Part 2

-- Väijytys. Chwedko roisto oli saanut tietää paikan ja odotti täällä tovereineen. Varmaan ne jo hyvän aikaa olivat odottaneet minua. Ansan heittivät kaulaani.

-- Herra varjele! Herra varjele! Mikäs tämä ljahi, tämä puolalainen sinun rinnallasi on?

Puhuessaan katselivat miehet uhkaavasti herra Skrzetuskiin ja hänen seuralaisiinsa.

-- Ne ovat hyviä ystäviä, sanoi Abdank. -- Olen kun olenkin jo terve ja reipas. Pian jatkamme matkaa.

-- Jumalan kiitos! me olemme valmiit. Tulokkaat lämmittelivät käsiään nuotion ääressä, sillä yö oli kylmä, vaikka olikin poutainen aika. Miehiä oli neljänkymmenen vaiheilla, he olivat kookkaat ja hyvin varustetut. Heitä ei mitenkään olisi saattanut uskoa luetteloihin merkityiksi ja siis Puolan valtakunnan palveluksessa oleviksi kasakoiksi -- seikka joka mitä suurimmassa määrässä oli omiaan hämmästyttämään herra Skrzetuskia, varsinkin kun heidän lukumääränsä oli niin suuri. Tämä kaikki tuntui hyvin epäilyttävältä. Jos hetmani olisi lähettänyt Abdankiksi nimitetyn herran Kudakiin, niin hän tietysti olisi pannut hänen matkaansa luetteloihin merkityitä kasakkoja, ja minkä järjen nimessä hän oli käskenyt häntä kulkemaan Czehryniin aroteitä eikä jokea pitkin? Kulku kaikkien jokien poikki, jotka Villien kenttien läpi juoksevat Dnieperiin, ei saattanut muuta kuin hidastuttaa matkaa. Näytti siltä kuin niinsanottu herra Abdank kaikin keinoin olisi tahtonut välttää Kudakia.

Koko herra Abdankin olento hämmästytti sekin nuorta luutnanttia. Hän oli heti pannut merkille, että kasakat, jotka yleensä toverillisesti seurustelivat päällystönsä kanssa, kohtelivat häntä sellaisella kunnioituksella, kuin jos hän olisi ollut hetmani. Hän mahtoi olla suuri herra, mikä sekin hämmästytti herra Skrzetuskia, kun hän tunsi Ukrainan sekä tuolta että tältä puolen Dnieperiä eikä milloinkaan ollut kuullut puhuttavan mistään kuuluisista Abdankeista. Lisäksi oli tuon vieraan miehen kasvoissa jotakin omituista -- hänestä hehkui salainen voima kuin lieskasta kuumuus, jokin taipumaton tahto, joka todisti, ettei tämä mies väisty mitään eikä ketään. Juuri tuollainen tahto kuvastui ruhtinas Jeremi Wisniowieckin kasvoissa, mutta ruhtinas oli saanut sen synnynnäisenä lahjana suuren sukuperänsä ja valtansa perustuksella, kun se sensijaan hämmästytti tällaisella outonimisellä miehellä keskellä Villejä kenttiä.

Herra Skrzetuski mietti hyvän aikaa. Hänen päähänsä pälkähti, että vieras ehkä on mahtava pakolainen, joka välttääkseen tuomionsa täytäntöönpanoa, piileskelee aroilla kuin mustalainen -- sitte hän tuli ajatelleeksi, että hänen edessään ehkä on ryövärijoukko ukrainalaisia kasakkoja. Tämä viimeinen olettamus ei kuitenkaan tuntunut todennäköiseltä. Johtajan puku ja koko käytöskin todistivat toista. Lopuksi ei luutnantti tietänyt mitä uskoa, hän päätti ainoastaan olla varoillaan. Abdank käskikin jo tuoda ratsunsa.

-- Herra luutnantti, virkkoi hän, -- jolla on tie edessä, sen täytyy lähteä liikkeelle. Sallikaa minun vielä kerran kiittää teitä pelastuksesta. Suokoon Jumala minun saada palkita teitä samanlaisella palveluksella.

