kristuksen uhreista otollisiksi. Amen!"

-- No ja nyt kysymys...

Skrzetuski luki:

-- "Kysymys: miksikä valakialaista ratsuväkeä sanotaan kevyeksi? Vastaus: sillä se pakenee kevyesti." Hm, totta puhutte. Tosiaankin, tässä kirjassa vallitsee kummallinen asioiden sekoitus.

-- Tämä on, nähkääs, sotamiesten kirja. Rukousten viereen on siinä liitetty kaikenlaisia sotilaallisia selityksiä, joista saa oppia tuntemaan eri kansoja ja tietämään mikä niistä on parempi, mikä huonompi. Mitä sitte valakialaisiin tulee, niin osoittautuu oikeaksi, että pojat siellä ovat pelkureja ja sitäpaitsi suuria pettureita.

-- Että he ovat pettureita, se pitää paikkansa. Ilmeneehän se jo ruhtinas Michalin seikkailuistakin. Varmaa se on, ja minä olen itsekin sen kuullut, ettei sikäläinen ole luonnostaan mikään erinomainen sotilas. Mutta muuten on ruhtinaalla erinomainen lippukunta valakialaista väkeä, jossa herra Bychowiec on alipäällikkönä, en kuitenkaan tiedä varmaan, onko siinä edes kahtakymmentä varsinaista valakialaista.

-- Mitäs oikein luulette, herra luutnantti, -- onko ruhtinaalla paljonkin väkeä aseissa?

-- Noin kahdeksan tuhatta, lukuun ottamatta kasakoita, jotka majailevat palankoissa eli kauppaloissa. Mutta Zacwilichowski sanoi minulle, että uutta väkeä värvätään.

-- Ehkäpä tästä, jos Jumala suo, pääsee sotaretkelle herra ruhtinaan johdolla?

-- Sanotaan, että valmistettaisiin suurta sotaa turkkilaisia vastaan ja että itse kuningas lähtisi liikkeelle koko valtakunnan sotavoiman kanssa. Tiedän myöskin, että tatareille on annettu varoituksia ja että nämä nyt pelosta eivät uskalla lähteä ryöstöretkille. Sen kuulin Krimissä, jossa minut otettiin kaikin puolin kunniallisesti vastaan, oikein _honeste_, sen vakuutan. Huhu käy nimittäin nyt, että silloin kun kuningas lähtee liikkeelle hetmanien kanssa, ruhtinaan tulee rynnätä Krimiin ja lyödä hajalleen kaikki tatarit. Ja onhan se selvää, ettei sellaista luottamustointa jätetä toisille.

Herra Longinus kohotti kätensä ja silmänsä ylöspäin.

-- Auta armias Jumala, että tulisi tuollainen pyhä sota kristikunnan ja meidän kansamme kunniaksi, ja suo minun, syntisen, täyttää siinä pyhät lupaukseni, että saisin lohtua suruuni tai löytäisin kunniallisen kuoleman.

-- Oletteko tehnyt jonkin pyhän sotalupauksen?

-- Sellaiselle ritarille kuin te, voin avata sieluni salaisuudet, kaikki _arcana_. Olisi paljonkin puhuttavaa, mutta koska te kallistatte suosiollisesti korvanne näille asioille, niin alan. Te tiedätte, että vaakunani tunnusnimi on Zerwikaptur. Se johtuu siitä, että, kun ennen muinoin Grunwaldin taistelussa esi-isäni Stowejko Podbipienta näki ratsastajien rivissä kolme ritaria, joilla oli munkin päähine, niin hän ajoi heitä kohden ja löi heti nämä kolme miestä kahtia poikki. Tästä mainehikkaasta teosta ylistävät vanhat kronikat esi-isääni...

-- Ei ollut teidän esi-isällänne heikompi käsi kuin teilläkään ja täydellä syyllä hän sai Zerwikapturin nimen.

-- Myös antoi kuningas hänelle vaakunan ja on siinä kolme pukinpäätä hopeaisella pohjalla, muistoksi noista ritareista, koska heidänkin kilvissään oli kuvattuna tuollaiset päät. Tämän vaakunan ynnä tämän miekan tässä jätti Stowejko Podbipienta perinnöksi jälkeläisilleen ja kehoitti heitä ylläpitämään suvun ja miekan mainetta ja _splendor'ia_.

