Part 17

Chmielnicki palasi läpimärkänä ja raivoissaan leiriinsä. Hän ei puhunut sanaakaan kenellekään. Hänelle tehtiin kamelintaljoista teltta. Sen suojassa hän istui, märehtien katkeria ajatuksiaan.

Hänet valtasi epätoivo. Nyt vasta hän käsitti millaiseen yritykseen hän oli ryhtynyt. Nyt hänet oli lyöty, työnnetty takaisin, melkeinpä tuhottu, taistelussa niin pienillä voimilla, että niitä todella saattoi katsoa vain etujoukoiksi. Hän tiesi kuinka suuri valtakunnan sotajoukkojen puolustusvoima oli, hän oli ottanut sen lukuun ryhtyessään sotaan, mutta hän oli sittenkin laskenut väärin. Siltä ainakin tuntui tällä hetkellä. Ja siksi hän tarttui paljaaksi ajettuun pääkalloonsa ja tunsi halua murskata sen ensimäistä tykkiä vastaan. Miten käykään sitte, kun hän joutuu tekemisiin hetmanien ja koko valtakunnan kanssa?

Tuhaj-bejn tulo keskeytti hänen ajatuksensa.

Tatarin silmät paloivat vimmastuneina. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hampaat välkkyivät parrattomien huulten takaa.

-- Missä ovat saaliit? Missä vangit? Missä päälliköiden päät? Missä voitto? kysyi hän käheästi.

Chmielnicki hyppäsi pystyyn.

-- Tuolla! vastasi hän kovalla äänellä, viitaten puolalaisten leiriin päin.

-- Lähde sinne! karjaisi Tuhaj-bej. -- Ja jollet lähde, niin minä lähetän sinut nuorasta talutettuna Krimiin.

-- Lähden, sanoi Chmielnicki, -- lähden vielä tänään. Otan saalista ja vankeja. Mutta tee sinä tili khanille, sillä sinä tahdot saalista ja vältät taistelua.

-- Koira! ulvoi Tuhaj-bej, -- sinä tuhoat khanin sotajoukon.

Ja he seisoivat hetkisen vastatusten, sieraimet vihasta läähättäen. Ensinnä tyyntyi Chmielnicki.

-- Rauhoitu, Tuhaj-bej, sanoi hän. -- Sadetulva keskeytti taistelun, kun Krzeczowski oli murtanut rakuunoiden rivit. Minä tunnen heidät, huomenna he jo taistelevat vähemmällä raivolla ja arokin pehmenee, joten husaarit vajoavat. Huomenna he kaikki ovat meidän käsissämme.

-- Sinäpä sen sanoit, murisi Tuhaj-bej.

-- Ja pidän myös sanani. Tuhaj-bej, ystäväni, khani on lähettänyt sinut avukseni eikä turmiokseni.

-- Sinä lupasit voiton etkä tappiota.

-- Saatiinhan vangiksi hiukan rakuunoita, luovutan ne sinulle.

-- Luovuta, minä käsken lyödä ne paaluun.

-- Älä tee sitä, päästä heidät vapaiksi. He ovat ukrainalaisia Balabanin lippukunnasta, minä lähetän heidät houkuttelemaan rakuunoja meidän puolellemme. Ja he tulevat kuten Krzeczowskikin.

Tuhaj-bej murisi hyväksyvästi. Katsoen tiukasti Chmielnickiin hän mörähti:

-- Käärme...

-- Viekkaus on samanarvoinen kuin urhoollisuuskin. Jos minä saan houkutelluksi rakuunat petokseen, niin ei yksikään sielu pääse pakoon puolalaisten leiristä -- ymmärrätkö?

-- Potockin otan minä.

-- Minä annan hänet sinulle -- ja Czarnieckin myöskin.

-- Anna vähän viinaa, on kylmä.

-- Kyllä.