-- Enhän minä tietänyt, kenen pelastin, niinmuodoin en ole ansainnut kiitosta.

-- Teidän vaatimattomuutenne on yhtä suuri kuin teidän miehuullisuutenne. Sallikaa minun ojentaa teille tämä sormus.

Luutnantti rypisti kulmakarvojaan ja astui askeleen taapäin, mitaten Abdankia silmillään. Tämä jatkoi, äänessä ja liikkeissä miltei isällinen arvokkaisuus:

-- Katsokaa, en anna teille tätä sormusta sen rahallisen arvon vuoksi, vaan siksi, että sillä on muita ominaisuuksia. Kerran kun minä nuorella iälläni olin muhamettilaisten vankina, sain sen eräältä toivioretkeläiseltä, joka palasi Pyhältä maalta. Kantaan on kätketty multaa Kristuksen haudalta. Tällaista lahjaa ei sovi työntää luotaan, vaikkapa rikollisetkin kädet sen ojentaisivat. Te olette nuori mies ja soturi ja jos vanhuskin on likellä hautaa eikä tiedä, mikä häntä voi kohdata ennen hänen viimeistä hetkeään, niin paljon enemmän vaaroja täytyy olla tarjona sille, jonka edessä on pitkä ikä. Tämä sormus suojelee ja varjelee teitä, kun tuomiopäivä lähestyy, ja minä sanon teille, että tuomiopäivä paraikaa on lähestymässä yli Villien kenttien.

Syntyi hetken äänettömyys. Ei kuulunut muuta kuin rovion räiske ja hevosten päristeleminen.

Kaukaisuudessa ulvoivat valittaen sudet. Äkkiä jatkoi Abdank äskeistä puheluaan, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen:

-- Tuomiopäivä lähestyy paraikaa yli Villien kenttien ja kun se saapuu, niin hämmästys totisesti valtaa Jumalan luodut.

Luutnantti otti koneentapaisesti sormuksen. Oudon miehen sanat olivat saattaneet hänet aivan ymmälle.

Vieras silmäili eteensä aron pimeyteen.

Sitte hän kääntyi ja nousi hevosen selkään. Hänen miehensä odottivat jo kummun juurella.

-- Lähdetään pois! Lähdetään pois! Hyvästi, sotilas ja ystävä! huusi hän luutnantille. -- Nykyään ovat ajat sellaiset, ettei veli luota veljeensä, sentähden et sinäkään tiedä, kenen olet pelastanut, sillä minä en ole sanonut sinulle nimeäni.

-- Ettekö siis olekaan Abdank?

-- Abdank on minun vaakunanimeni.

-- Entä nimenne?

-- Bohdan Zenobi Chmielnicki.

Tämän sanottuaan lasketti hän alas töyräältä ja hänen väkensä seurasi häntä. Pian olivat he sumun ja yön peitossa. Kun he olivat päässeet muutaman sylen päähän, toi tuuli mukaansa kasakkalaulun sanat:

"Vapahda, Herra, meidät onnettomat, ikeestä raskaasta, Mahmetin uskosta! -- Vie aamun koittohon, tyynehen valkamaan iloiseen voittohon kristittyjen maailmaan. -- Sa kuule, Herra, meidän huutomme, onnettomien rukoukset, sua rukoilevat orjapoloiset."

Hiljalleen hälvenivät sävelet, sulaen vihdoin yhteen tuulessa soittavan kuloheinän kahinan kanssa.

