Part 3

-- Olkoon menneeksi. En tiedä, kummalleko antaisin etusijan, hiiren- vaiko koiran suolelle. Varmaa on, etten tahtoisi asua kummassakaan, sillä vaikea niihin on asettua ja epäkohteliasta niistä on poistua. Herra luutnantti, jatkoi hän, osoittaen Skrzetuskille liettualaista: -- viikon minä nyt olen juonut tämän aatelisherran kukkaron kululla. Hänen miekkansa tuppineen on yhtä raskas kuin hänen kukkaronsa ja kukkaro taas yhtä painava kuin hänen älynsä. Mutta jos minä joskus olen juonut hullunkurisemman herran rahoilla, niin saatte sanoa minua yhtä suureksi narriksi kuin se on, joka minua viinillä on juovuttanut.

-- Kuuli kunniansa! huudettiin ja naurettiin.

Mutta liettualainen ei suuttunut, heilautti vain kättään, hymähti hyväntahtoisesti ja toisti:

-- Antaisitte olla -- rumia juttuja!

Uteliaana katseli herra Skrzetuski uutta tulijaa, jota todella saattoi sanoa kumman näköiseksi. Hän oli ensinnäkin niin pitkä, että pää todella tapaili kattoa, ja tavaton laihuus teki hänet vieläkin pitemmän näköiseksi. Leveät hartiat ja suonikas kaula todistivat tavatonta voimaa, mutta itse mies oli pelkkää luuta ja nahkaa. Vatsa oli siihen määrään painuksissa rinnan alla, että olisi luullut miehen kärsineen nälkää. Hän oli kuitenkin hyvissä vaatteissa, kiinteä kapeahihainen takki oli harmaata verkaa, jalassa oli korkeat ruotsalaiset saappaat, jotka siihen aikaan alkoivat päästä muotiin Liettuassa. Leveä, täytetty hirvennahkavyö riippui lanteilla asti, se kun ei pysynyt vyötäisillä, ja vyössä pysytteli ristimiekka, joka oli niin pitkä, että se ulottui jättiläiskokoisen miehen leukaan asti.

Mutta jos miekka olikin peloittava, niin sen omistajan kasvot sensijaan olivat omiaan rauhoittamaan. Nämä kasvot olivat, kuten koko mieskin, laihat, kulmakarvat kaartuivat omituisesti alaspäin ja samoin riippuivat pellavankarvaiset viiksetkin. Kasvojen ilme oli rehellinen ja vilpitön kuin lapsella. Kulmakarvojen ja viiksien rento asento teki miehen huolestuneen ja alakuloisen näköiseksi. Hän tuntui aina olevan hämillään. Nähtävästi hän kuului niihin ihmisiin, joita aina tönitään ja tuupitaan, mutta herra Skrzetuskia miellytti ensi hetkestä lähtien hänen rehelliset kasvonsa ja sotilaallinen ryhtinsä.

-- Herra luutnantti, sanoi hän, -- te olette siis ruhtinas Wisniowieckin väkeä.

-- Niin olen.

Liettualainen pani kätensä ristiin kuin rukoillakseen ja nosti silmät taivasta kohti.

-- Se se vasta on soturi, ritari ja päällikkö.

-- Suokoon Jumala Puolalle useampiakin hänen kaltaisiaan.

-- Niin kyllä. Mutta eiköhän voisi päästä hänen palvelukseensa?

-- Varmaan hän mielellään ottaisi teidät. Herra Zagloba sekaantui nyt keskusteluun.

-- Saahan ruhtinas siten keittiöönsä kaksi paistinvarrasta, teistä toisen ja toisen teidän miekastanne, tai ainakin hän teistä voi saada kyökkimestarin. Ehkä hän tekee teistä paalun, johon hirtättää ryövärejä, tai mittapuikon, jolla mittaa pukukangasta! Hyi, ettette häpeä hyvänä katolilaisena pitää itseänne käärmeen tai pakanallisen peitsen pituisena.