Samassa astui Krzeczowski sisään. Hän oli synkkä kuin yö. Hänen tavoittelemansa starostan- ja kastellaaninpaikat, linnat ja aarteet olivat tämänpäiväisen taistelun jälkeen häipyneet kuin sumu. Huomenna ne voivat hävitä kokonaan ja ehkäpä tuosta sumusta niiden asemasta sukeltaakin esiin nuora tai hirsipuu. Ja jollei hän olisi surmannut hetmanin saksalaisia, siten polttaen sillat takanaan, niin olisi hän varmaan nyt miettinyt, miten olisi voinut pettää vuorostaan Chmielnickin ja ratsuväkineen mennyt Potockin leiriin.

Mutta se oli kun olikin mahdotonta.

He istuivat kolmisin viinapullon ääressä ja joivat ääneti. Rankkasateen kohina herkesi vähitellen.

Hämärtyi.

Ilosta väsyneenä, heikentyneenä ja kalpeana herra Skrzetuski makasi liikkumattomana rattailla. Zachar piti hänestä ja käski kasakkainsa pingoittaa hänenkin yllensä huopakaton. Luutnantti kuunteli rankkasateen synkkää kohinaa, mutta hänen mielensä oli kirkas ja onnellinen. Olivathan hänen husaarinsa näyttäneet, mihin he pystyvät. Hänen Puolansa oli majesteettinsa arvon mukaisesti puolustanut itseänsä. Ensimäisen kasakkaryntäyksen myrsky oli murtunut Puolan sotajoukkojen keihäänteriä vastaan. Ja vielä ovat hetmanit, on ruhtinas Jeremi ja niin paljon ylimyksiä, niin paljon aatelia, niin paljon mahtia ja tämän kaiken yläpuolella kuningas -- _primus inter pares_.

Ylpeys paisutti herra Skrzetuskin rintaa, hän ikäänkuin omisti koko tuon mahdin itsessään.

Tuntiessaan nyt, ensi kerran siitä kun Siczissä oli kadottanut vapautensa, tuon voiman, tunsi hän myöskin sääliä kasakkoja kohtaan: he ovat tehneet itsensä syypääksi rikokseen, mutta he ovat soaistuina yrittäneet mahdottomia, ajatteli hän. He ovat vikapäät, mutta onnettomat, kun antoivat tuon miehen, joka johtaa heidät ehdottomaan perikatoon, nostaa itsensä kapinaan.

Hänen ajatuksensa vaelsivat kauemmas. Tulee rauha ja silloin on jokaisella oikeus ajatella myöskin yksityistä onneansa. Hänen muistonsa ja ajatuksensa pysähtyivät Rozlogiin. Siellä, jalopeuran kuopan läheisyydessä, on varmaan nyt aivan hiljaista. Siellä ei kapina koskaan nosta päätään ja jos nostaisikin, niin on Helena jo varmaan Lubniessa.

Yhtäkkiä katkaisi tykkien jyrinä hänen ajatuksensa kultaiset langat.

Chmielnicki oli juovuspäissään antanut rykmenttiensä uudestaan rynnätä. Mutta ryntäys loppui tykkileikkiin. Krzeczowski ehkäisi hetmanin.

Huominen päivä oli sunnuntai. Koko päivä kului rauhallisesti ja ilman ampumista. Leirit olivat vastapäätä toisiaan, niinkuin mitkäkin liittolaisarmeijojen leirit.

Skrzetuski luuli kasakkain haluttomuuden olevan syynä hiljaisuuteen. Mutta oi! -- hän ei tietänyt, että Chmielnicki sillaikaa, "katsellen eteensä järkensä monilla silmillä", pani kaikkensa liikkeelle saadakseen Balabanin rakuunoja houkutelluksi puolelleen.