TOINEN LUKU

Seuraavana aamuna saapui herra Skrzetuski Czehryniin ja asettui ruhtinas Jeremin taloon. Hänen oli määrä viipyä siellä jonkun aikaa, jotta miehistö ja hevoset saisivat levätä pitkästä Krimin matkasta, joka tavattomien tulvien vuoksi oli täytynyt tehdä maata myöten, Dnieperin väkevä juoksu kun ei sinä vuonna sallinut minkään aluksen kulkea vastavirtaan. Itsekin nautittuaan jonkun verran lepoa, läksi Skrzetuski entisen valtionkomisarjuksen herra Zacwilichowskin luo. Tämä oli oiva sotilas ja ruhtinaan uskottu ja ystävä, vaikkei ollutkaan hänen palveluksessaan. Luutnantti halusi kysyä, oliko Lubniesta ehkä tullut joitakin määräyksiä. Ruhtinaalta ei ollut saapunut sellaisia. Hän oli määrännyt, että jos khanin vastaus olisi suotuisa, Skrzetuski matkustaisi kaikessa rauhassa, rasittamatta miehiä ja hevosia. Khanille taas oli ruhtinaalla ollut sellaista asiaa, että khanin piti rangaista muutamia tatarilaisia ruhtinaita, jotka olivat anastaneet ruhtinas Jeremin Dnieperintakaisia maita ja joita rikollisia viimemainittu kyllä itsekin jo oli ankarasti kurittanut. Khani oli kun olikin antanut toivotun vastauksen ja luvannut huhtikuussa erityisen lähetin kautta toimittaa anastajille rangaistuksen. Haluten päästä urotöistään kuuluisan ruhtinas Jeremin suosioon, lähetti khani hänelle Skrzetuskin mukana jalorotuisen hevosen ja soopelinahkaisen lakin. Herra Skrzetuski, joka niinmuodoin oli kaikella kunnialla suoriutunut lähettilääntoimestaan ja voittanut ruhtinaan kaikinpuolisen luottamuksen, iloitsi suuresti siitä, että hän saisi viipyä Czehrynissä ja ettei heti tarvinnut kiirehtiä pois. Sensijaan oli vanha Zacwilichowski suuresti huolissaan viime tapahtumista Czehrynissä. He läksivät nyt yhdessä valakialaisen Dopulan luo, joka piti sekä majataloa että kapakkaa, ja vaikka vielä oli varhaista, tapasivat he siellä suuren joukon aatelisia. Oli nimittäin markkinat ja lisäksi sattui, että kruunun sotilasleirille kuljetettava karja sinä päivänä pysähdytettiin Czehryniin lepäämään, joten oli koolla paljon väkeä. Tavallisesti tapasivat aateliset toisensa torilla niinsanotussa Dzwoneckin kulmassa Dopulan talossa. Siellä sitä oli Koniecpolskin tilojen isännöitsijöitä, czehryniläisiä virkamiehiä, kruununtilojen haltioita lähiseuduilta, maata-omistavaa ja riippumatonta aatelia ja taloudenhoitajia. Vielä nähtiin Dopulan luona muutamia kasakkapäällikköjä sekä jonkun verran pikku-aatelia, osaksi vuokralaisia, osaksi oman tilan isäntiä.

Istuttiin penkeillä matalien tammipöytien ympärillä. Puhe oli äänekästä ja koski yksinomaan päivän suurta tapahtumaa: Chmielnickin pakoa. Skrzetuski ja Zacwilichowski asettuivat erikseen huoneen nurkkaan ja luutnantti rupesi kyselemään, mikä lintu tuo Chmielnicki oikeastaan oli, kun kaikki hänestä puhuivat.

-- Ettekö te sitä tiedä, sanoi vanha soturi. -- Hän on zaporogilaissotajoukkojen sihteeri, Subotowin tilanherra ja -- viime sanat lausui vanhus kuiskaten -- minun toverini. Olemme vanhat tutut. Olemme yhdessä olleet monessa leikissä ja aina hän on kunnostautunut. Varsinkin Cecorajn luona. Sellaista kokemusta sota-asioissa ei paljon tavata koko Puolassa. Parasta on pitää se omana tietonaan, mutta hän on kun onkin hetmaniksi syntynyt: kädessä voimaa ja päässä järkeä. Koko kasakkakunta kuuntelee häntä enemmän kuin leiripäällikköjä ja atamaneja. Hyvien puolien rinnalla hänellä kyllä on huonojakin: hän on kova, hän rettelöi ja kun viha pääsee hänessä voitolle, niin hän saattaa olla kauhea.