-- Rumia juttuja! sanoi liettualainen tuskallisesti.

-- Mikä teidän nimenne olikaan? kysyi herra Skrzetuski. -- Kyllähän te sen sanoitte, mutta herra Zagloba piti sellaista melua, etten minä parhaimmallakaan tahdolla voinut sitä kuulla.

-- Podbipienta.

-- Powsinoga.

-- Zerwikaptureja Myszykiszekistä.

-- Siitä ei ole paljoakaan taikaa. Kyllä minä juon hänen viiniään, mutta narriksi minua saa sanoa, jollei se ole pakanallinen nimi.

-- Onko sitte pitkäkin aika kun läksitte Liettuasta? kysyi luutnantti.

-- Jo minä olen ollut kaksi viikkoa Czehrynissä. Kun minä herra Zacwilichowskilta kuulin, että te tulette tänne, jäin odottamaan. Tahtoisin nimittäin teidän kauttanne esittää asiani ruhtinaalle.

-- Mutta sanokaa, tehkää hyvin -- minä olen hyvin utelias sitä kuulemaan --, mikä tuo pyövelin miekka vyöllänne on.

-- Ei se ole pyövelinmiekka, hyvä herra luutnantti, -- vaan ase, jota on käytetty sodassa saksalaisritareja vastaan ja joka jo kauvan on kuulunut meidän suvullemme. Se palveli jo Chojnicen taistelussa erään liettualaisessa kädessä -- ja nyt käytän minä sitä.

-- Se on ankara ase ja mahtaa olla kauhean raskas -- Molemmilla käsilläkö sitä käytetään?

-- Sopii käyttää sekä molemmilla että yhdellä.

-- Näyttäkääpä!

Liettualainen veti miekan tupesta ja ojensi sen herra Skrzetuskille, mutta tämänpä käsivarsi vaipui paikalla. Hän ei voinut vapaasti pistää enempää kuin iskeäkään sillä. Hän koetti kaksin käsin, mutta raskasta se vaan oli. Herra Skrzetuskia hävetti ja hän kääntyi toisten! puoleen.

-- No, hyvät herrat, sanoi hän, -- kuka lyö tällä ristin?

-- Olemme tässä jo koettaneet, vastattiin useista suista. -- Komisarjus Zacwilichowski yksin sen nostaa, mutta hänkään ei tee ristiä.

-- Entä te itse? kysyi herra Skrzetuski, kääntyen: liettualaisen puoleen.

Aatelinen tarttui miekkaan ikäänkuin se olisi ollut ruoko ja heilutteli sitä kuin leikkikalua. Terä vaan välkkyi ja ilma soi.

-- Herra varjelkoon! huudahti Skrzetuski. -- Varmasti ruhtinas ottaa teidät palvelukseensa.

-- Jumala tietää, että palvelusta jo kaipaankin, sillä miekka ruostuu tupessani.

-- Ja varmaan järkikin, tokaisi väliin herra Zagloba. -- Sitä ette voi edes heilutellakaan kuten miekkaanne.

Zacwilichowski oli noussut ja heidän piti juuri luutnantin kansa lähteä, kun huoneeseen astui valkohapsinen mies. Nähdessään Zacwilichowskin lausui tämä:

-- Arvoisa herra horonzi ja komisjarus, olen tullut vartavasten tapaamaan teitä.

Se oli Czerkasin linnaväen päällikkö Barabasz.

-- Ehkä sitte lähdette asuntooni, sanoi Zacwilichowski. -- Täällä on jo niin paljon väkeä, ettei näe eteensä.

He läksivät yhdessä ja Skrzetuski heidän mukanaan. Kun oli päästy kynnyksen poikki, kysyi Barabasz:

-- Eikö Chmielnickistä ole saatu tietoja?

-- On. Hän on karannut Sicziin. Tämä upseeri kohtasi hänet eilen arolla.