Maanantaina syttyi taistelu jo aamun koittaessa. Skrzetuski katseli sitä, kuten ennenkin hymyilevin, iloisin kasvoin. Ja taasen astuivat kruunun rykmentit vallihaudan eteen, mutta ryhtymättä heti rynnäkköön tekivät ne vain paikaltaan kiusaa viholliselle. Aro ei ollut, kuten ensimäisenä taistelupäivänä, pehmennyt vain pinnalta, vaan syvälle. Raskas ratsuväki pääsi tuskin ensinkään liikkumaan -- siitä tuli heti etua zaporogilaisten ja tatarilaisten keveille lippukunnille. Hymy katosi vähitellen Skrzetuskin huulilta. Puolalaisen juoksuhaudan edessä peitti hyökkääjien tulva melkein kokonaan kruunun lippukuntien kapean vyöhykkeen. Tuntui siltä että tuo ketju minä hetkenä hyvänsä katkeaa ja hyökkäys alkaa valleilla. Skrzetuski huomasi, ettei enään ollut jäljellä puoltakaan siitä taisteluinnosta, joka lippukunnissa vallitsi ensi päivänä. Ne puolustautuivat tänäänkin itsepäisesti, mutta eivät iskeneet ensimäisinä, eivät hakanneet hajalle kasakkarykmenttejä, eivät lakaisseet tannerta edestään puhtaaksi, kuten myrskytuuli. Aron syvälle pehmennyt maapohja teki raivoisan ratsastuksen mahdottomaksi ja aivan kuin naulitsi raskaan ratsuväen juoksuhaudan eteen. Hurja lento oli sen voima ja tämä ratkaisi voiton, mutta nyt täytyi raskaan ratsuväen pysyä paikallaan. Chmielnicki puolestaan johdatti yhä uusia joukkoja taisteluun. Itse ehti hän kaikkialle, jokaisen huonekunnan johti hän omassa persoonassaan hyökkäykseen ja perääntyi vasta vihollisten sapelien edestä. Hänen intonsa siirtyi asteettain zaporogilaisiin niin että he, vaikka heitä tuhkatiheään kaatuikin, huutaen ja ulvoen juoksivat kilpaa juoksuhaudalle. He iskivät rautaisten rintojen muuria ja keihästen teriä vastaan ja palasivat lyötyinäkin, harventuneinakin uudelleen hyökkäykseen. Tämän painon alla alkoivat lippukunnat horjahdella, taipua ja paikoittain peräytyä, aivan kuten painija, jonka vastustaja on temmannut rautaisiin käsivarsiinsa, milloin heikkenee, milloin taas ponnistaa ja saa uusia voimia.

Puolenpäivän edellä olivat melkein kaikki zaporogilaiset voimat tulessa ja taistelussa. Taistelu riehui sellaisella vimmalla, että molempien taistelevien linjojen väliin muodostui ikäänkuin uusi valli hevosten ja ihmisten ruumiista.

Joka hetki tuli taistelusta kasakkojen juoksuhautoihin haavoittuneita, veren ja loan peittämiä, läähättäviä ja väsymyksestä horjuvia sotilaita. Mutta he palasivat taisteluun laulu huulilla, heidän kasvoistaan kuvastui taistelun hehku ja voiton varmuus. Tainnoksiin vaipumaisillaan he vielä huusivat: "surma puolalaisille!" Leiriin jätetty vartioväki ikävöi taisteluun.

Herra Skrzetuski synkistyi. Puolalaiset lippukunnat alkoivat suistua juoksuhautoihin. Ne eivät enään voineet pitää puoliaan ja niiden peräytymisessä saattoi havaita kuumeentapaista kiirettä. Yli kuudenkymmenen sotilaan huulilta pääsi ilonhuuto, kun he tämän näkivät. Rynnistyksen vauhti kasvoi kaksinkertaiseksi, zaporogilaiset ahdistivat jo niitä Potockin ratsumiehiä, jotka olivat suojelemassa peräytymistä.

Tykit ja muskettien kuulasade heittivät heidät kuitenkin takaisin. Hetkeksi taukosi taistelu. Puolalaisessa leirissä kajahti parlamentaaritorven toitotus.

Chmielnicki ei kuitenkaan enään tahtonut antautua keskusteluun. Kaksitoista kasakkahuonekuntaa astui alas hevosen selästä alkaakseen yhdessä jalkaväen ja tatarilaisten kanssa hyökkäyksen valleille.