-- Minkä kumman tähden hän karkasi Czehrynistä?

-- Sanotaan hänen riitaantuneen starosta Czaplinskin kanssa, mutta kuka ne tietää. Onhan aatelinen ennenkin suutuksissaan sekoittanut toisen asiat. Sanotaan hänen vietelleen starostan vaimon ja starostapahan vuorostaan ryöstäneen häneltä hänen rakastettunsa ja naineen hänet. Mutta ne nyt ovat joutavia asioita, sillä nainen siinä on vikapää. Chmielnicki taas olisi muka sitte myöhemmin vietellyt entisen rakastettunsa, eikähän se kuulosta mitenkään mahdottomalta... sillä nainen on kevytmielinen olento. Näiden näennäisten syiden alla piilee kuitenkin varmaan muita juonia. Näettekös, asia on sellainen, että Czerkasyssa asuu muuan vanha Barabasz, kasakkapäällikkö ja meidän ystävämme. Hänen hallussaan oli kuninkaallisia privilegioita ja kirjeitä, joissa vahvistetaan kasakkain vanhat etuudet, ja kerrotaan, että nämä kirjeet saivat kasakat nousemaan vastarintaan aatelia vastaan. Mutta kun Barabasz on kunnon mies, niin hän pidätti nämä kirjeet takanaan eikä päästänyt niitä julkisuuteen. No nyt kutsui Chmielnicki Barabaszin pitoihin luoksensa tänne Czehryniin ja lähetti samalla Barabaszin kartanoon miehiä, jotka ryöstivät hänen vaimoltansa nuo privilegiokirjeet ja Chmielnicki itse karkasi, ottaen kirjeet mukaansa. Olihan pelättävä, että kasakat olisivat käyttäneet näitä kirjeitä hyväkseen ja olisi syntynyt samallainen kapina kuin viimeksi Ostrjaninin johtama. Ja minä sanon vielä kerran: tuo Chmielnicki on kauhea mies ja hän on karannut ties minne.

Herra Skrzetuski puuttui nyt puheeseen: -- Sitä kettua! hän petti minut arolla. Sanoi olevansa ruhtinas Zaslawskin kasakkarykmentin eversti. Minä tapasin kun tapasinkin hänet viime yönä arolla ja vapautin hänet heittonuorasta.

Zacwilichowski tarttui molemmin käsin päähänsä.

-- Herran tähden, mitä te sanotte? Se ei voi olla mahdollista.

-- On se mahdollista, koska se on tapahtunut. Kyllä hän sanoi olevansa everstinä ruhtinas Zaslawskin joukoissa ja matkalla Kudakiin viemään kirjettä herra Grodzickille suurhetmanilta. Minä kuitenkaan en uskonut hänen puheitaan, koska hän ei kulkenut jokea myöten, vaan hiiviskeli arolla.

-- Hän on viekas kuin Odysseus. Missä hän sitte teidät tapasi?

-- Omelniczekin tienoilla, Dnieperin oikeanpuolisella rannalla. Nähtävästi hän oli matkalla Sicziin.

-- Hänen piti siis varkain päästä Kudakin ohitse. Nyt minä ymmärrän. Oliko hänellä matkassa paljonkin väkeä?

-- Ehkä neljäänkymmeneen mieheen. Mutta he tulivat liian myöhään. Jollen minä olisi ennättänyt apuun, niin starostan palvelijat olisivat kuristaneet hänet.

-- Malttakaahan, luutnantti. Tämä on vakava asia. Todellako, starostan palvelijatko?

-- Itse hän niin sanoi.

-- Miten starosta parka sitte saattoi tietää, mistä Chmielnickiä oli etsittävä, kun täällä koko kaupunki turhaan vaivaa päätään saadakseen selville, mihin hän on hävinnyt?