-- Täytyy sanoa, että polveudutte hienosta suvusta. Herra Longinus alkoi raskaasti huoata. Toinnuttuaan hän vihdoin sanoi:

-- Ollen sukuni viimeinen, lupasin Trokissa pyhälle Neitsyelle elää puhtaudessa ja etten polvistu vihkimatolle ennenkuin esi-isäni Stowejko Podbipientan mainehikkaan esimerkin mukaan olen tällä samalla miekallani, yhdellä ainoalla sivalluksella lyönyt irti kolme päätä. Armias Jumala, näethän, että olen tehnyt kaikki mitä olen voinut. Puhtauteni olen säilyttänyt tähän päivään saakka, heltyneen sydämeni olen pakottanut vaikenemaan, sotaa olen hakenut ja taistellut, mutta onnea ei ole ollut.

Luutnantti hymähti partaansa.

-- Ette siis ole saanut hakatuksi noita kolmea päätä?

-- Kas kun ei ole sattunut eteen! Minulla ei ole onnea. Kaksi olen välistä saanut, mutta kolmea en koskaan: Ei ole sattunut ratsastamaan vastaani kolmea miestä ja vaikea on pyytää vihollisilta, että he pysähtyisivät juuri eteeni, jotta hakkaisin heiltä päät poikki. Jumala yksin näkee minun suruni: luissani on voimaa, varoja minulla on... mutta nuoruus, _adolescentia_ häipyy! Neljäänkymmeneen viiteen vuoteen olen päässyt, sydämessä on voimakas kaipuu, suku sammuu -- noita kolmea päätä vaan ei kuulu, ei kuulu... Ja niin katoaa Zerwikaptur minun kanssani, naurun aihe minä olen ihmisille, kuten herra Zagloba oikein sanoo, mutta kaikki kannan kärsivällisesti ja uhraan Herralle Jeesukselle.

Liettualainen alkoi taasen huokailla niin että hänen liiviläinen tammansakin, nähtävästi myötätunnosta herraansa kohtaan, rupesi hyppimään ja korskui kaihoisasti.

-- Sen sanon teille, lausui luutnantti, -- että jollette ruhtinas Jeremin johdolla saa toivomaanne tilaisuutta, niin tuskin koskaan.

-- Suokoon Jumala, vastasi herra Longinus. -- Siksipä lähdenkin pyytämään herra ruhtinaalta lupaa päästä palvelukseen.

Keskustelun katkaisi kummallinen siipien havina. Kuten jo on mainittu, eivät linnut tänä talvena olleet muuttaneet merten taa eivätkä joet jäätyneet, ja siksi oli kaikkialla paljon vesilintuja. Juuri tällä hetkellä lähestyi luutnantti Skrzetuski herra Longinuksen kanssa Kahamlikin rantaa. Silloin heidän päänsä päälle yhtäkkiä humahti kokonainen parvi kurkia, jotka lensivät niin matalalla, että melkein olisi voinut heittää niitä puupalikalla. Lauma lensi kauheasti kirkuen ja nousi, sensijaan että olisi laskeutunut kaislikkoon, yhtäkkiä ilmaan.

-- Nehän kiitävät ikäänkuin niitä ajettaisiin takaa, sanoi herra Skrzetuski.

-- Kas kas, näettekö! sanoi herra Longinus, osoittaen valkoista lintua, joka kaltevassa asennossa lentäen, leikkasi ilmaa, kiitäen kurkiparvea kohden.

-- Haukka, haukka! Se estää niitä laskeutumasta, huudahti luutnantti. -- Lähettiläällä on haukkoja, hän on varmaan päästänyt haukan.

Samassa hetkessä lennätti paikalle herra Rozwan Ursu, ajaen täyttä laukkaa mustalla arapialaisella hevosellaan, ja hänen jäljessään muutamia sotilaspalvelijoita.

-- Herra luutnantti, tahdotteko nähdä jotakin hauskaa.

-- Onko tämä teidän haukkanne?

-- On kyllä, ja hyvä onkin, katsokaappa...