Krzeczowskin piti kolmentuhannen jalkamiehen kanssa rientää heidän avukseen ratkaisevana hetkenä. Kaikki rummut, tamburinit ja torvet kaikuivat yhtaikaa, vaimentaen äänellään huudot ja muskettien yhteislaukaukset.

Herra Skrzetuski katseli vavisten verrattoman zaporogilaisjalkaväen syviä rivejä, kun he juoksivat valleja kohden ja ympäröivät niitä renkaassa, joka kävi yhä ahtaammaksi. Pitkät valkoiset savuviirut tuprahtelivat juoksuhaudoista noita rivejä kohden, ikäänkuin jokin jättiläisrinta olisi tahtonut puhaltaa pois nuo heinäsirkat, joita säälimättömästi tunkeutui esiin joka taholta. Kanuunankuulat kyntivät riveihin vakoja, pyssyjen laukaukset uudistuivat yhä tiheämmin, jyrinä ei herjennyt hetkeksikään, ryntääjien joukko suli nähtävästi sulamistaan kokoon ja kiemurtelikin jo paikoitellen suonenvedontapaisesti kuin haavoitettu jättiläiskäärme, mutta silti yhä ponnistaen eteenpäin. Jo, jo he ovat päässeet paikalle, jo he ovat lähellä juoksuhautaa -- tykit eivät enään voi heitä vahingoittaa! Herra Skrzetuski sulki silmänsä.

Ja nyt lensivät salamoina hänen päänsä läpi kysymykset: näkeekö hän, kun avaa silmänsä, vielä puolalaiset liput valleilla, näkeekö vai eikö näe? Melu kasvaa kasvamistaan, käy jokin tavaton kihinä, varmaan on tapahtunut jotakin. Huutoja kuuluu keskeltä leiriä -- mikä siellä on? Mitä on tapahtunut?

Kaikkivaltias Jumala!...

Tämä huuto pääsi herra Skrzetuskin huulilta, kun hän, avattuaan silmänsä, näki valleilla suuren kultaisen Puolan lipun sijasta vaaleanpunaisen, jossa oli arkkienkelin kuva.

Leiri oli valloitettu.

Vasta illalla sai luutnantti Zacharilta tietää koko rynnäkön kulun. Tuhaj-bej ei turhaan ollut sanonut Chmielnickiä käärmeeksi, sillä juuri hurjimman puolustuksen hetkellä olivat hänen houkuttelemansa Balabanin rakuunat menneet kasakoiden puolelle ja, hyökäten selästä omien lippukuntiensa päälle, auttaneet tuhoamaan nämä perinpohjin.

Illalla näki luutnantti vangit ja oli läsnä nuoren Potockin kuollessa. Hänen kurkkunsa läpi oli ammuttu nuoli eikä hän elänyt kuin muutamia tunteja taistelun jälkeen. Hän kuoli herra Stefan Czarnieckin käsiin. "Sanokaa isälleni", kuiskasi nuori kastellaani viime hetkellä, -- "sanokaa isälleni, että minä... ritarina..." Enempää ei hän saanut sanotuksi. Hänen sielunsa jätti ruumiin ja lensi taivasta kohden.