-- Sitä en minäkään tiedä. Ehkäpä Chmielnicki kaiken muun lisäksi valehteli ja pani tavalliset rosvot starostan palvelijoiksi, jotta paremmin uskottaisiin hänen kärsineen vääryyttä.

-- Se ei voi olla mahdollista. Mutta juttu on joka tapauksessa kummallinen. Tiedättekö, luutnantti, sitte siitä, että hetmani on lähettänyt kirjeitä, joissa käsketään ottamaan kiinni Chmielnicki ja pidättämään hänet maatilalleen.

Luutnantti ei ollut ehtinyt vastata, kun muuan aatelinen suurella melulla astui huoneeseen. Hän läiskytti ovea moneen kertaan, katsoi tuimasti ympärilleen ja virkkoi:

-- Nöyrin palvelijanne, hyvät herrat!

Hän oli noin neljänkymmenen ikäinen, pieni ja kiukkuinen. Kiukkuisuuden vaikutuksen antoivat erikoisesti silmät, jotka katselivat korkealta päästä kuin kaksi liikkuvaa luumua. Nähtävästi oli mies hyvin vilkas, tuima ja tuittupäinen herra.

-- Nöyrin palvelijanne, hyvät herrat! toisti hän lujemmin ja terävämmin, kun ei hänelle heti vastattu.

-- Palvelijanne, palvelijanne, vastasivat muutamat äänet.

Se oli Czehrynin ali-starosta herra Czaplinski, nuoren horonzi Koniecpolskin uskottu palvelija. [Horonzi, oik. lipunkantaja, oli muinais-puolalainen arvohenkilö, joka kantoi maakunnan lippua juhlallisissa tilaisuuksissa ja yleisen sotaväennoston aikana. Suoment. muistutus.]

Czehryniläiset eivät pitäneet hänestä, koska hän oli aika riitapukari ja kosti ihmisille olemattomistakin. Hänelle täytyi kuitenkin olla kohtelias, koska hänellä oli suuri vaikutusvalta.

Zacwilichowskia täytyi hänenkin, kuten kaikkien muiden, kohdella kunnioituksella. Hänen vakavuutensa, kunnollisuutensa ja urhoollisuutensa olivat siksi tunnustetut. Niin pian kuin herra Czaplinski hänet näki, tuli hän hänen luokseen ja asettui, ylpeästi kumarrettuaan Skrzetuskille, simakannuineen heidän pöytänsä ääreen.

-- Tietääkö starosta, kysyi Zacwilichowski -- jotakin Chmielnickistä?

-- Hirsipuuhun hän joutuu, herra horonzi, niin totta kuin minun nimeni on Czaplinski. Hän on vastaiseksi säästynyt, mutta hän riippuu vielä kerran hirsipuussa. Mikä hätä nyt on kun hetmanilta jo on tullut käsky. Jahka minä vaan saankin hänet käsiini!

Ja puhuessaan iski Czaplinski nyrkin pöytään niin että simaa läiskyi pöydälle.

-- Älkää, hyvä herra, kaatako hukkaan viiniänne! virkkoi herra Skrzetuski.

Zacwilichowski lausui:

-- Mistä te sen tiedätte? Hänhän on paennut eikä kukaan tiedä missä hän on.

-- Eikö kukaan tiedä? Minä tiedän -- niin totta kuin nimeni on Czaplinski. Tunteehan herra horonzi Chwedkon. Tämä Chwedko palvelee sekä häntä että minua. Hänestä tulee Chmielnickin Juudas. Se on varma se. Hän on ryhtynyt yhteistyöhön Chmielnickin miesten kanssa. Hän on ovela. Tietää joka askeleen. On luvannut toimittaa hänet elävänä tai kuolleena minun käsiini. Hän on lähtenyt arolle jo ennen Chmielnickiä ja tietää tarkalleen missä hän hänet yllättää. Se on oikea pirun poika!