Heidän kaikkien kolmen ajaessa edellä, seurasi valakialainen haukkamestari, vanne kädessä. Silmät tähdättyinä lintuihin, huusi hän täyttä kurkkua, usuttaakseen haukkaa taisteluun.

Ahkera haukka pakotti kurjet nousemaan ylöspäin. Sitte se itse salamana nousi vielä korkeammalle ja liiteli parven yläpuolella. Kurjet lyöttäytyivät suureksi rypääksi, kallistellen siipiänsä kuin myrsky. Uhkaavat huudot täyttivät ilman, linnut ojentelivat kaulojaan, oikoivat nokkiansa ylöspäin kuin mitäkin keihäitä, ja odottivat hyökkäystä. Mutta haukka vaan kierteli niiden yläpuolella. Välistä se laskeutui alemma, välistä se nousi ylöspäin, ikäänkuin epäröiden ryntäisikö se noita sataa terävää nokkaa vastaan, jotka odottivat sen rintaa. Sen valkeat sulat loistivat auringon valaisemina taivaan poutaisessa sinessä.

Yhtäkkiä lintu, jättäen parven koskematta, kiisi kuin nuoli kauvas etäisyyteen ja katosi puiden ja kaislikkojen saarten taa.

Ensimäisenä lähti herra Skrzetuski täyttä laukkaa ajamaan sitä takaa, lähettiläs, haukkamestari ja herra Longinus noudattivat hänen esimerkkiänsä. Äkkiä pysähdytti luutnantti hevosensa tienkäänteessä. Uusi ja kummallinen näky kohtasi täällä hänen silmäänsä. Keskellä tietä makasivat kyljellään vaunut, joista akseli oli katkennut. Kaksi kasakkaa piteli valjaista päästettyjä hevosia, kuski oli poissa, hän oli nähtävästi lähtenyt hakemaan apua. Vaunujen vieressä seisoi kaksi naista, toinen puettuna ketunnahkaturkkiin, päässä pyöreäpohjainen ketunnahkalakki, hänen kasvonsa olivat ankarat ja miesmäiset. Toinen oli soreavartaloinen nuori neito, hänen piirteensä olivat ylimykselliset ja hänen kasvonsa säännölliset. Neidon olalla istui haukka ja noukki rauhallisena rintahöyheniään.

Luutnantti pysähdytti hevosensa niin äkkiä, että takakaviot kaivautuivat tien hiekkaan. Hämmentyneenä hän kohotti käden lakkinsa reunaan eikä tietänyt mitä sanoa, tervehtiäkö vai alkaako kutsua haukkaa. Hän oli sitä hämmentyneempi, kun häneen näädännahkaisen päähineen sisältä katseli sellainen silmäpari, ettei hän ollut ikänänsä vielä nähnyt vertaa; nuo silmät olivat mustat, samettiset ja kyyneltyneet, ne vivahtelivat, ne leimusivat, niiden rinnalla Anusia Borzobohatan silmät vaalenivat kuin kynttilät soihtujen rinnalla. Näiden silmien yläpuolelle piirtyivät tummat silkkiset kulmakarvat kahdeksi hienoksi kaareksi, punastuvat posket hehkuivat kuin ihanin kukka, vadelmaväristen huulten raosta näkyivät hampaat kuin helmet ja päähineen alta soluivat alas rehevät mustat hiukset. "Junoko itse omassa persoonassaan, vaiko joku muu jumaluus?" ajatteli luutnantti nähdessään tuon nuolenjoustavan vartalon, korkean poven ja tytön olkapäällä valkean haukan. Luutnanttimme jäi seisomaan paljastetuin päin ja katseli ääneti ihmekuvaa. Vain hänen silmänsä loistivat ja hänen sydämensä ympäri tarttui kuin käsi. Hän oli jo lausumaisillaan:

"Jollet sa kuolevien ole joukkoa, vaan jumaloiden..."

kun lähettiläs ja herra Longinus samassa hetkessä ratsastivat paikalle ja heidän jäljessään haukkamestari vanteineen. Viimemainitun nähdessään jumalatar ojensi haukkaa varten kätensä ja tämä, siirtyen alas olalta, asettui hänen kädelleen. Luutnantti kiiruhti nyt haukkamestarin edelle ottaakseen pois linnun, kun yhtäkkiä tapahtui ihmeellinen enne. Haukka, asettaen toisen jalkansa neidon kädelle, tarttui toisella luutnantin käteen, ja sensijaan että olisi istuutunut, alkoi iloisesti vikistä ja vetää näitä käsiä toistensa luo niin voimakkaasti, että niiden täytyi koskettaa toisiaan. Luutnanttia värisytti, mutta lintu antoi vasta silloin siirtää itsensä vanteeseen, kun haukkamestari oli pannut haukkalakin sen päähän. Silloin vanhempi nainen alkoi puhua.

