Part 19

-- Minulle ei annettu Litynin starostakuntaa, mutta nyt minä otan niitä kymmenen enkä yhtä. Me karkoitamme herrat Koniecpolskit, Kalinowskit, Potockit, Lubomirskit, Wisniowieckit, Zaslawskit ja koko aatelin ja jaamme keskenämme heidän maatilansa ja varmaan se on Jumalankin ajatus, kun hän jo on antanut meille kaksi niin suurta voittoa.

Skrzetuski ei kuunnellut everstin juttuja, sillä hän ajatteli muuta, mutta Krzeczowski jatkoi:

-- Kun taistelun ja voittomme jälkeen Tuhaj-bejin kortteerissa näin hänen jalosukuisuutensa kruunun hetmanin, herrani ja hyväntekijäni niiniköysiin sidottuna, niin hän heti suvaitsi kutsua minua kiittämättömäksi ja Juudakseksi, mutta minä vastasin hänelle: "Teidän ylhäisyytenne vojevoda, en ole kiittämätön, sillä kun tulen istumaan linnoissanne ja oleskelemaan maatiloillanne -- luvatkaa minulle vain, ettette juo itseänne humalaan -- niin minä teen teidät alastarostakseni!" Hohhoh! Tuhaj-bej pyydystelee noita lintuja paljon ja säästää heitä. Muuten Chmielnicki ja minä puhuisimme heidän kanssaan toista kieltä. Mutta kas niin! vankkurit ja tatarit ovat jo valmiina. Minne siis tahdot lähteä?

-- Czehryniin.

-- Ihminen niittää, mitä hän kylvää. Ordalaiset vievät sinut vaikkapa itse Lubnieen, he ovat saaneet sellaisen käskyn. Pidä sinä vain huolta siitä, että ruhtinaasi ei pistätä heitä paaluun, minkä hän varmaan tekisi kasakoille. Siksi matkaasi onkin pantu tatareja. Hetmani käski antaa sinulle ratsusikin. Jää hyvästi ja muista meitä ja sano meidän hetmanilta terveisiä ruhtinaalle, ja jos voit, niin taivuta hänet siihen, että hän tulisi tervehtimään Chmielnickiä. Ehkäpä hänet vastaanotetaan suosiollisesti. Jää hyvästi!

Skrzetuski istuutui vankkureihin, ordalaiset asettuivat piiriin niiden ympärille ja lähdettiin liikkeelle. Torin poikki oli vaikea päästä, sillä se oli kokonaan täynnä zaporogilaisia ja rahvasta. Väkijoukko keitti itselleen puuroa ja lauloi Keltaisen Veden ja Korsunin voitosta. Lauluja olivat jo ehtineet sepittää sokeat ja guslansoittajat, joita kaikkialta oli tulvannut leiriin. Tulien välillä, joiden yläpuolella puurokattilat kiehuivat, nähtiin siellä täällä öisten mellastusten jäljeltä murhattujen naisten ruumiita. Vähän edempänä oli läjissä päitä, jotka olivat leikatut irti taisteluissa kaatuneista ja haavoittuneista sotilaista. Nämä ruumiit ja päät alkoivat jo mädäntyä, mutta haju ei ollut kuitenkaan vielä aivan sietämätön, joten joukot saattoivat olla koolla. Kaikkialla kaupungissa näkyi jo hävityksen ja zaporogilaisen viileyden jälkiä. Akkunat ja ovet olivat temmatut paikoiltaan, tuhansien särjettyjen esineiden sirpaleet, kekäleet ja oljet peittivät torin. Katonräystäistä riippui hirtettyjä, suurimmalta osalta juutalaisia, ja roskaväki huvitteli siellä täällä käymällä kiinni näiden hirtettyjen jalkoihin ja keinutellen niiden nojassa.