Skrzetuski muisti vielä kauvan nuo kalpeat kasvot ja siniset, kuoleman hetken kirkastamat silmät. Herra Czarniecki lupasi kangistuvan ruumiin ääressä, että hän, jos vielä pääsee vapauteen, on verivirroissa pesevä ystävänsä kuoleman ja tappion häpeän. Eikä ainoakaan kyynel virrannut hänen karkeille poskilleen, sillä hän oli rautainen ritari, ritari joka oli voittanut maineensa rohkeuden teoilla, ja mies, jota ei mikään onnettomuus taivuttanut. Niin hän lupasi. Ja sensijaan että olisi antautunut epätoivon valtaan, hän nyt lohdutti Skrzetuskia, joka kauheasti kärsi Puolan tappiosta ja häpeästä. "Puola on kärsinyt useammankin tappion", sanoi herra Czarniecki, "mutta siinä on kulumaton voima. Ei ole sitä ainoakaan mahti tähän asti murtanut, eivätkä sitä myöskään murra talonpoikain kapinat, talonpoikain, joita Jumala itse on rankaiseva, kun he noustessaan esivaltaa vastaan, vastustavat Hänen tahtoansa. Mitä taas tappioon tulee, niin on se kyllä surkuteltava, mutta kuka on tämän tappion kärsinyt? Hetmanitko? Kruunun sotaväkikö? Ei! Senjälkeen kun Krzeczowski oli eronnut ja pettänyt meidät, oli Potockin johtamaa osastoa katsottava vain etujoukoksi. Kapina levenee epäilemättä yli koko Ukrainan, sillä talonpojat siellä ovat ynseitä ja taistelukykyisiä. Mutta eihän kapina siellä ole mitään uutta. Sen tukahuttavat hetmanit yhdessä ruhtinas Jeremin kanssa ja heidän voimansa ovat koskemattomat. Jota mahtavampana kapina puhkeaa, sitä varmemmin se, kun se kerran saadaan tukahutetuksi, pitkäksi aikaa ja ehkä ainiaaksi sammuu. Vain heikkouskoinen ja pelkuri voi otaksua, että jokin kasakkalauma liitossa tatarilaismurzan kanssa todella saattaa käydä uhkaavaksi mahtavalle kansalle. Huonosti olisi Puolan laita, jos pelkkä talonpoikaismellakka saisi ratkaista sen kohtalon ja sen olemassaolon. Todella halveksien lähdimme me tälle sotaretkelle, lopetti herra Czarniecki -- ja vaikka etujoukko onkin tuhottu, niin luulen, että hetmanit pystyvät tukahuttamaan tämän kapinan -- tukahuttamaan sen ei miekalla eikä ampuma-aseilla, vaan patukoilla!"

Ja näin puhuessaan ei hän näyttänyt vangilta tai sotilaalta, joka on menettänyt taistelun, vaan ylpeältä hetmanilta, joka on varma huomisesta voitosta. Tuo sielunsuuruus ja usko Puolan voimaan valui kuin balsami luutnantin haavoihin. Hän oli likeltä katsellut Chmielnickin mahtia ja se oli hänet hiukan sokaissutkin, varsinkin kun hänellä tähän asti oli ollut pelkkää menestystä. Varmaan herra Czarniecki kuitenkin oli oikeassa. Hetmanien sotavoimat ovat vielä liikuttamattomina ja niiden takana seisoo Puolan, oikeuden, vallan ja Jumalan tahdon koko mahti. Luutnantti erosikin Czarnieckista toivorikkaampana ja iloisempana. Erotessaan hän vielä kerran kysyi herra Czarnieckilta, eikö hän tahtoisi heti alkaa keskustelua Chmielnickin kanssa vapaaksipääsemisestään.

-- Olen Tuhaj-bejn vanki, sanoi herra Stefan, -- hänelle minun on maksettava lunnaat, mutta tuon lauman kanssa en tahdo ruveta mihinkään tekemisiin, sen minä jätän pirulle.

Zachar, joka oli auttanut herra Skrzetuskia tapaamaan vankeja ja joka nyt saattoi häntä rattaille, lohdutti hänkin häntä matkalla. "Ei ollut vaikea suoriutua nuoresta Potockista", sanoi hän, "mutta hetmanien kanssa tulee vaikeaksi taistella. Asia on vasta alulla ja Jumala ties, millainen loppu on oleva. Kasakat ja tatarit ovat kyllä ryöstäneet puolalaista tavaraa, mutta ottaa on toinen asia, toinen asia on pitää hallussaan. Ja sinä, poikaseni, älä sure ja murehdi, sillä kyllä sinä saat vapautesi takaisin. Sinä lähdet omaistesi luo ja vanhuksen tulee sinua ikävä. Pahinta on vanhana olla yksin maailmassa. Hetmanien kanssa tulee olemaan vaikea taistella, oi kuinka vaikea!"