-- Ritari, sanoi hän, -- kuka lienettekin, niin älkää kieltäytykö auttamasta naisia, jotka ovat jääneet tielle eivätkä tiedä mitä tehdä. Kotiin ei meillä enään ole kuin kolme penikulmaa, mutta vaunun akseli katkesi ja meidän täytyy ehkä nyt jäädä yöksi taivasalle. Kuskin lähetin poikieni luo toimittamaan meille toisia vaunuja, mutta ennenkuin hän saapuu sinne ja palaa, tulee pimeä ja kammottaa jäädä tänne yöksi, kun täällä likellä on hautausmaa.

Vanha aatelisnainen puhui nopeaan ja niin karkealla äänellä, että luutnanttia hämmästytti. Hän vastasi kuitenkin kohteliaasti:

-- Armollinen rouva, ei tule kysymykseen, että me jättäisimme teidät ja arvoisan tyttärenne tielle. Me matkustamme Lubnieen, jossa olemme sotilaina ruhtinas Jeremin palveluksessa, tiemme sattuu siis käymään samaan suuntaan -- ja vaikkapa ei sattuisikaan, niin tekisimme mielellämme mutkan, kunhan vaan voisimme jollakin tavalla olla avuksi. Vaunuja minulla tosin ei ole, sillä sotilaan tapaan kuljen tovereineni ratsain, mutta herra lähettiläällä on ja hän kohteliaana kavaljeerina tarjoaa luullakseni mielellään vaununsa armollisen rouvan ja arvoisan tyttärenne käytettäväksi. Lähettiläs kohotti soopelinkarvaista lakkiansa, koska hän, tuntien puolan kielen, ymmärsi mistä oli kysymys, ja astui heti, kuten kohteliaan pajarin sopii, esiin kauniisti kumartaen. Sitten hän käski -- haukkamestarin nopeasti ratsastaa hakemaan vaunuja, jotka olivat jääneet hyvän matkaa jäljellepäin. Sillä välin luutnantti katseli neitoa. Tämä ei voinut kestää hänen tulista katsettansa, vaan loi silmänsä alas. Kasakannäköinen nainen virkkoi:

-- Palkitkoon Jumala herrojen avuliaisuuden, mutta koska Lubnieen on vielä pitkä matka, niin älkää halveksiko minun ja poikieni kattoa, jonka alle pyydän teitä vieraiksi. Me olemme Rozlogi-Siromachysta, minä olen ruhtinas Kurcewicz-Bulyhan leski ja tämä ei ole minun tyttäreni, vaan mieheni veljen, vanhemman Kurcewiczin tytär. Hän on uskonut orvon meidän haltuumme. Poikani ovat nyt kotona ja minä palaan Czerkasysta, jossa kävin uhraamassa pyhän ja puhtaimman Neitsyen alttarilla. Palatessa kohtasi meitä sitte tällainen vastus ja jolleivat herrat olisi olleet niin kohteliaita, olisi meidän täytynyt jäädä yöksi tielle.

Ukrainalaisruhtinatar olisi puhunut kauvemminkin, mutta samassa näkyivät kaukana vaunut, hiljaa liketen lähettilään sotilasseurueen ja herra Skrzetuskin sotamiesten ympäröiminä.

-- Onko armollinen rouva ruhtinas Wasili Kurcewiczin leski? kysyi luutnantti.

-- En, vastasi ruhtinatar nopeasti ja ikäänkuin suuttuneena. -- Minä olen Konstantinin leski, mutta tämä on Wasilin tytär Helena, lisäsi hän, osoittaen neitoa.