-- Eikö hän sitte ole lähtenytkään jokea myöten? Toimitin pikaratsastajat ottamaan häntä kiinni Kudakiin, mutta se toimenpide käy siis nyt turhaksi.

Barabasz peitti kädellä silmänsä ja toisti toistamistaan:

-- Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!

-- Mikä teitä huolettaa?

-- Ettekö te sitte tiedä kuinka hän on pettänyt minua? Ettekö te tiedä mitä merkitsee sellaisten todistuskappaleiden tiettäväksi tekeminen Siczissä? Jeesus siunatkoon! Jollei sota nyt syty kuninkaan ja muhamettilaisten välillä, niin tämä on kipuna ruutitynnörissä...

-- Kapinaako te ennustatte?

-- En ennusta, minä näen sen jo. Chmielnicki on pahempi kuin Nalewajkot ja Lobodat.

-- Mutta kuka menisi hänen puolelleen?

-- Kukako menisi? Zaporogilaiset, kruunun luetteloihin merkityt kasakat, kaupunkien porvarit, rahvas, talonpojat -- ja sen semmoiset!

Herra Barabasz viittasi torille, joka oli ainoana vilinänä. Siellä oli harmaita härkiä, joita kuljetettiin Korsuniin, sotaväen leiripaikalle, ja näitä seurasivat paimenet, jotka viettivät koko elämänsä aroilla ja sydänlaissa, eläen täydelleen villissä tilassa, vailla kaikkea uskontoa. Heidän joukossaan saattoi nähdä hirvittäviä olentoja, jotka rääsyissään ja rievuissaan paremmin tekivät ryöväreiden kuin paimenten vaikutuksen. Tavallisesti he käyttivät valmistamattomasta lampaannahasta tehtyjä turkkeja, villapuoli ulospäin. Turkin pääntie jätti, vaikka oli kylmä, näkyviin paljaan, arotuulten ahavoittaman rinnan. Kaikki olivat asestetut mitä erilaisimmalla tavalla: millä oli jousi ja nuolikotelo, millä pyssy eli niinsanottu kasakkapistoli, millä tatarilainen sapeli, millä viikate, millä tavallinen keppi, jonka päähän oli kiinnitetty hevosen leukaluu. Paimenten joukossa liikuskeli vielä villimpiä, mutta paremmin asestettuja suistolaisia, jotka olivat lähteneet leirille kauppaamaan kuivattua kalaa, lihaa ja lampaanrasvaa; sitte oli suolankuljettajia, mehiläisviljelijöitä sekä aroilta että metsäseuduilta vaha- ja hunajasäästöineen, metsäläisiä, jotka tarjosivat kaupan tervaa ja pikeä; vielä nähtiin kansanjoukossa talonpoikia kuormineen, kruunun kasakkoja, tatareja Bialogrodista ja Jumala ties keitä kaikkia -- karkulaisia ja tihutyöntekijöitä maailman ääristä asti. Koko kaupunki oli täynnä juopuneita. Czehrynissä sopi matkalaisten olla yötä ja ennen yötä oli aina ramajuomingit. Torille sytytettiin nuotioita, siellä täällä paloi pikisoihtuja. Kaikkialla meluttiin ja hoilotettiin. Tatarilaiset pillit vinkuivat kimeinä, rummut pärisivät, karja mylvi ja kesken kaiken tämän helähti silloin tällöin kuuluville lempeämpi ääni, kun sokeat gusliensa säestyksellä lauloivat viisua, joka siihen aikaan oli hyvin muodissa:

Harmaja haukka, armas kuin veli, ylhäältä lennät, kauvaksi katsot.