Yhdellä puolen toria törröttivät palaneiden talojen, niiden joukossa myöskin katolisen kirkon rauniot. Ne olivat vielä kuumat ja niistä nousi savua. Palaneen käry tuntui ilmassa. Poltettujen talojen takana oli leiri, jonka ohi herra Skrzetuskin täytyi ajaa, ja joukko tatarilaisten käsiin joutuneita vankeja, joita taajat ordalaisvartiostot vahtivat. Ken Czehrynin, Czerkasyn ja Korsunin ympäristöistä ei päässyt piiloon tai joutunut rahvaan kirveen alle, se joutui niiniköysiin. Vankien joukossa oli molemmissa taisteluissa vihollisen käsiin joutuneita sotamiehiä ja ympäristön asukkaita, jotka tähän asti eivät olleet voineet tai tahtoneet liittyä kapinaan. Niinikään oli siellä ylempää ja alempaa aatelistoa, alastarostoja, virkamiehiä, talonisäntiä, köyhtyneitä aatelisia molempaa sukupuolta ja lapsia. Vanhuksia ei ollut, sillä tatarit murhasivat heidät, koska he eivät kelvanneet myytäviksi. Tatarit olivat niinikään ottaneet haltuunsa kokonaisia vähävenäläisiä kyliä ja kauppaloja, sillä Chmielnicki ei ollut uskaltanut panna sitä vastaan. Monella paikkakunnalla tapahtui, että miehet lähtivät kasakkaleiriin, mutta palkinnoksi siitä tatarit polttivat heidän asumuksensa ja ottivat naiset ja lapset mukaansa. Yleisessä hillittömyydessä ja mielten villiytymisessä ei kukaan sitä kysynyt eikä muistanut. Rahvas, joka tarttui aseihin, luopui kotikylästään, vaimoistaan ja lapsistaan. Heiltä otettiin vaimot ja he ottivat -- parempia, nimittäin puolattaria, jotka he, nautittuaan heidän sulostaan, murhasivat tai myivät ordalaisille. Vangittujen joukosta ei puuttunut myöskään ukrainalaisia nuorukaisia. Näitä oli sidottu kolme tai neljä samaan nuoraan yhdessä aateliskartanoiden neitojen kanssa. Orjuus ja kurjuus tasoitti säätyeron. Noiden olentojen näkeminen oli pöyristyttävä, se ei voinut olla herättämättä kostonhimoa. He olivat ryysyisiä, puoleksi alasti, pakanat solvasivat heitä laskien häpeällistä pilaansa, kierrellessään uteliaina ja toimettomina pitkin leiripihaa. Näitä vankeja tönittiin, lyötiin, tai suutelivat heitä inhoittavat huulet, lopuksi he kadottivat tajuntansa ja tahtonsa. Muutamat nyyhkyttivät tai voihkivat ääneensä, toiset seisoivat tuijottavin silmin, puolihulluina, suu auki, välinpitämättöminä alistuen kaikkeen, mikä heitä kohtasi. Siellä täällä kuului epätoivoiseen vastarintaan nousseen ja säälittömästi murhatun vangin parahdus. Härännahkapiiskojen läjähdyksiä kuului miesten ryhmistä, ne sekaantuivat lasten tuskanhuutoon ja kirkunaan, karjan ammunaan ja hevosten hirnuntaan. Vankisaalis ei vielä ollut jaettu eikä asetettu marssijärjestykseen niin että kaikkialla vallitsi mitä suurin sekaannus. Vankkurit, hevoset, sarvikarja, kameelit, juurikasvit, naiset, miehet, kasat ryöstettyjä vaatteita, astioita, mattoja, aseita, kaikki tämä oli ahdettuna yhteen ja odotti jakoa ja järjestelyä. Yhä vielä ajoivat pienemmät tatarilaisosastot uusia ihmis- ja karjalaumoja paikalle. Kuormitetut proomut kulkivat Rosjoen poikki ja pääleiristä saapui yhä uusia vieraita tyydyttämään silmiään koottujen rikkauksien katselemisella, muutamat kumyssista tai viinasta juopuneina ja yllään kummalliset puvut -- vallattomuudessaan olivat he pukeneet ylleen katolisten ja kreikanuskoisten pappien messupukuja, vieläpä naisten hameitakin --, alkoivat jo meluten riidellä siitä, mitä kukin saisi osakseen. Tatarilaispaimenet istuivat karjojensa keskellä maassa ja huvittelivat, mikä soittaen kimeä-äänistä pilliänsä, mikä leikkien luupeliä, mikä harjoittaen nuijanlyöntiä. Koirat, jotka olivat seuranneet herrojansa, ulvoivat surkeasti.