-- Ruhtinas Wasilista on paljon kerrottu Lubniessa. Olihan hän suuri sotilas ja ruhtinas Michal vainajan uskottu.

-- Lubniessa en ole ollut, sanoi leskiruhtinatar

Kurcewicz jonkinlaisella ylpeydellä, -- enkä tiedä mitään Wasilin sotilastoimista, mutta hänen myöhäisemmistä teoistaan ei kannata puhua, koska kaikki ne tuntevat. Kuullessaan viime sanat taivutti ruhtinatar Helena päänsä kuin viikatteen katkaisema kukka, mutta luutnantti puuttui vilkkaasti puhumaan:

-- Älkää sanoko niin, armollinen rouva. Ruhtinas Wasili oli inhimillisen oikeuden kauhean erehdyksen perusteella tuomittu menettämään päänsä ja omaisuutensa ja hänen täytyi pelastaa henkensä pakenemalla. Mutta myöhemmin hänen syyttömyytensä tuli ilmi, joka myöskin tehtiin tiettäväksi, ja hänelle palautettiin rehellisen miehen kunnia. Ja tämän kunnian täytyy olla sitä suuremman, mitä suurempi vääryys oli.

Ruhtinatar katsahti luutnanttiin tuimasti ja hänen epämiellyttävillä, terävillä kasvoillaan kuvastui selvä viha. Mutta vaikka herra Skrzetuski oli nuori mies, oli hänessä kuitenkin sellainen ritarillinen uljuus ja hänen katseensa oli niin kirkas, ettei ruhtinatar uskaltanut vastustaa häntä. Sensijaan hän kääntyi ruhtinatar Helenan puoleen:

-- Sinun ei sovi kuunnella tätä keskustelua. Käy katsomaan, että matkasäkit siirretään ajopeleistämme niihin vaunuihin, joissa herrojen suostumuksella tulemme ajamaan.

-- Suoko neiti minun auttaa? sanoi luutnantti. Ja yhdessä menivät he vaunujen luo. Mutta heti kun he seisahtuivat vastatusten, molemmille puolille vaunun ovia, kohosivat ruhtinattaren silkkiset silmäripset ja hänen katseensa lankesivat luutnantin kasvoille kuin kirkas, lämmin auringonpaiste.

-- Kuinka olen teille kiitollinen, sanoi hän äänellä, joka luutnantin korvissa soi kuin luutun ja huilun suloiset sävelet. -- Kuinka olen kiitollinen siitä että puolustitte isäni kunniaa ja asetuitte sitä vääryyttä vastaan, jolla hänen lähimmät sukulaisensa häntä kohtelevat.

-- Armollinen neiti, vastasi luutnantti, tuntien, että hänen sydämensä suli kuin keväinen lumi, -- päästäkseni osalliseksi tällaisesta kiitollisuudesta olisin, sen tietää Jumala, valmis menemään tuleen tai vuodattamaan vereni. Mutta kun vain haluni on suuri ja ansioni kovin pieni, niin kuinka voisinkaan vastaanottaa armollisen neidin huulilta tällaista kiitollisuuden palkkaa!

-- Älkää halveksiko sitä, enhän minä, köyhä orpo, voi muuten osottaa kiitollisuuttani.

-- En toki sitä halveksi, puhui luutnantti kasvavalla voimalla, -- mutta niin suuren suosion tahtoisin ansaita pitkällä ja uskollisella palveluksella ja sitä vain pyydän, että armollinen neiti suvaitsisi antaa minulle tilaisuutta suorittaa tuota palvelusta.

Ruhtinatar punastui ja hämmentyi kuullessaan nämä sanat. Sitte hän yhtäkkiä kalpeni ja vastasi, nostaen kädet kasvoilleen, surullisella äänellä:

-- Onnettomuutta se vaan toisi teille tuo tuollainen palvelus, hyvä herra.

Luutnantti kumartui vaunun oven yli ja sanoi hiljaa ja hellästi:

-- Tuokoon mitä Jumala suo ja vaikkapa toisi tuskaakin, niin valmis olen lankeamaan neidin jalkain juureen ja rukoilemaan teiltä tätä palvelusta.