Eikä voitto, niin loistava kuin se olikin, todella vähimmässäkään määrin ratkaissut asiaa Chmielnickin eduksi. Se saattoi hänelle tulla suorastaan epäedulliseksikin, sillä helposti voi arvata, että suurhetmani, kostaakseen poikansa kuoleman, erityisellä voimalla oli nouseva zaporogilaisia vastaan. Hän ei ollut laiminlyövä mitään voidakseen kerta kaikkiaan tuhota heidät. Suurhetmanilla oli kyllä ollut jonkinlainen vastenmielisyys ruhtinas Jeremiin, ja se oli, vaikka hän olikin kohteliaisuudella sitä peitellyt, kuitenkin ilmennyt tarpeeksi usein ja eri tilaisuuksissa. Chmielnicki tiesi tämän hyvin, mutta hän otaksui, että vastenmielisyys nyt lakkaisi ja että tuo krakovalainen ylimys ensimäisenä oli ojentava käden sovintoon, joka takaisi hänelle kuuluisan sotaurhon ja hänen mahtavien joukkojensa avun. Näin yhdistettyjen voimien kanssa, joita lisäksi johti sellainen päällikkö kuin ruhtinas, ei Chmielnicki vielä uskaltanut mitellä voimiaan, sillä hän ei vielä täydellisesti luottanut itseensä. Siksi hän päätti kiirehtiä Ukrainaan ollakseen siellä, kun sinne saapuu sanoma Keltaisen Veden tappiosta, ja lyödäkseen hetmanit, ennenkuin ruhtinas ehtii heidän avukseen.

Hän ei siis nyt antanut sotajoukkonsa levätä, vaan marssi taistelun jälkeisenä päivänä aamunkoitossa eteenpäin. Marssi tapahtui niin nopeaan, että olisi luullut hetmanin olevan karkaamaisillaan käsistä. Oli aivan kuin tulvavesi olisi ottanut haltuunsa aron ja temmannut mukaansa kaikki vedet, mitä se tapasi tien varrella. Taakse jäivät metsät, tammilehdot, kummut ja jokien yli kuljettiin levähtämättä. Kasakkain voimat kasvoivat lakkaamatta matkan varrella, sillä yhä uusia talonpoikaisjoukkoja Ukrainan karkulaisia liittyi heihin. Talonpojat toivat myöskin tietoja hetmaneista, vaikka aivan vastakkaisia. Toiset väittivät, että ruhtinas vielä viipyy Dnieperin takana, toiset että hän jo on yhtynyt kruunun joukkoihin. Sensijaan tiesivät kaikki kertoa, että Ukraina jo on ilmiliekissä. Talonpojat eivät ainoastaan karkaa Villeille Kentille Chmielnickiä tapaamaan, vaan polttavat jo kyliä ja kaupunkeja, hyökkäävät herrojensa päälle ja aseistautuvat kaikkialla. Kruunun sotajoukot olivat taistelleet jo kahden viikon ajan, Steblew oli valloitettu ja Derenhowcen luona oli syntynyt verinen kahakka. Muutamin paikoin olivat linnakasakat jo menneet rahvaan puolelle ja odottivat kaikkialla vain taistelun merkkiä. Chmielnicki otti tämän kaiken lukuun ja kiirehti sitä enemmän.

Vihdoin hän oli päässyt Ukrainan kynnykselle. Czehryn avasi hänelle porttinsa selkoselälleen, kasakkavartiosto siirtyi heti hänen lippunsa alle, Czaplinskin talo hävitettiin ja kourallinen aatelisia, jotka olivat hakeneet suojaa kaupungissa surmattiin. Ilonhuudot, kellojensoitto, kirkkokulkueet eivät herjenneet hetkeksikään. Tulipalo sai vallan koko ympäristössä. Jokainen kenessä henki oli, tarttui viikatteihin ja piikkeihin ja liittyi zaporogilaisiin. Suunnattomia rahvaan joukkoja tulvi leiriin joka taholta ja ne tulivat ilomielin, varmoina siitä, ettei ruhtinas Jeremi, vaikka olikin tarjonnut apuaan hetmaneille, vielä ollut yhtynyt heihin.