Herra Skrzetuski pääsi vihdoin ohi tämän ihmisgehennan, joka oli täynnä voivotusta, kyyneliä, kurjuutta ja helvetillistä huutoa. Hän ajatteli jo, että hän saisi hengittää vapaammin, mutta heti leiristä päästyä kohtasi hänen silmäänsä uusi kauhea näky. Kaukana häämöitti varsinainen leiri, josta kuului yhtämittaista hevosten hirnuntaa ja näkyi tuhansien tatarien vilinä. Lähempänä, kentällä, Czerkasyyn vievän tien varrella huvittelivat nuoret sotilaat harjoituksekseen ampumalla kaaripyssyistä heikompia tai sairaita vankeja, jotka eivät olisi voineet kestää pitkää matkaa Krimiin. Muutama kymmen makasi pitkänään tiellä, muutamat sätkähtelivät vielä suonenvedontapaisesti. Ne, joita ammuttiin, olivat sidotut kiinni puihin tien varrella. Niiden joukossa oli myöskin vanhoja naisia. Hyvin osuttuja laukauksia seurasi tyytyväinen nauru ja huudot.

-- Jakshe jegit -- oikein pojat!

-- Uk jakshe koi -- jousi on hyvissä käsissä!

Pääleirin vieressä oli teurastettu tuhansia nautaeläimiä ja hevosia sotilaiden ravinnoksi, maassa juoksi veri virtanaan. Haju teurastetuista eläimistä tukahutti hengitystä ja lihakasojen keskellä häärivät punaiset ordalaiset puukko kädessä. Päivä oli helteinen, aurinko paahtoi. Noin tunnin kuljettuaan saapui herra Skrzetuski saattueineen avonaiselle arolle, mutta vieläkin kuului pääleiristä kaukainen melu ja karjan ammuminen. Tienvarrella näkyi yhtämittaa jälkiä ryövärien kulusta. Siellä täällä oli palaneita asumuksia, törröttäviä savupiippuja, tallattu viljavainio, murtuneita puita, tulen vahingoittamia kirsikkatarhoja. Vähän päästä oli tiellä kauheasti sinettyneitä ja turvonneita hevosten ja ihmisten ruumiita, silvottuina, ja niiden kimpussa korppilauma, joka meluten ja humisten läksi pakoon ihmisten lähestyessä. Chmielnickin verinen työ oli kaikkialla nähtävissä. Vaikea oli ymmärtää, ketä vastaan tämä mies oli nostanut kätensä, sillä ennen kaikkea voihki hänen oma maansa kurjuuden taakan alla.