-- Ei ole mahdollista, ritari, että te, juuri vasta minut nähtyänne, olisitte niin halukas tuohon palvelukseen.

-- Tuskin olin teidät nähnyt, kun jo unohdin itseni ja huomasin, että minun, vapaan sotamiehen täytyy muuttua orjaksi. Mutta niin on nähtävästi Jumalan tahto. Tunne on kuin nuoli, joka odottamattomasti lävistää rinnan. Ja nyt tunnen minä tuon vasaman, vaikka eilen en olisi itsekään uskonut, jos joku olisi sen minulle sanonut.

-- Jollette eilen itsekään uskonut, niin kuinkas minä voin uskoa tänäpänä?

-- Aika tulee parhaiten antamaan neidille siitä vakuutuksen, mutta minun vilpittömyyteni voitte tuntea vaikka heti paikalla sekä sanoistani että myöskin kasvoistani.

Ja taas ruhtinattaren silkkiset silmäverhot kohosivat ja hänen katseensa kohtasi nuoren sotilaan miehekkäät ja jalot kasvot sekä silmäyksen, joka oli niin täynnä ihastusta, että tumma puna peitti neidin posket. Hän ei kuitenkaan enään painanut silmiään maata kohden ja hetken ajan luutnantti sai juoda hänen ihanien silmiensä suloa. Ja he katselivat toisiaan kuin kaksi olentoa, jotka, vaikka ovatkin kohdanneet toisensa vain arotiellä, tuntevat, että he ovat heti valinneet toisensa, kuin kaksi olentoa, joiden sielut heti alkavat liidellä toistensa luo kuin kaksi kyyhkystä.

Ihastuksen hetken katkaisi ruhtinatar Konstantowan terävä ääni, joka kutsui nuorta ruhtinatarta. Vaunut saapuivat. Valakialaiset sotamiehet alkoivat siirtää niihin tavaroita rikkoutuneista vaunuista ja hetken perästä oli kaikki valmista.

Herra Rozwan Ursu oli siis kohteliaana miehenä luovuttanut omat vaununsa molemmille naisille, luutnantti nousi satulaan ja niin lähdettiin liikkeelle.

Oli jo ilta. Kahamlikin tulvivat vedet kimmelsivät kullanvärisinä laskevan auringon ja iltaruskon purppurassa. Korkealle ylös taivaalle asettui lauma kevyitä punertavia pilviä, jotka siitä hiljalleen siirtyivät alas taivaanrantaa kohti, ikäänkuin väsyneinä lentelemään taivaalla ja haluten laskeutua levolle johonkin kaukaiseen tuntemattomaan kehtoon. Herra Skrzetuski ratsasti nuoren ruhtinattaren kohdalla, mutta ei puuttunut keskustelemaan hänen kanssaan, sillä vieraiden läsnäollessa hän ei voinut puhua neidon kanssa niinkuin äsken ja joutava puhe ei tahtonut häneltä luistaa. Hänen sydämessään asui onni ja päässä humisi kuin viini.

Koko karavaani kulki reippaasti eteenpäin ja hiljaisuutta häiritsivät vain hevosten korskahdukset tai jalustamien kilinä. Sitte alkoivat valakialaiset sotamiehet takimmaisissa vankkureissa vetää alakuloista valakialaista laulua. Pian he kuitenkin lakkasivat ja silloin alkoi kuulua herra Longinuksen nenään kaiutettu ääni, joka vuorostaan lauloi jotakin hurskasta laulua. Oli jo pimennyt, tähdet vilkuttelivat taivaalla ja valkeita sumuja nousi kosteilta niityiltä, jotka näyttivät äärettömiltä meriltä.

Saavuttiin metsään, mutta tuskin oli ajettu muutama sata askel, kun alkoi kuulua kavioiden töminää ja viisi ratsastajaa ilmestyi karavaanin eteen. Nuoret ruhtinaat, jotka olivat kuskilta saaneet tiedon äitiä kohdanneesta onnettomuudesta, olivat rientäneet häntä vastaan, tuoden muassaan vaunut, joiden eteen oli valjastettu neljä hevosta.

-- Keitä te olette -- poikani, eikö niin? huusi vanha ruhtinatar.

Ratsastajat lähenivät vaunuja.