Tämän rinnalla kuului kasakkain villejä huu! haa! -- huu! haa!-huutoja, kun he torilla tanssivat trepakia, kauttaaltaan voideltuina tuohentervalla ja aivan humalaisina. Koko tori oli kuin villien ja hullujen vallassa. Yksi silmäys riitti vakuuttamaan Zacwilichowskille, että Barabasz oli aivan oikeassa, että ainoa henkäys saattoi päästää valloilleen nämä tottelemattomuuteen taipuvaiset ja rosvoamiseen tottuneet luonnonvoimat, joita koko Ukraina oli täynnä. Ja näiden vallassa oli lisäksi Sicz, oli Zaporoze, joka vasta hiljan, Maslon kapinan jälkeen oli lannistettu ja pakoitettu tottelemaan ohjia. Se pureskeli malttamattomana kuolaimiaan, muistellen entistä vapauttaan, vihaten järjestysmiehiä ja yhäkin pysyen taltuttamattomana voimana. Tämän voiman puolella oli suunnaton joukko rahvasta ja sitä taas tuki Czertomelik rosvouksineen ja vallattomuuksineen. Herra komisarjus, vaikka itsekin vähävenäläinen ja harras kreikanuskolainen, vaipui surullisiin ajatuksiin.

Vanhana miehenä muisti hän selvästi Nalewajkon, Lobadan ja Kremskin ajat, hän tunsi ukrainalaiset rosvot paremmin kuin ehkä kukaan Vähävenäjällä, mutta samalla tuntien Chmielnickin, hän tiesi, että tämä merkitsee enemmän kuin kaksikymmentä Lobodaa ja Nalewajkoa. Hän käsitti täydelleen mikä vaara piili siinä, että hän oli paennut Sicziin, vieden kanssaan kuninkaan kirjeet, jotka herra Barabaszin tietojen mukaan sisälsivät kasakoille runsaasti, lupauksia ja voivat antaa heille tukea aatelia vastaan.

-- Arvoisa eversti, virkkoi hän Barabaszille, -- teidän pitäisi lähteä Sicziin tasoittamaan Chmielnickin vaikutusta ja koettaa siellä kaikin puolin rauhoittaa.

-- Arvoisa komisarjus, vastasi Barabasz, -- sanon teille vain sen, että niinpian kuin tuli tieto, että Chmielmcki oli paennut, vieden paperit mukanaan, puolet väestäni Czerkasissa karkasi hänen perässään Sicziin. Minun aikani on ollut ja mennyt. Minun osani on hauta eikä sotatappara.

Barabasz oli kun olikin hyvä soturi, mutta vanha mies, jolla ei enään ollut vaikutusvaltaa.

He saapuivat nyt Zacwilichowskin asunnolle. Vanha komisarjus oli vähitellen voittanut takaisin mielensä tasapainon ja kun he sitte istuivat simapikariensa ääressä, puuttui hän puhumaan.

-- Kaikki tämä on leikintekoa, jos, kuten väitetään, tulee sota vain muhamettilaisia vastaan, sillä vaikkei Puola tahdokaan sotaa ja vaikka valtiopäivät ovatkin tehneet paljon kiusaa kuninkaalle, niin kuningas yhtäkaikki voi ajaa tahtonsa perille. Koko tämä tuli voi kääntyä Turkkia vastaan, mutta joka tapauksessa on meillä vielä aikaa. Aion itse lähteä herra Krakowskin luo esittämään asiaa ja pyytämään, että hän, ollen meitä likinnä, johtaisi joukkonsa tännepäin. En tiedä onnistuuko toimeni, sillä tämä urhoollinen ja kokenut päällikkö on tavattoman ykspäinen ja ylpeä sotajoukostaan. Jos te, herra eversti, nyt pitäisitte kurissa kasakat ja te, herra luutnantti, Lubnieen päästyänne, varoittaisitte ruhtinasta pitämään silmällä Sicziä. Sanon vieläkin: meillä on kyllä jonkun verran aikaa, vaikka heillä olisikin vehkeet tekeillä. Siczissä ei tällä hetkellä ole paljonkaan väkeä: kasakat ovat hajonneet kalastamaan ja metsästämään pitkin Ukrainaa. Ennenkuin he taasen ovat koolla, on paljon vettä ehtinyt virrata alas Dnieperiä. Ruhtinaan nimi on kauheassa huudossa ja jos he vielä tietävät, että hänen silmänsä tähtäävät Czertomelikiin päin, niin ehkäpä he pysyvät alallaan.