Mlejovissa he kohtasivat tatarilaisosastoja, jotka ajoivat edellään yhä uusia vankilaumoja. Horodyszcze oli poltettu poroksi. Jäljellä törrötti vain kivinen kellotapuli ja vanha tammi keskellä toria. Puu oli kauhean hedelmän peitossa, sillä sen oksilla riippui muutamia kymmeniä nuoria juutalaisia, jotka kolme päivää sitte olivat hirtetyt. Samoin oli Konoplankassa, Starosielessä, Wienzowkissa, Balaklejssa ja Wodaczewissa murhattu paljon aatelisia. Itse tuo pikkukaupunki oli tyhjä, sillä miehet olivat lähteneet Chmielnickin luo ja naiset, vanhukset ja lapset olivat paenneet metsään, peläten ruhtinas Jeremin sotajoukkojen tuloa. Horodyszczestä ajoi herra Skrzetuski Smilan, Zabotynin ja Nowosielcen kautta Czehryniin, pysähtyen matkalla vain mikäli oli tarpeellista hevosten levähtämisen takia. He tulivat kaupunkiin seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Sota oli säästänyt kaupungin, ainoastaan muutamia taloja oli hävitetty -- niiden joukossa Czaplinskin -- maan tasalle. Linnassa oli everstiluutnantti Naokolo-Palec ja hänen kanssaan tuhatkunta kasakkaa, kaikki, sekä hän että kasakat ja koko väestö mitä suurimmassa pelossa, koska täällä, samoin kuin kaikkialla tien varrella, oltiin aivan varmoja siitä, että ruhtinas tulee minä hetkenä hyvänsä ja panee toimeen sellaisen koston, ettei maailmassa ikinä ole nähty vertaa. Tietymätöntä oli, mistä tällaiset huhut tulivat ja kuka niitä levitti. Ehkäpä pelko oli ne synnyttänyt, varmaa vain on, että yhtämittaa kerrottiin samoja uutisia: milloin oli ruhtinas jo tulossa lotjilla Sulaa pitkin, milloin taas hän jo oli Dnieperillä, milloin hän oli polttanut Wasiutyncen, milloin surmauttanut väestön Borysissa. Jokainen tieto hänen ratsuväkensä tai jalkamiestensä lähenemisestä herätti äärettömän kauhun. Herra Skrzetuski otti mielihyvällä varteen nämä huhut, sillä hän ymmärsi, että ne, vaikkeivät olleetkaan tosia, kuitenkin olivat omiaan ehkäisemään kapinan levenemistä Dnieperin taakse, missä ruhtinaan käsi välittömästi hallitsi.

Skrzetuski olisi tahtonut Naokolo-Palecilta tietää jotakin varmempaa, mutta everstiluutnantti tiesi ruhtinaasta yhtä vähän kuin muut ja olisi itsekin mielellään tahtonut saada tietoja Skrzetuskilta. Kun kaikki proomut ja veneet olivat vedetyt tälle puolelle, niin ei karkulaisiakaan voinut toiselta puolelta saapua Czehryniin. Jonkun matkan päässä Czehrynistä Skrzetuski viipymättä soudatti itsensä toiselle puolelle ja lähti suoraa päätä Rozlogiin. Toivoessaan pian saavansa täyden varmuuden Helenasta ja uskoessaan, että Helena on pelastettu tai yhdessä tätinsä ja ruhtinasten kanssa suojassa Lubniessa, tunsi hän voimansa ja terveytensä palaavan. Hän siirtyi pois vankkureista, astui ratsun selkään ja kiirehti säälimättä tatarilaisiansa, jotka, pitäen häntä lähettiläänä ja itseänsä hänen käskynalaisenaan suojajoukkona, eivät uskaltaneet panna vastaan. Siksi kiidettiin eteenpäin ikäänkuin takaa-ajajat olisivat olleet kintereillä, ja ratsujen kavioista jäi taakse keltaisia tomupilviä. He kiitivät asumusten, talojen ja kylien ohi. Seutu oli tyhjä, asunnot väettöminä, he eivät pitkään aikaan kohdanneet ainoatakaan elävää olentoa. Luultavasti myöskin kaikki, heidät nähdessään olivat menneet pakoon. Siellä täällä antoi herra Skrzetuski puistoista, metsistä, pelloilta ja ullakoilta etsiä ihmisiä, mutta ketään ei löydetty.

Vasta Pohrebyn tuolla puolen eräs tatareista huomasi jonkinlaisen ihmisolennon, joka koetti kätkeytyä kaislikkoihin Kahamlikin rannalla.

Tatarit karauttivat joelle ja toivat muutaman minuutin päästä herra Skrzetuskin luo kaksi aivan alastonta miestä.