-- Me, äiti.

-- Terve teille. Näitä herroja saan kiittää siitä etten enää tarvitse apua. Kas tässä ovat poikani, jotka suljen herrojen suosioon, Simeon, Juri, Andrej ja Mikolai. Entä viides -- kuka se on? sanoi hän, katsoen tarkemmin. -- No, jolleivat vanhat silmäni petä pimeässä, niin se on Bohun.

Nuori ruhtinatar vetäytyi äkkiä syvemmälle vaunuihin.

-- Kumarran nöyrästi sekä teille, ruhtinatar, että teille nuori ruhtinatar Helena, sanoi viides ratsastajista.

-- Bohun, sanoi vanha ruhtinatar, -- oletko, haukkani, saapunut rykmentistä? Onko teorba mukana? Terve, terve. Hoi, pojat, olen jo pyytänyt arvoisia herroja yöksi Rozlogiin ja kumartakaa nyt vuorostanne tekin heitä. "Vieras taloon, Jumala taloon." Olkaa tervetulleet kattomme alle.

Bulyhat nostivat lakkiaan.

-- Pyydämme nöyrimmästi arvoisia herroja astumaan matalaan majaamme.

-- Hänen korkeutensa lähettiläs ja herra luutnantti ovat jo luvanneet tyytyä siihen mitä talomme voi tarjota. Saamme nyt siis ottaa vastaan arvoisat ritarit, vaikken tiedä, kuinka meidän köyhä ravintomme tulee maistumaan herroille, jotka ovat tottuneet hoviherkkuihin.

-- Sotilaan ruualla me elämme emmekä hoviherkuilla.

Ja herra Rozwan Ursu lisäsi:

-- Olenpa minä jo saanut kokea aatelistalojen vieraanvaraisuutta ja tiedän, ettei hovinkaan aulius vedä sille vertoja.

Vaunujen kulkiessa eteenpäin vanha ruhtinatar Puhui edelleen:

-- Kauvan, kauvan siitä jo on, kun meillä oli hyvät ajat. Volyniassa ja Liettuassa elää vielä Kurcewiczeja, jotka pitävät kemuja ja viettävät ylimyksen elämää, mutta he eivät tahdo tuntea köyhempiä sukulaisiaan, josta heitä Jumala rangaiskoon. Me elämme köyhästi, melkein kuin kasakat, mutta herrat saavat antaa sen anteeksi ja ottaa vastaan mitä hyvästä sydämestä tarjoamme. Minulla ja pojillani on hallussamme yksi kylä ja toistakymmentä lopottia. Lisäksi meillä on holhottavanamme tämä neiti.

Nämä sanat kummastuttivat luutnanttia, sillä hän oli Lubniessa kuullut, ettei Rozlogi ole mikään pieni aatelistila ja että se lisäksi on aikoinaan kuulunut Helenan isälle, ruhtinas Wasilille. Hänestä ei kuitenkaan tuntunut sopivalta kysyä, millä tavoin se oli joutunut ruhtinas Konstantinin ja hänen leskensä haltuun.

-- Teidän armollanne on viisi poikaa, eikö niin? kysyi herra Rozwan Ursu.

-- Minulla on ollut viisi poikaa, komeaa kuin leijonat, sanoi ruhtinatar, -- mutta vanhimmalta, Wasililta puhkaisivat pakanat Bjalogrodissa soihduilla silmät ja siitä menetti hän myöskin järkensä. Kun nuoret lähtevät sotaretkelle, niin minä jään yksin kotiin tuon vanhimman kanssa, niinkuin myöskin tämän neidin kanssa, josta on enemmän surua kuin huvia.

Ylenkatseellinen sävy, jolla vanha ruhtinatar puhui miehensä veljentyttärestä, tuli niin selvästi näkyviin, ettei se voinut jäädä luutnantilta huomaamatta. Viha kiehui hänen rinnassaan ja hän oli vähällä päästää ruman kirouksen, mutta sanat kuolivat huulille, kun hän, katsoessaan nuoreen ruhtinattareen, kuun valossa näki kyyneliä hänen silmissään.

-- Mikä neidin on? Mitä te itkette? kysyi hän hiljaa.

Nuori ruhtinatar vaikeni.