Chmielnicki hengitti helpommin.

Hän kulki viivyttelemättä eteenpäin ja saapuikin jo keskelle kapinaa, keskelle teurastusta ja tulta. Tapausten todistajina olivat tuhkaläjät ja ruumiit. Chmielnicki kulki kuin laviini, hävittäen kaikki tieltään. Maa hänen edessään nousi, maa hänen takanaan tyhjeni. Hän kulki kuin kostaja, kuin legendan lohikäärme. Hänen askeleensa tirsuivat verta, hänen hengityksensä lietsoi tulipaloja.

Hän pysähtyi päävoimineen Czerkasyyn, lähetettyään eteenpäin tatarilaiset Tuhaj-bejn ja villin Krivonosin johdolla. Nämä saavuttivat hetmanien joukot Korsunin luona ja hyökkäsivät epäröimättä niitä vastaan. Mutta hyökkääjien täytyi kalliisti maksaa rohkeutensa. Takaisin torjuttuina, harventuneina, perinpohjin lyötyinä he perääntyivät epäjärjestyksessä.

Chmielnicki lähti liikkeelle heidän avukseen. Tiellä sai hän sanoman, että herra Sieniawski, joka johti muutamaa lippukuntaa, oli yhtynyt hetmaneihin. Nämä taas olivat jättäneet Korsunin ja marssivat Bohuslawiin. Tieto oli oikea. Chmielnicki valloitti vastarintaa kohtaamatta Korsunin ja jätettyään sinne vankkurinsa ja muonavaransa, sanalla sanoen koko leirinsä, hän ratsuväkineen lähti ajamaan heitä takaa.

Eikä hänen tarvinnutkaan kulkea kauvan, sillä he eivät vielä olleet ehtineet kauvas. Kruta Balkan luona hänen etuvartiostonsa tapasivat puolalaisen leirin.

Herra Skrzetuskilla ei ollut tilaisuutta nähdä taistelua, koska hän oli kuormaston mukana jäänyt Korsuniin. Zachar sijoitti hänet torin varrelle herra Zabokrzyckin taloon, jonka omistajan rahvas juuri äsken oli hirttänyt, ja asetti Mirhorodin huonekunnan jäännökset sinne vartioiksi; roskaväki ryösteli nimittäin yhä taloja, murhaten jokaisen, joka sen mielestä näytti ljahilta. Särjetyistä akkunoista näki herra Skrzetuski joukottain juopuneita, verisiä talonpoikia, jotka paidanhihat ylöskäärittyinä kuljeskelivat talosta taloon ja kauppapuodista kauppapuotiin, nuuskien kaikki nurkat ja ullakot. Silloin tällöin ilmaisi kauhistuttava melu, että he olivat löytäneet jonkun aatelisen tai juutalaisen, miehen, naisen tai lapsen. Uhri raastettiin torille ja joutui mitä kauhistuttavimman kidutuksen alaiseksi. Roskaväki taisteli keskenään ruumiiden jäännöksistä, voiteli hekumoiden verellä kasvonsa ja rintansa ja kiersi vielä höyryävät suolet kaulansa ympärille. Talonpojat ottivat juutalaislapsia jaloista kiinni ja repivät joukon hurjasti nauraessa ne kappaleiksi. He ryntäsivät vartioituihinkin taloihin, joihin ylhäisemmät vangit olivat suljetut, nämä kun olivat jätetyt eloon sentakia, että heistä toivottiin suuria lunnaita. Vartioivat zaporogilaiset tai tatarit tunkivat silloin joukon takaisin, mäjäyttäen hyökkääjiä kalloon keihäänvarsilla, kaaripyssynperillä tai härännahasta tehdyillä patukoilla. Niin kävi myöskin herra Skrzetuskin talon luona. Zachar käski säälimättä lyödä talonpoikia ja mirhorodilaiset täyttivät mielihyvällä käskyn, sillä suistolaiset ottivat kyllä halusta vastaan rahvaan avun kapinoiden aikana, mutta halveksivat itse rahvasta verrattomasti enemmän kuin aatelia. Eivätpä he turhaan maininneetkaan itseään "aatelissyntyisiksi kasakoiksi". Itse Chmielnicki lahjoitti myöhemmin useammankin kerran melkoisen määrän rahvasta tatarilaisille, jotka ajoivat sen Krimiin ja myivät sieltä Turkkiin ja Vähään Aasiaan.