-- Kyllä minä valmistun kahden päivän kuluttua lähtemään Czehrynistä, sanoi luutnantti.

-- Hyvä on. Kaksi tai kolme päivää sinne tai tänne ei merkitse mitään. Lähettäkää te, Czerkasin herra, pikaratsastajia viemään sanaa kruunun lipunkantajalle ja ruhtinas Dominikille. Mutta tehän nukutte herra Barabasz, vai kuinka?

Barabasz oli todella pannut kädet ristiin vatsalleen ja veti syviä henkäyksiä. Hetken perästä hän rupesi kuorsaamaan. Kun ei vanha eversti syönyt tai juonut -- mikä oli hänen suurin nautintonsa --, niin hän nukkui.

-- Kas vaan, sanoi Zacwilichowski hiljaa luutnantille, -- ja tuon ukon tulisi varsovalaisten mielestä pitää kasakat kurissa. Varjelkoon heitä! He olivat valmiit luottamaan itse Chmielnickiinkin. Kanslerihan on tehnyt hänen kanssaan jonkun sopimuksen ja hän tulee varmaan katkerasti pettämään tämän luottamuksen.

Luutnantti huoahti myötätunnon merkiksi. Barabasz kuorsasi entistä äänekkäämmin ja mutisi unissaan:

-- Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!

-- Koska te aiotte lähteä Czehrynistä? kysyi komisarjus.

-- Minun täytyy kai pari päivää odottaa Czaplinskin tähden, jos hän tahtoisi ryhtyä joihinkin toimenpiteihin tuon haman johdosta, mikä häntä kohtasi.

-- Ei hän sitä tee. Mutta palvelijansa hän kyllä lähettäisi teidän kimppuunne, jollette kantaisi ruhtinaan värejä. Ruhtinasta kuitenkaan ei auta loukata, se ei käy laatuun Koniecpolskinkaan palvelijoille.

-- Olen luvannut odottaa, mutta kahden tai kolmen päivän päästä lähden. Päällekarkauksia en niitäkään pelkää. Onhan minulla sapeli ja pieni joukkoni.

Luutnantti jätti hyvästi vanhan komisarjuksen ja läksi.

Nuotiot torilla valaisivat koko kaupunkia niin että olisi luullut Czehrynin olevan ilmitulessa. Melu ja huudot yltyivät yltymistään jota enemmän ilta kului. Juutalaiset eivät kuitenkaan liikkuneet mihinkään asunnoistaan. Yhdellä puolella toria mylvi paimenten lauma alakuloisia aron lauluja. Villit zaporogilaiset tanssivat tulien ääressä, viskellen ilmaan lakkejaan, laukaisten "pyssyjään" ja tyhjentäen viinaa kannuttain. Siellä täällä nousi tappelu, johon starostan miehet sekaantuivat. Luutnantin täytyi sapelin lappeella raivata itselleen tietä. Rähinää ja kasakkain meluamista kuunnellessaan luuli hän jo hetkeksi, että kapina oli alkanut. Tuntui siltä kuin häneen olisi tähdätty uhkaavia katseita ja ympärillä olisi kuulunut salaisia kirouksia. Hänen korvissaan soivat soimistaan Barabaszin sanat: "Jeesus siunatkoon! Jeesus siunatkoon!"

Karjalaumojen mylvinä kaupungilla kävi yhä äänekkäämmäksi ja zaporogilaiset paukauttelivat pyssyjään, aivan uiden viinassa.

Luutnantti kuuli villit u-haa! u-haa-huudot vielä silloinkin, kun hän jo pani asunnossaan nukkumaan.

KOLMAS LUKU.