Taasen hän läjähytti pöytään kätensä.

-- Älkää valako viiniänne hukkaan! toisti herra Skrzetuski painavasti.

Ali-starosta oli jostakin käsittämättömästä syystä ensi hetkestä lähtien ollut hänelle vastenmielinen.

Aatelinen herra lensi tulipunaiseksi ja pyöritteli pullistuneita silmiään, päätellen, että häntä tahdottiin loukata. Hän katseli kiivaasti Skrzetuskia, mutta hillitsi itsensä nähdessään hänen kantavan Wisniowieckin värejä. Koniecpolskin väet olivat paraikaa kireissä väleissä ruhtinaan kanssa. Czehryn ei ollut kaukana Lubniesta ja vaarallista oli kieltää ruhtinaan väreiltä niille tulevaa kunnioitusta.

Lisäksi oli ruhtinaan tapana valita miehensä sillä lailla, että oli paras punnita asioita ennenkuin haki riitaa heidän kanssaan.

-- Vai on siis Chwedko ottanut hankkiakseen Chmielnickin teidän käsiinne? puuttui Zacwilichowski taasen puhumaan.

-- Chwedko -- on. Ja hankkiikin, niin totta kuin minun nimeni on Czaplinski.

-- Mutta minäpä sanon teille, ettei hän hanki. Chmielnicki on onnellisesti päässyt ansasta ja lähtenyt Sicziin, ja siitä on vielä tänä päivänä annettava tieto herra Krakowskille. Chmielnickin kanssa ei ole leikittelemistä. Suoraan sanoen: hänellä on enemmän järkeä, voimakkaampi käsi ja parempi onni kuin teillä, joka aina kiivastutte. Toistan vieläkin, että Chmielnicki on päässyt leikistä ehein nahoin, ja jollette usko, niin tämä ritari voi sen teille todistaa. Sillä eilen tapasi hän Chmielnickin arolla ja hän oli heidän erotessaan aivan terve.

-- Se ei ole mahdollista, se ei ole mahdollista! tokaisi Czaplinski tulemaan ja repi tukkaansa.

-- Ja tahdotteko vielä tarkempia tietoja, jatkoi Zacwilichowski, -- niin tämä ritari omassa persoonassaan pelasti hänet ja löi teidän väkenne. Se ei suinkaan ole hänen syynsä, sillä hän oli paluumatkalla Krimistä eikä tietänyt mitään hetmanin kirjeistä. Hän näki ainoastaan miehen ryövärien käsissä ja riensi häntä auttamaan. Minä ilmoitan teille Chmielnickin pelastuksesta, sillä kyllä hän zaporogilaisineen pian sekaantuu teidän asioihinne eikä ehkä kohtele teitä aivan lempeästi. Sellaista se on, kun antautuu mokomaan peliin. Hyi olkoonkin.

Zacwilichowski ei hänkään pitänyt Czaplinskista.

Czaplinski karkasi paikoiltaan eikä suuttumukseltaan tahtonut saada sanaa suustaan. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja silmät pullistuivat entistä ulomma kuopistaan. Hän seisoi Skrzetuskin edessä ja tokaisi tulemaan yksityisiä sanoja:

-- Mitä... Huolimatta hetmanin kirjeestä... kyllä minä teidät... kyllä minä teidät...

Herra Skrzetuski ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Nojaten kyynärpäitä pöytään, katseli hän edessään pyristelevää Czaplinskia niinkuin haukka katselee kytkettyä varpusta.

-- Tehän käytte minuun kiinni niinkuin takkiainen koiran häntään, sanoi hän.

-- Minä haastan teidät oikeuteen... Te menette... huolimatta kirjeestä... Minä vielä kasakat...

Hän piti sellaista elämää, että muut huoneessa jo vaikenivat. Päät alkoivat kääntyä Czaplinskiin päin. Hän haki aina riitaa, hänen luontonsa oli sellainen, ja kaikkia hän loukkasi. Mutta se ihmetytti kaikkia, että hän tällä tavalla kohteli ainoaa, jota hän pelkäsi, Zacwilichowskia, ja soturia, joka kantoi Wisniowieckin värejä.