Joukko raivosi nyt torilla ja hulluuntui lopulta niin, että ihmiset alkoivat surmata toinen toisiansa. Aurinko oli laskemaisillaan. Rakennukset yhdellä puolella toria, kirkko ja pappila olivat sytytetyt tuleen. Onneksi vei tuuli tulen kentälle päin ja esti siten tulipalon levenemistä. Mutta jättiläiskokoinen loimu valaisi toria selvästi kuin auringonsäteet. Tuli sietämättömän kuuma. Kaukaa kuului kauhea tykkien jyrinä, nähtävästi taistelu Kruta Balkan luona kävi yhä tulisemmaksi.

-- Siellä on varmaan meikäläisten kuuma, mutisi vanha Zachar. -- Hetmanit eivät laske leikkiä. Herra Potocki on oikea sotilas.

Sitte hän osoitti akkunasta rahvasta.

-- No, sanoi hän, -- nyt ne hurjistelevat, mutta jos Chmiel lyödään, niin hurjistelevat toiset.

Samassa hetkessä kuului kavioiden töminää, torille kiidätti vaahtoisten hevosten selässä muutamia kymmeniä ratsumiehiä. Heidän ruudinsavusta mustuneet kasvonsa, epäjärjestyksessä oleva pukunsa ja muutamien rievuilla sidotut päät todistivat, että he tulevat taistelusta.

-- Ihmiset, jotka uskovat Jumalaan, pelastakoot itsensä! Ljahit voittavat meikäläiset! huusivat he täyttä kurkkua.

Syntyi sekasorto ja hämminki. Joukko huojui kuin aalto, johon tuulispää on tarttunut. Yhtäkkiä villi kauhu valtasi kaikki. Lähdettiin pakenemaan, mutta kun kadut olivat täynnä rattaita ja yksi osa toria tulessa, ei ollut mihin paeta.

Rahvas alkoi töniä, huutaa, lyödä, ulvoa ja ulvoen rukoilla armoa, vaikka vihollinen vielä oli kaukana.

Kuullessaan uutisen taistelukentältä, oli luutnantti tulemaisillaan hulluksi ilosta. Hän juoksi kuin mielipuoli huoneessaan, lyöden käsillään rintaansa ja huutaen:

-- Tiesinhän, että niin käy, tiesinhän, niin totta kuin elän! Nyt he ovat tekemisissä hetmanien kanssa, nyt koko Puolan kanssa! Rangaistuksen hetki on lyönyt. Mitä tämä on?

Taas kuului kavioiden töminää ja samassa ilmestyi muutama sata ratsumiestä, kaikki pelkkiä tatareja, torille. He nähtävästi pakenivat aivan sokeasti. Rahvas oli heidän tiellään. He karauttivat väkijoukkoon, tallasivat sitä, löivät, ajoivat hajalleen, ruoskivat ja kannustaen hevosiansa ajoivat Czerkasyyn vievää valtatietä kohden.

-- He pakenevat kuin myrskytuuli! huusi Zachar.

Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun torille karautti toinen osasto ja sen jäljessä kolmas. Pako näytti olevan yleinen. Taloihin asetetut vartiat alkoivat kääntelehtiä ja osoittivat silminnähtävää pakenemisenhalua. Zachar hypähti käytävän eteen.

-- Seis! huusi hän mirhorodilaisilleen.

Savu, kuumuus, yleinen sekamelska, kavioiden töminä, hälyyttävät äänet ja tulipalon valaisemien joukkojen ulvonta -- kaikki tämä valautui yhdeksi ainoaksi helvetilliseksi tauluksi, jota luutnantti katseli akkunastaan.