Muutamia päiviä myöhemmin läksi luutnanttimme joukko liikkeelle Lubniea kohti. Kun oli päästy Dnieperin yli, alkoi leveä arotie, joka Zukin, Semi-Mogilyn ja Chorolin kautta vei Czehrynistä Lubnieen. Toinen samallainen tie vei ruhtinaallisesta pääkaupungista Kiovaan. Varhaisempina aikoina, ennen hetmani Zólkiewskin taistelua Solanican luona, ei näitä teitä ollut. Kiovaan kuljettiin silloin Lubniesta arojen kautta, erämaiden halki. Czehryniin oli vesimatkaa ja takaisin tullessa mentiin Chorolin kautta. Yleensä oli tämä Dnieperin varrella oleva seutu -- vanha polowcien maa -- autiona, vasta Villeistä kentistä lähtien oli se puoleksi asuttu. Tatarit kävivät sitä silloin tällöin tervehtimässä ja kasakat tekivät sinne hyökkäyksiään.

Sula'n varrella humisivat äärettömät, todella sananmukaisesti "koskemattomat" metsät. Paikoittain taas oli Sulan, Rudan, Sleporodin, Korowajn, Orzawiesin, Psiolan ja muiden sekä suurempien että pienempien jokien ja vesien mataloituneille rannoille muodostunut vesijättöä, joka kasvoi pensaita ja petäjikköä. Näissä metsissä ja rämeissä viihtyivät kaikkinaiset metsäneläimet. Syvimmissä pimennoissa asusti äärettömiä parrakkaita piisonihärkiä, karhuja ja villisikoja, ja näiden rinnalla suuri lauma harmaita susia, ilveksiä, näätiä, peuroja ja punaisia saigoja. Soissa jokien poukamissa pesivät majavat ja näistä majavista kerrottiin Zaporozessa, kasakkain maassa, että niiden joukossa on satavuotisia, vanhuuttaan lumivalkeita vanhuksia.

Korkeammilla paikoilla näitä kuivia aroja temmeltelivät villihevosten laumat takkuisina ja verestävin silmin. Joissa kuhisi kuhisemalla kaloja ja vesilintuja. Kummallinen oli tämä maa, puoleksi se nukkui, mutta oli siinä myöskin muinaisen ihmisasutuksen jälkiä. Kaikkialla näki tuhkaläjiä ja raunioita ammoin hävinneistä linnoista. Itse Lubnie ja Chorol olivat nousseet tällaisista tuhkaläjistä. Kaikkialla oli runsaasti hautakumpuja, sekä uudempia että vanhempia, ne olivat jo havumetsän peitossa. Ja täällä, niinkuin Ukrainan aroillakin, nousi öisin maan alta henkiä ja verta-imeviä peikkoja ja vanhat kasakat kertoivat toisilleen nuotiovalkean ääressä ihmeellisiä juttuja siitä, mitä joskus oli tapahtunut näissä synkissä metsissä. Siellä oli kuulunut ties minkä petojen ulvontaa, kiljunaa, joka oli puoleksi ihmisen, puoleksi pedon, ja kauheata melua, aivan kuin olisi taisteltu tai oltu metsästyksellä. Vesien pohjalta kuuluivat uponneitten kaupunkien kellot. Maa oli epäystävällinen ja luoksepäästämätön, mistä kohden se oli liian pehmeää, missä taas vallitsi veden puute, missä se oli palanut, missä kuiva. Ja vaarallinen se oli asua, sillä sinne asettuneita uhkasivat tatarien hyökkäykset. Enimmäkseen siellä kävivätkin vain Dnieperin koskien takaiset kasakat pyydystämässä majavia, metsäneläimiä ja kalaa. Rauhan aikana hajosi nimittäin suurin osa Dnieperin suiston miehiä Siczystä metsästysretkille tai, kuten sanottiin, ansiotyöhön jokien varsille, syvänteihin, metsiin ja kaislikkoihin. Ja nämä miehet saivat majavia sellaisistakin paikoista, joiden olemassaolo, oli vain harvojen tiedossa.