Toinen niistä oli vanhus, toinen solakka viisi-, kuusitoistavuotias poika. Molempien hampaat kalisivat pelästyksestä eivätkä he pitkään aikaan saaneet sanaa suustaan.

-- Mistä te olette? kysyi herra Skrzetuski.

-- Emme ole mistään, herra, vastasi vanhus. -- Me käymme kerjäämässä ja soitamme guslaa. Tuo mykkä kulkee minun mukanani.

-- Mistä te nyt tulette? Puhu rohkeasti, ei sinulle tehdä mitään.

-- Herra, me olemme yleensä käyneet kylissä, kunnes eräs paholainen meidät ryösti. Meillä oli hyvät jalkineet -- ne otti, meillä oli hyvät lakit -- ne otti, hyvät ihmiset olivat antaneet hyvät vaatteet -- ne otti, eikä jättänyt edes guslaa.

-- Minä kysyn sinulta, hölmö, mistä kylästä tulet.

-- En tiedä, herra, minä olen kerjäläisukko. Kas me olemme alastomia, meitä palelee yöllä, päivällä haemme armeliaita ihmisiä, että he verhoisivat ja ruokkisivat meitä, me olemme nälissämme!

-- Kuule nyt mies, vastaa siihen mitä kysyn, muuten hirtätän sinut.

-- Minä en tiedä mitään, herra, ja jos minä tietäisin jotakin, niin vieköön minut paholainen.

Näki selvään, että ukko, joka ei oikein tietänyt, kuka kysyjä oli, oli päättänyt olla antamatta vastausta.

-- Mutta oletko ollut Rozlogissa, siellä missä ruhtinas Kurcewiczit asuvat?

-- En tiedä, herra.

-- Hirttäkää hänet! huusi herra Skrzetuski.

-- Olen ollut, herra! huusi ukko huomatessaan, että oli edessä täysi tosi.

-- Mitäs siellä näit?

-- Me olimme siellä viisi päivää sitte, mutta senjälkeen kuulimme Browarkissa, että sinne oli tullut ratsumiehiä.

-- Mitä ratsumiehiä?

-- En tiedä, herra. Yksi sanoi olleen ljaheja, toinen kasakoita.

-- Ratsaille! huusi tatareille herra Skrzetuski. Joukko läksi taas kiitämään eteenpäin. Aurinko likeni laskuaan aivan niinkuin silloin, kun luutnantti, tavatessaan Helenan ja vanhan ruhtinattaren, oli ratsastanut heidän rinnallaan Rozwanin vaunujen sivulla. Kahamlik loisti samalla tavalla purppurassa, päivä laski nukkumaan vieläkin hiljaisempana, leppeämpänä ja lämpimämpänä. Mutta silloin herra Skrzetuski ratsasti rinta täynnä onnea ja herääviä, suloisia tunteita ja nyt hän kiidätti kuin hullu, levottomuuden myrskyn ja pahojen aavistusten ajamana. Epätoivon ääni huusi hänen sielussaan: "Bohun on hänet ryöstänyt, et saa häntä enään koskaan nähdä!" Ja toivon ääni sanoi: "mutta onhan ruhtinas -- Helena on pelastettu!" Nämä äänet törmäsivät vastatusten ja olivat halkaisemaisillaan hänen sydämensä. He kiidättivät minkä hevoset vielä jaksoivat eteenpäin. Tunti kului toisensa perästä. Kuu tuli näkyviin ja kävi korkeammalle noustessaan yhä kalpeammaksi. Hevoset olivat vaahdossa ja huohottivat raskaasti. He tulivat metsään, ajoivat kuin salama sen poikki ja pääsivät rotkoon. Sen takana on jo Rozlogi! Vielä hetki ja ritarin kohtalo on ratkaistu. Tuuli vinkui hänen korvissaan hänen siinä ajaessaan vinhaa vauhtia, lakki putosi hänen päästään, hevonen ähkyi hänen allaan kuin kaatumaisillaan. Hetki vielä, vielä yksi karaus ja jo, jo avautuu siinä laakso!