-- Parasta, että pysytte ääneti, sanoi vanha horonzi. -- Tämä ritari on, niinkuin näette, minun seurassani.

-- Minä vien teidät linnaan... jalkapuuhun! ärjyi Czaplinski, välittämättä mistään ja kenestäkään.

Silloin herra Skrzetuski oikaisi itsensä pitkin pituuttaan. Vetämättä sapelia tupesta, päästi hän sen hihnan varaan, tarttui keskeltä kiinni ja nosti asetta niin että se ristin muotoisen kahvan kohdalta joutui juuri herra Czaplinskin nenän eteen.

-- Haistakaappa tätä! sanoi hän kylmästi.

-- Jumalan tähden... Palvelijat! huusi Czaplinski, tarttuen kahvaan.

Mutta hän ei saanut vedetyksi sapelia tupesta. Nuori luutnantti kävi häneen käsiksi, tarttuen toisella kädellä niskaan, toisella selkään, nosti ilmaan miehen, joka pyristeli kuin lohi, ja puhui, kantaessaan häntä penkkien lomitse:

-- Hyvät herrat ja veljet, antakaapa tilaa tälle sonnille, muuten se puskee.

Ovelle päästyään aukaisi hän sen tönäisemällä taakkaansa siihen ja paiskasi ali-starostan kadulle.

Sitte hän tyynesti asettui entiselle paikalleen Zacwilichowskin viereen.

Hetken ajan oli huoneessa hiljaista. Herra Skrzetuskin voimannäyte oli tehnyt vaikutuksen. Mutta sitte pääsi nauru valloilleen niin että seinät tärisivät.

-- Eläkööt Wisniowieckin miehet! huudettiin.

-- Hän on pyörtynyt, totta totisesti pyörtynyt ja makaa verissään! huusivat samassa ne miehet, jotka olivat jääneet ovesta katselemaan Czaplinskin mutkiin, saadakseen tietää miten hänen kävisi. -- Palvelijat tulevat kantamaan häntä pois.

Se pieni joukko läsnäolevia, joka oli ali-starostan puolella, ei uskaltanut osottaa mieltään muulla tavalla kuin katsoa murjottamalla luutnanttiin.

-- Totta puhuen, virkkoi Zacwilichowski, -- se koira on aina saaliinsa kantapäillä.

-- Rakki se on eikä mikään koira, sanoi lihava aatelisherra. Hänellä oli toisessa silmässä kaihi ja otsassa taalarin kokoinen reikä, jonka pohjalta luu paistoi. Liketen luutnanttia hän jatkoi: -- Rakki se on eikä mikään koira. Sallikaa minun tehdä tuttavuutta. Olen Jan Zagloba, Wczelen sukua. Minut tunnetaan, jollei muusta, niin tästä lävestä, jonka ryövärin kuula teki otsaani, kun olin Pyhällä maalla sovittamassa nuoruuteni syntejä.

-- Älkäähän nyt, huomautti Zacwilichowski, -- tehän kerran sanoitte, että juomakannu Radomissa oli sattunut päähänne.

-- Ryövärin luoti, niin totta kuin tässä seison. Radomissa oli toinen seikkailu.

-- Taisitte olla matkalla Pyhälle maalle... mutta perille te ette ikinä päässyt.

-- En päässytkään, sillä jo Galatassa voitin marttyripalmun. Jos tämä on valhetta, niin olen oikea arkki-koira enkä mikään aatelisherra.

-- Onpa se aika läpi.

-- Minä olen hirttämätön veijari! Tuohon käteen, herra luutnantti.