Mutta myöskin vakinainen asutus yritteli näillä mailla hakea jalansijaa, niinkuin kasvi, joka yrittää, missä ikinä voi, päästä kiinni juurineen maaperään, ja vaikka repeytyykin irti, kasvaa kuitenkin uudestaan taas kiinni.

Niin nousi erämaihin kaupunkeja, kyliä ja yksinäisiä asumuksia, sekä vapaitten talonpoikien yhteiskuntia että herraskartanoja. Maa oli paikoittain hyvinkin hedelmällistä ja vapaus houkutteli sinne ihmisiä. Mutta vasta silloin alkoi elämä kukoistaa näillä mailla, kun ne joutuivat ruhtinas Wisniowieckien käsiin. Ruhtinas Michal ryhtyi, mentyänsä naimisiin ruhtinas Mohilan tyttären kanssa, innolla järjestämään Dnieperin takaista aluettansa. Hän tuotti sinne väkeä, asutti erämaat, vakuutti veronvapauden kolmeksikymmeneksi vuodeksi, rakensi luostareja ja pani voimaan omat ruhtinaalliset määräyksensä. Sellainenkin maanviljelijä, joka oli aikoja sitte asettunut paikoilleen ja luuli asuvansa omaa kontuaan, siirtyi mielellään ruhtinaan alustalaiseksi, kun hän niinmuodoin pääsi ruhtinaan mahtavan suojeluksen alaiseksi ja turvaan tatarien ja toisinaan heitäkin pahempien Dnieperin suistolaisten hyökkäyksiltä. Mutta todellinen elämä alkoi täällä sittenkin kukoistaa nuoren ruhtinas Jeremin rautaisen käden johdolla. Heti Czechrynin takana alkoi hänen ruhtinaskuntansa ja loppui vasta likellä Konotopia ja Romnya. Hänen ruhtinaallinen omistuksena ei kuitenkaan rajoittunut yksin tähän, sillä hänen maansa alkoivat Sandomirin vojevodakunnassa ja ulottuivat Volynian, Valkovenäjän ja Kiovan vojevodakuntiin asti. Dnieperillä oleva alue muodosti kuitenkin niinsanoaksemme silmän Putywlin voittajan päässä.

Kauvan väijyi tatarilainen Orelin ja Worsklan varsilla, vainuten kuin susi ennenkuin uskalsi kannustaa ratsunsa pohjoista kohti -- Dnieperin suistolaiset eivät uskaltaneet yrittää tänne. Rauhattomat kulkurijoukot antautuivat nyt ruhtinaan palvelukseen, irtolainen kulkuriväki, joka oli tottunut elinkeinonaan harjoittamaan pahantekoa ja ryöväystä, otettiin päivätöihin ja sai ruveta viljelemään peltotilkkuja rajaseuduilla. Sen tehtäväksi tuli vartioida ruhtinaskunnan rajoja, ja sieltä se kuin kahlehdittu verikoira, hampaat irvassa, uhkasi vieraita hyökkääjiä.

Kaikki kukoisti ja kihisi elämää. Teitä rakennettiin vanhojen umpeen menneiden sijalle. Jokiin tehtiin tokeita, vangiksi otettu tatari tai suistolainen, joka oli saatu kiinni ase kädessä ryöväyksen teosta, pantiin vetämään niihin maata. Siellä missä ennen tuuli villisti leikitteli kaislikossa ja sudet ja uponneiden henget ulvoivat, jyrisivät nyt myllyt. Noin neljäsataa kiveä, lukuunottamatta sinne tänne siroitettuja tuulimyllyjä, jauhoi viljaa Dnieperin takana. Neljäkymmentä tuhatta veronalaista suoritti veroa ruhtinaan kassoihin. Metsät olivat täynnä mehiläiskekoja, rajoille kohosi yhä uusia kyliä, kartanoja ja vapaiden talonpoikien asumuksia. Arolaitumilla kävi villihevosten rinnalla kesyjä karja- ja hevoslaumoja. Mäntymetsien ja arojen loppumatonta yksitoikkoisuutta elävöittivät jo taloista kohoilevat sauhut sekä kreikanuskoisten- ja katolisten kirkkojen kullatut tornit. Erämaa oli kun olikin muuttunut ihmisten asuma-alaksi.