Yhtäkkiä pääsi outo, kauhea ääni herra Skrzetuskin rinnasta.

Päärakennus, ulkohuoneet, aitat, tallit, aitaus ja kirsikkatarha -- kaikki oli hävinnyt!

Kalpea kuu valaisi kumpua, siinä näkyi läjä mustia hiiliä, jotka eivät enään edes savunneet. Hiljaisuudessa ei kuulunut ainoatakaan ääntä.

Herra Skrzetuski pysähtyi mykkänä vallihaudan eteen. Hän nosti vain kätensä ylös, katseli, katseli ja pudisteli ihmetellen päätään. Tatarit pysäyttivät hevosensa. Hän astui alas satulastaan, etsi palaneen sillan jäännökset, kävi poikkipäin asetettua hirttä myöten vallihaudan yli ja istuutui kivelle keskellä asepihaa. Siinä istuessaan hän alkoi katsella ympärilleen, kuten ihminen ollessaan ensimäistä kertaa jollakin paikalla, tunnustelee sitä. Hän menetti tajunsa. Hän ei päästänyt ainoatakaan vaikerrusta. Hetken perästä, laskettuaan kädet polviaan vastaan, painoi hän päänsä alas ja jäi liikkumattomaan asentoon. Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut. Vaikkei hän nukkunutkaan, niin hän ainakin oli turtunut. Hänen päässään ei enään ollut ajatuksia, ainoastaan hämäriä kuvia. Hän näki edessään Helenan sellaisena kuin hän oli ollut sanoessaan jäähyväisiä ennen tätä viime matkaa. Vain hänen kasvonsa olivat ikäänkuin sumun verhoamat, niin ettei hänen piirteitään saattanut eroittaa. Skrzetuski tahtoi houkutella hänet esiin sumuverhosta, mutta ei saanut. Ja hänen täytyisi ratsastaa pois näin raskain sydämin. Äkkiä hänen mieleensä välähti Czehrynin tori, vanha Zacwilichowski ja Zagloban otsattomat kasvot. Varsinkin nuo kasvot jäivät itsepintaisesti hänen silmiensä eteen, kunnes vihdoin niiden sijalle tuli Grodzickin synkkä hahmo. Sitte hän vielä näki Kudakin, kosket, taistelun Chortycan saarella, Siczin, yleensä koko matkan ja kaikki tapaukset aina viime hetkeen asti. Mutta etempänä oli jo pimeys. Mitä juuri nyt oli hänelle tapahtunut, siitä hän ei saanut selkoa, hänellä oli vain jokin epäselvä aavistus, että hän matkustaa Helenan luo Rozlogiin, mutta että hänen voimansa ovat loppuneet ja että hän siksi lepää tässä talon raunioilla. Hän olisi jo tahtonut nousta ja ratsastaa eteenpäin, kuitenkin jokin sanomaton voimattomuus kytki hänet paikoilleen, niinkuin hänen jalkoihinsa olisi sidottu sadan naulan kuulat.

Hän istui siinä istumistaan. Yö kului. Tatarit asettuivat yösijalle ja, sytytettyään tulen, alkoivat paistaa hevosenlihaa. Syötyään he panivat maahan nukkumaan.

Mutta ei ollut kulunut tuntiakaan, kun he taasen olivat pystyssä.

Kaukaa kuului hälyä, joka muistutti suuren, kiireesti marssivan ratsujoukon ääntä.

Tatarilaiset pistivät kiireen kautta valkean lakanan riu'un nenään ja panivat runsaasti sytykettä tuleen, jotta heidät jo kaukaa tunnettaisiin rauhallisiksi lähettiläiksi.

Kavioiden töminä, hevosten korskuna ja sapelien kalina läheni lähenemistään. Pian näkyi tiellä ratsujoukko ja yhtäkkiä se piiritti tatarilaiset.