Nyt tuli toisiakin tekemään tuttavuutta herra Skrzetuskin kanssa ja julkilausumaan hänelle ihailuaan. Czaplinskista ei yleensäkään pidetty ja kaikki olivat hyvillään kommelluksesta, mikä hänelle oli tapahtunut. Kummaa ja käsittämätöntä oli, että kaikki aateliset Czehrynin seuduilla, alkaen vähimmistä vuokraajista aina Koniecpolskin henkilökuntaan asti, tuntien, kuten naapurien tapa on, Czaplinskin ja Chmielnickin riidat, aina asettuivat viimemainitun puolelle. Chmielnicki kulki nimittäin mainehikkaan soturin nimissä, hän oli useammassa kuin yhdessä sodassa osoittanut urheuttaan. Tiedettiin kuninkaankin ylläpitävän suhdetta häneen ja panevan suurta arvoa hänen mielipiteilleen. Koko juttua pidettiin tavallisena riitana aatelismiesten kesken, jommoisia, varsinkin vähävenäläisissä maissa alituiseen sattui. Suosio kallistui sen puolelle, joka paremmin kykeni herättämään mielenkiintoa eikä kukaan aavistanut, että tuolla riidalla tulisi olemaan hirveät seuraukset. Vasta myöhemmin ruvettiin vihaamaan Chimielnickiä ja silloin sekä aatelisten että hengellisten herrain keskuudessa.

Kaikki tulivat nyt, haarikat pystyssä, herra Skrzetuskin luo.

-- Maljanne herra ja veli! Terveydeksenne! Eläkööt Wisniowieckin miehet! Sellainen nuorukainen ja jo luutnanttina ruhtinaalla. Eläköön ruhtinas Jeremi, hetmanien hetmani! Ruhtinas Jeremia me seuraamme vaikkapa maailman loppuun! -- Turkkilaisia ja tatareja vastaan! -- Stumbuliin! Eläköön armollinen kuninkaamme Wladislaw IV!

Lujimmalla äänellä huusi herra Zagloba, joka juomisessa ja suunsoittamisessa voitti kokonaisia rykmenttejä.

-- Hyvät herrat! jyrisi hän niin että ikkunaruudut helisivät, -- minä olen jo kerran haastanut sulttaaninkin oikeuteen väkivallanteosta. Silloin kun minä olin Galatassa...

-- Jos te vielä puhutte, niin hampaat tippuvat suustanne.

-- Mitenkä niin, hyvät herrat? Tässä neljä linnaoikeuden kohtaa: raiskaus, murhapoltto, ryöväys ja toisen taloa vastaan harjoitettu väkivalta, ja eikös tämä ollut juuri _vis armata_, aseellinen väkivalta.

-- Eihän kuurokaan huuda niinkun te.

-- Ja minä menen vaikka ylimpään oikeuteen...

-- Lakatkaa nyt kerrankin...

-- Ja vielä minä hänet toimitan pannaan ja kiroukseen ja julistan kunniattomaksi. Ja sitte tulee sota ja julma tuleekin.

-- Terveydeksenne, hyvät herrat!

Toiset nauroivat, niiden joukossa herra Skrzetuski, joka oli kiihtynyt leikissä. Lihava aatelisherra puhui puhumistaan kuin kuuro, joka innostuu kuulemaan omaa ääntään. Onneksi erään toisen aatelismiehen väliintulo teki lopun hänen puheestaan. Tämä ojensi hänelle kätensä ja alkoi laulavalla liettualaisella ääntämisellä:

-- Rakas Zagloba, tutustuttakaa minutkin herra Skrzetuskiin.

-- Totta kai, totta kai. Hyvä luutnantti, tämä on herra Powsinoga, Täijalka.

-- Podbipienta, Kantapäänhalkaisija, korjasi aatelisherra.

-- Olkoon menneeksi! Zerwipludran, Housunhalkaisijan vaakunaa.

-- Zerwikapturin, Kallonhalkaisijan, korjasi liettualainen taaskin.

-- Olkoon menneeksi. Psichkiszekin, Koiransuolen kartanosta.

-- Mysikiszekin, Hiirensuolen kartanosta, korjasi aatelisherra.