Herra luutnantti Skrzetuski ajoi iloisena ja verkalleen kuin omalla alueellaan ikään. Hän tiesi jo etukäteen kaikki syöttöpaikkansa matkan varrella. Oltiin juuri tammikuun alussa vuotta 1648. Talvi oli poikkeuksellisen ihana, eivät mitkään vanhat merkit pitäneet paikkaansa. Ilmassa henki kevät, maa oli käynyt pehmeäksi ja sen pinnalla välkkyi sulanut vesi. Pelloilla vihersi oras, aurinko lämmitti niin voimakkaasti, että puolenpäivän aikaan turkki kuumensi matkamiehen selässä kuin kesällä.

Luutnantin seurue lisääntyi huomattavasti, kun siihen Czechrynissä liittyi valakialainen lähetystö, joka hospodarinsa asioissa oli menossa Lubnieen herra Rozwan Ursun johdolla. Tämän lähetystön mukana kulki toistakymmentä sotamiestä ja joukko vankkureita ja palvelijoita. Sitäpaitsi ratsasti luutnantin rinnalla tuttavamme herra Longinus Podbipienta, lisänimeltään Zerwikaptur, vyöllään pitkä miekka ja matkassaan muutamia palvelijoita.

Aurinko, kaunis sää ja lähestyvän kevään tuoksu juovuttivat ilollaan sydämet. Luutnantti oli sitäkin iloisempi, kun hän pitkältä matkalta palasi ruhtinaan katon alle, jossa oli samalla hänenkin kattonsa. Hän palasi toimitettuaan asiansa hyvin ja oli varma, että hänet hyvin otetaan vastaan.

Mutta hänen iloonsa oli muitakin syitä.

Paitsi ystävällistä ruhtinasta, jota luutnantti rakasti koko sydämestään, odotti häntä Lubniessä vielä pari mustaa silmää, suloista kuin mesi.

Ne olivat Anusia Borzobohaty-Krasienskin, ruhtinas Griseldan hovineidon, koko naisparven kauneimman tytön silmät. Anusia oli suuri veitikka, kaikki Lubniessä ihailivat häntä, mutta hän ei välittänyt kenestäkään. Ruhtinatar Griselda oli tavoiltaan juhlallinen ja ankara, mutta se ei estänyt nuoria katselemasta toisiansa hellin silmin ja huokailemasta itsekseen. Herra Skrzetuskikin huokaili noiden mustien silmien puoleen, samoinkuin kaikki muutkin, ja kun hän joskus levähdyspaikalla sattui jäämään yksin, tarttui hän luuttuunsa ja lauloi:

"Sinä olet hunajaa ja mettä."

Tai:

"Kuten tatarilaishordi otat vangiksi ihmisraukan!"

Mutta koska hän oli iloinen mies ja ammattiinsa suuresti mieltynyt sotilas, niin hän ei pannut kovin pahakseen vaikka Anusia hymyili muillekin kuin hänelle, esimerkiksi herra Bychowiecille valakialaisesta lippukunnasta, tykistöupseeri herra Wurcelille, rakuunaupseeri herra Wolodyjowskille, vieläpä herra Baranowskillekin, husaarille, vaikka tämä viimemainittu oli jo hyvin harmaantunut ja puhui sihisten, koska kiväärin kuula oli vahingoittanut hänen suulakeansa. Luutnanttimme oli jo kerran taistellutkin Anusian tähden herra Wolodyjowskin kanssa, mutta kun täytyi liian kauvan viipyä Lubniessä, pääsemättä tappelemaan tatarien kanssa, niin kävi olo Anusiankin luona ikäväksi. Ja kun sattui matka, niin hän lähti mielellään, tuntematta ikävää tai kaipausta.