Alkoi lyhyt keskustelu. Tatarilaiset osoittivat kummulla istuvaa miestä -- jonka muuten selvästi saattoi nähdäkin, sillä häneen lankesi kuun valo -- ja ilmoittivat saattavansa lähettilästä; hän itse voisi muuten parhaimmin sanoa, kuka hänet oli lähettänyt.

Silloin osaston johtaja ynnä muutamat hänen toverinsa lähtivät kummulle. Tuskin olivat he kuitenkaan päässeet miehen luokse ja nähneet hänen kasvonsa, kun päällikkö löi kätensä yhteen ja huudahti:

-- Skrzetuski! Jumalan nimessä se on Skrzetuski!

Luutnantti ei liikahtanut.

-- Herra luutnantti, ettekö tunne minua, minä olen Bychowiec. Mikä teidän on?

Luutnantti vaikeni.

-- Herätkää, Jumalan nimessä. Hei toveri, terve!

Se oli todella herra Bychowiec. Hän kuului etuvartiostoon, joka kulki ruhtinas Jeremin koko sotavoiman edellä.

Sillaikaa tulivat muutkin rykmentit paikalle. Sanoma että Skrzetuski on löydetty lensi salaman nopeudella lippukunnasta lippukuntaan ja kaikki kiirehtivät tervehtimään rakasta toveria. Pikku Wolodyjowski, kaksi Sleszynskiä, Dzik, Orpiszewski, Migurski, Jakubowicz, Lene, herra Longinus Podbipienta ja joukko muita upseereja juoksi kilvan kummulle. Mutta turhaan he häntä puhuttelivat, huusivat nimeltä, löivät olkapäälle, koettivat nostaa pystyyn -- herra Skrzetuski katsoa tuijotti heihin eikä tuntenut ketään. Tai pikemmin päinvastoin: hän näytti kyllä tuntevan heidät, mutta tuntui siltä kuin ei hän vähääkään välittäisi heistä. Silloin ne jotka tiesivät hänen rakastavan Helenaa -- ja melkein kaikki sen jo tiesivät --, muistivat millä paikalla he olivat, ja nähdessään mustat kekäleet ja harmaan tuhan, ymmärsivät kaikki.

-- Hän on tuskasta kadottanut tajunsa, kuiskasi joku.

-- Hän on epätoivosta joutunut mielenhäiriöön.

-- Viekää hänet ruhtinaan luo. Ehkä hän herää, kun näkee ruhtinaan.

Herra Longinus väänteli käsiään. Kaikki olivat piirissä luutnantin ympärillä ja katselivat häntä säälien. Muutamat pyyhkivät hihallaan kyyneliään, toiset huokasivat surullisesti. Yhtäkkiä astui piiristä esiin korkea mies, lähestyi hiljaa luutnanttia ja pani molemmat kätensä hänen päänsä päälle.

Se oli kirkkoherra Muchowiecki.

Kaikki vaikenivat ja laskivat polvilleen, ikäänkuin ihmettä odottaen, mutta kirkkoherra ei tehnyt ihmettä, hän piti vain yhä käsiään Skrzetuskin pään päällä, kohotti silmänsä kuutamossa loistavaa taivasta kohden ja lausui kuuluvalla äänellä:

-- _Pater noster, qui es in coelis! sanctificetur nomen Tuum, adveniat regnum Tuum, fiat voluntas Tua_...

Siinä hän hetkeksi pysähtyi ja toisti entistä kuuluvammalla äänellä ja juhlallisemmin:

-- ... _Fiat voluntas Tua!_...

Syvä hiljaisuus vallitsi.

-- _Fiat voluntas Tua!_ toisti kirkkoherra kolmannen kerran.

Silloin tunki Skrzetuskin huulilta sanomattoman tuskainen mutta alistuvainen ääni:

-- _Sicut in coelo et in terra!_

Ja ritari heittäytyi nyyhkyttäen maahan.

End of Project Gutenberg's Tulella ja miekalla I, by Henryk Sienkiewicz